kerjäläisiä kaikenmoisia kokoontuu kemuja pitämään ja missä sokeiden
sanotaan näkevän ja rampain käyvän? Varmaa vain on, että kaikki ne,
jotka minä tänä aamuna olen tarkannut, ovat tykkänään toista maata kuin
kärttelijäät ruikuttelija-kerjäläiset Arician sillan luona. Kaikki
he ovat olleet säädyllisen ja tyytyväisen näköisiä; ei ainoakaan ole
pyytänyt minulta almua". Niin jutteli Corvinus.
"Kummallista! Aivan varmaan tässä piilee jokin salaisuus, jonka perille
minä tahtoisin päästä. Siitä voisi kenties lähteä hyvää voittoakin.
Sanoithan, että vanha patriisi olisi muka hyvin rikas?"
"Mahdottoman rikas!"
"Hm! Eikö voisi keksiä mitään keinoa päästä sinne sisään?"
"Se on minulla jo valmiina! Minä tekeydyn ontuvaksi ja pujahdan
rohkeasti sisään toisten raajarikkoisten mukana", huudahti Corvinus.
"Paitsi minua on muitakin, jotka eivät ole talossa ennen käyneet, se
on ilmeistä, sillä hyvin useat ovat minulta kysyneet, onko tuo jalon
Agneen asunto".
"Kenen?" kysäisi Fulvius hämillään.
"Kas, miksikä noin säikähdit? Tosin se on hänen vanhempiensa talo,
mutta heidän tyttärensä nimi on paremmin tunnettu, epäilemättä, koska
hän on rikas perijätär, melkein yhtä rikas kuin Fabiola".
Fulvius vaikeni, mutta ei millään tavoin kumminkaan ilmaissut niitä
ajatuksia, mitkä tiedonanto hänen sielussaan herätti. Tuokion perästä
virkkoi hän suurella malttavaisuudella: "Tuumasi ei kai liene
hulluimpia. Voisithan ainakin koettaa. Kun minä jo kerran ennenkin olen
talon tyttären tavannut, tahdon minä puolestani koettaa onneani pääoven
kautta. Sitten on meillä kahta vertaa suuremmat menestymisen toiveet".
"Sanonko sulle, mitä ajattelen?" kysyi Corvinus. "Jos me molemmat
yhdistetyin voimin antaumme johonkin yritykseen, tulee asian
toimeenpanolla aina olemaan kaksi puolta, aivan samaten kuin milloin
kettu ja susi liittyvät yhteen karjalaumaa tuhoamaan". Tähän törkeään,
hyvin vähän imartelevaan vertaukseen ei Fulviukselta riittänyt kuin
halveksiva silmänluonti, johon tuo raaka veitikka vastasi häijyllä
irvinaurulla. Näitten valmistusten jälkeen lähtivät liittokumppanit
kumpikin asemilleen.
Koska emme ole halukkaat seuraamaan enemmän sutta kuin kettuakaan
jalon Agneen vanhempain kotiin, valitsemme paljoa mukavamman keinon:
siirrymme ajatuksissamme sinne.
Tämän nuoren roomalais-tytön vanhemmat olivat vanhaa ylimyssukua,
joka jo monta polvea perätysten oli kuulunut kristinopin hartaihin
tunnustajiin. Viimeksi kuluneiden sadanviidenkymmenen vuoden aikana
olivat hyvin useat sen jäsenistä saaneet kuolla marttyreinä uskonsa
puolesta. Siitä huolimatta oli perheen suku ja nimi kuitenkin säilynyt
ja jaksanut kestää kaikki uudistuneet myrskyt.
Tämän vanhan perheen täydellisen ihailun ja toiveiden yhteisenä
keskuksena oli talon ainoa tytär, jalo Agnes neiti. Vasta myöhäisellä
iällä, kun arvoisa pari ei enää vanhempain-iloa itselleen toivonutkaan,
oli tämä rakastettu tyttönen heille syntynyt, ja hänestä tuli
vanhempain ylpeys ja ilo sekä kodin päivänsäde. Saatuaan hurskailta
vanhemmiltaan jo aikaisin opetusta kristinopissa, osoittautui Agnes
aina erittäin vilpittömäksi ja lapsellisen sävyisäksi ja voitti, kuten
olemme kuulleet, herttaisella, ystävällisellä olennollaan kaikkien
sydämet, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssaan niin hyvin halvimman
orjan kuin ylhäisen patriisin. Maailman kunnia ja maallinen rikkaus
eivät häntä suuresti viehättäneet; rakkauden osoittaminen, kyynelien
poispyyhkiminen, hädän ja puutteen lieventäminen -- siinä hänen korkein
ilonsa. Lisäksi oli hänellä vanhempainsa yksinkertainen mieli, josta
johtui, että heidän talossaan, jos kohta se olikin kaunis ja mukavasti
sisustettu, ei ollut merkkiäkään siitä ylellisestä loistosta ja
komeudesta, mistä heidän vähempivaraistenkin säätyveljiensä asunnot
olivat kuuluisat. Ei kummaa siis, jos he syrjäisten kesken olivat
tulleet huutoon muka ahneuden tähden. Suuri osa tuota vanhaa rakennusta
käytettiin yksinomaan kristittyjen kokouksia ja laupeuden-harjoituksia
varten, mutta siitä ei liene muilla kuin osanottajilla ollut aavistusta.
Miksikä tähän taloon juuri tänä varhaisena aamuhetkenä niin suuri
joukko köyhiä ja puutteenalaisia keräytyi, siihen oli erityinen syy,
jonka arvoisa lukija helposti arvaa, jos muistaa sen nöyrän pyynnön,
minkä nuori Pankratius joitakuita aikoja sitten esiintoi vanhemmalle
ystävälleen. Suurella toimellisuudella ja tunnetulla tarkkuudella oli
Sebastianus kaikki järjestänyt ja ehdottanut, että karttuneet rahat
jaettaisiin tässä talossa, jonka isäntäväki oli sukuja hänelle. Sen
oli nyt määrä tapahtua, ja sitä tarkoitusta varten olivat, paitsi apua
tarvitsevia ja muutamia diakoneja, myös Sebastianus ja Pankratius
saapuneet.
Corvinus liittyi kuin liittyikin erääseen köyhäin joukkoon ja hänen
onnistui päästä sisään lausumalla tunnussanan, jota kuuli muittenkin
käyttävän: "Deo gratias" ("Jumala olkoon kiitetty"). Hänestä alkoi
kumminkin heti alusta tuntua tukalalle, huomatessaan kutsumattomana
seisovansa keskellä ihmisjoukkoa, jossa kaikki olivat tuntemattomia.
Lopulta, kun heidät toinen toisensa jälkeen oli huudettu ottamaan
lahjansa ja lopulta hän vain yksin oli jäljellä, valtasi tuskan
ahdistus hänen rintansa. Mitä jos hänen petoksensa tulisi ilmi; jos hän
urkkijana ylhäisessä talossa tunnettaisiin ja haastettaisiin oikeuteen;
mitäs jos hän sen nimellisenä saatettaisiin oman isänsä tuomio-istuimen
eteen ja oman isän täytyisi tuomita rangaistukseen moisesta rikoksesta?
-- Hädissään oli hän tuntevinaan, että kaikkien silmät läpitunkevina
katselevat häntä; oli niinkuin sokeatkin olisivat katsoa tuijottaneet
häneen kiillottomilla silmillään ja raajarikkoiset vain odottaneet
käskyä, antaakseen kainalosauvoistaan iskujen sadella hänen selkäänsä.
Hän katseli syrjin karin ovelle päin, mutta sisäänkäytävää vartioi
niin tarkasti vanha haudankaivaja Diogenes ja hänen kaksi väkevää
poikaansa, että oli mahdoton päästä pakenemaan. Tässä pahassa pulassa
oli hänen ainoana lohdutuksenaan se, ettei näistä ihmisistä kukaan
häntä tuntenut, ja että hän vihdoin jonkin tekosyyn nojalla pääsisi
ehkä livahtamaan pois.
Mutta tästäkin toiveesta oli onnettoman pakko luopua. Kuka voi kuvata
hänen hämmästystään, hänen tuskaansa, kun Pankratius yht'äkkiä seisoo
hänen edessään, kuten viimeksi silloin, kun he seisoivat vastatuksin
tiellä koulusta päästyään! Mutta mitenkä olikaan asiain tila muuttunut!
Silloin seisoi Pankratius, josta siitä saakka oli varttunut komea
nuorukainen, ympärillään joukko hurjia koulutovereja, jotka ilmeisesti
olivat hänen vastustajansa puolella. Nyt sen sijaan oli hän täällä,
ystäväpiirin keskellä, josta lempeitä, rakastavia katseita luotiin
häneen. Corvinus oli vallan masentunut; hän olisi halunnut vaipua maan
sisään häpeästä ja kiukusta. Mutta mitenkä hämmästyikään hän, kun hän
hyvin ansaittujen nuhteiden, jopa korvapuustienkin sijasta, joita hän
ei missään tapauksessa olisi ollut antamatta yllätetylle viholliselle,
kuuli Pankratiuksen lempein äänin lausuvan seuraavat sanat: "Corvinus,
sinäkö täällä? Onko sinusta todellakin tullut köyhä ja rampa? Miksi
olet jättänyt vanhempiesi kodin?"
"Oh, niin pitkälle ei vielä olla tultu", vastasi ilkiö jurolla äänellä,
sillä hänen luullun vastustajansa sävyisyys paisutti hänen rohkeuttaan.
"Tietysti sinä sydämestäsi iloitsisit, jos niin olisi".
"Enpä suinkaan. Minä en kanna minkäänlaista vihaa sinua kohtaan. Siis,
jos apua tarvitset, niin sano minulle. Huomion välttämiseksi menemme
siinä tapauksessa viereiseen huoneeseen".
"Suoraan sanoen, olen tullut tänne vain huvin vuoksi. Jos nyt tahdot
tehdä minulle hyvän työn, niin päästä minut kenenkään huomaamatta pois".
"Corvinus", vastasi nuorukainen totisella ankaruudella, "sinä olet
sen kautta tehnyt itsesi syypääksi suureen rikokseen? Mitähän isäsi
sanoisi, jos nuo nuoret miehet, jotka, mikäli heistä näen, eivät
muuta tarvitsisi kuin viittauksen minun puoleltani siepatakseen sinut
kiinni, tekisivät sen ja veisivät sinut semmoisena kuin tässä seisot,
avojaloin, orjan valepuvussa, oikeuden eteen Forumille ja syyttäisivät
sinua rauhanhäiritsemisestä ja kotirauhan pyhyyden rikkomisesta, josta
kaikesta laki säätää ankaran rangaistuksen".
"Jumalten tähden, hyvä Pankratius, älä rankaise minua niin julmasti",
pyyteli Corvinus.
"Sinä tiedät, Corvinus, että, jos sen tekisin, niin täytyisi isäsi joko
menetellä kanssasi niinkuin Lucius Junius Brutus aikoinaan, tahi sitten
erota virastaan".
[Brutus oli roomalainen konsuli, joka tuomitsi molemmat poikansa
kuolemaan heidän osallisuudestaan erääseen salaliittoon. Poikiensa ja
kansan rukouksista huolimatta ei hän tuomiotaan muuttanut, vaan seurasi
itse järkähtymättömällä tyyneydellä sen täytäntöönpanoa.]
"Kaiken kautta mikä on sinulle pyhää ja kallista, rukoilen sinua, älä
saata minua moisen häpeän alaiseksi. Se olisi koko meidän perheemme
häviö. Polvillani tahdon pyytää sinulta anteeksi entisiäkin pahoja
tekojani, jos sinä vain olet armollinen minua kohtaan".
"Hiljaa, hiljaa; olenhan jo sanonut sinulle, että ne ovat aikaa sitten
anteeksi annetut. Mutta kuule nyt minua. Lukuun ottamatta läsnä
olevia sokeita, on täällä useita todistajia, niin että sinut sadoilla
vieraillamiehillä voidaan todistaa syylliseksi rikokseesi. Jos sinä
siis otat puhuaksesi tästä kokouksesta jotakin tahi uskallat sortaa
ketään meikäläisistä, niin on meillä yhä vieläkin valta haastaa sinut
isäsi tuomio-istuimen eteen. Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän", vastasi pulaan joutunut surkealla äänellä. "En kuuna
päivänä minä tule kenellekään ilmaisemaan, että olen käynyt tässä
kauheassa paikassa. Vannon kautta -- -- --"
"St! täällä ei kysytä mokomia valoja. Tule, ota minua kädestä ja seuraa
minua!" Tämän kehotuksen lausuttuaan kääntyi Pankratius ympärillä
seisovien puoleen ja huomautti vain, että hän tunsi tämän miehen;
mutta nämä, jotka tuon raukan rukoilevien liikkeiden johdosta olivat
päättäneet hänellä olevan raskaita kärsimyksiä koettavana, kannattivat
tuon poloisen luultuja rukouksia ja pyysivät Pankratiusta, ettei hän
suinkaan laskisi häntä menemään nälkäisenä ja almuja saamatta.
"Jättäkää se minun asiakseni", vastasi nuorukainen ja kääntyi ovea
päin, jonka vahtina olevat miehet auliisti avasivat hänelle ja tuolle
yhäti liikkaavalle petturille hänen vieressään. Heidän tultuansa ulos,
päästi nuorukainen Corvinuksen menemään, virkkaen hänelle: "Älä unhota
lupaustasi!"
Sillä välin oli Fulvius sopimusta myöten koetellut onneaan talon
pääoven luona. Se oli hänen tullessaan roomalaisen tavan mukaan
avoinna. Ja kukapa olisi voinut otaksuakaan, että ketään vieraita näin
tavattomaan aikaan astuisi siitä sisään? Portinvartijan asemesta tapasi
Fulvius siinä yksinkertaisen, noin kolmen- tai neljäntoista vuoden
vanhan maalaistytön ovenvartijan virkaa toimittamassa. Kun ei muita
ketään ollut saapuvilla, oli rauhanhäiritsijän mielestä nyt erittäin
sovelias tilaisuus saada varmuutta niihin epäluuloihin, jotka olivat
hänessä heränneet. Hän kysyi siis pieneltä ovenvartijalta: "Mikä on
nimesi, lapsi, ja kuka sinä olet?"
"Minä olen Emerentia, jalon Agneen rintasisar", kuului vastaus.
"Oletko siis kristitty?" uteli Fulvius edelleen terävällä äänellä.
Tyttöparalta menivät silmät suuriksi ja hän vastasi vallan
yksinkertaisesti: "En", ja kun tuon viattoman lapsen koko olento
vahvisti tämän todeksi, tyytyi Fulvius siihen. Tytön äiti oli muuan
maalaisvaimo, joka oli ollut Agneen imettäjänä. Kun vaimo sitte
hiljakkoin oli kuollut, oli Agnes vanhempiensa luvalla ottanut orvoksi
jääneen lapsen kotiinsa, saamaan kristillistä kasvatusta. Koska
tyttönen vasta joitakuita päiviä oli oleskellut uudessa kodissaan,
tiesi hän kristinopista hyvin vähän, tokkopa ollenkaan. -- Mitä
nyt oli tehtävä? Fulvius oli hämillään ja neuvotonna; yksinäisyys
teki hänen asemansa yhtä tukalaksi kuin Corvinuksen keskellä taajaa
ihmisjoukkoa. Hän aprikoi, eikö olisi viisainta kääntyä takaisin mutta
sitenhän olisivat hänen tuumansa menneet myttyyn. Toiselta puolen ei
hän itseltään salannut, että hän kauemmaksi tunkeutumalla saattoi
tuottaa itselleen suuria ikävyyksiä. Tänä pulmallisena hetkenä näki
hän talon nuoren valtijattaren astelevan kevyesti pihan poikki, ilon
ja päivänpaisteen ilmeisenä juurikuvana. Nähtyänsä Fulviuksen hän heti
seisahtui, ikäänkuin odottaen, että Fulvius jotakin sanoisi. Tämä
taasen läheni häntä mitä miellyttävimmästi hymyillen ja kohteliaimmasti
kumartaen sekä puhutteli Agnesta seuraavin sanoin: "Olen tullut ennen
tavanmukaista vierailuaikaa, jalo Agnes, jotenka minun siis katsottanee
käyttäytyvän epähienosti; mutta minä en voinut odottaa tavallista
käynti-tuntia, kirjoituttaakseni itseni alamaisimmaksi klientiksi tähän
ylhäiseen patriisitaloon".
[Arvollisempiin patriisitaloihin liittyi tavallisesti suuri joukko
köyhiä sukulaisia sekä vapautettuja orjia ja näiden jälkeläisiä, jotka
pysyivät talon suojeluksen alaisina. Näitä nimitettiin klienteiksi
eli suojateiksi, ja kyseissä oleva patriisi nimitettiin heidän
turvaherrakseen ("patronus").]
"Meidän talollamme", vastasi nuori neitonen, "ei ole kunnia ottaa
vastaan klienttejä; me emme vaadi itsellemme mahtavuutta ja
vaikutusvaltaa".
"Anteeksi; moisen päämiehen hallitsemana on talolla mitä suurin
vaikutusvoima ja mahti semmoinen, joka helpolla voittaa sydämet ja
tekee nöyriä orjia".
Vähintäkään huomaamatta, että nämä sanat saattoivat viitata
juuri häneen itseensä, vastasi nuori neitonen luonteisella
teeskentelemättömällä suloudellaan: "Oi, kuinka totta olet puhunut!
Tämän huoneen Herra hallitsee todellakin kaikkien sen jäsenten sydämiä!"
Nämä rakastettavan tytön sanat ynnä vielä enemmän hänen ihastuksensa ja
loistava muotonsa saattoivat Fulviuksen kovasti hämilleen. Hän tointui
sentään kohta entiselleen, ja kun hän ei tahtonut päästää suotuisaa
tilaisuutta käsistään, lausui hän julkeasti: "Sinusta minä juuri
puhuin, ja pyydän sinun vastaanottamaan sanani vilpittömän ihailuni
ja rajattoman rakkauteni osoitteena". Niin sanottuaan notkisti hän
polvensa neitosen edessä ja pyysi tarttua hänen käteensä, mutta Agnes
kääntyi punastuen ja vavisten hänestä pois.
Seuraavassa tuokiossa kavahti konna ylös maasta. Hän näki
Sebastianuksen lähenevän. Tämä oli tullut kutsumaan Agnesta köyhäin
luo, jotka odottivat häntä. Agnes vetäytyi pois, jota vastoin
Sebastianus, katse totisena, ankarana, astui rauhanhäiritsijää vastaan,
joka aivankuin menehtyneenä loi silmänsä maahan. "Fulvius, sinä täällä?
Mikä on saattanut sinut tänne?" kysyi talon vanha ystävä.
"Minä arvelen", vastasi puhuteltu, rohkaisten luontoaan, "että
koska minä yhtä hyvin kuin sinäkin olemme yhdessä talon tyttären
kanssa olleet vieraina samassa perheessä, niin ei minulla ole
vähempää oikeutta kuin muillakaan klienteillä käydä hänen luonaan
kunniaterveisillä".
"Mutta eihän kuitenkaan näin sopimattomaan aikaan", vastasi Sebastianus
tyynesti.
"Se aika, joka ei ole sopimaton nuorelle upseerille", vastasi konna,
"ei liene sopimattomampi tavallisellekaan kuolevaiselle".
Loukatun sotilaan oli kestettävä kova taistelu, ennen kuin hän
voi hillitä suuttumustaan. "Malta mielesi, Fulvius", jatkoi hän
arvokkaasti; "ja ota huomataksesi, että kaksi henkilöä saattaa
olla vallan erilaisessa suhteessa samaan perheeseen. Mutta ei
pitkäaikaisinkaan tuttavuus, sitä vähemmin siis jokin satunnainen
yhtymys, saata puolustaa sitä julkirohkeata, hävytöntä käytöstä, johon
äsken teit itsesi syypääksi".
"Hohhoo; huomaanpa, että olet mustasukkainen, urhakka päällikkö",
huudahti Fulvius halveksuvalla äänellä. "Sinähän olet, kuten hoetaan,
Fabiolan suosima kosija. Hän on nyt maalla, ja epäilemättä halunnet
saada kiedotuksi jommankumman Rooman rikkaimman perijättären omaisuuden
käsiisi. Kaksi jännettä yhteen jouseen, mitäpä enää parempaa".
Jollei urhollinen upseeri olisi ollut kristitty, olisi hävytön parjaaja
varmaan saanut hengellään maksaa tämän solvauksen; mutta Jumala antoi
syvästi loukatulle voimaa ilmileimahtaneen vihan voittamiseen. "Ei ole
sinulle eikä minulle hyödyksi, että viivyt täällä kauemmin", sanoi hän,
ja tarttui tukevalla kädellä kutsumatonta vierasta käsivarteen ja veti
hänet ovelle. Ennen kuin jälleen päästi hänet vapaaksi, Sebastianus
lisäsi: "Saat nyt mennä rauhassa, mutta muista, että olet arvottomalla
käytökselläsi rikkonut valtionlakeja vastaan. Minä säästän sinua,
kunhan itse vain ymmärrät salata häpeäsi. Olkoon kumminkin hyödyksesi
mainittu, että minä olen selvillä asioistasi ja toimistasi täällä
Roomassa. Ole varuillasi siis! Ja vielä kerran, mene rauhaan!"
Mutta tuskin oli Sebastianus päästänyt irti vastustajansa, kun hänen
itsensä kimppuun yhtäkkiä hyökättiin jättiläisvoimin. Hyökkääjä oli
Eurotas. Fulvius oli vanhukselle ilmoittanut luvanneensa kohdata
Corvinusta; mutta kun ukko, sen perusteella, mitä Afra oli hänelle
kertonut tämän nuoren miehen luonteesta, ei sanottavaksi luottanut
kaupunginprefektin poikaan, vaan päinvastoin pelkäsi tällä olevan
aikomuksena houkutella Fulviusta johonkin satimeen, niin oli vanhus
huomaamatta hiipinyt turvattinsa jäljissä. Luullen hyvästijättöä ovella
riidaksi ja Sebastianusta prefektin pahamaineiseksi pojaksi, hyökkäsi
hän raivoisana kuin jalopeura pahaa aavistamattoman niskaan. Mutta
hän sai pian kokea, ettei vastustajansa ollut tavallisia ihmisiä,
sillä vaikka hänellä oli Fulvius apunaan, oli hänen turha koettaa
saada soturi paiskatuksi maahan. Kun hän pitemmän aikaa kamppailtuaan
huomasi, ettei se hänelle onnistunut, sieppasi hän vyöltään pienen
kuolettavan aseen. Juuri kun hän parhaallaan heilutteli sitä ahdistetun
pään päällä, temmattiin se äkisti hänen kädestään, ja hän joutui itse
kahden ikäänkuin rautaisen käsivarren runneltavaksi, jotka viimein
sinkauttivat hänet ulos tielle.
"Pelkäänpä, että kohtelit poika parkaa liian kovakouraisesti,
Qvadratus", virkkoi Sebastianus centurionilleen, oikealle
jättiläis-olennolle, joka hänkin oli saapunut olemaan läsnä
kristittyjen kokouksessa. Centurioni oli kuitenkin sitä mieltä, että
konna oli kavaluutensa tähden moisen rangaistuksen ansainnut.
Noloina hiipivät sillä välin molemmat muukalaiset pois. Eräässä
kadunkulmassa kääntyessään näkivät he jonkun matkan päässä Corvinuksen,
vähääkään ontumatta, luikkivan pois minkä ketaroiltaan kerkesi.
Usein nämä kaksi oivaa toverusta tämän jälkeen vielä kohtasivat
toisensa, mutta eivät he koskaan sanallakaan kajonneet tämän aamuiseen
kohtaukseen. Toinen tiesi toisesta, että hänellä oli vain häpeätä ollut
siitä, ja molempien täytyi itselleen tunnustaa, että Roomassa oli
ainakin yksi lauma, jota ei kettu eikä susi pystynyt vahingoittamaan.
Kuudes Luku.
Fabiola ja hänen orjansa.
Lokakuu on ihana aika Italiassa. Aurinko on tosin menettänyt jonkun
verran hehkustaan, vaan ei loisteestaan, ja heloittaa yhtä kirkkaasti
kuin sydänkesällä. Kuten indialainen ruhtinas, vastaanottohuoneeseensa
tullessaan, heittelee täysin kourin kultaa ja jalokiviä kansalle,
niin heittelee tämä nouseva taivaan valtijatarkin kultasateita yli
heräjävän luonnon. On kuin vuoret kurottelisivat rosoisia päitään,
metsät ulottuvia käsivarsiaan kaihoisasti, vastaanottaakseen sen
kuninkaallisia lahjoja. Ja kun aurinko on suorittanut kulkunsa yli
pilvettömän, siintävän taivaan ja saavuttanut päämaalinsa, laskee
se lännen mailla vuoteelleen kullan-kimaltelevan meren syliin, ja
sen yli kohoilee silloin purppurainen katos, hesureunainen. Viimein,
ennenkuin se mereen vaipuu, soukkenee se pitkäksi juovaksi. Se näyttää
nyt sanovan jäähyvästijään; mutta tuskin on se häipynyt, niin jo
lähettää se siltä puolelta maata, missä se nyt vierailee, terveisensä
loistavain lähetteinsä kautta, jotka sydäntä ilahuttavat ja ennustavat
sen pikaista palajamista. Ja vaikkeivät sen säteet syksyin olekaan
niin hehkuvia, ovat niiden vaikutukset sitä silmiinpistävämmät. Se on
tarvinnut kuukausia, loihtiakseen mehuttomista, kuivista rungoista
siemeniä ja lehtiä, köynnöksiä, kukkia ja kovia marjoja. Vitkalleen
on kasvullisuus edistynyt. Mutta mikä mainio lehvistö peittääkään nyt
vaipan tavoin rungot ja varret, kuinka erinomaisiksi rypäletertuiksi
ovatkaan pikkuruiset yksinäiset marjat paisuneet, joista toiset jo
ovat saaneet tuon hohtavan ambra-värin, toiset taasen koreilevat yhtä
kauniilla opaali-värillään, luvaten ennen pitkää pukeutua hehkuvaan
kuninkaalliseen purppuraan.
Verraton nautinto on semmoisena vuodenaikana istua kirja kädessä
kukkulan rinteellä ja antaa jostakin rauhaisesta varjopaikasta katseen
liidellä yli tuon ihanan maiseman. Lempeän tuulahduksen loihtiman
tai viinimäkien eri korkeuksista syntyvän värien moninaisuuden läpi
levitteleiksen koko maisema kirjavana mattona ihastuneitten silmiemme
eteen. Paitse sitä näkee vielä lukemattomia muita vivahduksia ja
värejä: tummat kypressit, vielä tummempi rautatammi, tuuheat kastanjat,
rehevät hedelmätarhat, päivänpaahtamat sänkipellot, synkät piniat,
jotka ovat Italialle mitä palmut idän maille, ja jotka kohoavat
huviloita ympäröivien puksi- ja laakeripuitten yli -- siinä näky, jota
ei pysty kuvaamaan! Ja nuo huvilat, kukkuloille rakettuina tai niiden
välitse häämöttävinä, huvilat vesiputouksineen ja korkealle loiskivine
suihkuineen, komeine puutarhoineen ja kukkaisine niittyineen! Niinkuin
sanottiin, mahdotonta on luetella kaikkia niitä luonnon-ihanuuksia,
joita auringonpaisteinen Italia tarjoo juuri lokakuussa, ja jotka
sydämiä riemastuttivat tämän kertomuksenkin aikoina. Ei kummaa siis,
että Rooman rikkaat ja ylhäiset mielellään pakenivat joksikuksi aikaa
pois maailmankaupungin pölystä ja tungoksesta maa-elämän hiljaisuuteen.
Niihin onnellisiin kuului Fabiolakin. Sen jälkeisenä päivänä,
kuin hänen ilkeä, musta orjattarensa ja prefektin poika olivat
keskustelleet toistensa kanssa, kuten jo ennen on kerrottu, matkusti
hän maahovilleen, jota romanttisen asemansa vuoksi syystä saattoi
lukea Italian kauniimpain helmien joukkoon. Huvila sijaitsi erään
kukkulan rinteellä, joka vähitellen aleni Cajetan merenlahdelmaa
kohden ja oli, kuten kotitalo Roomassa, mainio rikkaasta, aistikkaasta
sisustuksestaan. Mitä kauniimmat kasvit ja kukat olivat täällä
saaneet tyyssijan, ja olivat turvatut niin kylmältä kuin polttavalta
kuumuudelta.
Fabius oleskeli harvoin kuin moniaan päivän tässä herttaisessa
paikassa. Huvilassa piti hän oikeastaan vain pientä lomaa matkallaan
johonkin vilkkaampaan huvipaikkaan, missä ylhäisen maailman ihmisiä
kosommalta liikkui, ja missä hänkin mieluummin oleskeli, sanoen
asioiden muka sitä vaativan. Fabiola oli siitä syystä tavallisesti
yksin ja nautti täysin määrin maa-elämän hiljaisuutta. Huvilaan oli
hankittu hyvin lajiteltu kirjasto, joka käsitti vanhempia ja uudempia
teoksia kaikilta aloilta. Aamuhetket hän vietti jollakin valitulla
lempipaikalla tavallisesti lueskellen. Mutta kylläpä olisi vieras
hämmästynyt, jos hän yhtäkkiä lähestyen, olisi nähnyt tuon ylpeän
patriisittaren, ei, kuten tavallista oli, yksin vaipuneena kirjansa
tutkimiseen, vaan nais-orjan seurassa! Lukija, joka muistaa, mitä
ennen on tapahtunut talon tyttären ja hänen orjansa välillä, ei tätä
kuitenkaan suuresti oudoksune.