mainitussa tilaisuudessa Agneelta oli kuullut, että Syra oli
mieluummin jäänyt entisen emäntänsä palvelukseen kuin valinnut toiveen
vapaaksipääsöstään. Fabiolan hämmästys oli sitä suurempi kuin hän sai
kuulla, että rakkaus häntä kohtaan oli määrännyt orjattaren valinnan.
Aiheeksi tähän valintaan ei Fabiola kuitenkaan saattanut lukea omaa
hyvyyttänsä tahi jotakin osoittamaansa tunnustusta tai kiitollisuutta
siitä orjattaren uhrautuvasta hoidosta, jota Fabiola runsain määrin
oli saanut nauttia orjan puolelta ankaran kuumetautinsa aikana. Hän
oli siis ensialussa taipuvainen luulemaan Syraa hourupäiseksi. Olihan
hän tosin monasti lukenut ja kuullut kerrottavan uskollisuudesta ja
rakkaudesta, jota orjat olivat osoittaneet koville ja julmillekin
herroilleen, mutta moisia tapauksia oli hän aina pitänyt harvinaisina
poikkeuksina. Ja mitäpä merkitsee kymmenkunta semmoisia esimerkkejä
niihin tuhansiin ja taas tuhansiin verraten, jotka ovat todistaneet
vihaa ja kostonhalua! Mutta tässä hänellä oli selvä, käteentuntuva
uskollisuuden todiste välittömässä läheisyydessään. Siitä hetkestä
rupesi hän tarkoin pitämään silmällä orjatarta, nähdäkseen, eikö
hänen kiintymyksensä sittenkin olisi paljasta pöyhkeyttä ja
itsetietoisuudella prameilemista ja eiköhän hänen kenties liene
aikomuksensa antaa hallitsijattarensa tuntea, kuinka suuren uhrauksen
orja on hänen tähtensä tehnyt.
Mutta mitään semmoista hän ei huomannut. Syra toimitti hiljaisesti ja
ahkerasti tehtävänsä niinkuin aina, eikä millään tavoin osoittanut
pitävänsä itseään parempana kuin ennen. Mitenkä olisi Fabiola, tämän
huomattuaan, voinut sulkea sydäntään, mitenkä hän olisi voinut olla
hellämieliseksi sulamatta ja tulematta vähitellen siihen vakaumukseen,
ettei lopulta kuitenkaan ollut mahdotonta rakastaa orjatarta? Kuinka
olisi hän pitemmältä enää voinut kieltää sitä, että on olemassa
epä-itsekästä rakkautta, joka ei etsi omaansa, ei pyydä palkkiota?
Ensimäistä, meille tunnettua ja huomattavaa sananvaihtoa orjan
kanssa seuranneista keskusteluista Fabiola tuli siihen päätökseen,
että Syra oli saanut hyvän kasvatuksen. Koska ei ollut harvinaista,
että orjain omistajat hankkivat nuorille orjille perinpohjaisen
sivistyksen, kohottaakseen sen kautta heidän arvoaan, oli Fabiola siksi
hienotunteinen, ettei hän huolinut tiedustella palvelijansa aikaisempia
elämänvaiheita, vaikka hän olikin havainnut, että Syra sujuvasti ja
käsittäen luki kreikkalaisia ja latinalaisia kirjailijoita ja kirjoitti
yhtä helposti molempia kieliä. Toisten orjain suureksi harmiksi alkoi
Fabiola yhä enemmän suosia syyrialaista orjatartaan. Hallitsijattaren
käskystä ei Eufrosynen ollut ainoastaan antaminen hänelle erikoinen
makuuhuone -- etu, josta Syra oli erittäin kiitollinen, -- vaan
Fabiola valitsi hänet vielä esilukijakseenkin ja kirjurikseen. Siitä
huolimatta Syra pysyi muuttumattomasti samana. Suotuisa käänne hänen
elämässään ei tehnyt häntä suurentelevaiseksi eikä ylpeäksi. Jos
joku orjakumppaneistaan käski häntä johonkin alhaisempaan työhön, ei
hän koskaan kieltäytynyt sitä tekemästä. Kaikki toimitti hän yhtä
mielellään ja ystävällisesti kuin ennenkin.
Kuten tiedämme, lueskeli Fabiola enimmästään filosoofisia teoksia.
Hämmästyksekseen havaitsi hän, että usein yksinkertainen muistutus
hänen esilukijansa puolelta saattoi näennäisesti kiistämättömän
perustotuuden horjumaan, tahi että hän, esittäessään kirjailijain
pöyhkeileviä lauselmia, paljasti koko niiden onttouden ja lausui julki
korkeamman käsityksen siveellisistä totuuksista kuin moni kirjailija,
joita Fabiola siihen asti oli rajattomasti ihaillut. Ei niin, että
Syra olisi ollut erittäin teräväjärkinen tai harvinaisen paljon
lukenut -- päin vastoin; ne kirjat, joita hän nyt luki, olivat hänelle
suurimmaksi osaksi outoja. Mutta hänellä näytti olevan jokin totuuden
salainen tunnusmerkki, jokin pää-avain, jolla hän saattoi kaikkinaiset
siveelliset avut ilmivaloon, käsitys, joka oli mitä puhtaimmassa
sopusoinnussa kaiken oikean ja hyvän kanssa, kuten hyvin viritetty
soittimen kieli, mutta joka vieroi kaikkea pintapuolista, rietasta ja
huonoa.
Kuinka mielellään olisikaan oppinut patriisitar halunnut tietää,
missä se orja-raukan salaisuus piili, josta moinen henkinen valistus
johtui, valistus, jota hän ei ollut niin suuressa määrässä tavannut
vielä koskaan. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt sille uskonnollisen
tietoisuuden kannalle, että olisi voinut käsittää sen, mikä saattoi
Vapahtajamme lausumaan seuraavat kiitossanat: "Minä kiitän sinua,
Isä, taivaan ja maan Herra, että olet kätkenyt nämä viisailta ja
toimellisilta ja ilmoittanut sen yksinkertaisille".
Eräänä ihanana lokakuun aamuna olivat emäntä ja orjatar lukemassa hyvin
tunnetulla lempipaikalla lähteen luona, kun ensinmainittu, joka oli
kyllästynyt ikävystyttävään teokseen, katseli itselleen huvittavampaa
luettavaa. Ottaen lippaasta uuden kääryn, hän virkkoi: "Pane pois
tuo pitkäveteinen kirja, Syra. Tässä on yksi, joka vasta äsken on
ilmestynyt, ja jota sanotaan erittäin hauskaksi. Se on uutta meille
molemmille".
Esilukija totteli käskyä, katsahti hänelle ojennetun kirjan nimilehteen
ja punastui. Silmäiltyään ensimäisiä rivejä, huomasi hän varomisensa
todeksi: se oli muuan niitä kelvottomia kyhäyksiä, joista Justinus
marttyri valittaa, että niitä saadaan vapaasti julaista, jota vastoin
hyvien, kristillisten kirjain levittämistä ehkäistään tahi saavat
niiden levittäjät taistella niin suuria vaikeuksia vastaan kuin
suinkin. Tyynellä päättäväisyydellä laski hän kirjan alas ja lausui
rukoilevasti: "Korkea valtijatar, älä vaadi minua lukemaan itsellesi
tätä kirjaa. Tätä sopii minun yhtä vähän lukea kuin sinun kuulla".
Fabiola hämmästyi. Että hänen täytyisi luettavansa valinnassa
suostua rajoituksiin, ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä.
Senvuoksi hän hymyillen kysyi: "Mitäpä vahinkoa se meille tuottaisi?
Minä en ollenkaan epäile, ettei siinä kerrota monista rikoksista ja
iljettävistä teoista, mutta eihän se siltä saa houkutelluksi meitä
tekemään niitä. Eikö sitten ole huvittavaa lukea semmoista muista? Me
emme kuitenkaan missään tapauksessa itse antaudu semmoiseen".
"Ja kuitenkin", huomautti Syra, "on henkesi osallisena siinä
kuullessasi tai lukiessasi sitä, ja jos nuo asiat, kuten sanot,
huvittavat sinua, niin todistathan sillä, että sinä mielihyvällä
ajattelet moisia tekoja. Mutta sen kaltaiset kuvat ovat hyljättäviä,
sellaiset ajatukset synnillisiä".
"Mutta kuinka se on mahdollista? Eikö paha vasta tekona ilmetessään ole
syntiä?" kysyi Fabiola ihmeissään.
"Tavallaan tosin on minun yhtyminen sinun mielipiteeseesi, jalo
valtijatar, mutta mitähän ajatus muuta onkaan kuin sisimmän olentomme
eli sielumme toimintaa? Halu, joka toivoo toiselle kuolemaa, on tämän
sisimmän, näkymättömän olennon tointa, jota vastoin sivallus, joka teon
toimeenpanee, on ruumiin näkyväistä toimintaa. Mutta kumpiko voima
on nyt oikeastaan käskevä, kumpi totteleva? Kummanko siis on teosta
vastaaminen?
"Minä käsitän sinua", vastasi Fabiola hetkisen kuluttua. "Mutta
yksi vaikeus on vielä ratkaisematta. Kuten sinä otaksut, on meidän
vastaaminen niin sisällisestä kuin ulkonaisesta toiminnasta.
Kenelle meidän sitten on vastaaminen? Jos ulkonainen teko seuraa
sisällistä toimintaa, ollaan joka tapauksessa edesvastauksen alaisia
yhteiskunnalle, laeille, oikeuden periaatteille, koskapa pahalla
teolla saattaa olla haitallisia seurauksia. Mutta kun sisällinen
toiminta ainoastaan on kysymyksessä, saattaako silloin olla puhetta
edesvastauksesta? Kuka sen näkee? Kuka olisi niin rohkea, että ottaisi
sitä tuomitakseen?"
"Jumala", vastasi Syra syvällisen totisesti.
Fabiola ei nähtävästi ollut tyydytetty. Hän oli odottanut jotakin
uutta oppia, jotakin selvää peruslausetta; sen sijaan neuvottiin häntä
siihen, jota hän piti taikauskona, vaikk'ei aivan samalla tavalla kuin
ennen. "Kuinka, Syra, uskotko siis todellakin Jupiteriin ja Junoon
tahi meidän Minervaan, kreikkalaisten Pallas Atheneen? Uskotko heidän
pitävän huolta meistä?" kysyi hän.
"En, kaukana siitä! Jo niiden pelkkä nimi minua inhottaa, ja sadut
niistä ovat minulle kauhistuksena. En ole puhunut jumalista enkä
jumalattarista, vaan ainoasta, totisesta, elävästä Jumalasta, Jumalasta
taivaan ja maan, olen puhunut hänestä, joka hallitsee valkeudessa, ja
joka itse on valkeus, kaikkialla oleva ja muuttumaton, kaikkitietävä.
'Jumala on valkeus eikä hänessä ole yhtään pimeyttä. Hänen tykönänsä
on elämän lähde, ja hänen valkeudessansa me näemme valkeuden'. Hän on
se, joka on ja on ollut ja on oleva -- ilman alkua tai loppua! Voima,
viisaus, hyvyys, rakkaus, vanhurskaus, oikein tuomitseminen kuuluvat
hänen jumalalliseen olentoonsa, ja ovat, kuten sekin, iankaikkisia
ja äärettömiä. Hän yksin voi luoda ja ylläpitää, hän yksin voi tehdä
tyhjäksi!"
Fabiola oli usein kuullut ja lukenut erään Sibyllan eli
oraakeli-papittaren haltijoihinsa joutumisesta, mutta nyt hän näki ensi
kertaa jotakin senkaltaista. Hänen orjattarensa kasvot loistivat, hänen
silmänsä hehkuivat; liikkumatonna hän siinä seisoi sanojen valuessa
hänen huuliltaan. Koko hänen olentonsa hurmaus saattoi Fabiolan
ihmeihinsä. "Kuinka itämaalainen mieli sentään on haaveksivainen ja
herkkä!" ajatteli hän. "Eipä ihmettä, että itämaita pidetään runouden
ja valistuksen maana!" "Mutta Syra", aloitti hän vihdoin uudelleen,
"uskotko siis tosiaankin, että olento, josta olet kertonut, joka
on kaikkia taruja niin paljoa korkeampi, tahtoisi lakkaamatta olla
toimessa, valvoakseen miljonien olentojen tekoja, jopa ajatuksiakin?"
"Onko auringolle sitten mikään työ lähettää säteitään tämän
kristalli-kirkkaan veden läpi aina noihin pienoisiin kiviin asti
pohjalla? Katsos, aivan samalla tavoin ja yhtä helposti tuopi se
näkyviin sekä sen, mikä kaunista on, että sen, mikä on rumaa ja veden
peittämää; kultakalan, joka lekottelee sen paisteessa, se valaisee yhtä
hyvin kuin iljettävän madonkin, joka koettaa piiloutua syvälle pimeihin
lymyreikiin. Onko se auringolle mikään työ ja vaiva? Pikemmin saattaisi
sanoa, että sen kävisi työlääksi ja vaivaksi koettaa pidätellä
säteitään tunkeutumasta tuon läpikuultavan alkuaineen läpi. Ja mitä
aurinko vaikuttaa täällä, sen se yhtä helposti vaikuttaa seuraavassa
virrassa ja kaikkein kaukaisimmassa virrassa samaten. Ja vaikka virtoja
olisi kuinka paljo, ei auringolta puutu voimaa tunkeutua niiden
kaikkien läpi".
"Sinun selityksesi ovat aina kauniita, Syra", huomautti Fabiola, kun
oli kotvan aikaa katsellut tutkivasti lähteeseen, juurikuin olisi
hän halunnut koetella äsken kuulemainsa sanojen totuutta. "Vieläpä
enemmänkin", lisäsi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "ne kuulostavat
totuudelta. Mutta mitenkä hirvittävältä tuntuukaan ajatella, että ei
koskaan ole voinut salata yhtäkään toivomusta tai salaisuutta, ei
mielettömintäkään, ylpeästä, lapsellisesta sydämestä lähtenyttä oikkua
olennon edessä, jonka olet kuvannut niin täydelliseksi! Kauheaa on
ajatella, jos olet puhunut totta, että meitä aina katselee silmä,
johon verrattuna auringon valo on kuin pelkkä varjo vaan. Eikö tämä
tuskastuttava tieto voi saattaa ihmistä itse lopettamaan päivänsä, kun
hänen tekee mieli tuosta valvonnan alaisuudesta päästä? Ja kuitenkin,
kuinka todelta kuuluukaan kaikki, mitä olet puhunut!"
Yhä paisuvalla mielenliikutuksella oli Fabiola lausunut nämä
sanat. Hänen korskea, pakanallinen sydämensä nousi kapinaan hänen
ajatellessaan, ettei hän milloinkaan enää voi olla yksin ajatuksineen,
ja että oli olemassa olento, jolla hänen salaisimmat toiveensa ovat
tiedossa. "Ja sittenkin, kuinka totta!" se ajatus palasi ehtimiseen.
Niinkuin kotka tappelee käärmeen kanssa, niin taisteli hänen voimakas
sielunsa, hänen parempi itsensä, niiden intohimoisten tunteiden kanssa,
jotka hänen povessaan temmelsivät, kunnes hän vihdoin tyyntymistään
tyyntyi kovan kamppauksen jälkeen, joka selvästi oli kuvastunut hänen
kasvoissaan ja liikkeissään. Ensi kertaa elämässään oli hänellä
aavistus korkeammasta olennosta, jota hän pelkäsi, mutta myöskin olisi
tahtonut rakastaa; ensi kertaa taipui hänen henkensä ja tunnusti,
että silläkin oli herra, jota sen täytyi totella. Hiljaa tarkaten
valtiattarensa tärkeätä, ratkaisevaa taistelua, rukoili uskollinen
orja hartaasti hänelle sitä armoa, että valkeuden ja rakkauden Jumala
ilmoittaisi itsensä tuolle taistelevalle ja lahjoittaisi hänelle
rauhansa.
Silloin kohotti Fabiola päänsä ja lausui tavattoman hiljaisesti ja
lempeästi: "Syra, sinä olet tänään avannut uuden maailman minun
sielulleni; sinun tulee neuvoa minulle enemmän. Sano minulle tänään
vain yksi asia: onko sekin yhteydessä uskontosi kanssa, mitä ennen olet
sanonut, nimittäin, että erotus hallitsijan ja orjan välillä on vain
ulkonaisesti olemassa? Muistatko vielä sen päivän! Oi, Syra, oletko
antanut minulle anteeksi?"
Tämä oli jo liikaa nöyrälle kristitylle naiselle. Tunteittensa
valtaamana heittäytyi hän polvilleen ja pyysi tarttua valtiattarensa
käsiin; mutta tämä esti sen ja lankesi itkien polvistuneen orjattaren
kaulaan. Kun mielten kuohu oli jonkun verran asettunut, jatkoi hän
keskustelua.
"Vielä yksi seikka, Syra, saako rukoilla sitä olentoa, josta olet
puhunut? Eikö hän ole liian suuri, liian korkea puhuteltavaksi?" kysyi
hän.
"Hän ei ole kaukana yhdestäkään meistä, jalo hallitsijatar", vastasi
orjatar. "Samaten kuin kuljeskelemme auringon valossa, samaten liikumme
hänen voimansa, hänen viisautensa ja hyvyytensä loisteessa. Hänessä
me elämme ja liikumme ja olemme. Hän ei ainoastaan kuule meitä, vaan
meidän sydämemme toivomus tunkee välittömästi hänen sydämeensä".
"Mutta", jatkoi Fabiola hieman epäröiden, "eikö ole mitään suurta
palvelevaa toimitusta, jotakin sen tapaista kuin mitä uhraamisella
tarkoitamme, jolla häntä julkisesti kunnioitetaan? Ja enkö minä voisi",
jatkoi hän vielä nöyrempänä, "teidän koulussanne tulla oppimaan,
mitenkä hänelle voisin tuoda tämän kunnioituksen?"
"Pelkäänpä, jalo Fabiola, ett'ei niin ole laita. Uhrilahjan tulee olla
jumaluuden arvoinen".
"Niin, tietysti", vastasi Fabiola. "Sonni lienee kylliksi hyvä
Jupiterille ja vuohi Bakkhukselle; mutta mistäpä saada uhri, joka olisi
sille kelpaava, josta olet puhunut minulle?"
"Sen tulee olla kaikissa suhteissa hänen arvonsa mukainen: saastumaton,
puhdas, verrattoman suuri ja täysin otollinen".
"Ja mikähän se olisi, Syra?"
"_Vain hän itse_".
Fabiola kätki kasvot käsiinsä ja jatkoi sitten, katse tutkivasti
luotuna Syraan: "Minä en tosin sinua ymmärrä, mutta kuvattuasi niin
selvästi minulle edesvastauksen tunteen, olen vakuutettu, ett'eivät
nämäkään sanasi ole todellista, suurta merkitystä vailla".
"Yhtä varmasti kuin jokainen sanani on tullut kuulluksi, yhtä varmasti
kuin kaikki sydämeni ajatukset ovat olleet nähtävinä, yhtä varmasti on
totta se, mitä olen puhunut", vakuutti Syra.
"Minä tunnen, etten pitemmältä jaksa viipyä näissä aineissa; henkeni
tarvitsee levätä". Niin sanottuaan Fabiola vetäytyi hiljaa ja
miettiväisenä takaisin huoneisiinsa.
Seitsemäs Luku.
Huvila ja sen asukkaat.
Toivehikkaina palajamme jälleen Fabiolaan. Tosin ei hänestä vielä saata
sanoa: "yö on kulunut". Mutta olemme iloksemme nähneet, että "päivä
jo koittaa." Ja eikö tämä koitto, tämä aamun sarastus tiedä päivän
valkenemista ja nousevan auringon kohoamista ennen pitkää täyteen
loistoonsa? Eikö Jumalan sana anna meille sitä rohkaisevaa lupausta,
että "Jumala antaa apunsa oikeamielisille", ja että "joka etsii, hän
löytää"? Ja eikö tämä jalo patriisitar tietämättänsäkin kuulunut noihin
etsiviin, kuten niin monet muut jalommista pakanaperheistä kristinuskon
alkuaikoina? Emmekö siis ole täysin oikeutetut katselemaan häntä
toivehikkain silmin?
Fabiolasta tuntui kuin olisi hän tehnyt suuren keksinnön, joka johti
hänet korkeihin, ennen aavistamattomiin piireihin. Mutta kauhistuneena
koetti hän paeta sitä edesvastausta, jota uusi valkeus vaati. Ja
mitenkä hän ilman tukea ja johtoa voisi saavuttaa sen päämäärän, joka
hänen orjattarensa sanojen ja käytöksen kautta oli käynyt hänelle niin
viehättäväksi?
Seuraavana aamuna oli hän päättänyt käydä, niinkuin hänellä oli tapana
aina kerran tehdä, oleskellessaan maalla, terveisillä entisen prefektin
Chromatiuksen luona, joka ammoisista ajoista saakka oli ollut talon
taattu ystävä. Lukija muistaa kaiketi hänet neljännestä luvusta,
sekä tietää, että nuoret kristityt saivat perusteellisempaa opetusta
kristinopissa hänen maatilallaan. Olihan tosin monenlaisia kummallisia
huhuja huvilassa vallitsevista elintavoista saapunut Fabiolan
kuuluville, mutta asiain todellisesta tilasta ei hänellä kumminkaan
ollut vähintäkään aavistusta. Sanottiin Chromatiuksen tarjoovan suojaa
monille sellaisillekin vieraille, joita ei koskaan ennen oltu huvilassa
nähty. Hänen kerrottiin päästäneen kaikki orjansa vapaiksi, mutta
nämä eivät olleet halunneet poistua hänen luotaan. Vielä sanottiin
perheen lukuisain jäsenten viettävän onnellista elämää, vaikka
siellä ei milloinkaan pidetty kestejä eikä valmistettu suurenmoisia
juhla-aterioita tahi pantu toimeen meluavia huveja. Eipä ihmettä siis,
jos Fabiola tällä kertaa jännitetyllä odotuksella hankkiutui lähtöön.
Kevyissä, varmojen hepojen vetämissä vaunuissa ajoi hän rivakasti
tasaista tietä pitkin onnellista Campaniaa. Syksyinen sadekuuro
oli sitonut haitallisen pölyn ja sirotellut välkkyviä jalokiviä
viiniköynnöksille, jotka kiemurtelivat pitkin tietä puusta puuhun.
Verrattain lyhyen ajan kuluttua alkoi näkyä matala kukkula, jolla
pieni, viehättävä huvila kohosi puksipuiden, lääkereiden ja kypressien
ympäröimänä. Ensi silmäykseltä tulijaa hämmästytti kartanon muuttunut
ulkomuoto, vaikk'ei hän kuitenkaan saattanut tehdä itselleen selvää,
mikä se muutoksen oikeastaan oli aikaansaanut. Vasta kun hän oli ajanut
portista sisään, muistuttivat häntä lukuisat tyhjät piedestaalit
ja komerot, että huvila oli kokonaan menettänyt entiset mainiot
koristeensa: monilukuiset kauniit kuvapatsaat, jotka olivat näyttäneet
niin kauniilta tasaisiksi leikeltyjä kautsupuita vastaan, -- eikä enää
siis vastannut nimeään "Ad Statuas" (kuvapatsaitten huvila).
Chromatius vastaanotti nuoren ystävättärensä mitä herttaisimmalla
tavalla, ja kyseli innokkaasti miten hänen isänsä jaksaa. Vasta
täällä sai tytär tietää, että isä piakkoin matkustaa Aasiaan; isä
itse ei ollut hänelle sanallakaan maininnut aikeestaan. Chromatius,
huomattuaan, kuinka tuskallisen vaikutuksen hänen ilmoituksensa teki
Fabiolaan, koetti tätä haihduttaa huomauttamalla, että huhu kenties
oli väärä, ja pyysi häntä sitten kerallensa kävelemään puistoon.
Tämä oli niinkuin aina mitä suurimmalla huolella hoidettu, ja mitä
kauniimpia kasveja oli sen koristuksena -- mutta mitään kuvapatsaita ei
vaan näkynyt. Kun Fabiola saattajansa seurassa vihdoin tuli erääseen
rotkoon, jota ennen luonnottaret ja vedenjumalat olivat koristaneet,
mutta johon nyt vain oli soliseva suihkukaivo jätetty, ei hän voinut
olla hämmästystään ilmaisematta.
"Minkä ihmeen tähden, Chromatius, olet poistanut kaikki kauniit
kuvapatsaat ja siten riistänyt huvilaltasi sen ominaiset koristeet?"
kysyi hän, isäntään kääntyen. Mutta tämä vastasi hymyillen, että hän
oli antanut niiden mennä vasaran alle.
"Kuinka, ja sen kuulen sinulta nyt vasta? Olisihan sinun kuitenkin
pitänyt tietämän, että minä kernaasti olisin ostanut niistä paljo",
vastasi Fabiola melkein soimaavalla äänellä.
"Minähän en tarkoittanut huutokauppavasaraa, vaan sepänmoukaria",
selitti ukko. "Jumalat ja jumalattaret ovat kaikki hakatut pirstoiksi;
vielä voisin ehkä korkeintaan hankkia sinulle käsivarren tai sormen tai
kenties nenättömän päänkin".
"Mikä barbaari on vanhasta harmaasta tuomarista tullutkaan!" huudahti
Fabiola hämmästyneenä. "Kuinka sinä hennoit niin tehdä?"
"Eipä se ollut niin vaikeata kuin ehkä luulet", oli vastaus. "Minä olen
nimittäin tullut siihen vakaumukseen, että Jupiter ja Juno ynnä niitten
toverit ja ystävättäret ovat yhtä vähän jumalia kuin sinä ja minä;
juuri siksi olen pitemmittä mutkitta antanut ne ruhjoa kaikki tyyni".
"Minä olen samaa mieltä jumaliin nähden kuin sinäkin; mutta miksi et
pitänyt kuvapatsaita itselläsi yksistään arvokkaina taideaarteina?"
kysyi Fabiola.
"Koska ne eivät semmoisina täyttäneet paikkaansa puutarhassani ja
talossani, vaan olivat täällä juuri jumalina, siis väärän kilven alla,
suorastaan pettureina. Etkö sinä esi-isiesi kuvien joukosta poistaisi
vaikka mitä kuvapatsasta, joka vallan toiseen perheeseen kuuluvana
olisi tungettelijana pujahtanut perhekuviesi joukkoon? Katsos, samoin
oli laita jumalainkin kuvien; siitä syystä en voinut säilyttää niitä
täällä enkä myydä niitä muuallekaan. Jälkimäisessä tapauksessa ne
olisivat jatkaneet petostaan jonkun toisen luona".
"No mutta, tunnokas vanha ystäväni, eikö sekin sitten ole petosta, jos
sinä, poistettuasi kaikki kuvapatsaat huvilastasi, vielä annat sen
pitää entisen nimensä?"
"Niinhän se kyllä olisi", vastasi äijä, riemuiten nuoren ystävättärensä
teräväjärkisyydestä; "mutta sinä saat kohta nähdä, että olen istuttanut
palmuja tänne yltympäri. Heti kun ne ovat kasvaneet hiukan suuremmiksi,
tulee vanha nimi vaihdettavaksi 'Ad Palmas' nimeen (Palmujen huvila)".
Tämä nimi saavutti Fabiolan täyden hyväksymisen.
Ystävykset kävelivät nyt kotvan aikaa puutarhassa. Vihdoin valitsi
Chromatius kauniin paikan ja istahti siihen seuratoverinsa kanssa.
"Tiedätkö, Chromatius", alkoi Fabiola, "että kaikenmoisia kummallisia
huhuja on liikkeellä sinusta ja talosi asukkaista. Sanotaan niiden
olevan yksinomattain ihmisiä, joita ei kukaan tunne; lisäksi
kuuluu, että te kokonaan vetäydytte pois seuraelämästä ja vietätte
filosoofillista, tasavaltaista elämää".
"Hyvin mairittelevaa", vastasi Chromatius hymyillen ja teki koomillisen
kumarruksen.
"Mutta ei siinä vielä kaikki", jatkoi Fabiola; "teitä pidetään
suorastaan saiturina".
Ei ollut Chromatiuksen hauska veisata omaa kiitostaan osottamalla nämä
väitteet osittain vääriksi ja tekemällä lyhyesti selkoa siitä elämän
tavasta, jota talon asujamet noudattivat. Hetkisen epäröityään otti
hän kuitenkin tehdäkseen sen, minkä piti velvollisuutenaan pakanaa
kohtaan. Se mitä hän kertoi, oli lähipitäen seuraavaa: "Me elämme
tosin yksinkertaisesti ja kartamme kaikkea loistoa, mutta pyrimme sen
ohessa siihen, ettei alueellamme löytyisi köyhiä tai apua tarvitsevia.
Me nousemme varhain ylös; ensi aamunhetket käytämme hartauden
harjoituksiin, ja sitten lähtee kukin työhönsä. Sillä aikaa kun toiset
ovat lukuja kirjoitustyössä, puuhaavat toiset puutarhassa tai kedolla.
Määräajoin kokoonnumme yhdessä lukemaan hyviä kirjoja tai veisaamaan
hengellisiä lauluja tai kuulemaan etevien opettajien puhetta".
"Kaikki tuo on varsin kaunista", huomautti hänen vieraansa, "mutta minä
en ole vielä sanonut sinulle kaikkea. Suo anteeksi, jos vielä lisään,
että kuiskataan sinun muka olevan kristityn. Suuttuneena olen tietysti
väittänyt tätä panettelua perättömäksi".
"Miksi suuttuneena, lapseni?" vastasi ukko lempeästi. "Oletko
milloinkaan lukenut noitten ylenkatsottujen ihmisten kirjoituksia?"