erään tuntemamme nuorukaisen seurassa nousevan portaita ylös erääseen
komeaan taloon. Nuori toveri, joka ei ollut kukaan muu kuin Pankratius,
ei ainoastaan ihaillut keisarillista tribunia ja katsonut häneen
kuin esimieheensä, vaan piti häntä isällisenä ystävänä, johon hän
palavalla rakkaudella oli kiintynyt. Mutta vielä oli muutakin, mikä
nuoren sotilaan yhdisti mitä hellimmillä siteillä vanhempaan. Hänessä
ei Pankratius kunnioittanut ainoastaan yhtä caesarin upseereista,
vaan ennen kaikkia Kristuksen sotamiestä, jonka jalomielisyyteen ja
urhollisuuteen liittyi niin suuri määrä viisautta ja älykkyyttä,
että hän oli saavuttanut kaikkien luottamuksen, joiden kanssa hän
joutui tekemisiin. Sebastianuksen mieltymys avosydämiseen, suoraan
ja hiljaiseen nuorukaiseen ei ollut vähemmin syvä ja harras. Hyvin
oivaltaen sen vaaran, mihin innokas, tulinen nuori ystävä saattoi
antautua jonkun ajattelemattoman, malttamattoman puheensa tai
tekonsa kautta, oli hän sitä iloisempi nauttiessaan tämän rajatonta
luottamusta, jotenka hän saattoi olla Pankratiukselle ohjaajana
ja neuvonantajana. Katseltuaan jonkun aikaa seutua ympärillään ja
ihailtuaan kuun hopeaista hohdetta, joka valaisi ympäristöä, lähtivät
he kumpikin Sebastianuksen asuntoon. Suurempi huone siinä oli valaistu,
silminnähtävästi odotetun seuran vastaanottoa varten. Tämän huoneen
ulkopuolella oli terassi, joka ulottui talon koko yhtä seinää pitkin.
Hiljainen kuutamoyö oli niin viehättävä, että molemmat ehdottomasti
kulkivat huoneen läpi ja astuivat terassille. Kuu heloitti korkealla
taivaan kannella, ei latteana kiekkona, vaan ymmyrkäisenä pallona,
uiden omassa loisteessaan, niin että tähdetkin sen rinnalla näyttivät
melkein himmeiltä. Se oli ihana ilta, samankaltainen kuin se, jona
Monika myöhemmin iloitsi poikansa Augustinuksen kanssa, puhuessaan
erään talon ikkunassa Ostiassa hänelle taivaallisista asioista.
Suurenmoisen ihanaa oli todellakin kaikki, mikä ympäröi heitä. Täällä
Colosseum; tuolla Flaviuksen pyöröteatteri, tuolla suihkukaivon
lempeätä tohinaa; tuossa, aivan heidän edessään, kohosi Coeliumin
kukkulalla Caracallan oivallinen kylpylaitos, jonka marmoriseinät ja
muhkeat pilarit kuutamon valaisemina tarjosivat hurmaavan näyn. Mutta
näitten molempain ystäväin sydämet näyttivät enemmän kääntyneen toista
ihanuutta kohti kuin se maallinen, mikä levittelihen heidän edessään.
Vanhempi oli kiertänyt oikean käsivartensa nuoremman kaulaan; vaieten
seisoivat molemmat toistensa vieressä.
"Oi, Sebastianus", aloitti vihdoin vilkas Pankratius, katkaisten
juhlallisen vaitiolon, "jos ulompi taivaankansi, jota syntisen ihmisen
silmä saa katsella, jo on näin ihana ja valoisa, niin millainenhan
silloin onkaan ylempi puoli, johon Äärettömän silmä katsoo alas!
Eiköhän se liene kullalla kirjatun hunnun kaltainen, jonka kankaan
läpi muutamia kultasäikeitä loistaa alas päällemme? Kuinka ihana
mahtaneekaan ylempi puoli olla, missä ainoastaan kirkastetut autuaat ja
enkelit oleskelevat!"
"Kaunis ajatus, Pankratius poikani", vastasi ystävä. "Senkautta on
oleva helpompi nostaa huntua, joka erottaa taistelevan ja riemuitsevan
kirkon toisistaan".
"Suo anteeksi", jatkoi nuorukainen, luoden ystäväänsä saman mielevän
katseen, jolla hän muinoin oli tähystänyt äitiään kasvoihin, "suo
anteeksi, että minä Tituksen kunniaportin päällä näen toisen portin
avoinna, jonka kautta pääsö iankaikkiseen kirkkauteen meille yhtäkkiä
aukeaa. Kas, tuossa se on, noiden sisäänkäytävien alla, jotka vievät
arenalle. Mutta kuule, mitä se oli?"
"Jalopeuran kiljuntaa", vastasi Sebastianus hämillään.
"Minä en tiennyt, että petoja taasen on vivariumissa. Eilen ei siellä
mitään ollut."
"Niin, kuule", jatkoi Pankratius innoissaan, "ne ovat pasunoita ja
torventorahduksia, jotka kutsuvat meidät taisteluun, soittoa, jonka
kaikuessa meidät viedään voittoon!"
Näitä sanoja seurasi taasen juhlallinen hiljaisuus, jonka vielä kerran
Pankratius rikkoi. Varmana siitä, etteivät odotetut ystävät vielä
hyvään aikaan saavu, kääntyi hän isällisen ystävänsä puoleen, pyytäen
häneltä neuvoa eräässä asiassa, joka joitakin aikoja oli painanut hänen
mieltään. Saadakseen häiritsemättä keskustella ystävänsä kanssa, vei
Sebastianus hänet makuuhuoneeseensa, joka antoi terassille päin, ja
kohta oli hän selvillä siitä asiasta, jota nuori ystävä oli pitänyt
niin tärkeänä. Ja mikä se oli? Pankratiuksella oli kaikellaisia
arvokkaita hopeakaluja, jotka hän nyt halusi luovuttaa köyhien hyväksi,
kristittyyn seurakuntaan kuuluvien leskien ja orpojen auttamiseksi.
Aivan ujosti ilmaisi hän ajatuksensa ystävälleen. "Mutta mitä jalo
Lucina siihen sanoo?" kysyi Sebastianus, joka nähtävästi liikutettuna
oli kuunnellut nuorukaisen sanoja.
"Tietysti on äitini aivan yhtä mieltä kanssani siitä", vastasi
Pankratius. "Ilman hänen luvattaan tai vasten hänen tahtoaan en
liikuttaisi pienintäkään kultajyvästä. Mutta vaikeinta on asian salassa
pitäminen. Minä en mitenkään tahtoisi, että joku aavistaisi mistä päin
lahja tulee. Mitenkä tässä kohden olisi paraiten meneteltävä, siitä
tahdon saada sinulta neuvoa".
"Ja siinä kohden minä olen kernas sinua auttamaan, rakas nuori
ystäväni", vastasi vanhempi. "Mutta hiljaa, etkö sinäkin juuri nyt
kuullut jalon Fabiolan nimeä mainittavan?" jatkoi hän kuiskaten.
"Kuule, nyt taas, ja totta tosiaan hyvin vähän mairittelevalla
lisänimellä höystettynä".
Kuulumattomasti astuivat sen jälkeen molemmat ystävät ikkunaan ja
kuulivat kahden henkilön, miehen sekä naisen -- äänen, voimatta
kumminkaan nähdä puhujia. Hetken kuluttua siirtyivät nämä sen verran
lähemmäksi, että heidät selvästi erotti kuutamossa.
"Minä tunnen tuon neekeri-naisen", kuiskasi Sebastianus; "se on
Fabiolan musta orjatar Afra".
"Ja mies on minun entinen koulutoverini Corvinus", lisäsi Pankratius
yhtä hiljaa.
Ettei ilkimyksillä ollut hyviä aikeita mielessä, oli kuuntelijoille
selvää selvempi, ja vaikka he eivät useita sanoja kuulleetkaan,
varmistuivat he varmistumistaan siinä tiedossa, että asia koski
Fabiolaa.
Orjatar on meille jo ennestään tuttu; myöskin tiedämme, että
Corvinus oli prefekti Tertulluksen poika. Viimeksi mainittu oli
kutsuttu nykyiseen toimeensa Siciliasta, ei sen vuoksi että hän
oli julmuudestaan kuulu, vaan sentähden, että hän kylmäverisenä
miehenä oli tunnettu siitä, ettei hän antanut hellämielisyyden tahi
puolueellisuuden johtaa itseään harhaan. Isän oikeussali oli pojan
ensimäinen koulu. Jo pienenä poikana oli hän istunut isänsä jalkojen
juuressa ja huvikseen katsellut hirmuisia näytelmiä ja vihastunut,
kun joku julistettiin vapaaksi. Siten varttui pienestä viikarista
tylstynyt, raaka poika ja nuorukainen, jonka pöhöttyneet, töykeät
kasvot todistivat, jo ennenkuin hän oli ehtinyt keski-ikään, että hän
oli rappiolle joutunut, irstaileva ihminen. Tajuamatta mitään mikä oli
hienoa ja jaloa, sekä ollen haluton ja kykenemätön mitään oppimaan,
yhdisti hän itsessään jonkinlaiseen eläimelliseen rohkeuteen ja
ruumiilliseen väkevyyteen melkoisen määrän raakaa sukkeluutta. Ylevät
tunteet eivät koskaan hänen elämässään olleet elähyttäneet häntä,
hän ei koskaan ollut itsessään tukahuttanut mitään pahaa intohimoa.
Kukaan ei ollut vielä tähän saakka, tieten tai tietämättään, loukannut
häntä, jolle hän ei olisi koettanut kostaa. Kahdelle henkilölle
oli hän erityisesti vannonut ikuista kostoa, opettajalle, joka
usein oli kurittanut häntä hänen itsepintaisen jäykkyytensä takia,
ja koulutoverille, joka rakkaudella oli palkinnut hänen vihansa.
Vilpittömyys ja rakkaus, vastaanotetut hyvättyöt ja solvaukset, -- ne
eivät häntä liikuttaneet.
Niin kuin luultavaa oli, ettei hänen isänsä Tertullus jättäisi
rikkauksia jälkeensä, niin puuttui pojaltakin taitoa ja kuntoa
rikkauden hankkimiseen. Ja kuitenkin oli hänen hartain toivomuksensa
tulla rikkaaksi. Rikkaus välikappaleena mielitekojen tyydyttämiseen
oli hänen nautinnonhimoisissa silmissään onnen korkein määrä. Ei siis
ihmettä, että rikas perijätär tahi oikeammin tämän rikkaus oli kaikkien
hänen pyrintöjensä tarkoitusperänä. Ollen liian kömpelö ja liian tyhmä
hankkimaan itselleen pääsön aristokraattisiin perhepiireihin, koetti
hän muilla sopivilla keinoilla saavuttaa tarkoituksensa. Mitä lajia
nämä keinot olivat, selviää kohta hänen puhelustaan mustan orjattaren
kanssa.
"Nyt on neljäs kerta, kuin olen tullut sinua näin myöhällä tapaamaan.
Mitä tietoja minulle tuot?" lausui hän soimaavasti musta-ihoiselle.
"En muita kuin että valtijattareni huomenna matkustaa huvilalleen
Cajetan lähellä. Voidakseni jatkaa puuhiani sinun hyväksesi tarvitsen
enemmän rahaa".
"Vielä enemmän? Etkö sitten tiedä, että olen antanut sinulle kaikki,
mitä viime kuukausina olen saanut isältäni?"
"Tiedän, mutta tiedätkö sinä myöskin, kuka Fabiola on?"
"Tiedän hyvinkin, Rooman rikkain perijätär".
"Ja kun semmoinen vielä on kylmä ja kopea, niin ei sitä niin vähällä
voiteta".
"Mutta lupasithan, että sinä pienillä taikajuomillasi saattaisit hänet
tai ainakin hänen rikkautensa omakseni. Kuinka nämä voivat olla niin
kalliita?"
"Niiden valmistamiseen tarvitaan mitä harvinaisimpia yrttejä, jotka
tietysti maksavat rahaa. Ja luuletko sinä kenties, että niinä rupeaisin
yön aikaan kulkemaan hautojen välissä Appiuksen tiellä, jollei minulle
kunnollisesti maksettaisi siitä? Mutta millä tavalla sitten aiot
kannattaa puuhiani? Kuten jo sanoin, sinun täytyy jouduttaa asian
onnistumista".
"Mitenkäs minä voisin sen tehdä? Tiedäthän, ett'en ole niin luotu enkä
myöskään osaa saada kenenkään rakkautta puoleeni. Mieluummin minä
turvaan sinun loihtutaitoosi".
"Kuule sitte mitä sinulle neuvon. Ellei sinussa itsessäsi ole kykyä
saamaan puolellesi Fabiolan rakkautta..."
"Rikkautta kai tarkoitat".
"Niitä ei käy erottaminen toisistaan. Mutta yksi keino on, jolla on
vastustamaton voima, turvaa siihen: se on kulta".
"Sitähän minä juuri haenkin; mitenkä voin saada sitä hankituksi?"
"Miksi et voisi hankkia sitä samalla tavoin kuin Fulviuskin?" vastasi
neekerinainen ilkeästi hymyillen.
"Kuinka sitten?" kysyi ahnehtija kiihtyneenä.
"_Veren_ kautta. Minä olen tehnyt tuttavuutta vanhan palvelijan kanssa,
joka samalla on Fulviuksen huoneenhaltijana. Jos kohta hänen ihonsa
väri ei ole yhtä musta kuin minun, on hänen sydämensä sitä mustempi.
Kielemme ovat niin läheistä sukua toisilleen, että haitatta ymmärrämme
toistemme puhetta. Hän tutkisteli minulta tarkoin myrkkyjuoman
valmistamis-tapaa, lupasipa suorastaan ostaa minut vapaaksi ja tehdä
minut vaimokseen. Mutta minulla on paljoa parempaakin toivossa kuin
tämä. Kuitenkin onnistui minun saada häneltä tietää kaikki mitä
halusin".
"Ja se oli?"
"Että Fulvius on saanut vihiä suuresta salaliitosta Diokletianusta
vastaan. Mutta viekkaan ukon vilkkuvista silmistä minä selvästi
huomasin, että salaliitto ei ollut muuta kuin Fulviuksen keksintöä.
Hän on sitä tarkoitusta varten saapunut Roomaan ja hänellä on tärkeitä
suosituskirjeitä muassaan".
"Mutta minulla ei ole kykyä salaliittojen ilmisaamiseen eikä niitten
keksimiseen", valitti Corvinus.
"On tässä muitakin keinoja. Ajattele vain kristittyjä. Eiköhän
jonkinlainen vaino liene niitä vastaan hankkeissa?"
"On kyllä, jopa hyvin ankarakin, ettei julmempaa ole ennen nähty".
"Seuraa sitte neuvoani: ota tilaisuudesta vaari".
"Minä ymmärrän", vastasi prefektin poika, nähtävästi paljoa
keventyneemmällä mielellä. "Sinäkään et siis ole mikään kristittyjen
ystävä?"
"_Ystävä?_ Minä _vihaan_ koko joukkiota. Ne henget, joita minä
palvelen, ovat kristittyjen pelkän nimenkin tuimimpia vihollisia. Minua
aavistaa", lisäsi hän, vetäen suutaan irviin ja puhuen kuiskaavalla
äänellä, "että yksi orjakumppaneistani kuuluu noihin vihattaviin. Oi,
kuinka minä vihaan heitä!"
"Kuuleppas! Minä kävin tänään muurien ulkopuolella kohtaamassa
maanmiehiäsi; niitä tuli koko joukko", kertoi Corvinus, "mutta
totisesti, sinä viet voiton heistä kaikista!"
"Todellakin", virkkoi Afra iloissaan. "Keitä ne olivat?"
"Paljaita afrikkalaisia", vastasi Corvinus nauraen. "Jalopeuroja,
panttereita ja leopardeja".
"Konna, sinä tohdit pilkata minua?"
"Ole rauhassa. Ne ovat vartavasten tulleet tänne nielläkseen vihatut
kristittysi. Erotkaamme muutoin ystävinä. Tästä saat rahaa, mutta tiedä
se, että ne ovat viimeiset, ja ilmoita minulle, milloin lemmenjuoma
rupee vaikuttamaan. Viittaustasi kristittyjen ja heidän rahojensa
suhteen minä en unhota. Se on aivan minun mieleni mukaan".
Sitten erosi tämä pari. Afra, joka oli poikkeavinaan Palatinon ja
Coeliumin kukkulain välitse kulkevalle tielle, kääntyi pian takaisin
ja puhui itsekseen: "Sinua höpäkköä, joka näyt luulevan että minä
uskaltaisin sinun tähtesi ryhtyä hankkeisiin Fabiolan kaltaista
henkilöä vastaan!"
Sebastianus päätti niin pian kuin mahdollista varoittaa Fabiolaa,
mutta toistaiseksi täytyi hänen odottaa, kunnes Fabiola palaisi
maalta. Sen jälkeen menivät hän ja Pankratius huoneeseen, jossa useita
kristittyjä ystäviä jo oli koolla. Kaiken epäluulon poistamiseksi, jos
niin sattuisi, että joku kutsumaton yhtäkkiä ilmautuisi, oli pöytä
katettu yksinkertaista ateriaa varten. Koolla oli hyvin sekalainen
joukko miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja; olipa joukossa muutamia
"keisarinkin huoneesta".
Sebastianus, joka nautti keisarin rajatonta luottamusta, käytti
kaiken vaikutusvoimansa, taivuttaakseen keisarillisessa palatsissakin
pakanoita kristinuskoon, eikä hän sitä turhaan tehnytkään. Semmoisia
oli tänäkin iltana saapunut keisarin palatsista ja sen läheisyydestä,
olipa Castuluskin, jolla oli korkea virka hovissa, saapunut hurskaan
vaimonsa Irenen kanssa. Kaikki tämä oli suureksi osaksi keisarillisen
tribunin ansio.
Tänpäiväisessä kokouksessa piti keskusteltaman siitä, mitenkä
paraiten saataisiin pakanallisen ympäristön huomio johdetuksi pois
vastakääntyneistä, ja mitenkä samalla evankeliumin totuudet voitaisiin
näille tehdä perinpohjin tunnetuiksi. Oli ehdotettu, että joukko nuoria
kristittyjä uskottaisiin entisen kaupunginprefektin Chromatiuksen
huostaan, ja tämä tuuma saavutti yksimielisen hyväksymyksen. Tultuaan
kristityksi, oli Chromatius ottanut eron virastaan, ja Sebastianus oli
keisarilta hankkinut hänelle luvan siirtyä maatilalleen Campaniaan.
Kun kaikki tähän vuodenaikaan muuttivat maalle ja keisarikin oli
aikonut lähteä matkalle Napoliin ja sieltä kulkea kautta koko eteläisen
Italian, oli aika nuorten kristittyjen siirtymiseen sovelias. Tuuma
arveltiin helposti voitavan panna toimeen huomiota herättämättä.
Muuan vapautettu nuorukainen, nimeltä Torkvatus, jonka ei ollut
kiittäminen keisarillista tribunia ainoastaan hengestään ja
vapaudestaan, vaan vielä siitäkin, että hän oli tullut käännetyksi
kristinuskoon, ei tuossa kokouksessa kuitenkaan käyttäytynyt siten
kuin olisi odottanut kristityn nuorukaisen käyttäytyvän vanhempia ja
kokeneempia kristittyjä kohtaan. Pöyhkeänä ja suurentelevaisena hän
puheli ja pani vastaan, kaiken suhteen oli hänellä jotakin moittimista,
vieläpä hän säädetyt varokeinotkin leimasi suorastaan arkuudeksi ja
ihmispeloksi. Tuhmanrohkeasti kehui hän itse olevansa valmis seuraavana
päivänä menemään Forumille, kaatamaan siellä maahan jonkun alttarin ja
ilmoittamaan sitte itsensä tuomarille kristityksi. Koeteltiin kaikin
tavoin saada hänet malttamaan mielensä ja taivutetuksi lähtemään
muitten mukana maalle. Lopulta ilmoitti hän, jos kohta vastahakoisesti,
suostuvansa siihen. Sittenkuin yhteinen harras rukous oli pidetty,
päätettiin yöllinen kokous, ja kun kaikki, sydämelliset jäähyväiset
sanottuaan, olivat lähteneet pois, tahtoi Sebastianus itsepintaisesti
lähteä saattamaan rakastettua turvattiaan kotiin.
"Minua ei tuo Torkvatus miellytä. Minä pelkään, että hän saattaa meille
vielä paljo tekemistä", huomautti Pankratius, jäätyään ystävänsä kanssa
kahden kesken.
"Suoraan sanoen, olen minäkin aivan samaa mieltä", vastasi vanhempi,
"ja minä toivoisin, että hän olisi vähemmin intoileva. Mutta emme saa
unhottaa, että hän on vasta-alkaja kristillisyyden alalla. Suokoon
Jumala, että hän kasvaisi armossa ja viisaudessa".
Tultuaan keisarillisen palatsin uloimpaan pihaan, kuulivat yölliset
kulkijat sekavaa, kammottavaa huutoa viereisestä pihasta, missä
numidialaiset joutsimiehet pitivät majaa. Kysyttyään vahtiin asetetulta
sotamieheltä, sai Sebastianus tietää, että musta-ihoinen orjatar, joka
oli kihloissa numidialaisen päällikön kanssa, oli saapunut sinne heidän
yölliseen uskonnolliseen juhlaansa. Hänen siellä ollessaan pidettiin
aina noin suurta melua. Kenties, arveli vartija, ovat nuo afrikkalaiset
niin kutsuttuja kristittyjä.
"Miksikä niin luulet?" kysyi upseeri.
"Olen kuullut puhuttavan, että kristityt yön aikana kokoontuvat
laulamaan inhottavia lauluja ja harjoittamaan mitä riettaimpia
rikoksia", vastasi vahtisotamies. "Kerrotaan sitäkin, että he
teurastavat lapsen ja syövät sen lihan. Kauheasta hälinästä päättäen on
siellä jotakin sentapaista ehkä tekeillä".
Tämä selonteko oli kipeästi koskenut Kristuksen opetuslapsen mieleen.
"Eikö ihmeellistä", alotti hän kotvan perästä yksivakaisella
äänellä, "että yhä vieläkin, vaikka kristinoppi on kolmesataa
vuotta vanha, sen tunnustajat asetetaan yhdenvertaisiksi kamalimman
taikauskon harjoittajien kanssa, että uskontomme sekoitetaan mitä
iljettävimpiin epäjumalan- ja synninpalveluksiin, että syyksemme
luetaan mitä häpeällisimpiä paheita? Emmekö pyydä elää jumalisesti ja
kunniallisesti, emmekö pyydä vaeltaa valkeudessa? Oi, Herra, kuinka
kauan!"
Viides Luku.
Susi ja kettu.
Mustan Afran viittaukset eivät olleet vaikutusta tekemättä kunnottoman
Corvinuksen mieleen. Tämän orjanaisen viha kristinuskoa ja kristittyjä
kohtaan johtui siitä, että hänen entinen hallitsijattarensa,
kristityksi tultuaan, oli päästänyt kaikki orjattarensa vapaiksi,
paitsi Afraa. Niin vaarallisen henkilön vapaaksi päästämistä oli
mainittu nainen pitänyt liiaksi uskallettuna ja sentähden luovuttanut
hänet toiselle omistajalle.
Corvinus oli monta kertaa kohdannut Fulviuksen kylpylaitoksissa tai
huvipaikoilla ja kadehtinut muukalaisen ylhäistä käytöstä, hänen
hienoja vaatteitaan ja seurustelutaitoaan; mutta hän ei ollut vielä
kertaakaan rohjennut puhutella häntä. Nyt sitävastoin, kun hän oli
saanut tietää, että hienolla, nuorella miehellä oli yhtä halpamainen
luonne, ehkäpä vielä huonompikin, kuin hänellä itsellään, niin oli
asian tila hänestä yhtäkkiä muuttunut. Kenties saattoi muukalaisesta
tulla hänelle tärkeä liittolainen; mitä häneltä itseltään hienoudessa
ja kyvykkyydessä puuttuu, sen saattaa hän, Corvinus, ruumiinvoimillaan
ja huimapäisyydellään korvata; hän ja Fulvius voivat siten täydentää
toinen toistaan. Niin aprikoi tuo muuten hieman paksupäinen veijari.
Kun hän sitäpaitsi varsin hyvin tiesi, että hänellä Afran paljastusten
kautta oli nuori muukalainen vallassaan, päätti hän koettaa solmia
liiton miehen kanssa, josta muuten saattoi koitua hänelle vaarallinen
kilpailija.
Kymmenen päivää oli ehkä kulunut tuon yöllisen keskustelun jälkeen, kun
Corvinuksen nähtiin kävellä laahustelevan ilman tarkempaa päämäärää
Pompeiuksen puutarhoissa. Nämä erosivat muista puutarhoista pitkien
plataani-kujain kautta, jotka muodostivat mainioita varjokäytäviä.
Kiveen veistetyt petoeläinten kuvat, suihkukaivot ja keinotekoiset
lammikot lisäsivät suuresti puiston kauneutta. Väliäpitämätönnä
kuljeskellessaan paikasta toiseen Corvinus kohtasi Fulviuksen ja astui
muitta mutkitta suoraan häntä vastaan.
"Mitä tahdot minusta?" kysyi muukalainen, luoden halveksivan katseen
tungettelijan vaatteisiin.
"Tahdon vaihtaa kanssasi puhetta, josta voisi olla hyötyä niin sinulle
kuin minullekin", oli vastaus.
"Mitä sinuun koskee, lienee kyllä niin, mutta mitä minuun tulee,
täytyy minun suuresti epäillä arveluasi". Tämä vastaus lausuttiin
halveksivalla äänellä.
"Fulvius, minä olen mies, joka puhun suoraan, mitä ajattelen, enkä
vaadi itselleni sivistyneen tai neron nimeä. Mutta me molemmat, sinä ja
minä, harjoitamme samaa urheilua, ja sentähden on meillä samat edutkin
kysymyksessä".
Kun naamari täten temmattiin hänen kasvoiltaan, säikähtyi ja punastui
muukalainen aika lailla, mutta hän rohkaisi kuitenkin mielensä sen
verran, että julkeasti kysyi: "Mitä sillä tahdot sanoa?"
"Jos puristat kättäsi nyrkkiin, näyttääksesi minulle säkenöivät
sormukset pehmeissä sormissasi, niin olkoon menneeksi. Mutta jos luulet
sillä pelottelevasi minua, niin pistä mieluummin kätesi takaisin
toogasi laskoksiin. Se näyttäisi ainakin vähemmin uhkaavalta".
"Puhu lyhyesti, mies. Kysyn vielä kerran, mitä tämä merkitsee?"
"Tahdoin ainoastaan sanoa, että sinä olet vakooja ja kavaltaja,
Fulvius", kuiskasi Corvinus kysyjän korvaan. Tämä säpsähti, mutta
tointui pian hämmästyksestään ja kysyi: "Millä oikeudella uskallat sinä
lausua noin hullun syytöksen minua vastaan?"
"Sinä olet saanut ilmi", vastasi Corvinus, ääntäen vahvalla
korotuksella viimeiset sanat, "saanut ilmi salaliiton itämaissa, ja
Diokletianus -- -- --"
Mutta Fulvius ei antanut heittiön puhua loppuun, vaan keskeytti hänet
kysymällä: "Mikä on nimesi, ja kuka olet?"
"Olen Corvinus, kaupunginprefekti Tertulluksen poika", kuului vastaus.
Sukkela ajatus näytti nyt sävähtävän ovelan muukalaisen päähän, ja
hän vastasi tukahutetulla äänellä: "Ei niin sanaa enää; näen ystäviä
tulevan. Mutta huomen-aamulla varhain odotan sinua valepuvussa
ylimyskadun varrella, holvikaarrosten alla. Siellä sopii meidän
häiritsemättä jatkaa keskustelua".
Jotensakin tyytyväisenä ensimäisen diplomaatillisen kokeensa
onnistumiseen palasi Corvinus kotiansa. Eräältä isänsä orjalta sai
hän helposti puvun, joka oli vielä kuluneempi kuin hänen omansa, ja
seuraavana aamuna oli hän jo ennen määräaikaa paikalla, missä hän
kärsimättömänä odotti uuden ystävänsä tuloa.
Vihdoin tämä tulikin. Hän oli kääriytynyt suureen levättiin, jonka
huppukaulus oli vedetty alas kasvoille. "Terve, toveri! Pelkäänpä,
että olen antanut sinun odottaa liian pitkään viileässä aamuilmassa,
liiatenkin kun näyt olevan jokseenkin ohuesti puettu", lausui hän
odottavalle.
"Totta kyllä", vastasi toinen, "että minun olisi ollut kovin ikävä,
ellen olisi sattunut näkemään jotakin, jonka johdosta olen vaivannut
päätäni".
"Mitä se on?" kysyi tulija uteliaasti.
"Aina varhaisesta aamusta asti, ehkäpä jo ennen kuin tänne tulinkaan,
on kaikilta tahoilta tänne tulvannut mitä viheliäisimpiä olentoja,
kummallinen kokoelma rampoja, hervottomia ja sokeita. Ne katoavat
erään takaoven kautta tuohon taloon, johon useat, nähtävästi
korkeampisäätyiset, ovat pääovesta menneet sisään", kertoi Corvinus.
"Tiedätkö, kenen tuo vanha talo on?" kysyi Fulvius.
"Se lienee erään hyvin rikkaan patriisin, jota kuitenkin pidetään
saiturina. Mutta kas, tuolta tulee vielä lisää!"
Samassa läheni heitä vuosien kangistama ukko, jota ystävällinen tyttö
kädestä talutti. "Kohta olemme perillä", virkkoi iloisesti haasteleva
lapsi, "sitten saat istua ja levätä".
"Kiitos sinulle, tyttöseni. Sinä olit kiltti, kun tulit niin varhain
minua noutamaan".
"Sen tein niin mielelläni", oli vastaus. "Harvoin on minun suotu
olla kenellekään hyödyksi. Siitä, että olen saanut auttaa sinua, on
itsellenikin ollut hyötyä. Sen sijaan että minä olen ollut 'ramman
jalkoina', olet sinä ollut 'sokean silmänä'!"
"Tyttö on sokea", huomautti Fulvius, kääntyen Corvinuksen puoleen.
"Etkö sinäkin huomannut, miten jäykästi hän astui, katsomatta oikealle
tahi vasemmalle?"