Kädet ylös!
Tunsin tuona jännityksen hetkenä Peggien käden tarttuvan käsivarteeni
ja hänen lämpöisen hengityksensä poskellani samalla kuin hänen
huuliltaan kuului äkillinen, kuiskaava huudahdus.
"Jim!" sanoi hän. "Pidätetyt!"
"Niin!" vastasin sukkelaan. "Satimessa! Odota!"
Nuo kolme miestä astuivat lähemmäs, revolverit yhä koholla. Kaksi
heistä tähtäsi Walkeria; kolmas astui auton viereen, sille puolelle,
mistä me heitä katselimme. Hänen oikea kätensä piteli revolveria
ilkeästi suunnattuna ihan nenänvarttani kohden: vasemmalla hän kiskaisi
auton oven selälleen.
"Tulkaa ulos sieltä!" sanoi hän lujalla, päättävällä äänellä, jonka
tunsin sivistyneen miehen ääneksi. "Nostakaa kätenne ylös, kun sieltä
tulette! No", jatkoi hän, kun reippaasti noudatin hänen käskyjään,
"oletteko aseistettu?"
Vaivoin kykenin säilyttämään mielenmalttiin, mutta minun onnistui
kuitenkin naurahtaa -- vaikkei se mahtanut erinomaisesti käydä.
"Aseistettuko?" vastasin. "En! Miksi olisin aseistettu?"
Mutta ase oli yhä suunnattuna minuun, ja samassa huomasin Walkerin --
joka, vaikka olikin taitava autonkuljettaja ja hyvähermoinen siinä
suhteessa, mahtoi ampuma-aseen uhkaamana olla aika pelkuri -- seisovan
väristen vierelläni, kädet korkealle lakkinsa yli kohotettuina. Ja
sillä aikaa kuin kaksi miehistä tarkkaili jokaista liikettämme, tai
oikeammin jokaista liikkeen aihettakin, tarkasti kolmas mies meidät
niin perinpohjaisesti, että hän luullakseni olisi voinut kirjoittaa
inventaarion niistä tavaroista, jotka meillä oli taskuissamme. Ja kun
hän mutisi sanan, laskivat toiset aseensa, ja mies, joka oli meitä
tutkinut, kääntyi autoon päin viitaten minua taas menemään sisälle.
Samalla aikaa toiset käskivät Walkerin taas panna koneen käyntiin
ja mennä takaisin ajajan istuimelle. Kuulin hänelle lausutun tiukan
sotilaallisen komennon.
"Ajakaa tuota vasemmalla olevaa kujaa ylös rappeutunutta tornia kohden.
Antakaa mennä hitaasti -- pysähtykää heti käskyn saatuanne! Jos
koetatte vähimmälläkään tavalla olla tottelematon, niin teidät ammutaan
kuoliaaksi! Sammuttakaa nyt nuo valot ja lähdetään!"
Auto lähti hitaasti liikkeelle, ja kääntyi mainittuun kujaan. Yksi
miehistä seisoi meidän ovemme edessä olevalla astuimella; toiset kaksi
Walkerin kanssa edessä. Kuja oli epätasainen ja ruohoa kasvava; hyvillä
vietereillä varustettu auto hyppi ja tärisi. Kohosimme yhä korkeammalle
"Admiral's Follya" kohden; sen puoliksi ränstyneet tornit häämöttivät
yhä korkeampina edessämme: ilmeisesti nuo rosvot aikoivat kuljettaa
meidät sinne tai johonkin sen läheisyyteen. Ja auton pimennossa Peggie
ja minä etsimme toistemme käsiä ja pusersimme niitä lujasti.
"Jim!" kuiskasi hän. "Aikovatko he ampua meidät?"
"Eivät toki -- eivät he meille pahaa tee!" vastasin vakuuttavasti,
vaikka vakuutukseni oli enemmän teennäinen kuin todellinen. "Olen
jo keksinyt, mitä he haluavat. Uutisia, tietoja. Parasta, Peggie,
että kohta alun pitäen muistamme, että -- olemme tuon kirotun koplan
kynsissä!"
"Murhakoplanko?" kysyi hän.
"Niin", vastasin. "Sama saki -- epäilemättä!"
"Mutta -- mutta hehän puhuvat kuin herrasmiehet", sopersi hän.
"Sen pahempi meille", sanoin. "Kun herrasmies muuttuu piruksi, niin se
se vasta on oikea piru! Mutta -- auto pysähtyy."
Olimme saapuneet syvälle kohtaa kujaan, missä puut sitä tuuheasti
varjostivat ja josta lähti sivutie metsän syvyyteen. Sinne auto kääntyi
ja pysähtyi samassa. Ovellamme seisova mies aukaisi sen.
"Te ja neiti tulkaa ulos!" komensi hän samalla jyrkällä, mutta
sivistyneen äänellä. "Ja neuvokaa neitiä olemaan pelkäämättä -- ei
hänelle harmia tule eikä teillekään ja kuljettajalle, jos olette
mukautuvia."
"Mukautuvia mihin, saako kysyä?" utelin minä astuessamme vaunusta.
Hän ei vastannut kysymykseeni. Sen sijaan hän kädellään viittasi
määrättyyn paikkaan ja eleistä arvasimme tarkoituksen olevan, että
asettuisimme siihen seisomaan, ja ylivoimaan alistuen asetuimmekin
siihen. Sitten kääntyi joukon johtajalta näyttävä mies Walkeriin,
joka toisten kahden käskystä oli laskeutunut maahan. Muutamin lyhyin,
terävin lausein hän lausui hänelle määräyksen, jonka kuljettaja (jonka
tähän mennessä arvasin olevan melko lailla pelästyneen ja hermostuneen)
kiireesti pani täytäntöön ja josta oli seurauksena, että auto ainakin
sillä hetkellä oli käyttökelvoton -- arvasin meidän olevan miten kuten
pidätettyinä, ja ryöstäjämme eivät halunneet jättää mitään sattuman
varaan. Ajattelin asemamme outoutta ja avuttomuutta sillaikaa kuin
Walker pakkohommansa vuoksi itkien ja kuuluvasti nyyhkien pani käskyn
täytäntöön. "Admiral's Folly" oli syrjäisen kukkulan harjalla monen
kilometrin päässä kaikista asutuista paikoista; sinne pääsi vain
muutamia harvoja kehnoja kujateitä pitkin, samanlaisia kuin juuri
itse olimme pidättäjiemme käskystä ajaneet, eikä ollut vähimmälläkään
tavalla todennäköistä, että kukaan sattuisi tulemaan sen läheisyyteen,
sillä lähin ympäristö oli koskematonta, viidakkoista rämeseutua,
ainoina asukkaina muutamia laihanruipeloja lampaita. Ainoa yhdysside
meidän ja sivistyneen maailman välillä oli se tie, jolla meidät oli
vangittu -- ja jolla luultavasti kylläkin oli liikettä; päivisin
paljonkin, öillä vähemmän. Mutta... me olimme nyt runsaan kilometrin
päässä siitä.
Walker sai valmiiksi vastenmielisen tehtävänsä -- varmaan hänen
sydäntään kirveli pilatessaan rakkaan koneensa noiden roistojen
käskystä -- ja johtaja viittasi häntä liittymään Peggien ja minun
seuraan.
"Valmiina!" komensi hän kuin parahin harjoitusupseeri. "Eteenpäin
kaikki, kujaa ylös, tuonne raunioille. Älköön yrittäkö kukaan teistä
paeta, ei oikealle eikä vasemmalle. Mars!"
Aloimme edetä -- Peggie keskellä, minä oikealla, Walker hänen
vasemmalla puolellaan. Pidättäjämme seurasivat kohta kintereillä.
Astelimme äänettöminä (jos ei ota huomioon sitä, että Walker yhä
silloin tällöin vetisteli); samoin he. Noin satakunta metriä
kuljettuamme saavuimme "Admiral's Follyyn". Parisen kertaa olin siellä
käynyt -- vain uteliaisuuttani tyydyttääkseni, paikka kun oli niin
eriskummainen -- ja minä tunsin sen sekä sisältä että ulkoa. Se oli
kummallinen esimerkki rikkaan miehen päähänpistoa. Korkean, pyöreän
tornin alaosaa ympäröi neljä pienempää tornia, joista kustakin erikseen
pääsi päätorniin. Nämä pienemmät tornit olivat melkein kokonaan
rappiolla, mutta iso rakennus oli melko eheä, ja sen pohjakerroksessa
oli huone, jota sen perustaja, vanha merikarhu, oli pitänyt
juhlahuoneenaan; paikalliset muistotiedot kertoivat siellä vietetyn
monet hauskat juomingit. Eräs tämän paikan omituisuus oli vielä jälellä
-- kivipöytä ja sen ympärillä kivi-istuimet. Ja koska arvasin, että
pidättäjämme tunsivat sen yhtä hyvin kuin minäkin, johdatin joukkoni
suoraan sinne, ja riisuttuani päällystakkani taitin sen kokoon
tyynyntapaiseksi, Peggien istuttavaksi.
Vangiksiottajamme eivät virkkaneet mitään, kun Walker minun
viittauksestani istahti, eikä siihenkään, että itse istahdin. Itse
he istahtivat minua vastapäätä. Kuten jo sanoin, oli kuutamoyö --
erikoisen kirkas yö -- ja kun tuo vanha torni oli katoton ja kun
sen seinissä oli monta ränsistynyttä ikkunaa ja aukkoa, saatoimme
kaikki nähdä melko selvästi toinen toisemme. Ensi töikseni aloin --
mahdollisuuden mukaan -- tarkoin tutkia ryöstäjiämme. Heidän kasvojaan
oli tietenkin tuiki mahdoton nähdä, sillä kullakin oli kasvoillaan
musta naamari, niin että vain hitunen leukaa oli näkyvissä. Mutta
heidän vartaloitaanhan saatoin arvioida ja tutkin niitä tarkoin. Yksi
lyhyenläntä, vanttera mies; arvelin hänen saattavan olla kiinalaisen
eurooppalaisissa pukimissa. Toinen oli jonkin verran pitempi ja
hoikempi -- vaikeasti kuvattava olento. Mutta kolmas, johtaja, oli iso,
ruumiikas kaveri, vankkarakenteinen ja leveäharteinen -- pelottava
junkkari. Kaikki kolme he olivat puetut tummaan pukuun ja kaikilla
kolmella oli lakit vedettyinä naamarin yläosan peitteeksi.
Koko seuraavan toimituksen aikana puhutteli meitä vain johtaja, vaikka
muut kaksi hänelle silloin tällöin kuiskailivat. Mutta alusta lähtien
hän esiintyi puhemiehenä -- eikä hän suinkaan aikaa turhaan kuluttanut,
vaan ryhtyi viipymättä toimeen. Ja kuten olin arvannutkin, mies, jota
hän kaipasi, olin... minä.
"Nimennehän on James Cranage", alkoi hän.
"Niin on nimeni", vastasin reippaasti.
"Tehän olitte yhden päivän satunnaisesti toimessa Hollimentin
liikkeessä, Portsmouthissa", jatkoi hän.
"Saatan kai sen myöntää", sanoin.
"Tehän näitte miesjoukon hyökkäävän Hollimentin liikkeeseen myöhään
illalla?"
"Näin -- kiinalaisen johdolla."
"Älkää te välittäkö kiinalaisesta -- vastatkaa vain aivan
yksinkertaisesti. Sittenhän teistä tuli lady Renardsmeren sihteeri, ja
olette yhä hänen palveluksessaan?"
"Sekin on oikein."
"Muistatteko Neamore-nimisen miehen tulleen tapaamaan lady
Renardsmereä, joka lähti heti paikalla hänen kanssaan Lontooseen ja
palasi yksin samana iltana."
Aloin miettiä vähän perusteellisemmin. Tähän asti en ollut mitään
salaisuuksia paljastanut; nämä asiat olivat jo levinneet yleiseen
tietoon, enkä siis uskonut saavani aikaan mitään vahinkoa, vaikka
vastasinkin viime kysymykseen.
"Muistan kyllä", sanoin.
Hän kumartui eteenpäin ja tuntui käyvän tiukemmaksi; oltiin ilmeisesti
joutumassa ratkaisevalle kannalle.
"Entä sitten! Kävitte seuraavana päivänä lady Renardsmeren puolesta
matkalla, kuljettaen pientä esinettä tai kääröä hänen puolestaan!
Vastatkaa!"
"Enkä vastaa", sanoin. "Minulta ette mitään kuule!"
Seurasi kuolonhiljaisuus. Sitte johtaja puhui melkein kuiskaten.
"Ammumme teidät tuon tytön nähden, jollette vastaa!" murisi hän. "Ja
heti paikalla!"
"No silloin ette ainakaan mitään minulta kuule!" intin minä. "Ellette
elävänä minusta mitään irti saa, niin kuolleena ette ainakaan."
"Vastatkaa!" sanoi hän. "Annamme teille minuutin miettimisaikaa. Sen
kuluttua --"
Enempää eivät Walkerin hermot sietäneet. Hän oli värissyt kaiken aikaa,
mutta nyt hän puhkesi aivan ulvomaan.
"Voi, herra Cranage, sir, kertokaa heille!" huusi hän äkkiä käsiään
väännellen. "Kertokaa heille, herra Cranage, Jumalan tähden, ennen kuin
meidät kaikki ammutaan! Eihän siitä voi olla mitään haittaa, herra
Cranage! -- kertokaa heille, että pääsemme asiasta, herra Cranage..."
Johtaja nauroi ja kääntyi minusta kuljettajaan.
"Vai niin, vai tiedätte tekin sen, ystäväiseni!" sanoi hän. "Suu
puhtaaksi sitte! Ajoitteko --"
"Pitäkää suunne kiinni, Walker!" keskeytin minä. "Olkaa mies! Eivät he
uskalla --"
Ennenkuin ennätin vielä kunnolleen lausua viime tavun, olivat he kaikki
kolme siepanneet revolverinsa, ja johtaja oli pannut omansa ilkeän
lähelle minun nenääni.
"Pitäkää _itse_ suunne kiinni", sanoi hän rauhallisella äänellä, joka
vaikutti paljoa uhkaavammalta kuin mikään ärjyntä. "Nouskaa! Te ja
tyttö menkää tuonne komeroon tuolla, ja olkaa siellä kunnes kutsumme
teitä. Pian, nyt! -- Älkää jaaritelko joutavia, jos henkenne on teille
rakas."
Tunsin silloin, että oli hyödytöntä juonitella, tai yrittää nolata tai
uhmata noita kavereita: heillä oli tosi mielessä. Kosketin Peggien
käsivarteen; nousimme ja lähdimme osoitettuun paikkaan, joka oli
jonkinlainen syvennys eteishuoneen seinässä. Pöydän ääressä istuvat
miehet kokoontuivat kaikki kuljettaja paran ympärille, käsitellen kukin
tarkoittavasti revolveriaan.
"Mitä hän tietää kertoa?" kuiskasi Peggie, meidän seistessämme
vierekkäin pimennossa.
"Paljon!" sanoin minä. "Hänhän kyyditsi minua!"
"Mutta -- mitään tärkeää?"
"Niin -- hän tietää!"
"Mitä? -- kaikkiko?"
"Ei -- mutta tarpeeksi. Ja -- kun nuo kaverit ovat selvinneet hänestä,
niin on minun enää turha olla vaiti. He ovat päässeet tahtonsa perille!"
Seisoimme hiljaa hetken ja odotimme. Näimme Walkerin kolmen revolverin
uhkaamana puhuvan niin nopeasti kuin häntä pelko pakotti; emme
tietenkään kuulleet sanaakaan siitä, mitä hän sanoi, mutta tiesin
kyllä, mitä hän kertoi ja mikä siitä olisi seurauksena. Ei ollut
aikaakaan, kun jo kaikki kolme sujauttivat revolverit taskuunsa ja
viittasivat meille.
"Tulkaa sieltä tänne taas!" komensi hän sellaisella korskealla tavalla,
joka sai kynteni syhymään halusta iskeä häntä vasten suuta. "Istukaa
tuohon taas! No niin", jatkoi hän, kun me noudatimme hänen käskyään.
"Olemme tulleet askelta pitemmälle. Tämä mies on meille kertonut
vieneensä lady Renardsmeren ja Neamoren Lontooseen ja lady Renardsmeren
kaikista sen päiväisistä puuhista: tarkoitan häneen liikkeistään.
Seuraavana päivänä hän lady Renardsmeren käskystä vei teidät
Lontooseen iltapäivällä, Lincoln's Inn Fieldsiin, hänen asianajajansa
Pennithwaiten toimistolle. No niin, turha teidän on olla puhumatta, ja
narrimaista marttyyriksi ruveta, niin että vastatkaa siis kysymyksiini.
Miksi lähetti lady Renardsmere teidät Pennithwaiten luo? Pian nyt!"
Oli turha minun kauemmin estellä: tuosta päättävästä äänestä kajahti
murhaa. Vastasinkin sen tähden sukkelaan:
"Viemään kirjettä ja kääröä!"
"Pennithwaitelle itselleenkö?"
"Pennithwaitelle itselleen."
"Te siis kai tiedätte, mitä oli tuossa pienessä käärössä?"
"En tiedä! Ei ole minulla aavistustakaan!"
"Ettekä sitäkään, mitä kirjeessä oli?"
"Enpä tietenkään -- sen oli lady Renardsmere kirjoittanut itse
yksityishuoneessaan ja sinetöinyt."
"Oliko hän huolissaan siitä, että se vietäisiin suoraan Pennithwaitelle
käteen?"
"Oli hyvinkin."
"Ja te veitte sekä käärön että kirjeen hänelle käteen?"
"Niin."
"Mitä hän käärölle teki?"
"En tiedä -- muuta kuin että hän kirjeen luettuaan vei käärön johonkin
sisähuoneeseen. Sitten hän palasi ja antoi minulle kuitin kirjeestä ja
kääröstä."
"Onko ihan varmaa, ettette muuta tiedä asiasta?"
"Ihan varmaa!"
"Eikö lady Renardsmere milloinkaan, missään tilaisuudessa, maininnut
teille, mitä tuo käärö sisälsi?"
"Ei milloinkaan!"
Hän näytti aprikoivan hetken; äkkiä hän teki uuden kysymyksen.
"Olemme tässä nimittäneet sitä kääröksi; minkä suuruinen se oli?"
"Riippuu siitä, mitä kääröllä tarkoittaa -- oikeastaan se oli pieni
paketti, hyvin pieni paketti, joka helposti sopi liivintaskuun.
Sinetöity."
"Ja kun Pennithwaite oli sen saanut, ette enää tunne sen vaiheita?"
"En vähääkään!"
Hän nyökkäsi, vaikeni hetken aikaa, viittasi sitten tovereilleen,
jolloin he kaikki kolme nousivat, loittonivat vähän matkan ja alkoivat
kuiskaten keskustella. Hetken kuluttua he palasivat, ja istahtamatta
johtaja aloitti uuden kysymysten sarjan.
"Tiedättekö missä lady Renardsmere nykyään on?" kysyi hän.
"En paremmin kuin tekään!" vastasin. "Ehkä täällä!"
"Pysykää siivolla! Onko teillä minkäänlaista ajatusta siitä, missä hän
on."
"On minulla eräs ajatus, mutta enpä voi väittää, että minulla siihen
olisi erinomaisia perusteita. Mantereella."
"Mikä saa teidät niin luulemaan?"'
"Koska hänen viimeinen tiedonantonsa tuli Doverista."
Äkkiä hän kääntyi Peggieen.
"Te olette neiti Manson, lady Renardsmeren valmentaja", sanoi hän
sellaisen miehen vakuuttavalla äänenpainolla, joka tietää, mitä hän
puhuu. "Missä te luulette hänen olevan?"
"Mantereella", vastasi Peggie reippaasti. "Miksi?"
"Samasta syystä kuin herra Cranagekin. Viimeinen tiedonanto, jonka lady
Renardsmereltä sain, tuli Doverista."
Taas hän kääntyi minuun.
"Onko teillä mitään aavistusta siitä, miksi lady Renardsmere olisi
mennyt -- äkkiä -- mantereelle -- juuri nyt?" kysyi hän.
En kuolemakseni kyennyt pidättymään vastaamasta hänelle niin kuin
vastasin. Minulla oli kaiken aikaa ollut kova halu iskeä häntä vasten
silmiä: ehkä nyt saatoin iskeä häntä toisella tavalla. Ja niinpä
vastasin:
"On!" sanoin. "Luulen hänen menneen tapaamaan erästä kiinalaista, herra
Chengiä!"
Se oli isku hänelle! Se oli isku kaikille kolmelle. Näin heidän
hätkähtävän -- selvästi. He loittonivat taas juttelemaan. Pian johtaja
kutsui meitä.
"Tulkaa mukaan! Olemme kuulleet kylliksemme. Seuratkaa meitä kujaa alas
autonne luo."
Kuulin Walkerin, joka ei koko aikana ollut herjennyt penikan lailla
vikisemästä, päästävän äänen, josta kajahti alistuvaa kiitollisuutta.
Nousimme kaikki ja seurasimme ryöstäjiämme raunioista pois ja kujaa
alas. He astelivat edellämme rinnakkain, kädet rennosti heiluen,
ja keskustelivat hyvin salamyhkäisesti. Kuu oli vielä entistäkin
kirkkaampi, mutta kujan kahden puolen olevat pensaikot olivat pimeitä
kuiluja.
Silloin aivan äkkiä, ennenkuin ennätimme käsittääkään, mitä oikein
tapahtui, ja niin sukkelaan, etteivät edellämme astuvat miehet
älynneet, mistä oli kysymys ennenkuin jo kaikki oli ohi, hyppäsi noista
pensaista viisi rotevaa miestä, revolverit kädessä yhden lujasti
huutaessa "kädet ylös!" Tummansinisistä virkapuvuista saatoin heti
ensi silmäyksellä päättää neljä heistä poliiseiksi, mutta viides oli
siviilipukuinen Hän oli minua lähinnä, kun hän ja poliisit piirittivät
nuo valmistumattomat veijarit, ja kun kuun hopeinen hohde sattui hänen
ojennettuun käsivarteensa, näin suureksi kummakseni ja ylenpalttiseksi
tyydytyksekseni hänen teräksenjäntevässä ranteessaan ison tatuoidun
merkin. Amerikkalainen - Peyton!