Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
FABIOLA ELI KATAKOMBIEN KIRKKO
Kirj.
NICHOLAS WISEMAN
Suomentanut
Emil Mannstén
Sortavalassa,
Karjalan Kirjakauppa- ja Kustannusliike,
1902.
SISÄLLYS:
I. Äiti ja poika.
II. Pakanallinen ylimys-asunto.
III. Erilaisia vieraita.
IV. Yöllisinä hetkinä.
V. Susi ja kettu.
VI. Fabiola ja hänen orjansa.
VII. Huvila ja sen asukkaat.
VIII. Lankeemus.
IX. Katakombit.
X. Eräs kokous keisarin palatsissa.
XI. Suruhuoneesta huvilalle.
XII. Edikti.
XIII. Ensimäinen uhri.
XIV. Pankratius rakkaudentöitten harjoittajana.
XV. Taistelun kautta voittoon.
XVI. Sebastianus.
XVII. Taistelevasta riemuitsevaan kirkkoon.
XVIII. Nemesis.
XIX. Fabiola ja Mirjam Jeesuksen jalkain juuressa.
XX. Vihdoin löydetty.
Ensimäinen Luku.
Äiti ja poika.
Siirtyköön arvoisa lukija ajatuksissaan vanhaan Roomaan, sen ajan
kaikki hallitsevaan, ylpeään ja mahtavaan maailmankaupunkiin, ja
lähteköön käymään kanssamme sen katuja eräänä syyskuun päivänä vuonna
302. Aurinko painuu mailleen, huikaisevan päivän helle alkaa vaihtua
suloiseksi vilpeydeksi. Eipä kummaa siis, että kohtaamme lukuisasti
kävelijöitä, jotka päivän tapahtumista puhellen ovat menossa Caesarin
tai Sallustiuksen puutarhoihin.
Liittymättä näihin joukkoihin, suuntaamme me askelemme Mars-kentäksi
nimitettyä paikkaa kohden, joka sijaitsee seitsemän kukkulan ja
Tiber-joen rajoittaman tasangon välissä. Tälle kentälle, jota ennen
käytettiin pääasiallisesti leikkitaisteluihin ja sotaharjoituksiin,
oli vähitellen Rooman tasavallan aikoina rakennettu komeita yleisiä
rakennuksia. Sitten kun Pompeius oli rakennuttanut teatterinsa
Mars-kentälle, valitsi Agrippa kohta sen jälkeen paikan Panteoniansa
sekä sen viereen ulottuvia kylpylaitoksiaan varten. Sitäpaitsi
yksityiset alkoivat ehtimiseen hommata rakennuksiaan kentälle, jota
vastoin myöhemmin, keisarinvallan alkuaikoina, kukkulat tulivat
ylimystön kaupunginosaksi, jossa olivat komeimmat rakennukset. Niin oli
esim. Palatinon kukkulalla Heron palatsin läheisyydessä Circus Maximus;
Esqvilinon kukkulan täyttävät Tituksen kylpylät, raketut "kultaisen
talon" raunioille, ja Aventinon kukkulalla sijaitsivat Caracallan
kylpylaitokset. Nykyään, vuonna 302, samotessamme Rooman katuja,
rakennuttaa keisari Diokletianus suurenmoisia lämpökylpylaitoksiansa
(thermae) Qvirinalin kukkulalle, vähän matkaa Sallustiuksen
äskenmainituista puutarhoista.
Talo, jota kohden suuntaamme askelemme, on Qvirinalin kukkulan
läheisyydessä ja täyttää, kuten tavallisesti patriisien asunnot siihen
aikaan, melkoisen alan. Ulkoa päin jokseenkin kolkko ja koristuksia
vailla, on se sisästä päin sitä viehättävämmän näköinen. Tarvitsematta
peljätä, että meidät uskaliaina tungettelioina käännytetään takaisin,
käytämme hyväksemme oikeutta ajatuksissa ja mielikuvituksessa
viipymättä astua Atriumiin. Siihen kehoittaa meitä ulkopuolella oleva
mosaikkiin sovitettu tervehdys "Salve" (tervetuloa).
Kaikesta mitä ympärillämme on, me huomaamme olevamme vanhan, rikkaan
patriisiperheen asunnossa. Hämillämme kaikesta tästä suurenmoisesta
komeudesta, emme oikein tiedä, mihin ensiksi kääntää katseemme,
komeihin pylväskäytäviinkö vaiko norsun luulla ja hopealla silailtuihin
lepotuoleihin, itämaisista puista tehtyihin kallisarvoisiin pöytiin,
hienotekoisiin bysteihin, vaaseihin ja kaikenlaatuisiin taide-esineisin
vaiko seiniin, joiden maalaukset vielä vanhoinakaan eivät ole
väriloisteestaan mitään kadottaneet. Ennen kaikkea meitä sittenkin
viehättää vesisuihku, joka johtuen Claudiuksen vesijohdosta Tuskulanon
kukkulalta vaihetellen kohoaa ja laskeuu keskellä marmorilattiaa ja
sitten pölisten putoaa punaisesta marmorista tehtyyn säiliöön, hienolla
vihmallaan virkistäen niitä ihmeen kauniita kukkia, jotka kauniissa
ruukuissa versovat säiliön reunamilla.
Samoin kuin muissa ylhäisissä taloissa ei täälläkään puutu
akkunakomeroita ja kuvapatsaita; mutta ei missään, ei maalauksissa
eikä kuvapatsaissakaan, huomaa mitään, mikä saattaisi mieltä loukata.
Että joku onsikko siellä tai täällä on tyhjänä tai joku taulu verhottu
kankaalla, ei nähtävästi johtune sattumuksesta.
Pöydän ääressä lähellä fryygialaisia marmoripylväitä istuu talon
valtijatar, keski-ikäinen rouva. Hänen lempeissä, jaloissa piirteissään
kuvastuu kärsimyksiä, joita hänen usein tuskaisella tavalla on täytynyt
kestää. Mutta ensi silmäyksellä näkee myöskin hänestä, että huolimatta
menneitten murheaikojen muistosta ja siitä tuskan-alaisesta ilmeestä,
jonka nämä ajat ovat painaneet hänen lempeän-totisiin kasvoihinsa,
niistä kuitenkin loistaa Jumalan rauha. Hänen yksinkertainen pukunsa
eroaa silmiinpistävällä tavalla hänen ympärillään vallitsevasta
komeudesta; hänen hiuksensa, joissa kiiltää hopeasäikeitä, eivät ole
teeskennellen peitetyt; hänen pukunsa on yksinkertaista kangasta, ilman
muita kirjauksia ja koristeita kuin purppuranauha, n.k. segmentum, joka
on hänen leskeytensä merkkinä.
Koristimia ja jalokiviä, joita Rooman naiset niin halusta käyttivät, ei
hänellä ole muita kuin yksinkertaiset kultakäädyt kaulassa; niihin on
kiinnitetty jotakin, mikä hänellä on kätkettynä leningin alle.
Suloinen, kunnianarvoinen on todella jalo Lucina, johon nyt katseemme
pysähtykööt. Hän on paraikaa ahkerassa työssä, valmistaen hienoa
käsityötään, mutta kumminkin huomaa, etteivät hänen ajatuksensa ole
yksinomaan kiinnitetyt siihen. Jonkunlainen levottomuus on vallannut
hänet. Vähäväliä antaa hän käsiensä levätä ja suuntaa katseensa milloin
raskaaseen esirippuun, milloin aurinkoon tai jalustalla seisovaa
vesikelloa kohti. Nähtävästi odottaa hän jotakuta ja on huolissaan
siitä, että tämä niin kauan viipyy. Vihdoinkin, vihdoinkin kuulee hän
tutut askelet ja rientää ilosta loistavin kasvoin odotettua vastaan.
Tämä on kaunis, vilkas, noin neljäntoista vuotias ja ikäisekseen hyvin
pitkä ja rotevakasvuinen poika, olennoltaan jalo ja vapaa. Heti kohta
huomaa, että hänellä on sekä sydän oikealla paikalla että terävä
pääkin. Jälkimäistä todistaa varsinkin hänen korkea, mustien kiharain
ympäröimä otsansa. Samoinkuin yhtä-ikäiset säätyveljensä on hänkin
puettuna n.k. praetextaan eli polviin ulottuvaan levättiin. Paitsi sitä
on hänellä kaulassaan kultakuula. Paperi- ja pergamenttitukku, jota
vanha orja kantaa hänen järjestään, ilmaisee pojan tulevan koulusta.
Sittekun pitkäkasvuinen nainen oli syleillyt häntä ja hän yhtä
sydämellisesti oli vastannut Lucinan tervehdykseen, istahti poika hänen
jalkojensa juureen; mutta äiti katsoo kerta toisensa jälkeen rakastetun
pojan kasvoihin niin hartaasti, kuin tahtoisi, hän lukea niistä syyn
pojan pitkään viipymiseen. Onhan hän ollut poissa koko tunnin yli
määrätystä ajasta. Poikanen puolestaan kohtaa äidin kysyvätä katsetta
niin rehellisillä kasvoilla ja viattomalla hymyilyllä, että kaikki
levottomuus silmänräpäyksessä katoo armaan äidin rinnasta, ja hän
puhuttelee poikaa seuraavasti:
"Mikä on tänään saattanut sinut viipymään niin pitkään, poikani? Eihän
vain sinulle liene tiellä jotakin pahaa tapahtunut?"
"Ei suinkaan, rakas äiti. Päin vastoin oli kaikki niin ihanaa, että
tuskin rohkenen kertoa sinulle. Mutta minun täytyy se kuitenkin
tehdä", jatkoi hän, ja loi vain katseen äitinsä herttaisiin silmiin.
"Tiedäthän, ett'en koskaan ole onnellinen, ett'en saata edes
nukkuakaan, ennenkuin olen tyhjentänyt sydämeni kokonaan sinulle. Kuten
äsken olen lukenut, oli skyyttalaisilla tapana joka päivä heittää
uurnaan valkoinen tahi musta pallo aina sitä myöten oliko päivä ollut
onnellinen vai onneton. Jos minun pitäisi tehdä samoin, laskisin
valkoisen tai mustan pallon aina sen mukaan, onko minulla ollut
tilaisuutta kertoa sinulle kaikki mitä olen tehnyt vai ei. Tänään tosin
olen ensi kertaa kahden vaiheilla, saanko kertoa sinulle kaikki".
Lieneekö joku tähän asti tuntematon pelko synkistänyt nyt äidin kasvot?
Miten olikaan, poikanen tarttui hänen käteensä, painoi sen hellästi
huulilleen ja jatkoi:
"Ole huoleti, rakas äiti; poikasi ei ole tehnyt mitään, mistä voisi
koitua sinulle surua. Sano ainoasti: tahdotko tietää kaikki, mitä
tänään on minulle tapahtunut, vaiko ainoastaan syyn pitkälliseen
viipymiseeni?"
"Kerro minulle kaikki, rakas Pankratius", vastasi äiti. "Ei mikään,
mikä koskee sinua, ole minusta yhdentekevää".
"Hyvä on", aloitti hän. "Tämä viimeinen koulupäiväni on minulle
ollut erikoisen runsas siunauksilleen ja samalla varsin merkillinen.
Ensinnäkin minä sain palkinnon kirjoituksesta, jonka hyvä opettajamme
Cassianus oli antanut meille aamutunneilla työksi. Aineena oli: 'Oikean
filosoofin tulee olla valmiin milloin hyvänsä kuolemaan totuuden
tähden'. Toivoakseni ei ole väärin, jos sanon, ett'en koskaan ole
kuullut mitään niin kylmää ja tympäisevätä kuin ne kirjoitukset, jotka
useimmat tovereistani lukivat julki. Mutta kuinkapa nämä poikaparat
olisivat voineetkaan toisin kirjoittaa! Mikäpä saattaisi taivuttaa
heitä kuolemaan jonkin heidän järjettömän katsantotapansa puolesta!
Sen sijaan, mitkä ylevät ajatukset valtaavatkaan kristityn mielen,
kun hän moista ainetta käsittelee! Ja niin oli laita minunkin. Mieli
täynnä kaikkea sitä, mistä minun on kiittäminen sinun opetustasi ja
esimerkkiäsi, kaikkea, mitä sinä ja isä olette elämässänne kokeneet,
ryhdyin täydellä ihastuksella työhöni. Samoin kuin Emmauksen
nuorukaisten, paloi minunkin sydämeni kaiken aikaa kuin kirjoitin. Ja
mitenkä olisi voinutkaan olla toisin laita minun, marttyrin pojan!
Mutta kun sitten tuli minun vuoroni lukea kirjoitus julki, en voinut
tunteitani salata. Filosoofi-sanan sijasta pääsi suustani sana
kristitty, 'totuus' sanan sijasta 'usko'. Ensi kerran hairahtuessani
huomasin, mitenkä Cassianus kauhistui; toisella kerralla näin kyynelen
kiiltävän hänen silmässään, ja hän kääntyi puoleeni kuiskaten: 'kavahda
itseäsi, poikaseni; tarkat korvat kuuntelevat sinua.'"
"Kuinka, onko Cassianus sitten _kristitty_?" keskeytti äiti puhujan.
"Valitsin tämän koulun sinua varten, koska sitä kaikissa suhteissa
pidettiin paraimpana, ja nyt vasta kiitän oikein Jumalaa tästä
valinnasta. Näinä pelon ja kauhun aikoina elämme todellakin kuin
muukalaiset omassa maassamme ja tunnemme tuskin lähimpiä veljiämme ja
uskolaisiamme. Mutta sanos, poikani, oliko opettajasi pelko sitten
aiheutettu?"
"Pelkäänpä, että oli", vastasi Pankratius. "Minulta ei jäänyt
huomaamatta, että kun muut koulutoverini, jotka nähtävästi eivät olleet
sananvaihdostani huomanneet, ilmaisivat äänekkäästi hyväksymisensä,
Corvinus katseli minua synkästi ja puri huultansa kiukusta".
"Kuka on se Corvinus, poikani, ja mistä johtuu hänen vihansa?" kysyi
Lucina.
"Hän on vanhin ja väkevin, mutta myöskin tyhmin oppilas koko koulussa.
Mutta sehän ei ole hänen syynsä. Miksi hän minua kohtaan on niin
nurjamielinen, sitä en tiedä".
"Onko hän myös sanonut tai tehnyt sinulle jotakin?" kysyi vielä äiti.
"On, ja se oli juuri syynä viipymiseeni. Kotimatkalla puhutteli hän
minua äkäisesti toverieni kuullen. 'Kuules, Pankratius', aloitti hän,
'luullakseni on tämä viimeinen kerta, kuin olemme yhdessä _täällä_?
Minulla on vielä eräs vyyhti selviteltävänä sinun kanssasi. Sinua on
huvittanut antaa minun ja muitten, jotka olemme sinua paremmat, tuntea
etevämmyyttäsi koulussa; niinpä sinä tänäänkin, lukiessasi pöyhkeilevää
puhettasi, katsoit halveksivasti minuun, mutta tiedä, että minä olen
kuullut suustasi sanoja, joita varmaan tulet katumaan. Että isäni on
kaupungin prefekti, sen tiedät; ota siis myös korviisi, että jotakin on
tekeillä, mikä koskee sinua hyvin läheltä. Ennenkuin eroamme, täytyy
minun ratkaista riitamme sinun kanssasi. Jos todellakin olet se, mitä
nimesi [Pankratius merkitsee: yli muitten voimallinen] merkitsee,
niin osoita sitä miehekkäämmässä taistelussa kuin rihvelillä ja
kirjoitustaululla. Käy painisille kanssani tai otelkaamme miekkakintaat
kädessä. Minä palan halusta saada nöyrryttää sinut niiden edessä, jotka
ovat nähneet uhkamielisyytesi'".
Yhä yltyvällä levottomuudella oli äiti kuunnellut kertomusta ja
kuiskasi tuskin kuultavasti: "Ja sinun vastauksesi, poikani?"
"Minä vastasin tyynesti, että siinä hän pettyi; minä en tietääkseni
koskaan ollut tehnyt mitään, mikä saattoi loukata häntä tai ketään
koulutovereistani; minun ei koskaan ollut juolahtanut päähäni esiytyä
muita etevämpänä. Lisäksi muistutin Corvinusta, että aina olin
kieltäytynyt antautumasta taisteluihin ja riitoihin. Sillä aikaa olivat
muut toverit kerääntyneet piiriin ympärillämme ja olivat nähtävästi
iloissaan, kun toivoivat pian näkevänsä verisen näytelmän. Mutta kun
minun aikomukseni sittenkin oli rauhallisesti poistua, astui Corvinus
eteeni, tulipunaisena vihasta ja -- -- --". Tässä keskeytti kertoja
puheensa äkisti ja jatkoi hetkisen kuluttua vapisevalla äänellä ja
kyynelten viljavina juostessa: "Minä en saata jatkaa, minä en tahdo
kertoa mitä sitten seurasi".
"Jumalan ja rakkauden tähden, jonka olet isävainajallesi velkaa, älä
salaa mitään minulta", muistutti huolestunut äiti, pannen kätensä
kiihtyneen pojan pään päälle. "En saa minkäänlaista rauhaa, ennenkuin
olen kuullut kaikki. Mitä Corvinus sitten sanoi tai teki?"
Toinnuttuaan hiukan Pankratius jatkoi:
"'Ei niin!' oli hänen vastauksensa, 'sillä tavalla et tästä heltiä,
sinä aasinkallon pelkurimainen kumartaja! Se ei sinua auta yhtään, että
olet salannut asuntopaikkasi meiltä -- kyllä me siitä selvän otamme.
Siksi aikaa olkoon tämä sinulle vakuudeksi varmasta aikomuksestani
kostaa sinulle'. Niin sanoen iski hän minua niin kovasti kasvoihin,
että kellahdin maahan tovereitten hurjasti riemuitessa. Oi, kuinka
sinä hetkenä tunsin veren kuohuvan suonissani. Sydämeni oli aivan kuin
pakahtumaisillaan, ja pilkallinen ääni oli kuiskaavinaan korvaani:
'pelkuri raukka!' Tunsin tosin itseni kyllin väkeväksi tarttuakseni
tuon jumalattoman hyökkääjän kurkkuun ja paiskatakseni hänet
huohottavana maahan; jo olin kuulevinani äänekkäät hyväksymishuudot,
joilla voittoani tervehdittiin. Se oli kovin taistelu, mikä minulla
on ollut elämässäni; eivät koskaan liha ja veri ole olleet niin
voimalliset minussa. Oi, ettenpä koskaan enää _sillä tavoin_ tuntisi
niiden hirvittävää valtaa!"
"Ja mitä teit sinä, poikani?" kysyi vapiseva äiti tukehutetulla äänellä.
"Jumala antoi minulle voimaa voittaakseni. Sieluni silmän eteen
astui tuo pyhä, kaikki kärsinyt, jota hurjain vihamiestensä keskellä
ylimmäisen papin palatsissa rääkättiin, pilkattiin ja herjattiin, joka
lempeästi ja kärsivällisesti salli heidän lyödä itseään kasvoihin,
tuo pyhä, jonka ensimäinen sana ristillä oli rukous _vihollistensa_
puolesta. Kuinka koston ajatuksilla enää olisi voinut olla sijaa
sydämessäni, muistellessani tätä pyhää kiusatun kuvaa! Tarjosin siis
käteni Corvinukselle ja sanoin: 'Antakoon Jumala sinulle anteeksi,
niinkuin minä kaikesta sydämestäni annan, ja siunatkoon Hän runsaasti
sinua!' Juuri samana hetkenä näyttäytyi Cassianus, joka siihen asti
kauempaa oli katsellut kohtausta, ja toverini hajautuivat nopeasti.
Hartaasti pyydettyäni, lupasi Cassianus, ettei hän rankaise Corvinusta.
Ja nyt, rakas äiti", kuiskasi poika, nojaten päätänsä äidin syliin,
"etkö sinäkin usko, että saatan sanoa tätä _onnelliseksi_ päiväksi?"
Tämän keskustelun aikana oli päivä nopeasti kulunut loppuun. Vanha
naispalvelija astui hiljaa sisään, sytytti lamput marmori-,ja
pronssikandelaabreissa ja poistui sitten yhtä äänettömästi. Kirkas valo
osui äitiin ja poikaan. Molemmat olivat hetken aikaa juhlallisesti
ääneti. Lucina oli vastannut pojan kysymykseen vain painamalla
suutelon hänen hehkuvalle otsalleen. Hänen sydämensä oli ylen
täynnä. Se, mikä sai hänen sydämensä heltymään, ei ollut ainoastaan
hellää äidinrakkautta, vaan silmäili hän jonkinlaisella iloisella
äidin-ylpeydelläkin ainoata, rakastettua lastaan. Ja kukahan voisi
moittia häntä siitä, eritoten tänä hetkenä, moisten tuttavallisten
ilmoitusten jälkeen! Tahi oliko ehkä jalolla Lucinalla vähempi oikeus
siihen kuin Grakkhojen äidillä, kun tämä oikeutetulla äidin-ylpeydellä
muinoin osoitti hämmästyneille roomalaisille poikiaan, nimittäen heitä
ainoaksi ja suurimmaksi aarteekseen! -- -- --
Mutta vielä on jotakin, mikä järkyttää jalon Lucinan mieltä. Pojan
taistelussa ja voitossa näkee hän todistuksen vuosia kestäneiden
rukoustensa täyttymisestä. Niinkuin hän pojan syntymisestä asti
oli pyhittänyt hänet Herralle, niin oli hän myöskin hartaasti
rukoillut, aina siitä asti kuin hänen puolisonsa, jalo Qvintus, oli
vahvistanut uskonsa marttyrikuolemallaan ja jättänyt itkevän lesken
yksin kasvattamaan lasta, että kuolemaan saakka uskollisen isän
henki kahta runsaammassa määrässä lepäisi pojan päällä. Ja eikö hän
päivän tapahtumissa nähnyt alkua palavan toivomuksensa ja rukoustensa
täyttymiseen? Eikö hän juuri tänä hetkenä ollut autuaallisten ja
samalla tuskallisinten aavistusten valtaamana? Eikö hänen sielunsakin
silmän edessä tuo sankaripoikansa esiytynyt marttyrinä saman uskon
puolesta, jonka tähden hänen urhoollinen isänsä oli taistellut ja
mennyt kuolemaan?
Miekkana kaiketi hänen äidin-sydämensä läpi tunki se ajatus, että
Jumala, joka Abrahamilta vaati sen, mikä oli kalliinta, kenties
häneltäkin vaatisi ainoan pojan uhrattavaksi; kaiketi häntä hirvitti
tämmöinen uhri -- mutta kuinka voisi hän peruuttaa sen, mitä oli
luvannut, mitä oli rukoillen pyytänyt! Nytkin, juhlallisen hiljaisuuden
kestäessä, hän rukoili ja huokasi hiljaa, anoen voimia ja armoa
itselleen sekä lapselleen, kunnes: "Herra, niinkuin sinä tahdot!
Tapahtukoon sinun tahtosi!" purkautui hänen sydämestään ja saattoi sen
rauhoittumaan. Jumalan autuaallinen rauha kirkasti hänen jalot kasvonsa.
Ja mitä sillä aikaa tapahtuu pojan mielessä, joka ei uskalla häiritä
juhlallista hiljaisuutta? Liikkuuko ehkä hänenkin sielussaan aavistus
siitä, mikä myöhemmin on kohtaava häntä? Ajatteleeko ehkä hänkin
sitä uhria, jota tullaan vaatimaan häneltä? Vai onko hänellä ehkä
aavistus siitä, että hänen nimensä on tuleva ikuistetuksi kristityssä
kirkossa, ettei ainoastaan yksi Rooman porteista tule kutsuttavaksi
hänen nimellään, vaan että komeat templitkin sekä Tiberin varrella että
muualla tulevat kantamaan hänen nimeään; vieläpä, että hän myöhemmin
katolisessa kirkossa on saava sijan monien pyhimysten joukossa ja
kalenterissa osaksensa päivän (toukokuun 12:nnen), joka on pysyttävä
hänen nimensä ikuisessa muistossa tulevien polvien keskuudessa? Se
ei kuuna päivänä olisi voinut johtua tämän nöyrän kristityn pojan
mieleen. Ja kuinkapa hän kristittynä olisi voinutkaan ylpeydellä ja
itseensä-mieltymyksellä katsella voittoaan! Ei, ei koskaan! Hän kiittää
sen sijaan Jumalaa, joka on auttanut hänet siihen.
Kun hän vihdoinkin avasi silmänsä, kohtasi hän äitinsä hellän,
loistavan katseen; hänen kasvonsa olivat Pankratiuksen mielestä
melkein kuin enkelin. Hän ei olisi rohjennut avata suutaan. Mutta
Lucina katkaisi juhlallisen äänettömyyden ja aloitti, näköjään syvästi
liikutettuna: "Poikani, vihdoin on koittanut päivä, joka on ollut
hartaiden rukousteni esineenä; ikävöiden olen odottanut hetkeä, jolloin
saisin varman tiedon niiden täyttymisestä. Jumalan olkoon kiitos; se
hetki on nyt tullut".
"Mitä se on, äiti? Mitä minä sen asian suhteen olen tehnyt?" kysyi
Pankratius hämmästyneenä.
"Kuule, poikani. Tämä päivä on kuten tietty viimeinen koulupäiväsi.
Tästä päivästä astut sinä lapsen-iästä nuoruuden- ja miehuuden-ikään.
Siitä, mitä olen kuullut sinun tänä päivänä kokeneen, uskallan päättää
sinun tästälähin puhuvan ja toimivan miehen tavalla. Sinä et olisi
voinut kirjoittaa ja puhua semmoisella ihastuksella velvollisuudesta
kuolla, jos niin vaaditaan, uskon tähden, ellet olisi voinut tehdä sitä
sydämellisestä vakaumuksesta".
"En varmaankaan, kallis äiti! Mutta eikö ole suuri kunniakin tulla
mahdolliseksi kärsimään pilkkaa, jopa kuolemaankin Herran Jeesuksen
tähden? Eikö apostoli Pietarin marttyrikuoleman juuri sanota olevan
sen, jolla hän tahtoo _ylistää Jumalaa_?"
"Aivan oikein, poikani. Ja ettes ainoastaan tiedä sitä, vaan pyrit
sen mukaan elämäänkin, sen olet tänä päivänä teossa osoittanut.
Jumala antoi sinulle armoa, niin että saatoit antaa anteeksi sille,
joka oli lyönyt ja pilkannut sinua. Sinä olet osoittautunut isäsi
täysi-arvoiseksi pojaksi".
"Oi, äiti, rakkahin äiti", huudahti poika syvästi liikutettuna,
"kuinka mielelläni tahtoisinkaan kaikessa tulla isäni arvolliseksi
pojaksi! Oi, kuinka usein olen kuvaillut häntä mielessäni yhdeksi
'siinä suuressa joukossa, jota ei yksikään lukea taitanut, kaikista
pakanoista ja sukukunnista ja kansoista ja kielistä, seisovan istuimen
edessä ja Karitsan edessä, valkeisiin vaatteisiin puettuina, ja palmut
heidän käsissänsä', niissä, 'jotka suuresta vaivasta tulevat ja ovat
vaatteensa pesseet ja ovat ne Karitsan veressä valaisseet'! Kuinka
onkaan sydämeni riemuinnut moista pyhyyttä ajatellessani! Kuinka
tulevatkaan siihen kuvaan katsahtaessa helpoiksi kaikki maalliset
kärsimykset, vieläpä vaellus pimeän kuolemankin laakson läpi,
tapahtuipa se vaikka väkivaltaisenkin kuoleman kautta!"
"Riittää, lapseni!" virkkoi äiti kyynelsilmin. "Riisu nyt lapsuuden
merkki kaulastasi, kaunistaaksesi itseäsi jollakin paremmalla".
Kun Pankratius sen johdosta otti kultakuulan kaulastaan, jatkoi äiti:
"Isältäsi olet perinyt korkean aseman ja suuret rikkaudet. Mutta sen,
minkä olen pitänyt kalliimpana perintönäsi, oivallisimman jalokiven,
olen tähän asti säilyttänyt sinua varten".
Ja hän irroitti vapisevin käsin kultakäädyt kaulastaan ja ripusti
ne poikansa kaulaan. Pankratius huomasi nyt vasta pienen pussosen,
jonka sisällä oli kuiva, verellä vahvasti tahrattu sieni. "Isäsi
verta", sanoi leski, kyynelten tukahuttamalla äänellä. "Olen itse
koonnut sen hänen kuolinhaavastaan, kun valepukuisena seisoin hänen
läheisyydessään, hänen kärsiessään kuoleman Vapahtajansa tähden".
Syvästi liikutettuna otti poika lahjan vastaan.
Toinen Luku.
Pakanallinen ylimys-asunto.
Jätämme toistaiseksi äidin ja pojan, siirtyäksemme toiseen, Qvirinalin
ja Eskvilinon kukkulain välissä sijaitsevaan taloon. Sekin on tosin
erään patriisisuvun asunto, koti, joka rikkaudessa ja komeudessa
isostikin voittaa Lucinan kodin, mutta sieltä tuulahtaa vastaamme aivan
toisenlainen ilma kuin se, joka niin herttaisesti hiveli olentoamme
talossa, mistä äsken lähdimme. Huolimatta lukuisista, harvinaisista
taide-aarteista, joita on runsaasti kasattu isännän asunnossa -- Fabius
on hänen nimensä -- huolimatta persialaisista matoista, jotka peittävät
lattioita, huolimatta kiinalaisista silkkikankaista sekä Indiasta ja
Fryygiasta tuoduista kultakirjauksista, joilla huonekalut on verhottu,
huolimatta monilukuisista, ihmeteltävistä norsunluisista teoksista,
jotka todistavat Indian valtamerensaarten asukasten kätevyyttä --
huolimatta kaikesta loistosta, kaipaamme täällä sitä, mikä tekee jalon
Lucinan kodin niin viehättäväksi. Jumalan rauha ei asu tässä rikkaassa
ylimystalossa. Se ei kuulu niihin asuntoihin, joista hurskas runoilija
Spitta laulaa: "Oi, autuaita koteja, joissa sinä olet vieraana, Herra
ja Vapahtaja Jeesus Kristus!" Talonomistaja on näet pakana ja hänen
talonsa pakanallinen.
Fabius oli niitä kevytmielisiä roomalaisia, joiden ainoana päämääränä
oli täysin määrin nauttia elämästä. Tulevaista elämää hän ei koskaan
ajatellut. Mutta vaikka hän ei uskonut mitään, ei hän kumminkaan
laiminlyönyt tilaisuutta uhrata ja esiinkantaa rukoustaan yhdelle tai
toiselle jumalalle, ja niin muodoin ei hänellä ollut huonompi maine
kuin kellään hänen naapureistaan. Suurimman osan päivää oleskeli hän
jossakussa monista suurista kylpylaitoksista, joissa, paitsi kylpyjä,
oli tarjona luku-, voimistelu- ja pelihuoneita sekä ylimalkain
kaikellaista seuraa ja mielen huvia. Tahi, kun nämä eivät enää häntä
viehättäneet, meni hän Forumille tahi johonkuhun lukuisista yleisistä
puistoista, joissa Rooman aristokraatillinen maailma käveli ja
keskusteli. Kotia tullessaan näki hän valmiina oivallisen aterian, jota
hän tavallisesti nautti muutamien mukanaan tuomainsa vierasten seurassa.
Fabius oli perin hyvä ja sääliväinen isäntä. Hänen talouttaan hoiti
mitä paraimmalla tavalla suuri joukko orjia, ja kun kaikellainen
vaivannäkö oli hänestä peräti vastenmielistä, jätti hän kernaasti
suurten maatilojensa ja kartanojensa hallitsemisen vapautettujen
orjiensa asiaksi.
Me emme kuitenkaan niin paljoa halua tutustua talon-isäntään kuin
hänen ainoaan tyttäreensä, joka isänsä mukaan on saanut nimen Fabiola.
Marmoriportaat johtavat hänen huoneisiinsa, joiden sisustus ei
todista ainoastaan tuon nuoren patriisittaren rikkautta, vaan hänen
hienoa aistiaankin. Hän itse valmistautuu parhaillaan illan seuroihin
ja tarvitsee jokseenkin pitkän ajan hiustensa kähertämiseen ja
pukeumiseen. Hän on kaksikymmentä vuotta täyttänyt ja on jo hyljännyt
monta kosijaa. Mitä käytökseen ja luonteeseen tulee, on hän isänsä
täydellinen vastakohta. Ylpeä ja kopea, vallanhimoinen ja ärtyinen kun
on, hallitsee hän ympäristöään kuin keisarinna ja vaatii kaikilta,
jotka häntä lähestyvät, nöyrää kunnioitusta. Ollen ainoa lapsi -- äiti
kuoli kohta hänen syntymisensä jälkeen -- oli hän saanut kaikki, mitä
mielensä teki, hyväluontoiselta, myöntyväiseltä isältään. Isä oli
paraimpien opettajien avulla hankkinut hänelle hienon, perusteellisen
kasvatuksen ja suostunut kaikkiin hänen mielitekoihinsa. Luopua
jostakin, siitä ei Fabiolalla ollut minkäänlaista käsitystä.
Vietettyään enimmät ajat yksin, oli hän lukenut paljon, varsinkin
oppineitten kirjoja. Siten oli hänestä kehkeytynyt oikea filosoofi,
joka omaksui hienostuneen epikurolais-opin semmoisena kuin se jo oli
kauan ollut vallalla Roomassa. Kristinuskosta ei hän oikeastaan tiennyt
mitään, mutta piti sitä jonakin raakana ja aineellisena ja halveksi
sitä liiaksi, koettaakseen perehtyä sen oppiin. Pakanuutta jumalineen,
paheineen ja taruineen halveksi hän tosin myöskin, mutta noudatti sitä
kuitenkin ulkonaisesti. Oikeastaan uskoi hän vain ajallisen elämän;
tämän elämän hienostunut nautinto se oli yksinomaan hänen ajatuksiensa
esineenä. Sitäpaitsi esti ja suojeli ylpeys häntä lankeamasta
paheisiin. Pakanallisen seuraelämän rappiotila tuntui hänestä
vastenmieliseltä; hän halveksi niitä kevytmielisiä nuorukaisia, jotka
puhuivat hänelle tavanmukaisia kohteliaisuuksia ja imartelivat häntä.
Hän oli kylmä ja itsekäs, mutta siveydellisessä suhteessa moitteeton.
Me näemme hänet nyt leposohvallaan, yhdessä kädessään hopeapeili,
toisessa ase, jota ei olisi odottanut näkevänsä niin kauniissa
naisenkädessä. Se oli terävä, suippokärkinen stiletti, kauniisti
leikellyssä norsunluisessa varressa, -- sen aikuinen mieluinen ase
Rooman naisilla, jotka käyttivät sitä orjiaan rangaistessaan tai
purkaessaan vihaansa heihin.
Tällä hetkellä on kolme orjatarta toimessa nuoren haltijattarensa
ympärillä. He kuuluvat eri kansanheimoihin, ja heidät on sekä
ulkomuotonsa että taitavuutensa takia ostettu kalliista hinnasta. Yksi
heistä on musta-ihoinen, numidialainen. Hän on etevä kasvien tuntija,
joista hän osaa valmistaa monenlaisia lääkkeitä, mutta hän ymmärtää
myös käyttää niitä vaarallisiin tarkoituksiin. Hänellä on kotimaansa
mukaan nimenä Afra.
Toinen orjanainen, kreikkatar, on mainio siitä, että hän aistikkaasti
osaa järjestää pukuja ja puhuu puhtaasti ja sointuvasti kaunista
äidinkieltään, kreikkaa. Hänen nimensä on Graia. Kolmannen nimestä
näkyy, että hän on kotoisin Aasiasta. Hän on Syra nimeltään ja tunnettu
erinomaisesta ompelutaidostaan ja väsymättömästä ahkeruudestaan. Hän
on hiljainen ja tyyni, kokonaan kiintynyt siihen työhön, mikä tällä
hetkellä on hänen määräksensä pantu. Hänen toverinsa ovat siihen
sijaan suulaita ja pintapuolisia ja pitävät suurta ääntä erilaisista
taidoistaan. Toinen pyrkii voitolle toisesta imartelevien puheiden
lausumisessa nuorelle emännälleen, tahi koettavat he saada hänet
suostumaan johonkuhun hänen kosijoistaan, siihen houkuteltuina näiltä
saamiensa lahjojen kautta.
"Kuinka suloista olisikaan, jalo valtijatar", aloitti musta orjatar,
"jos saisin nähdä sinua astuessasi trikliniumiin (ruokasaliin) ja
millaista hämmästystä tämä uusi stibiumi (muudan silmänluomi-väri)
on herättävä vieraissa! Paljo on minulta kysytty vaivaa sitä niin
kauniiksi saadakseni, mutta niinpä uskallankin väittää, ettei sen
tapaista ole ennen Roomassa nähty".
"Mitä minuun tulee", virkkoi viekas kreikkatar, "en koskaan tohtisi
vaatia itselleni niin suurta kunniaa. En huoli muusta kuin että saisin
esiripun läpi katsoa, millaisen ihastuttavan vaikutuksen tämä tunikka
on tekevä, joka saapui Aasiasta viime kultalanka-lähetyksen mukana.
Se on verrattoman kaunis. Paljo vaivaa on minulle tuottanut sen
valmistaminen semmoisella tavalla, joka soveltuu tälle oivalliselle
silkkikankaalle".
"Entä sinä, Syra", kysyi Fabiola ja kääntyi halveksivasti hymyillen
kolmannen puoleen, "olisikohan _sinulla_ mitä sanomista? Mitä _sinä_
toivoisit tai mitä sinulla on lausuttavana työsi kiitokseksi?"
"Minulla ei ole muuta toivomusta sinulle, korkea valtijattareni, kuin
että aina olisit onnellinen", vastasi puhuteltu, "ja mitä itseeni
tulee, niin en ole tehnyt mitään, millä kannattaisi kehua. Olenhan
tehnyt vain velvollisuuteni".
Orjattaren vaatimaton ja suora vastaus ei kuitenkaan näyttänyt olevan
ylpeän emännän mieleen, ja hän jatkoi ärtyisällä äänellä: "Minusta
näyttää, orja, niinkuin et liiaksi tuhlaisi kiitostasi. Harvoin kuulee
suustasi lauhkeata sanaa".
"Mitäpä arvoa semmoisella olisi mielestäsi? Mitä köyhän orjanaisen
imartelu merkitsisi korkealle patriisittarelle, jota kaunopuheiset
huulet yhtämittaa ylistelevät? Uskotko niitä, kun ne tulevat _siltä_
taholta? Etkö halveksi niitä, kun kuulet niitä _meiltä_?"
Orjakumppanit loivat uhkaavia vihansilmäyksiä toveriin, ja emäntä oli
miltei yhtä paljon suutuksissaan siitä, minkä hän piti itseään kohtaan
sinkautettuna moitteena. Miten uskalsi orja ajatella ja puhua sillä
tavalla!
"Etkö siis vieläkään ole oppinut", tiuskasi kiihoittunut emäntä, "että
sinä olet orja, että olet minun, että minä olen ostanut sinut kalliista
hinnasta, ja että sinun pitää palvella minua niin kuin minä tahdon?
Minulla on yhtä suuri oikeus kielesi kuin käsiesikin palvelukseen, ja
jos minä tahdon, että sinä imartelisit tai ylistäisit minua, niin sinun
_täytyy_ se tehdä, tahtonet tahi et. On tosiaankin aivan uutta, että
orja saattaa tahtoa jotakin muuta kuin hänen valtijattarensa, jonka oma
hän _kokonaan_ on".
"Tosin kyllä", vastasi Syra tyynesti ja arvokkaasti, "henkeni on
sinun, samoin kuin kaikki, mikä tämän elämän mukana lakkaa: aika,
terveys, voimat, ruumis ja henki. Kaiken sen olet sinä hankkinut
itsellesi kullallasi, se on tullut sinun omaisuudeksesi. Mutta minulla
on kuitenkin jäljellä jotakin, jota ei kukaan keisari voi kullallaan
ostaa, ei orjakahleet sitoa, jotakin, mikä ei ole tämän elämän kanssa
loppuva".
"No, ja mitähän se olisi?" kysyi Fabiola ivallisesti.
"Sieluni!"
"_Sielusi?_" toisti ylpeä roomatar, joka tuskin uskoi korviaan.
"Kuinka, orjallako olisi sielu? Sano, tyttö, mitä sillä tarkoitat?"
jatkoi hän mieli kuohuvana.
"Minusta ei ole oppineiden puheiden pitäjäksi", vastasi puhuteltu;
"mutta sen tiedän, että povessani asuu jotakin, mikä ei voi päättyä
tämän elämän kanssa, mitä kuolema ei voi hävittää. Sentähden että
minulla on tämä näkymätön aarre, on kaikkinainen valhe ja imartelu
minusta inhottavaa".
Orjakumppanit olivat toverinsa uhkarohkeudesta niin ymmällä, etteivät
olisi saaneet sanaa suustaan. Fabiolankin mieleen oli tämä peloton
vastaus nähtävästi vaikuttanut; mutta valitettavasti tekivät ylpeys
ja pöyhkeys tämän vaikutuksen tyhjäksi, ja hän huudahti terävästi ja
halveksivasti: "Mistä olet oppinut moisia hullutuksia? Keltä olet
oppinut puhumaan tuolla tavalla? Minä olen opiskellut vuosikausia
ja tullut siihen johtopäätökseen, että kaikki käsitykset sielusta
ja sen kuolemattomuudesta ovat haaveita ja valekuvia, runoilijain
unelmia ja sofistain viisasteluja, ja semmoisina halveksin niitä.
Mutta sinä, sivistymätön, taitamaton orja, sinä luulet röyhkeydessäsi
enemmän tietäväsi kuin valtijattaresi! Vai luuletko todellakin, että
kun ruumiisi heitetään toisten orjain ruumiitten sekaan, jotka ovat
surmanneet itsensä tai tulleet ristiinnaulituiksi tai ruoskituiksi
hengiltä, heitetään palamaan samalle häpeälliselle polttolavalle --
luuletko, että kun tuhkasi yhdessä heidän tuhkansa kanssa haudataan
samaan kuoppaan, sinä kuitenkin yhä olet elossa, vieläpä, että sinulla
on toiveita saavuttaa vapaa, riemullinen elämä?"
"Minä en ole kokonaan kuoleva, kuten muuan runoilijoistanne (Horatius)
sanoo", vastasi orjatar, tosin kaikessa nöyryydessä, mutta tyynesti ja
silmät vakaasti luotuina ivalliseen hallitsijattareensa. "Enemmänkin",
jatkoi hän luottavaisesti; "minä tiedän ja uskon, että voimallinen
ääni on kutsuva tuhkani esiin tuosta kauheasta kuopasta! Minä tiedän
lunastajani elävän; ja hän on viimeisenä päivänä herättävä minut
maasta; ja minä olen saava uuden ruumiin ja olen lihassani näkevä
Jumalan. Hänen minä olen näkevä, ja minun silmäni katsovat häntä eikä
ketään vierasta! Ei orjana, vaan vapaana, iankaikkisessa riemussa ja
kirkkaudessa, rakastavana ja rakastettuna iankaikkisesti, semmoisena
olen katseleva häntä -- tämä varma toivo elää minussa".
"Mimmoisia itämaisen mielikuvituksen houreita, jotka tekevät sinut
kykenemättömäksi velvollisuuksiasi täyttämään!" huudahti Fabiola yhä
yltyvällä kiivaudella. "Moiset hullutukset ovat perattavat _sinusta
pois_. Missä koulussa olet oppinut sellaisia mielettömyyksiä? Minä
en ole latinalaisilla enkä kreikkalaisilla kirjailijoillani tavannut
mitään sentapaista".
"Eräässä koulussa kotimaassani", oli vastaus, "eräässä koulussa, jossa
ei tehdä eroitusta kreikkalaisen ja raakalaisen, vapaan ja orjan
välillä".
"Mitä?" huudahti ylpeä roomatar silmittömäksi suuttuneena. "Sinä et
siis tyydy luuloteltuun kuolon jälkeiseen olemassa-oloosi, vaan pyrit
nyt jo minun verrakseni; lopuksi tahdot ehkä päästä vielä korkeampaan
asemaan kuin minä? Kuule, sano minulle heti ja ilman verukkeita, oletko
hautonut semmoisia korkealentoisia ajatuksia päässäsi?"
Odottaen ilmeisesti jännittyneenä vastausta, istui hän supisuorana,
silmät säkenöitsevinä orjattaren edessä, joka siitä huolimatta
pelottomasti vastasi: "Kuinka minunlaiseni halpa, köyhä orja tahtoisi
pyrkiä sinun verraksesi, korkea hallitsijatar, sinun valtasi ja
asemasi, sinun oppineisuutesi rinnalle! Mutta", lisäsi hän vapisevalla
äänellä, "päätä itse, onko orja parka toiveineen iankaikkisen elämän
suhteen itse asiassa köyhempi ja halvempi, kuin mikä ihminen hyvänsä --
olkoon hänellä kuinka korkea asema, kuinka suuret rikkaudet ja vielä
syvemmät tiedot -- ellei hän tunne ja etsi jotakin korkeampaa päämäärää
kuin tämä _maallinen_ elämä?"
Ensi kertaa elämässään nöyryytettynä, soimattuna, oli Fabiola
äärettömästi suutuksissaan. Siepaten pistinpuukon syöksi hän sen
vihanvimmassa turvatonta Syraa kohden. Veri, joka tulvasi rääkätyn
palvelijan käsivarresta, todisti liiankin selvään, että terävän
aseen tekemä haava oli tavattoman syvä. Orjattaren silmät täyttyivät
kyynelillä, mutta Fabiola, joka jo seuraavassa tuokiossa katui
julmuuttaan, tunsi itsensä tämän tekonsa kautta toisten orjattarien
läsnäollessa vielä enemmän nöyryytetyksi.
"Mene, mene", sanoi hän Syralle, joka nenäliinallaan pyyhki pois verta,
"mene Eufrosynen luo ja anna sitoa haavasi. Aikomukseni ei ollut
haavoittaa sinua tuolla tavoin. Mutta odota hetkinen; minun täytyy
hyvittää se". Sen sanottuaan otti hän pöydällä olevien koristusten
joukosta kallisarvoisen sormuksen ja lahjoitti sen palvelijalle,
ilmoittaen samalla, ettei hän tänä iltana enää tarvitse häntä.
Antamalla näin kallis-arvoisen lahjan käskyn-alaiselleen, Fabiola luuli
täydellisesti sovittaneen virheensä. Mutta hurskas piispa Polykarpus,
joka seuraavana sunnuntaina näki jalokivisormuksen köyhänlahjain
joukossa, ei ollenkaan aavistanut kuka oikea lahjan-antaja oli.
Tämän julman kohtauksen lopun näki vasten tahtoansa muuan syrjäinen,
joka huomaamatta astui sisään, juuri kun Syra oli poistumaisillaan
valtijattarensa huoneesta. Tulija oli noin kolmentoista vuotias
tyttönen, yllään huikaisevan valkoinen puku ilman minkäänlaisia
koristuksia, -- herttainen ilmiö. Hänen silmistään loisti rakkautta ja
ystävällisyyttä; hän oli ilmeinen alttiuden kuva, sellainen olento ei
muista itseänsä, se huolehtii vaan muista.
Syra melkein kauhistui, nähdessään edessään tuon armaan, enkelimäisen
olennon. Agnes, se oli nuoren patriisityttären nimi, tarttui siitä
huolimatta hänen käteensä ja kuiskasi hänelle: "Minä tiedän jo; odota
minua eteishuoneessa".
Kun Fabiola huomasi sisään-tulijan, niin tumma puna peitti hänen
kasvonsa. Syystäpä otaksui hän, että serkku oli nähnyt hänen arvottoman
käytöksensä. Käskettyään kylmällä kädenviitteellä orjattaret
poistumaan, nousi hän ja tervehti tulijaa erittäin sydämellisesti.
Niiden harvain onnellisten joukkoon, joille kylmän, ylpeän Fabiolan
vallanhimoisuus ei tuottanut kärsimyksiä, kuului tämä nuori serkku sekä
Eufrosyne, muuan vapautettu orjatar, Fabiolan entinen hoitaja.
Eufrosyne, joka piti huolen kaikista kotoisista toimista, oli niin
ihastunut hoidokkaaseensa, että Fabiola hänen mielestään oli kaikista
täydellisin olento sekä samalla viisain ja kaikissa suhteissa etevin
kaikista Rooman naisista.
"Olitpa todellakin oikein kiltti, Agnes kulta", sanoi Fabiola, "että
niin alttiisti noudatit odottamatonta kutsuani. Isäni toi mukanaan
muutamia outoja vieraita, ja etten yksinomaan tarvitsisi seurustella
heidän kanssaan, lähetin pyytämään sinua meille. Olenpa hieman
uteliaskin näkemään noita vieraita. Yhden nimenä on Fulvius, jonka
hienosta käytöksestä, rikkaudesta ja sivistyksestä paljo puhutaan,
vaikk'ei kukaan oikeastaan tiedä tarkemmin hänen säätyään ja
sukuperäänsä".
"Sinä tiedät, kuinka mielelläni tulen luoksesi ja kuinka mielellään
hyvät vanhempani aina sen sallivat", vastasi Agnes lempeästi.
"Ja kuten tavallisesti tulet tänäänkin koristuksitta ja jalokivittä,
yksinkertaisesti puettuna lumivalkoiseen pukuusi. Sinä olet todellakin
aina pikku morsiamen näköinen", huomautti Fabiola puoleksi leikillään.
"Mutta mitä tuo on?" jatkoi hän peljästyneenä. "Oletko satuttanut
itsesi? Tiedätkö, että tunikassasi on veripilkku? Sinun tulee pukeutua
toiseen pukuun; minä annan sinulle yhden leningeistäni".
Mutta tähän Agnes ei tahtonut suostua. Tahra on orjanverta, sanoi
hän, mutta hänen mielestänsä olisi se jalompaa kuin hänen omansa sekä
Fabiolan.
"Sinä tahdot siis koko maailmalle ilmoittaa, että minä niin kiivaasti
olen rangaissut oikullista orjaa?" lausui Fabiola. "Todellakin, Agnes,
minusta on usein näyttänyt, kuin panisit liian suurta arvoa noihin
halveksittuihin ihmisiin. Mitä he sitte oikeastaan ovat?"
"Ihmisiä niinkuin mekin, joilla on yhtäläinen järki, yhtäläisiä
tunteita, yhtäläinen ruumis kuin meilläkin. Vieläpä enemmänkin: he
ovat meidän kanssamme yhtä perhettä; Jumala on niin hyvin heidän kuin
meidänkin isämme; he ovat niin muodoin veljiämme ja sisariamme".
"_Orjat_ minun veljiäni ja sisariani? Jumala varjelkoon! He ovat meidän
omaisuutemme, ja saavat vain liikkua -- -- --"
"Malta, malta", keskeytti Agnes varsin lempeästi serkkunsa, joka
alkoi pikastua. "Minä näen silmiesi kyynelistä, etteivät sydämesi ja
sanasi ole ihan sopusoinnussa keskenään. Mutta etkö suostuisi erääseen
pyyntöön? Möisitkö minulle orjattaresi Syran? Luullakseni et kernaasti
halua pitää häntä läheisyydessäsi".
"Sinä erehdyt, Agnes. Minä tahdon kerrankin voittaa ylpeyteni ja
tunnustaa sinulle, että kunnioitan, jopa ihailenkin häntä. Minussa on
tähän saakka itsellenikin vieras tunne vallalla häntä kohtaan".
"Mutta minä voisin ehkä tehdä hänet onnellisemmaksi, kuin hän nyt on",
jatkoi Agnes.
"Sitä en epäile; sinun läheisyydessäsi täytyy jokaisen tuntea
itsensä onnelliseksi. En ikänä ole nähnyt teidän talonne vertaista.
Te näytte todellakin toteuttavan sen, mistä Syra puhui. Teillä ei
tunneta erotusta vapaan ja orjan välillä. Kaikki ovat tyytyväisiä ja
täyttävät mielellään velvollisuutensa. Ilmaise minulle se salaisuus,
joka moista vaikuttaa. Niin, armahaiseni; minä luulen, että jos sinä
olisit kristitty ja sinut heitettäisiin amfiteatterille petojen eteen,
niin jalopeurat ja tiikeritkin paneutuisivat kuin lampaat nöyrästi
maata sinun jalkojesi juureen. Mutta miksi olet niin totinen, lapseni?
Minähän lasken vain leikkiä".
Agnes oli niin vaipunut ajatuksiinsa, että vasta hetkisen päästä
vastasi: "Niin, Fabiola, kukapa tietää, mitä kunkin kohtaloksi on
määrätty! Mutta jos niinkin hirmuista tapahtuisi, niin kenenpä
mieluummin soisi olevan luonansa, kuin Syran kaltaisen henkilön.
Luovuta hänet minulle!"
"Sinä et todellakaan saa ottaa leikillä lausuttuja sanojani niin
vakavalta kannalta", vastasi Fabiola. "Minulla on liian korkea ajatus
ymmärryksestäsi, voidakseni uskoa jotakin niin hirmuista mahdolliseksi.
Mitä Syran uskollisuuteen tulee, yhdyn täydellisesti sinuun. Kun toissa
kesänä olin kovasti sairaana ja toiset orjattaret pelkäsivät tarttumaa
niin suuresti, että ainoastaan ruoskalla saatiin ajetuksi heidät minun
läheisyyteeni, niin tämä orja raukka tuskin hievahti luotani, valvoi
yöt päivät, ja hoiti minua semmoisella hellyydellä, että minun kenties
suureksi osaksi on kiittäminen häntä paranemisestani".
"Ja etkö sen kautta oppinut häntä rakastamaan?" kysyi Agnes.
"Häntä rakastamaan? Orjaa rakastamaan, lapsi? Minä tietysti palkitsin
häntä runsaalla mitalla, mutta minä en oikein tiedä, mihin hän
panee lahjani. Mikäli toiset tietävät kertoa, ei hänellä ole mitään
säästössä, eikä hän kuitenkaan hukkaa mitään itseään varten. Olen
kuullut senkin, että hän jakaa jokapäiväisestä ruoka-annoksestaan
eräälle sokealle kerjäläistytölle".
"Rakkahin Fabiola", huudahti Agnes, "minun täytyy saada hänet omakseni.
Sano, paljonko hänestä tahdot, ja anna hänen jo tänä iltana lähteä
mukaani!"
Ja mitenkä vanhempi serkku olisi voinut olla suostumatta nuoremman
armaaseen, sydämelliseen pyyntöön! Mutta hintaa määräämättä kehoitti
hän tuota vastustamatonta pikku pyytäjää seuraavana päivänä lähettämään
jonkun sopimaan kaupasta hänen isänsä huoneenhaltijan kanssa ja pyysi
häntä nyt tulemaan mukaan ruokasaliin. Nuoret tytöt lähtivät siis
vierasten luo, talon tytär tällä kertaa tavallisuudesta poiketen,
niinkuin Agneskin, ilman jalokivikoristuksia.
Kolmas Luku.
Erilaisia vieraita.
Nuorten neitojen tullessa olivat vieraat jo koolla. Niitten luku oli
kuten tavallisesti roomalaisissa vieraspidoissa hyvin rajoitettu. Että
rikkaan patriisin pöytä siitä huolimatta oli mitä koreimmaksi katettu
ja yltäkylläisesti mainioimmilla ruuilla ja viineillä varustettu,
tarvinnee tuskin mainita. Isä huomasi oitis, että hänen tyttärensä
esiintyi ilman koristuksia, ja tytär joutui aivan ymmälle, kun häneltä
kysyttiin syytä siihen. Avoimesti ja rehellisesti tunnustaa, että häntä
ei haluttanut tänään niitä panna ylleen ja ilmoittaa syyn siihen, -- se
ei voinut juolahtaa hänen mieleensä. Mutta Agnes, joka oli Fabiuksenkin
lemmikki, auttoi hänet pulasta viattomalla, lauhkealla juttelullaan.
Kaksi saapuvilla olevista vieraista, Calpurnius, muuan oppinut, ja
Prokulus, joka erityisenä herkkusuuna ja hempuilijana oli usein nähty
vieras siinä talossa, miellyttää meitä yhtä vähän kuin noita kahta
nuorta neitosta, jotka ainoastaan kylmästi ja juhlallisesti vastaavat
heidän kohteliaisiin tervehdyksiinsä. Sitä suurempaa mieltymystä
herättää heissä kolmas, nimeltään Sebastianus, muuan tribuuni, ylhäinen
upseeri keisarillisissa henkivartijoissa. Salaisena kristittynä
oli tämä astunut keisarilliseen sotajoukkoon, pää-asiallisesti
pelastaakseen vainottuja ja mikäli mahdollista edistääkseen pakanoiden
kääntymistä. Hän ei tosin ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi,
mutta oli urhollisuudellansa saavuttanut suuren maineen. Sekä
itämaitten keisari Diokletianus että länsimaita hallitseva keisari
Maksimianus Herkuleus pitivät häntä suosikkinaan ja olivat kohottaneet
hänet korkeille kunniasijoille. Hän oli komea mies, luonnoltaan
teeskentelemätön ja suora, ja vaikka hän olikin hieno seura-ihminen, ei
pöytävierasten tyhjäsisältöinen ja kevytmielinen puhelu näköjään häntä
huvittanut. Lyhyesti sanoen, hän oli kevytmielisille ikätovereilleen ja
vertaisilleen malliksi kelpaava mies ja upseeri.
Hänen täydellinen vastakohtansa oli tuo jo mainittu uusi tähti
Rooman aristokratisissa piireissä, Fulvius. Hän oli nuori, kasvot
hienot, miltei tyttömäiset, erittäin komeasti puettu, kiiltävä sormus
kussakin sormessa. Hän ilmaisi ajatuksensa valituin sanoin ja siroin
puheenkääntein, oli tavattoman kohtelias sekä ilmeisesti säyseä ja
hyväntahtoinen, Näillä ominaisuuksillaan oli hän osannut hankkia
itselleen pääsön Rooman ylhäisempiin piireihin. Tästä oli hänen osaksi
myöskin kiittäminen sitä seikkaa, että hänet oli nähty keisarillisessa
hovissa. Seurassaan vain yksi vanhanpuoleinen kumppani, joka nähtävästi
oli häneen hyvin kiintynyt, oli hän saapunut Roomaan; mutta oliko tämä
tuon muukalaisen orja vai vapaa palvelija vai ystävä, sitä ei voinut
kukaan varmuudella sanoa. He keskustelivat toistensa kanssa vieraalla
kielellä, ja vanhuksen synkät piirteet sekä terävät, tuliset katseet ja
salaperäinen ilme kasvoilla herättivät käskyn-alaisissa pelkoa.
Fulvius oli mitä komeimmin sisustanut asuntonsa ja hankkinut
nuorenmiehen tarpeisiin nähden liiankin lukuisan joukon orjia
palvelukseensa. Hänen talonsa ilmaisi tosin ennemmin liiaksi
täyteen ahdattua komeutta kuin todellista rikkautta; mutta Rooman
kevytmielisissä, pakanallisissa piireissä ei suuria välitetty
muukalaisen salaperäisestä entisyydestä ja äkkinäisestä ilmestymisestä,
hän kun osasi niin hyvin lumota mielet näennäisellä rikkaudellaan
ja sukkelalla, miellyttävällä olennollaan. Oikealta ihmistuntijalta
ei suinkaan olisi jäänyt huomaamatta nuo väijyvät, synkät, leimuvat
katseet, joita vieras loi ympärilleen, aika-ajoin unhottautuen tai
luullen, etteivät muut häntä huomaa. Nuo katseet ne silloin kylliksi
ilmaisivat, että tämän näennäisesti lempeän, herttaisen nuoren miehen
miellyttävän ulkomuodon alla kätkeiksen kavala ja häijy sydän.