herrat asettuivat mukavasti sohville, niin kutsutuille triklineille.
Vähitellen muuttui keskustelu yhä vilkkaammaksi ja kosketteli
pää-asiallisesti, kuten tavallista oli, päivän tapahtumia. Prokulus
oli mitä luotettavimmalta taholta kuullut, että lämpö-kylpylaitokset
Diokletianon käskyn mukaan piti saataman valmiiksi kolmen vuoden
kuluessa.
"Mahdotonta!" väitti Fabius. "Muutamia päiviä sitten kävin
rakennuspaikalla ja huomasin työn sitte edellisen vuoden varsin vähän
edistyneen. Vielä oli tavattoman paljon raskasta työtä suoritettavana,
koko joukko marmorijärkäleitä ja pilareita hakattavana ynnä paljo muuta
tekemistä".
"Aivan oikein", todisti Fulvius. "Mutta minä tiedän luotettavimmasta
lähteestä, että on toimitettu laajalle käsky lähettää Roomaan niin
paljon vankeja kuin suinkin, ynnä ne pahantekijät, jotka on tuomittu
Espanjan ja Sardinian kaivoksiin. Kun näiden avuksi vielä saadaan
muutama tuhat kristittyjä, niin tulee rakennus reippaasti edistymään".
"Ja miksi paremmin _kristittyjen_ kuin muiden pahantekijäin avulla?"
kysyi Fabiola ihmeissään.
"No niin", vastasi Fulvius mitä herttaisimmasti hymyillen, "suoraan
sanoen en minä osaa sanoa oikeaa syytä. Mutta sen voin huoleti
sanoa, että jos ei olisi kuin yksi ainoa kristitty tekemässä työtä
viidenkymmenen muun pahantekijän joukossa, voisin varmasti tuntea
hänet".
"Mitenkä niin?" kysyivät useat yht'aikaa.
"Tavalliset pahantekijät", kuului vastaus, "ovat aivan haluttomia
työhön, ja heitä täytyy ruoskalla pakottaa siihen; paitsi sitä ovat he
raakoja ja riidanhaluisia. Kristityissä sitä vastoin, joita olen nähnyt
samallaisessa työssä, olen huomannut aivan päinvastaista. Pitääkö
päällysmies heitä silmällä vai on pitämättä, on aivan yhdentekevää; he
ovat aina ahkeroita ja tottelevaisia. Aasiassa olen tavannut nuoria
patriisejakin, jotka eivät koskaan ole pidelleet kirvestä käsissään tai
kantaneet minkäänlaista taakkaa hartioillaan, mutta siitä huolimatta
ovat he väsymättä suorittaneet tuota heille niin outoa työtä. Ja
kuitenkin saavat he useasti maistaa ruoskaa, ja syystäpä saavatkin,
sillä jumalallisen keisarimme tahto on, että heidän tilansa tehdään
heille niin raskaaksi kuin mahdollista. Kuitenkaan en ole kuullut
heidän koskaan valittavan".
"Enpä juuri voi sanoa, että ihailisin moista oikeudenkäyttöä",
huomautti Fabiola. "Mutta mitä ihmeen ihmisiä nuo kristityt sitten
ovat? Minä tahtoisin tietää, mikä heidän käskee olemaan niin tyhmiä tai
luonnottoman tunnottomia!"
"Sen voinee Calpurnius epäilemättä selittää", vastasi Prokulus.
"Hänhän on filosoofi ja voi tuntimäärin puhua yhdestä aineesta, joko
Alppivuorista tai muurahaiskeosta".
Kyseissä oleva henkilö, joka oli hyvin ylpeä luullusta
oppineisuudestaan ja mielissään tästä kehoituksesta, aloitti kohta
juhlallisella äänellä: "Kristityt ovat ulkomainen uskonlahko, jonka
perustaja eli Kaldeassa monta vuotta sitten. Hänen oppinsa tuotiin
Roomaan vähän ennen Vespasianuksen hallituksen aikoja kahden,
Pietari ja Paavali nimisen veljen toimesta. He kuuluivat olleen
kaksoisveljekset, joita juutalaiset nimittivät Moosekseksi ja
Aaroniksi. Jälkimäisen sanotaan myyneen esikoisoikeutensa edelliselle
pienestä kauriista, jonka nahasta hänen piti valmistaman hansikkaita.
Mutta minun nähdäkseni tämä ei pidä yhtä asian todellisen laidan
kanssa, sillä juutalaisten mystillisissä kirjoissa kerrotaan, että
toinen veljeksistä, joka lintujen lennosta oli havainnut suotuisampia
enteitä veljensä uhrin kelpaavaisuudesta, tappoi tämän johdosta
veljensä, kuten Romulus teki Remukselle. Sentähden antoi kuningas
Mardochaene Makedonialainen heidän sisartensa pyynnöstä hirttää hänet
viidenkymmenen jalan korkuiseen hirsipuuhun. Kuten sanottu, Pietari
ja Paavali tulivat Roomaan. Edellinen huomattiin olevan muuan Pontius
Pilatukselta karannut orja, ja hänet ristiinnaulittiin herransa
käskystä Janikulus vuorella. Molempain lukuisat uskolaiset tekivät
ristin vertauskuvakseen ja rukoilivat sitä. He pitivät suurimpana
kunnianaan tulla ruoskituiksi ja kuolla pikaisella kuolemalla; siten
he myöskin luulevat paraiten noudattavansa opettajainsa esimerkkiä ja
pääsevänsä heidän luoksensa johonkin otaksumaansa paikkaan pilvien
keskellä".
Pöytävieraat olivat kaikki, paitsi kahta, kuunnelleet jännitetyllä
tarkkuudella kertomusta. Nuori upseeri loi kysyväisen katseen
Agnekseen, mutta tämä pani sormen huulilleen ja katsoi häneen niin
merkitsevästi ja rukoilevasti, että hän vaikeni.
"No niin, pää-asia on, että kylpylaitokset pian valmistuvat", huomautti
Prokulus. "Mimmoisia juhlapäiviä meille onkaan tulossa, jos, kuten
kerrotaan, jumalallinen Diokletianus itse saapuu niitten vihkiäisiin!"
"Se on melkein varmaa", virkkoi Fulvius. "Mutta eihän meidän ole
tarvis niinkään kauan odottaa juhlapäiviä. Jo ennen talvea aiotaan
vissiä tarkoitusta varten lähettää tänne suuri joukko jalopeuroja ja
panttereita Numidiasta". Hän jatkoi sitten, silmäillen tutkivasti
Sebastianusta: "Semmoiselle urholliselle soturille kuin sinä,
Sebastianus, tarjonnee näytelmien katseleminen amfiteatterilla
erinomaista nautintoa, varsinkin kun taistelu on suunnattu korkean
keisarin ja valtakunnan vihollisia vastaan".
Puhuteltu kohosi leposohvalle istualleen ja, katsoen vieruskumppania
tuimasti silmiin, vastasi tyynesti: "Fulvius, minä en ansaitsisi
nimeä, minkä sinulta kuulin, jos kylmin verin, vieläpä huvittelunakin
saattaisin katsella petoeläimen taistelua avutonta lasta tai ukkoa tai
naista vastaan. En! Ilolla vetäisin miekkani keisarin tai valtakunnan
vihollisten torjumiseksi, mutta yhtä halukkaasti käyttäisin sitä niitä
jalopeuroja ja panttereita vastaan, jotka, vaikkapa keisarillisestakin
käskystä, hyökkäävät viattomien ja turvattomien päälle".
"Emme siis saane koskaan nähdä sinua amfiteatterilla?" Tällä häijyllä
äänellä lausutulla kysymyksellään kääntyi tuo näennäisesti niin lempeä
nuorukainen Sebastianuksen puoleen.
"Se, joka tapaisi minut siellä, näkisi minut turvattomien, eikä petojen
puolella", oli vastaus.
"Sebastianus on oikeassa", huudahti Fabiola, lyöden käsiään yhteen. "En
ole koskaan kuullut Sebastianukselta muuta kuin jaloja, ylevämielisiä
ajatuksia".
Siihen päättyi keskustelu; mutta Fulvius puraisi huultansa kiukusta.
Isäntä oli sillä aikaa ollut syventyneenä kokonaan muihin ajatuksiin,
nimittäin sukulaisensa Agneksen naittamis-tuumiin. Koska, kuten
tiedetään, roomalaiset tytöt jo kahdentoista vuotiaina pidettiin
naima-ikäisinä, emme saata sanoa moisia tuumia ennenaikaisiksi.
Niistä hellistä silmäyksistä, joita tuo rakastettava muukalainen
tuontuostakin loi hänen lemmikkiinsä, luuli hän voivansa tehdä sen
johtopäätöksen, että nuorukainen oli rakastunut Agnekseen. Sen lisäksi
luuli hän, ettei Agneskaan ollut kylmäkiskoinen muukalaista kohtaan.
Mitä saattoikaan hän siis paremmin toivoa kuin että noista kahdesta
tulisi pari! Vakuutettuna siitä, että hän oli nähnyt oikein, oli
hän varmasti päättänyt koettaa parhaimpansa mukaan edistää heidän
yhteenliittymistään ja sitten, kun kaikki oli onnistunut, hämmästyttää
tytärtään älykkäisyydellään.
Mutta me jätämme toistaiseksi tuon hienon seuran, nähdäksemme kuinka
haavoitetun orjattaren on käynyt. Kun Syra näytti Eufrosynelle
haavansa, peljästyi hyvänsävyinen vanhus ja ilmaisi sääliään
äänekkäillä huudahduksilla. "Onneton raukka", sanoi hän pestessään ja
sitoessaan haavaa, "tämähän on kauhea isku! Mitä olet tehnyt? Millä
olet saattanut itsesi näin kovan rangaistuksen alaiseksi? Kai olet
kauheasti rikkonut velvollisuuksiasi! Semmoinen haava -- ja kuitenkin
on se mitä lempeimmän käden tuottama! Lapsi parka, miten mahtanetkaan
kärsiä! Tule, vahvista itseäsi, ettet mene tainnoksiin liiallisesta
verenvuodosta. Kai oli Fabiola pakotettu rankaisemaan sinua".
"Epäilemättä oli syy minussa", vastasi Syra raukeasti hymyillen; "kuka
käski minun sanoa hallitsijatartani vastaan".
"Sanoa vastaan, sanoa _häntä_ vastaan?" vastasi vanhus, uskomatta
korviaan. "Oi, kautta jumalien, milloinka on kuultu, että orjatar
inttäisi jaloa hallitsijatartaan vastaan, semminkin niin oppinutta
vastaan kuin hän on! Sitä ei Calpurniuskaan olisi uskaltanut tehdä. Ei
siis kummakaan, jos ei hän kiivaudessaan tiennyt, millaisen kivun hän
sinulle tuotti. Mutta me pidämme asian salassa; kukaan ei saa tietää,
että olet ollut niin röyhkeä. Eikö sinulla ole huivia tai muuta, minkä
voisimme köyttää käsivarren ympäri ikäänkuin koristeeksi? Noilla
toisilla kyllä olisi, mutta sinä et ole koskaan pitänyt väliä kauniista
kappaleista. No, kai sellainenkin saadaan".
Niin sanoen veti hän Syran viereiseen makuuhuoneeseen, aukaisi
hänen kirstunsa ja veti tuokion kuluttua esiin kallis-arvoisen,
taidehikkailla kirjauksilla ja helmillä runsaasti koristetun huivin.
Syra punastui ja pyysi hartaasti, että se pantaisiin takaisin
paikoilleen ja vahvisti pyyntöään tunnustuksella, että se oli hänen
rakkaan äitinsä ja entisten, onnellisempien päivien muisto. Sen
vuoksi oli hän vuosikausia huolellisesti tallettanut sitä ja tahtoi
niin eteenkinpäin tehdä. Mutta Eufrosyne oli taipumaton. Hänen vakaa
aikomuksensa oli vain pitää salassa emäntänsä virhettä, jonka tähden
hän somasti sitoikin huivin haavoitetun käsivarren ympäri.
Myöhemmin näemme Syran kantavan kädessään pientä huolellisesti
kätkettyä koria, menossa portinvartijan asunnon vastassa olevaan
huoneeseen, jossa ylemmän palvelusväestön oli lupa ottaa vastaan
vieraitaan. Samassa kuuli hän kevyitä askelia takanaan, ja tunsi erään
tyttösen syleilevän häntä; tämän kasvot olivat tosin ilosta loistavat,
mutta hänen kiillottomat silmänsä ilmaisivat hänen olevan sokean.
"Istu, Cecilia", lausui Syra, mitä hellimmästi vastattuaan
sydämelliseen tervehdykseen. "Tänään saat olla oikein niinkuin
kesteissä, minulla on oikea juhla-ateria sinulle tarjottavana".
"Saanhan juhla-aterioita joka päivä", vastasi sokea.
"Saat kyllä, mutta tänään on aivan erikoista. Hyvä hallitsijattareni
on lähettänyt tämän minulle omasta pöydästään, ja sinä tiedät, kuinka
iloinen olen, voidessani jakaa sen kanssasi". Iloisesti juteltaessa
nautittiin herkkupalat; kiitollisin sydämin poistui sitten sokea, ja
Syra palasi takaisin tyhjä vati kädessään. Peljäten orjakumppaniensa
kateutta tai heidän kiusailevia kysymyksiään, irroitti hän huivin
käsivarrestaan, ennenkuin astui keittiöön; mutta ettei herättäisi
Eufrosynen tyytymättömyyttä, sitoi hän sen jälleen ympärilleen niin
hyvin kuin voi yhdellä kädellä.
Kulkiessaan takaisin näki hän erään vieraista kulkevan silmät
maahan luotuina pihan poikki ja sitten asettuvan pilarin taa.
Vieraan odottamaton näkeminen sai hänet pysähtymään ikäänkuin kauhun
valtaamana. Hänen sydämensä tykytti melkein kuultavasti, hänen polvensa
tutisivat, kylmät hikikarpalot vierivät hänen otsaansa pitkin. Samaten
kuin lintu, joka vastustamattomasti antautuu sihisevän käärmeen
lumottavaksi ja pitää silmänsä herkeämättä luotuina veriviholliseensa,
samaten seurasi hänkin tuijottavin katsein tämän ilkimyksen kaikkia
liikkeitä. Seuraavassa tuokiossa katosi hän kuni varjo esiripun taa,
ja Fulvius hän se oli -- lähestyi sitä paikkaa, missä Syra äsken oli
seisonut. Ilmeisesti säikähtäen jotakin esinettä edessään maassa,
Fulvius peräytyi askelen taapäin. Hänellä vapisi joka jäsen. Töin
tuskin hän sai mielensä rohkaistuksi, ja vilhuttuaan kaikille tahoille
vakautuaksensa, ettei ketään ollut näkemässä, kumartui hän ottamaan
maasta esinettä. Se oli, kuten helposti arvaamme, Syran huivi. Mutta
ruvetessaan käärimään sitä kokoon, kätkeäksensä sen pukunsa alle,
huomasi hän kauhukseen tuoretta verta, joka oli tunkeutunut sidosliinan
läpi. Sitten läksi hän, horjuen kuin juopunut, astumaan asunnolleen.
Kalmankalpeana kulkea hoipersi hän makuusuojaansa ja epäsi jyrkästi
nöyräin orjien avun, viittasi vain tuntemallemme uskolliselle
saattajalle ja osoitti ääneti kirjailtua, veripilkkujen tahraamaa
huivia, jonka oli heittänyt eteensä pöydälle. Synkkä mies ei tosin
puhunut sanaakaan, mutta hänen kavalat kasvonsa kävivät miltei yhtä
kalpeiksi kuin Fulviuksenkin.
"Epäilemättä sama huivi", alkoi vanhus, jonkun ajan kuluttua, vieraalla
kielellään, "mutta hän ei kuitenkaan enää ole elossa".
"Oletko siitä niin varma?" kysyi nuorempi, silmäillen vanhusta
läpitunkevin katsein.
"Niin varma kuin ihminen ylimalkain voi olla siitä, mitä itse ei ole
nähnyt", oli vastaus. "Mutta mistä olet tämän löytänyt ja mistä siihen
on tullut verta?"
"Huomenna kerron sinulle kaikki; tänään en jaksa. Mistä siihen on
tullut verta, joka vielä oli tuoretta, kun sen löysin, sitä en tiedä.
Kenties ennustaa se kostoa, kostoa niin kovaa ja musertavaa kuin vaan
raivottaret voivat keksiä, kostoa siitä verestä, jota ei vielä ole
vaadittu meiltä".
"Hiljaa, hiljaa! Nyt ei ole aikaa haaveksimiseen! Näkikö kukaan, että
otit... otit... ylös maasta tämän?"
"En luule".
"Sitten ei meidän ole mitään peljättävänä. Meidän käsissämme on se
paremmassa tallessa kuin muiden. Nukuttuamme yön vahvasti on meidän
helpompi tuumitella enemmän asiasta huomenna".
"Niin, mutta makaa tämä yö minun kamarissani; minä en tahdo olla
yksin", vastasi Fulvius.
Molemmat paneusivat sitten levolle, Fulvius pehmeälle vuoteelle,
Eurotas yksinkertaisemmalle alukselle. Kyynäspäähän nojaten katseli hän
kauan mustilla silmillään rauhattomasti nukkuvaa nuorukaista, jonka
uskollinen ohjaaja ynnä samalla -- pahahenki hän oli.
Tuskallisten unien vaivaamana nukkuja heittelihen sinne tänne
vuoteella. Hänen edessään häämöttää etäisyydessä kaupunki, jonka
läpi virtaa kirkasvetinen joki. Virralla nostaa eräs laiva ankkurin;
laivan kannella seisoo joku, joka viuhtoo hänelle jäähyväisiksi
kirjatulla huivilla. -- -- Kuva muuttuu toisellaiseksi. Laiva
taistelee korkeassa aallokossa hirmumyrskyä vastaan, mutta sama
huivi liehuu ylhäällä mastossa. Nyt törmää laiva karille ja uppoaa,
laivassa olijain kamalasti huutaessa syvyydestä. Ainoastaan päämasto
loistavine viirineen näkyy vielä kuohuvien aaltojen yläpuolella,
kunnes mustasiipinen olento, ympärillään vesilintuja ja kädessään
soihtu, lentää sinne, riuhtaisee viirin irti mastosta ja pitelee sitä
raivoisassa vihan vimmassa nukkuvan edessä, joka näkee siihen leimuvin
kirjaimin kirjoitetun sanan "Nemesis". -- --
Mutta jo on aika meidän katsoa, miten on laita Syran, joka sillä välin
ei ole turhaan rukoillut ja taistellut. Myrsky hänen sydämessään oli
laannut; hän oli saavuttanut rauhan. Semmoinen oli hän, kun Agnes,
ilosta loistavana, saapui hänen luoksensa ilmoittaakseen, että hänellä
oli iloinen uutinen kerrottavana. "Hallitsijattaresi on luovuttanut
sinut minulle", sanoi hän; "huomenna annan noutaa sinut, ei orjana
palvellaksesi minua, vaan tullaksesi vapaaksi, tullaksesi minun
sisarekseni".
Mutta Syra, sen sijaan että olisi iloinnut, muuttui kasvoiltaan aivan
surulliseksi ja vastasi vapisevalla äänellä: "Onhan kovin ystävällistä
sinun puoleltasi, jalo Agnes, että niin paljon ajattelet minun
parastani, mutta suo anteeksi pyyntöni: anna minun pysyä sinä mikä
olen".
"Mutta miksi?" kysyi Agnes ihmeissään.
"Siksi", vastasi puhuteltu, ja suuret kyynelkarpalot vierivät hänen
poskiaan pitkin, "koska luulen, että minä täällä olen sillä paikalla,
minkä Jumala on minulle määrännyt. Minä tiedän, että Fabiola on
sinulle rakas. Mimmoinen jalo sielu, mimmoinen ymmärrys hänellä on!
Mimmoiset lahjat ja ominaisuudet! Jospa vain totuuden valo häntä
elähyttäisi, mitäpä saisikaan hän aikaan kristittynä! Ja että hän
saataisiin kristinoppiin taipumaan, sitä rukoilen yötä päivää, se on
minun pää-ajatukseni. Elää hänen edessään kristillistä elämää, vaikkapa
heikkoudessakin, ja opettaa häntä rakastamaan sitä -- sen olen minä
ottanut tehtäväkseni".
"Sinä olet voittanut, sisko!" huudahti Agnes syvästi liikutettuna.
"Minä luovun sydämeni mielihalusta. Pitkitä niinkuin olet alkanut,
uskovana, rukoilevana, ja työsi ei ole jäävä hedelmiä vaille!" Samassa
astui huoneeseen orja ja ilmoitti, että kantotuoli odotti ulkona. Nuori
patriisitar sanoi nyt sydämelliset jäähyväiset ja poistui.
Neljäs Luku.
Yöllisinä hetkinä.
Sill'aikaa kuin Agnes kantotuolissaan lähestyy vanhempainsa kotia, on
Fabiuksen talossa noussut aika meteli, ainakin siinä osassa rakennusta,
joka oli orjattarille määrätty.
Kun näet Syra toisen kerran tahtoi sidottaa haavansa, kaipasi hän
tuota kirjailtua huivia; mutta Eufrosyne sanoi, että sen täytyy löytyä
ja lähti orjattarien kanssa sitä etsimään. Etsiminen oli kuitenkin
turha. Suopea hoitajatar-vanhus, joka arveli orjatyttö-paran kätkeneen
kallisarvoisen huivin, ostaakseen sillä vastedes itsensä vapaaksi,
valitti haikeasti sen katoamista, ja Syran itsensä mielestä oli se,
vaikka toisista syistä, vieläkin haikeampaa. Että kukaan ylhäisistä
vieraista olisi juljennut viedä jotakin vierasvaraisen isännän talosta,
niin, kenenpä päähän se olisi juolahtanut! Kun ei sitä tarkimmallakaan
etsimisellä löydetty, uskoi Eufrosyne lopulta ihan varmasti, että se
oli noitumisen kautta kadonnut, eikä hän voinut muuta luulla kuin
että musta Afra, jonka silmätikkuna hän tiesi Syran olevan, oli tyttö
parkaa kiusatakseen tämän ilkeän tempun toimeenpannut. Numidiatarta
pidettiin toisena Canidiana (Canidia on Horatiuksen teoksista tunnettu
kuuluisana noita-akkana Keisari Augustuksen ajoilta). Sillä tekosyyllä,
että hän muka keräili ruohoja ja kaunistus-aineita, joilla oli tehoisa
vaikutus ainoastaan siinä tapauksessa, että ne poimittiin täysikuun
aikana, lähti Afra, Eufrosynen voimatta sitä estää, valmistamaan,
kuten vanha hoitaja epäili, kuolettavia myrkkyjä tahi ottaakseen osaa
fetishi-pappien irstailupitoihin tahi yhtyäksensä niitten kanssa,
joille hän maksua vastaan jakeli neuvojaan tahi kauppasi taikakeinojaan.
Kun Syra tämän runsastapauksisen päivän iltana vielä kerran tyynesti
ajatteli kaikkia tapahtumia järjestään, niin asia yhtäkkiä selveni
hänelle itsestään. Eikö se ollut juuri samassa paikassa, missä hän oli
seisonut, kuin Fulvius oli pysähtynyt ja kohta sen jälkeen nopeasti
poistunut? Epäilemättä oli Syra pudottanut huivinsa siihen, ja Fulvius
oli sen ottanut. Ettei Fulvius välinpitämätönnä voinut mennä sen ohi,
sen Syra tiesi ja oli varma siitä, että huivi oli nyt Fulviuksella.
Kauan vielä mietittyänsä, mitä seurauksia siitä mahdollisesti voisi
olla, pääsemättä silti tyydyttävään loppupäätökseen, jätti hän
hartaassa rukouksessa asian päättymisen Jumalansa huostaan.
Agneesta erottuaan oli Fabiola vetäytynyt yksinäisyyteen huoneisiinsa
ja päästänyt sinä iltana toimessa olevat orjattaret ystävällisemmin
kuin milloinkaan menemään. Sitten istahti hän samalle leposohvalle,
missä ensi kerran näimme hänet orjainsa ympäröimänä. Mitenkä
peljästyikään hän, kun hän siinä näki pistinpuukon, jolla hän oli
Syraan tuon verisen haavan iskenyt! Kauhistuneena heitti hän sen
muutamaan laatikkoon, vakaasti päättäen, ett'ei hän vastedes enää
koskaan moista rangaistus-asetta käytä, ja otti vihdoin kirjan
käteensä. Mutta -- onko se sama kirjakaan, mikä häntä ennen niin
suuresti viehätti? Kuinka pintapuoliselta, kevytmieliseltä sisällys nyt
hänestä tuntuukaan! Ja lukematta sivuakaan panee hän pergamentin pois
ja antaa ajatustensa vapaasti liidellä.
Ensinnä väikkyy hänen mielessään nuoren serkun kuva. Mikä herttainen
tyttö, tuo Agnes, niin epä-itsekäs, niin puhdas, niin koristelematon --
ja kuitenkin niin ymmärtäväinen ja viisas! Fabiola päättää ruveta tuon
viattoman lapsen uskolliseksi suojelijattareksi, olla hänelle vanhemman
sisaren asemassa. Hän, kuten isäkin, oli huomannut ne silmäykset,
joita Fulvius oli luonut pahaa aavistamattomaan tyttöseen. Fabiolaan
oli kuitenkin tämän hänelle niin vastenmielisen vieraan käytös tehnyt
aivan päinvastaisen vaikutuksen. Hänen luja aikomuksensa oli kaikin
keinoin koettaa tehdä Fulviuksen aikeet tyhjiksi ja pitää hänet
loitolla Agneesta. Ja mitenkä hän oli ollutkin niin varomaton, että
oli saattanut Agneen moiseen seurapiiriin! Samana hetkenä kuin nämä
ajatukset risteilivät Fabiolan mielessä, samana hetkenä kenties tuli
vuoteellaan vieritteleivä Fulvius siihen päätökseen, ett'ei hän koskaan
enää astu Fabiuksen kynnyksen yli ja koettaa vastedes välttää hänen
kutsujaan.
Teräväjärkinen Fabiola oli tyystin tutkinut vieraansa, oli
läpitunkevalla katseellaan tarkannut hänen teeskennellyn käytöksensä ja
viekkautensa, ja ehdottomasti tuli hän verranneeksi Fulviusta ja jaloa
Sebastianusta toisiinsa. "Mikä ylevämielinen mies tuo Sebastianus!"
sanoi hän itsekseen. "Kuinka erilainen kuin isän kaikki muut vieraat!
Ei koskaan hänen huuliltaan valahda säädytöntä sanaa, en koskaan ole
nähnyt häijyn katseen synkistyttävän hänen rehellisiä, kirkkaita
silmiään! Ja miten kohtuullinen hän on ruuassa ja juomassa, aivan
niinkuin sotamiehen tuleekin! Miten häveliäästi hän tuo esiin sotaisia
urotekojaan, juuri niinkuin oikean sankarin sopiikin! Oi, jospa
_hänessä_ olisi niitä tunteita vallalla minua kohtaan, joita toiset
teeskentelevät!" Tässä keskeytti hän ajatustensa juoksun; syvä kaiho
täytti hänen sielunsa.
Ei kummakaan, jos äskeinen kohtaus Syran kanssa, samaten kuin
orjattaren sanat, elävästi muistuivat mietiskelijän mieleen. Miten
tuskastuttavia moiset ajatukset lienevät olleetkaan, ei niitä käynyt
noin tuostaan karkoittaminen. Hänestä tämä päivä oli aivan kuin
käännekohta hänen elämässään. Orjansa nöyrryttämänä tunsi hän mielensä
kuitenkin käyneen lempeämmäksi -- hän ei osannut selittää syytä
siihen. Hänhän oli pakana, hän, tuo oppinut filosoofi, ei tiennyt
mitään siitä, minkä psalmista sanoo olevan viisauden alun: Herran
pelvosta. Hän ei tuntenut tätä Jumalaa eikä hänen poikaansa Jeesusta
Kristusta; hänellä ei ollut aavistustakaan siitä vapahtaja-rakkaudesta,
joka häntäkin etsi, eikä siitä uskollisesta rakkaudesta, jota hänen
kristitty orjattarensa hänelle osotti saman Herran ja Vapahtajan
tähden, ei myöskään hän aavistanut, mikä voima uskovan rukouksella ja
esirukouksilla on. Istuttuaan vielä kauan mietteihinsä vaipuneena,
Fabiola pani maata, mutta valveilla-oloa kesti kauan, kunnes viimein
virkistävä uni sulki hänen silmänsä.
Me jätämme nukkuvan, tehdäksemme tuttavuutta Sebastianuksen kanssa ja
käydäksemme katsomassa hänen asuntoansa. Se on kyllä aivan lähellä
keisarin palatsia, mutta sittenkin kuuluu siihen vain muutamia
yksinkertaisesti sisustettuja huoneita. Passaajina on hänellä muutamia
vapautettuja orjia sekä eräs vanhahko nainen, hänen entinen hoitajansa,
joka rakastaa häntä kuin omaa poikaansa. Koko talon väki, samaten kuin
kaikki sotamiehet hänen joukossaan, ovat kristittyjä.