halveksivasti, tässä silmänräpäyksessä valitettavasti jälleen entisenä
kauttaaltaan ylpeänä patriisittarena, vanhana, ennakkoluuloisena
pakananaisena. "Ketäpä haluttaisikaan tutustua niiden oppiin ja noihin
ihmisiin, jotka ovat kaiken edistyksen vihollisia, noihin maineeltaan
epäiltäviin porvareihin, noihin pahantekijöihin, joiden mielestä
julmimmatkin rikokset ovat luvallisia!"
"Juuri samoin ajattelin minäkin ensialussa kristityistä", vastasi
Chromatius, "mutta olen jonkun aikaa ollut toista mieltä".
"Kaiketi sen johdosta, että sinun tuomarina usein tuli rangaista noita
kurjia heidän alituisista lainrikkomuksistaan?" tarttui Fabiola hänen
puheeseensa.
Tämä huomautus nosti varjon äijän rauhallisille kasvoille. Sauluksen
kuva, kristittyjen vainoojan haamu, astui ilmielävänä hänen sielunsa
silmäin eteen. Fabiola, joka huomasi tuskan ilmeen kuvautuvan noissa
äsken niin iloisissa kasvoissa, lausui lepyttävästi ja lempeä uhkuvalla
äänellä: "Pelkäänpä että olen puhunut kovin ajattelemattomasi, ystävä
vanhus, ja herättänyt sanoillani tuskallisia muistoja sielussasi.
Suo minulle anteeksi! Puhukaamme muusta. Tiedätkö ketään, joka näinä
päivinä aikoo matkata Roomaan? Minä pelkään, että isäni, kuten hän
jo useita kertoja on tehnyt säästääkseen itseään ja minua eron
haikeudelta, aikoo lähteä tuolle matkalleen hyvästiä sanomatta.
Siksipä olisin kiitollinen, jos saattaisit neuvoa minulle luotettavan
sananviejän, jolle voisin uskoa hänelle menevän kirjeen".
Ilokseen saattoi Chromatius toimittaa hänelle tämän avun. Muuan
oppilaista oli juuri aikeessa lähteä pitemmäksi aikaa Roomaan. Hänen
oli määrä jo huomenna matkalle. Isännän kehoitusta seuraten Fabiola
lähti yhdessä hänen kanssaan lukuhuoneeseen, missä hän sai tutustua
äsken mainittuun sananviejään sekä kirjoittaa kirjeensä. Sanotussa
huoneessa oli useita kirja-arkkuja. Pöydän ääressä huoneen keskellä
istui nuorukainen kopioiden pergamenttikääryä. Chromatius esitti hänet
Fabiolalle Torkvatuksen nimellä ja ilmoitti hänelle asian.
"Palveluksen osoittaminen jalolle Fabiolalle ja korkeasti
kunnioitettavalle Fabiukselle on aina oleva minulle ilo", vastasi
nuori mies säädyllisesti, "semminkin, kun minulla oli kunnia yhdessä
isäni kanssa olla jalon Fabiuksen palveluksessa, kunnes heikontunut
terveyteni pakoitti minut ottamaan eron virasta".
Chromatius otti yhden niitä kauniita pergamenttilehtiä, jotka
yhtäkokoisiksi leikattuina olivat pöydällä, nähtävästi käytettäviksi
kirjojen kopioimiseen. Tämän ynnä mustetta tarjosi hän Fabiolalle, joka
istui pöydän ääreen. Kohta oli hän kirjoittanut muutamia lemmekkäitä
rivejä isälleen. Sitten taivutti hän kokoon lehden, sitoi nauhan sen
ympärille ja sulki sen sinetillään. Voidakseen jäljestäpäin tilaisuuden
sattuessa sopivalla tavalla palkita kirjeenkantajata, kirjoitti hän
tarkoin muistiin hänen nimensä ja osoitteensa pergamenttiliuskalle,
jonka sitten kätki tunikkaansa. Nautittuaan sitten hieman virvokkeita,
lausui hän sydämelliset jäähyväiset isälliselle ystävälleen. Ennenkuin
Fabiola nousi vaunuihin, antoi Chromatius hänelle sinetillä suljetun
pergamenttikääryn, pyytäin häntä sitä lukemaan. Tuskinpa olisi hän
kenellekään muulle pakanalle uskaltanut tarjota moista kirjateosta
lahjaksi. Se oli jäljennös Roomalais-kirjeen ensimäisistä luvuista!
Eipä Fabiola koskaan sittemmin voinut unhottaa sitä katsetta, minkä
tuo kunnian-arvoisa ukko lähtiessä häneen loi. Oli kuin hän olisi
aavistanut, että ne olivat viimeiset jäähyväiset. Koskaan hän ei voinut
unhottaa tuota henkevän hellää katsetta ja sitä rakkaudesta väräjävää
ääntä, jolla hän lausui: "Hyvästi, lapseni! Ollos satakertaisesti
siunattu sillä tiellä, jotas et vielä tunne!"
Liikutettuna siitä sydämellisyydestä, jolla isällinen ystävä oli nuo
salaperäiset jäähyväissanat lausunut, hämmästyi Fabiola huomatessaan
Torkvatuksen pidättävän hänen vaunujansa jo ennenkuin oli päässyt
portillekaan. Silmiinpistävä eroavaisuus tämän nuoren miehen, jos
kunnioittavankin, niin kuitenkin varsin vapaan, tuttavallisen käytöksen
ja tuon kunnianarvoisan äijän lempeän totisuuden välillä, tuntui
Fabiolasta vastenmieliseltä. "Anteeksi, että häiritsen, jalo Fabiola",
puhutteli nuorukainen häntä; "saanko kysyä, onko sinusta tärkeää, että
tämä kirje joutuisasti perille toimitetaan?"
"On kyllä", kuului vastaus. "Minulle on hyvin tärkeää, että isäni niin
pian kuin suinkin saa sen käsiinsä".
"Sen pikainen perille toimittaminen käynee minulle mahdottomaksi.
Minä kun suoritan matkani vain jalkaisin tai paraimmassa tapauksessa
käyttämällä huokeata kulkuneuvoa, on minun viipyminen muutamia päiviä
matkalla", vastasi Torkvatus.
Hetkisen emmittyään Fabiola vastasi: "Sallisitko minun tarjota sinulle
jotakin, millä suorittaisit erikois-kulut niin nopeasta matkasta kuin
suinkin?"
"Jos sillä voin palvella sinua ja perhettäsi, otan kiitollisuudella
vastaan hyväntahtoisen tarjouksesi", vastasi sanansaattaja hetkeäkään
arvelematta. Fabiola ojensi hänelle silloin kukkaron, jonka sisältö
ei ainoastaan runsaasti korvannut matkakuluja, vaan sisälsipä vielä
paitsi tätä kelpo palkkionkin. Torkvatus sieppasi sen ilmeisellä
tyytyväisyydellä ja katosi täysine kukkaroineen erääseen sivukäytävään.
Hänen olentonsa oli tehnyt vastenmielisen vaikutuksen Fabiolaan; hänen
mielestänsä Torkvatus ei lainkaan soveltunut yhteen hänen vanhan
rakkaan ystävänsä kanssa. Mitähän Chromatius olisi sanonut, jos hän
olisi osunut todistajaksi kohtaukseen ja nähnyt, mitenkä ahnaasti
Torkvatus tarttui kukkaroon! Eiköhän se olisi muistuttanut hänelle
Gehasia, Elisan palvelijaa, jopa Juudasta, joka petti Vapahtajansa? --
Eräs seikka tuossa odottamattomassa tapahtumassa tuntui Fabiolasta
sentään mieluiselta, nim. tieto siitä, että hän lahjoittamansa
rahasumman kautta oli vapautunut kaikesta velvollisuudesta
kirjeenviejää kohtaan. Sentähden otti hän nyt esiin tarpeettoman
pergamenttilehden, jolle oli merkinnyt hänen nimensä ja osoitteensa,
ja oli juuri repiä sen palasiksi, kun hän huomasi, että takasivullakin
oli jotakin kirjoitettuna. Siinä oli sanoja jostain hänelle oudosta
teoksesta. Siinä luki: "Mutta minä sanon teille: Rakastakaa
vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat, tehkää
hyvää niille, jotka teitä vihaavat, ja rukoilkaa niiden edestä, jotka
vainoovat ja vahingoittavat teitä; että te tulisitte Isänne lapsiksi,
joka on taivaissa, sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille
kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin".
"Kenenkä sanoja nämä ovat? Ei roomalaisen eikä kreikkalaisen
filosoofin. Ne ovat joko kokonaan vääriä tai täydellisesti tosia.
Seuraako kukaan tätä oppia, tai onko se vain eksyttävä haavekuva?
Mutta minä en huoli vaivata päätäni sillä. Tai voisiko ehkä Syra antaa
minulle selityksen tähän asiaan? Sanat ovat hyvin yhteenkäypiä hänen
miellyttävien, vaikka käytännössä mahdottomien mielipiteittensä kanssa.
Mutta ei, parasta on, etten häneltä kysy. Hän valtaa minut ylevillä
opeillaan, joita hän niin helposti noudattaa, mutta jotka minulle
tuntuvat mahdottomilta. Henkeni tarvitsee lepoa; minun on karttaminen
kaikkea, mikä häiritsee rauhallisuuttani. Pois siis tämä pergamentti!"
"Seis, Formius, juokse heti ottamaan tuo kirjoitettu pergamentti, jonka
pudotin!" käski Fabiola, täten päättäen keskustelun itsensä kanssa.
Palvelija totteli, mutta epäili kuitenkin vahvasti, että kirjoitus
vahingossa olisi pudonnut hänen valtijattarensa kädestä.
Varhain seuraavana aamuna pysäytti opas muulinsa Chromatiuksen huvilan
edustalle. Kuormasatula, sisältävä Torkvatuksen kapineita, pantiin
muulin selkään. Useat ystävistä olivat jo nousseet tilaltaan, ollakseen
läsnä toverin lähtiessä ja vastaanottaakseen rauhansuutelon häneltä.
Monta kehoittavaa, ystävällistä sanaa siinä hänelle kuiskattiin;
hän taasen lupasi, ja tietysti täyttä totta tarkoittamalla, pysyä
uskollisena ja vaeltaa Kristuksen evankeliumin mukaan. Toiset, joille
matkamiehen köyhyys oli tunnettu, pistivät pienen lahjan hänelle
käteen, pyytäen häntä karttamaan entisiä tuttaviaan. Mutta Polykarpus,
opetuslapsen hengellinen johtaja ja opettaja, otti hänet erinänsä ja
rukoili häntä kyynelin ja mitä liikuttavin sanoin, että hän valvoisi
ja rukoilisi, jottei hän jälleen astuisi synnin viettävälle tielle,
vaan sen sijaan tuottaisi kristityn nimelle kunniaa. Viljavia kyyneliä
vuodattaen Torkvatus lupasi kaikki, ja kun iäkäs opettaja sitten
hartaassa rukouksessa oli sulkenut hänet Jumalan huomaan, jätti hän
nuorukaiselle, paitsi mukaan aiottuja suosituskirjeitä, myös pienen
summan rahaa matkakustannusten suorittamiseksi.
Vihdoinkin oli kaikki valmiina. Viimeinen onnentoivotus, viimeinen
hyvästijätön sana oli lausuttu. Saattajan astuessa rinnan, ajoi
Torkvatus hitaisesti muulillaan lehtokujaa pitkin, joka vei veräjälle.
Toisten jo aikaa sitten palattua huoneisiin, seisoi Chromatius yhä
ulkona ja katseli miettiväisenä pois ratsastavaa, silmissään kyyneliä
ja povessaan tunne, samallainen kuin tuhlaajapojan isän sydämessä
lienee liikkunut, kun hän katseli pois matkustavaa poikaansa. Huvila
kun oli loitolla maantiestä, niin oli muuli palkattu saattamaan
matkustajaa ja hänen tavaroitaan Fondiin, eli silloiseen Fundiin, joka
oli lähin kaupunki ison valtatien varrella.
Maakunta, jonka kautta matkustaja kulki, oli mitä ihaninta seutua.
Miellyttäväin huvilain ja maalaistalojen peittämältä Lyriin rannalta
vei tie pienemmän laakson läpi erääseen Apennini-vuorten laaksoon,
jossa rehoitti myrttipensaita, aloekasveja ja metsäviiniköynnöksiä
ja jota joka puolelta ympäröivät kalliot. Vuohet, jotka olivat
etempänä laitumella, näyttivät melkein kuin lumelta; tuossa tien
vieressä ryöppyää pieni oikukas puro, vyöryen niin vuolaasti kuin
olisi se pyrkinyt vuorivirran vertaiseksi ja laulanut omaa korkeata
ylistystään kuohumalla ja kohisemalla. Korkeammalla avautui avarampi
näköala yli Campanian suurten puutarhain, somana taustanansa Cajetan
lahti, jossa lukuisat valkoiset purjeet näyttivät kauempaa katsottuina
lintulaumalta, joka päiväpaisteessa lekottelee vilvoittavalla vedellä.
Ja mitkä ajatukset pitivät nyt tuon nuoren matkustajan mieltä
vireillä noitten moninaisesti vaihtuvien kuvien keskellä? Hän
tuskin näkikään kaikkea sitä ihanaa kauneutta, joka ympäröi häntä.
Hänen katseensa liihoitti täältä kauas pois maailmankaupungin
varjoisiin pylväskäytäviin ja vilkkaille kaduille. Pölyiset
puutarhat, keinotekoiset suihkukaivot ja marmorikylpylät maalattuine
holvikattoineen miellyttivät häntä enemmän, kuin syksyisessä
kauneudessaan loistavat viinimäet ja puhdas lähdevesi sekä
purppuranpunainen meri ja sinertävä taivas.
Hän ei ajatuksineen viipynyt tietysti Rooman paheissa, hän ei luonut
katsettaan ylelliseen, kevytmieliseen ja jumalattomaan elämään,
mässäämiseen ja irstaisuuteen, valheeseen ja petokseen joka vallitsi
maailmankaupungissa -- ei, kuinka hän kristittynä olisi saattanut
halaita sellaisiin paheisiin? Ja kuitenkin -- eikö hän sittenkin
tavannut itseänsä innokkaasti katselemassa kiihkeitä pelureita
yhdessä suuren kylpylaitoksen pelihuoneessa, eikö hän tuntenut kauan
tukahdettua, polttavaa himoa tarttua vietteleviin pelinoppiin?
Mutta mitä näkee hän hengessään pelipöydän takana? Eivätkö ne ole
Polykarpuksen silmät, jotka katsovat häneen sanomattoman surumielisesti
ja lempeästi? -- Toisen kerran oli hän istuvinaan rikkaasti katetun
pöydän ääressä, jossa tulista Falernon viiniä tarjottiin miehestä
mieheen kultaisessa pikarissa; mutta oikeissa ajoin kohtaa häntä
toisesta päästä pöytää kunnianarvoisan Chromatiuksen totinen katse,
joka pidättää häntä ottamasta osaa irstaileviin kekkereihin.
Sen jälkeen käänsi hän ajatuksensa keisarikaupungin vaarattomampiin,
viattomiin huveihin: kävelyihin, musikkiin, maalauksiin, komeuteen,
mutta ei hän siinä ohessa ajatellut sitä vaaraa, mikä kaikissa noissa
ihanuuksissa piilee. Nuorukais-parka! Hän arveli voivansa astua tulen
läpi, polttamatta itseään! Koi-parka, joka luulee voivansa lentää tulen
läpi, kärventämättä siipiään!
Mielikuvituksen tällä tavoin hillittömästi liidellessä oli hän
ratsastanut erään solakon läpi, jonka yli riippui kallioita. Tultuaan
solakosta ulos, näki hän äkkiä edessään merenlahdelman ja huomasi
siellä kalastajavenheen, joka pysyi liikkumatonna paikallaan. Tämä
näky johdatti ehdottomasti hänen mieleensä erään lapsena kuulemansa
kertomuksen, tosiko lienee ollut vai ei. Hän oli melkein näkevinänsä
sen tapahtumapaikan silmiensä edessä. Kertomus saakoon tässäkin sijansa.
"Italian etelärannikolla eli kerran rohkea nuori kalastaja. Eräänä
pimeänä, myrskyisenä yönä, kun ei hänen isänsä eikä veljensä
tahtoneet uskaltaa lähteä vahvasti raketulla venheellään myrskyn
myllertämälle, kuohuavalle merelle, päätti hän, kaikista rukouksista
ja varoituksista huolimatta, lähteä yksin pienessä purressa. Vaikka
hirmumyrsky raivoisana riehui, taisteli hän mitättömässä pikku
venheessään urhoollisesti tyrskyjä ja aaltoja vastaan, kunnes aurinko
kohosi lämpimänä ja kirkkaana, valaisten tyyntä, peilikirkasta meren
pintaa. Väsymyksestä ja lämpimästä uupuneena meni rohkea kalastaja
nukuksiin ja makasi, kunnes kova huuto hänet herätti. Katsahdettuaan
ympärillensä hän näki isänsä tutun venheen ulapalla. Miehistö huusi
suurella äänellä ja viittoili hänelle, että hän kääntyisi takaisin,
mutta ei yrittänytkään tulemaan hänen tykönsä. Mitähän se merkitsi?
-- Hän tarttui peräsimeen ja koetti parilla voimakkaalla aironvedolla
päästä viittoilevia lähemmäs, mutta silloin hän hämmästyksekseen
havaitsi, että vene, jota kohden hän oli laskenut, oli hänen takanaan
ja kohta taasen vastapäisellä puolella, vaikka hän oli ohjannut pientä
pähkinäkuortaan suoraa sitä kohden. Silminnähtävästi oli hän kulkenut
ympyrässä, vieläpä niin tavoin, että kehän loppukohta oli lähempänä
keskipistettä kuin alku oli ollut. Hänen alottaessaan toista pienempää
ympyrää tunkihen hirvittävä ajatus hänen sieluunsa. Hän heitti tunikan
päältään ja souti kuin mielipuoli; mutta vaikka hänen paikka paikoin
onnistuikin tempautua ympyrän ulkopuolelle, kulki hän yhtäkaikki
aina samaa kiertoa ja tuli yhä lähemmäksi keskipistettä, jossa hän
oli huomannut pursuavan, kuohuvan, suppilomaisen pyörteen. Silloin
heitti hän epätoivoisena peräsimen kädestään, kavahti seisoalleen ja
väänteli tuskissaan käsiänsä kuin mielipuoli. Vesilintu, joka lenti
ohitse ja rääkyen lähenteli häntä, kuuli onnettoman kovasti huutavan:
'Kharybdis!' [Italian ja Sicilian välillä oleva pyörre.] Kohta ei
ympyrä ollut kuin ainoastaan hiukkasen suurempi venheen omaa pituutta.
Silloin heittäytyi poloinen nuorukainen venheen pohjalle, ummisti
silmänsä, sulki korvat käsillään ja pidätti henkeään, kunnes aallot
peittivät hänet ja hän vajosi syvyyteen".
"Lieneekö tuho todellakin ketään ihmistä tuolla tavoin kohdannut?"
ihmetteli Torkvatus itsekseen. "Vai lieneekö se vain kuvallinen
kertomus, ja mikä on siinä tapauksessa sen tarkoitus? -- Voiko joku
samalla tavoin tulla vähitellen vedetyksi perikatoon? Onko ehkä se
ajatuspiiri, jossa äskettäin liikuin, ensimäinen noita tuollaisia
ympyröitä ja -- -- --"
"Fundi!" huusi saattaja ja osoitti pientä kaupunkia läheisyydessä,
ja muutamain tuokioiden kuluttua olivat matkamiehet jo sen kaduilla.
Kuljettaja saattoi nuorukaisen pieneen majataloon ja, saatuaan
välttävän palkkion, lähti pois. Torkvatus taasen haki esille ne
kirjeet, jotka hänen oli jättäminen Fundiin, ja löysi helpolla sen,
jolle kirjeet oli osoitettu. Tämä ei ollut kukaan muu kuin entinen
tuttumme, koulumestari Cassianus. Hän otti Torkvatuksen varsin
ystävällisesti vastaan, ja vieraan nauttiessa yhdessä isännän kanssa
yksinkertaista ateriaa, kertoi tämä hänelle elämänsä vaiheet.
Hän oli syntynyt Fundissa ja oli Roomassa perustanut koulun, jonka
osaksi oli tullut mitä parhain menestys; mutta luullen olevansa
tunnettu kristittynä ja peljäten vainoa, oli hän vetäytynyt takaisin
syntymäkaupunkiinsa, pannakseen alulle koulun täälläkin. Etevimmät
kaupunkilaisista olivat luvanneet lupa-ajan päätyttyä antaa poikansa
hänen kasvatettavakseen. Kun pahaa aavistamaton koulumestari piti
vierastaan todellisena kristittynä, veljenä Kristuksessa, puhui hän
avoimesti ja peittelemättä onnen vaiheistaan ja toiveistaan. Mitenkä
hän olisi voinut aavistaakaan, että hänen luottavaisuudellaan tulisi
olemaan niin turmiolliset seuraukset!
Päivä ei ollut vielä pitkälle kulunut, kun Torkvatus lausui jäähyväiset
ja, tekosyyllä, että muka hänellä oli paljo toimitettavaa kaupungissa,
hän epäsi kohteliaasti isännän tarjouksen tulla häntä majatalolle
saattamaan. Hän osti itselleen paremman vaatteuksen, meni paraimpaan
ravintolaan ja tilasi parin hevosia ja ajomiehen. Jotta Fabiolan
asia tulisi toimitetuksi, oli välttämätöntä matkustaa yötä päivää ja
vaihtaa hevosia joka asemalla. Siten jatkoi hän matkaa yhtä mittaa,
kunnes tuli Bovillae'hen Albanus vuorten juurella. Täällä hän pysähtyi,
vaihtoi matkapukunsa toiseen ja ratsasti, lyhyen lepohetken jälkeen,
hyvillä mielin sen kaupungin porttia kohti, jonka muurien sisällä oli
vallalla enemmän sekä hyvää että pahaa kuin missään muussa osassa
maailmanvaltakuntaa.
Kahdeksas Luku.
Lankeemus.
Hienosti puettuna lähti Torkvatus viipymättä Fabiuksen asunnolle.
Kun hän oli asiansa toimittanut, pyysi Fabius häntä iltaruualle, ja
Torkvatus suostui kutsuun kursailematta. Sitten haki hän itselleen
nykyisiä rahavarojaan vastaavan asunnon, ja löysikin sellaisen aivan
vähillä puuhilla.
Niinkuin tiedämme ei Fabiuksella ollut tapana pitää tyttärelleen
seuraa maahovissa. Silloin tällöin vain pistäysi hän lyhyemmäksi
aikaa tuohon kauniiseen huvilaan. Rooman seuraelämä viehätti tätä
nautinnonhaluista miestä enemmän kuin viheriät niityt ja solisevat
purot. Kun tyttären läsnäolo kotona Roomassa piti isää jonkinlaisessa
pakonalaisuudessa ja hän usein sen kautta tunsi itsensä sidotuksi ja
häirityksi, antautui hän, tyttärensä oleskellessa maalla Campaniassa,
hillittömän nautinnonhalunsa tyydyttämiseen. Hänen talossaan pidettiin
kekkereitä ja pitoja, ja niissä oli läsnä henkilöitä, joita hän ei
koskaan olisi uskaltanut saattaa yhteyteen Fabiolan kanssa. Pahassa
huudossa olevia miehiä oli tyttären poissa ollessa hänen vierainaan;
ylellisiä aterioita jatkettiin tavallisesti myöhään yöhön noppapelillä
ja hurjilla juomingeilla.
Pyydettyään nyt Torkvatusta jäämään, lähti hän kutsumaan vielä muitakin
vieraita. Näitä ei ollutkaan vaikea löytää. Koskaan ei puuttunut
hilpeämielisiä tyhjäntoimittajia, jotka vain liiankin kerkkäästi
odottivat tunnetun auliin isäntämiehen kutsuja. Matkalla kotia Tituksen
kylpylaitoksilta kohtasi hän kaksi miestä, jotka näköjään tärkeistä
asioista keskustelivat toistensa kanssa. "Arvelet siis huhun olevan
totta?" kysyi toinen.
"Epäilemättä", oli vastaus. "Ihan varmaa on, että kansa Nikomediassa
on noussut kapinaan, sytyttääkseen tuleen kirkon, jota kristityt
rakentavat aivan keisarillisen palatsin edustalle. Isäni kuuli sen tänä
aamuna omin korvin keisarilliselta sihteeriltä".
"Kuinka saattoivat nuo hullut ollakin niin röyhkeitä, että rakensivat
basilikansa yhdelle kaupungin vilkkaimmista liikepaikoista!" jatkoi
ensimäkien puhuja. "Olisihan heidän pitänyt käsittää, että kansan
uskon-into ennemmin tai myöhemmin heräisi, ja että kansa siis
hävittäisi tämän vieraalle uskonnolle raketun templin, joka usko on
sille pahana silmätikkuna".
"Niinpä kyllä", myönsi toinen. "Minun isäni on sitä mieltä, että
kristittyjen, jos heillä olisi vähääkään älyä, tulisi, kun armollinen
keisarimme heitä niin suurella sääliväisyydellä ja kärsivällisyydellä
kohtelee, mieluummin välttää kaikkea huomion herättämistä ja vetäytyä
itäisimpiin ja syrjäisimpiin loukkoihin, eikä pitää päätään niin
korkealla. Mutta koska he enemmän suosivat julkisia templejä kuin
entisiä piilopaikkojaan, niin eivät he ansaitse sääliämme. Noita
vihattuja sortamalla saattaisi hankkia itselleen kunniata ja voittoa".
"Saattaa olla. Mutta palaanpa asiaan. Onhan meidän kesken päätetty,
että jaamme saaliit rehellisesti, jos saamme ilmi kristittyjä
rikkaitten sukujen joukosta. Auttakaamme uskollisesti toinen toistamme.
Sinä olet ehdottanut väkivaltaisia keinoja; minä en ole vielä oikein
selvillä omista aikeistani. Mutta jokainen meistä pitäköön omanaan
voiton, mikä hänelle lankeaa hänen omien ilmisaattojensa johdosta;
sen sijaan saakoon jokainen määrätyn osansa siitä, mitä toimitamme
yhteisin voimin". Siihen oli toinen, Corvinus, täysin tyytyväinen.
Ennenkuin Fulvius pääsi keskustelua jatkamaan, keskeytti Fabius hänet
väliintulollaan ja pyysi kohteliaasti molempia ystäviä luokseen
iltaruualle.
Fulvius tosin esteli, sanoen lupautuneensa jo muualle, mutta siitä
isäntä ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. Fulviushan oli pysytellyt
vallan näkymättömällä, siitä asti kuin hän jonkun aikaa sitten oli
joutunut kiistaan Sebastianuksen kanssa. Luuliko hän ehkä ruton
raivoovan Fabiuksen talossa vai oliko kenties numidiatar lumonnut
hänet taikajuomallaan ja pitänyt häntä loitolla, virkkoi roomalainen
tavalliseen veitikkamaiseen tapaansa.
"Olin toivonut toisenlaisen taikavoiman saavan sinut sinä iltana
valtoihinsa", jatkoi hän puoleksi leikillään, "sillä minä kyllä
huomasin miten halullisin silmin sinä seurailit pientä veljentytärtäni,
Agnesta!"
"Mutta minä huomasin yhtä selvään tyttäresi tarkoituksen olevan estää,
ettei siitä mitään lähempää väliä syntyisi", vastasi Fulvius.
"Niinkö luulet? No, se ainakin selittää syyn miksi olet kieltäytynyt
uudistettuja kutsujani noudattamasta. Mutta Fabiola on filosoofi eikä
ymmärrä moisia rakkauden-asioita. Olisi varsin mieluisaa minulle, jos
hän heittäisi lukemiset sikseen ja ajattelisi omaa miehelle-menoansa,
eikä esteleisi muita siitä. Mutta minä saatan siitä huolimatta antaa
sinulle parempiakin tietoja, sillä luulen Agneen olevan yhtä paljon
mieltyneen sinuun kuin sinä häneen. Astu vaan rohkeasti ja kosi, ja
minä sanon sinulle, että sinä, huolimatta Fabiolan vastarinnasta,
olet voittava. Siksi toiseksi ei sinun tänään ole mitään peljättävää
Fabiolan puolelta; hän oleskelee paraikaa pienessä huvilassamme kaukana
Roomasta, jonne hän joku aika sitten kaikkine palvelijoineen matkusti".
Tämä ratkaisi asian. Ei kumpaakaan näistä kahdesta toveruksesta,
ei Fulviusta eikä Corvinusta, puuttunut heitä varten varatulta
illalliselta. Ryhtymättä sen tarkemmin tekemään selkoa kestityksestä,
mainitsemme vain, että vieraat ahkeraan maistelivat harvinaisen
hienoja viinejä. Mutta kun kaikki sitten tulivat enemmän tai vähemmän
juovuksiin, oli Fulvius yksin selvänä.
Keskusteltiin pääasiallisesti tuoreimmista uutisista, jotka valtakunnan
itäosasta olivat saapuneet. Kristittyjen basilikan hävittämisen
jälkeen Nikomediassa oli siellä olevassa keisarillisessa palatsissa
vähäväliä keksitty murhapolton-yrityksiä. Tiedettiin tosin aivan
varmaan, että muuan samaan aikaan hallitsevista keisareista, julma
Galerius, Diokletianuksen vävy, oli niiden toimeenpanija, mutta
epäluulon-alainen rikoksentekijä syytti siitä kristittyjä ja sai
vastahakoisen Diokletianuksen ärsytetyksi siihen määrään, että tästä
viimein tuli mitä hurjin kristinuskon sortaja. Seurauksena tästä
odotettiin lähimmässä tulevaisuudessa mainitun keisarin julistusta,
jota Maksimianus säälimättömällä kovuudella tulisi toimeen panemaan.