Kädet esille!
Olisin saattanut huutaa -- tanssiakin -- pelkästä ilosta, kun nuo
edellämme astelevat roistot, täysin yllätettyinä, kohottivat aseensa
taivasta kohden niin reippaasti, että ymmärsin heidän hyvin tuntevan
oman toimensa ankarat säännöt. Kaikki kolme käsiparia kohosi ilmaan
sotilaallisen täsmällisesti -- ja pysyivät koholla! Eikä ihmekään --
kun viisi rotevaa miestä seisoi edessä ja sivuilla, ja viisi ilkeän
uhkaavaa revolveria silmien ja korvien lähimmässä naapuristossa. Ja
kaikista kolmesta vain johtaja puki loukatut tunteensa sanoiksi Sanat
olivat lyhyet ja katkerat.
"Saakeli! Satimessa!"
Noihin kahteen sanaan sisältyi kiteytyneenä kaikki, mitä kiikkiin
sattunut paholainen saattoi mustasta kurkustaan ilmoille sylkäistä --
vihaa, katkeruutta, toivottomuutta, voimatonta raivoa. Ja seuraava
ääni, joka katkaisi yön rauhallisen hiljaisuuden, tuli todellisena
virkistyksenä. Se oli noista viidestä miehestä suurimman ääni, jonka
samassa tunsin muutamaksi rotevaksi poliisikersantiksi. Hän oli entinen
sotilas, nyt virassa eräässä paikassa lähellä Renardsmereä.
"Tarkastakaa heidät, Burton! Liikuttakaapa sormeanne tai varvastanne
jokukaan teistä kolmesta, niin..."
Eräs poliiseista pani revolverinsa laukkuun ja tutki nuo kolme vankia
sekä perusteellisesti että kuitenkin nopeaan. Yhdessä minuutissa
-- liioittelematta -- hän oli siepannut samat aseet, jotka olivat
saattaneet Walkerin puoliksi järjiltään, miesten sivutaskuista ja
pistänyt ne minun käteeni; samassa jo jyrisi poliisikersantin uusi
komento:
"Kädet esille! Sukkelaan!"
Seisoimme lumottuina tuijottaen, kun vangit koneellisesti laskien
käsivartensa alas ojensivat kätensä. Jotakin kirkasta välähteli kuun
hohteessa; kuului pikaista, terävää teräksen kilkettä... poliisit
hellittivät tiukkaa käytöstään ja vetäytyivät hiukan loitommas. Mutta
he käsittelivät yhä revolverejaan.
"Poistakaa nuo naamarit, Burton!" komensi poliisikersantti. "Katsotaan
poikien kasvoja!"
Siirryin vielä lähemmäs, yhä värisevän Walkerin vikisevästä
vastalauseesta huolimatta. Minäkin halusin nähdä nuo kasvot. Kuten jo
mainitsin, oli joukossa mies, joka olisi mielestäni saattanut olla
kiinalainen. Mutta kun Burton kätevästi kiskaisi nuo vaatesuikaleet,
näin, ettei joukossa ollut ainoatakaan kiinalaista; kaikki kolme olivat
valkoihoisia. Ja johtaja oli kaunis mies, jolla oli varsin säännölliset
piirteet, ja hän näytti älykkäältä ja voimakkaalta, mutta silmät olivat
ilkeimmät, mitä olen milloinkaan nähnyt. Kersantti meni häntä läheltä
katsomaan, ja mies katsoi häntä vastaan ja aukaisi samassa huulensa.
"Saakeli soikoon!" sanoi hän hiljaisella, ivansekaisella äänellä. "Ette
ole vielä milloinkaan ennen minua nähnyt!" "Kyllähän piankin näen melko
paljon teitä! -- lähitulevaisuudessa!" virkkoi kersantti. Hän kääntyi
minuun. "Eihän neiti Mansonille ja teille ole mitään vahinkoa tullut,
herra Cranage?"
"Ei mitään vahinkoa, kersantti, kiitos vain", sanoin minä. "Mutta onpa
ihme! Nuo kaverit --"
"Älkää heistä nyt välittäkö, herra Cranage", keskeytti hän. "Olemme
nyt saaneet heidät kiinni -- kiitos tämän herra Peytonin. No niin,
teidänhän on auto tuolla alhaalla -- löysimme sen ylös tullessamme.
Meillä on toinen kujan alapäässä. Noilla miehilläkin on omansa jossakin
lähellä, mutta emme nyt viitsi heiltä kysyä, mihin se on kätketty;
pääasia tällä hetkellä on saattaa heidät lukkojen taa. Me viemme
heidät oikopäätä pois, ja seuratkaa te autollanne Mallantiin -- niin
kuulette, mikä meidät tänne sai tulemaan, kun menette sikäläiselle
poliisiasemalle. No niin, te kolme, mars! -- ja muistakaa, että teitä
ympäröi viisi aseistettua miestä ja että jos vähimmälläkään tavalla
pakoon yritätte, ammutaan teidät. Jatkakaa kulkuanne -- suoraan kujan
alapäähän. Sukkelaan!"
Seuraavassa hetkessä tämä kamala kulkue jo liikkui eteenpäin;
minuutin kuluttua se jo katosi pimentoon, ja kolmisin me jälelle
jääneinä katsoimme sen menoa. Luulen, että Walker rupesi lukemaan
kiitosrukouksiaan; ainakin hän mutisi itsekseen jotakin, mikä kuulosti
hartailta sanoilta. Mutta minä herätin hänet niistä mietteistä.
"Walker!" sanoin. "Saatteko auton liikkumaan? Vai onko se --"
Hän hypähti kissan tavoin, kun laskin käteni hänen olkapäilleen.
Kenties hän oli peräti unohtanut koko auton.
"Autonko, herra Cranage, autonko, sir? Kyllä, sir, saan minä auton
liikkumaan", sanoi hän ääni värähdellen. "He pakottivat minut vain --
kyllä vain, sir, saan minä sen liikkumaan. Mutta, Jumala paratkoon,
herra Cranage, luuletteko, että he ovat todellakin menneet? -- eikö ole
enää vaaraa, herra Cranage --"
"Pankaa auto kuntoon!" sanoin. "Tulkaa nyt -- rauhoittukaa jo! --
Emmehän saata pitää neiti Mansonia täällä seisomassa kaiken yötä.
Ruvetkaapa toimeen!"
Hän reipastui äkkiä ja syöksyi auton luo, ja minä käännyin Peggieen.
Tuijotimme toinen toistamme ensin hyvän aikaa.
"Onko tämä oikein totista totta, Jim?" sanoi hän vihdoin.
Vedin syvään ja raskaasti henkeä.
"Tottapa hyvinkin!" vastasin. "Hyi!"
"Niin", sanoi hän. "Niin se on. Samaa tunnen itsekin. Hyi mutta --"
Seisoimme taas äänettöminä.
"Onpa ihme!" mutisin. "Onpa ihme-"
"Tiedän, mitä ajattelet", keskeytti hän. "Mitenkähän tuo amerikkalainen
Peyton pääsi heidän jäljilleen?"
"Saammepa kuulia", vastasin. "Hänellä ei ollut äsken aikaa kertoa
minulle. Mutta etkö nähnyt hänen nyökkäävän minulle ja iskevän silmää,
kun he poistuivat? Ja näitkö miten hän vartioi niitä miehiä -- ja hänen
ilkeännäköistä revolveriaan -- ja isoa tatuoitua kuviota ranteessaan?
Ja minä kun häntä hieman epäilin hänen Renardsmeressä käyntinsä
jälkeen! Salaperäistä! Mutta ajetaanpa Mallantiin, niin kuullaan
kaikki. -- Peggie!"
"Mitä?" kysyi hän, kun astelimme kujatietä alaspäin.
"Voitko pahoin?" kysyin naurahtaen, vaikka ääneni olikin epävakainen.
"En nyt", vastasi hän. "Mutta -- huomenna --"
"Älä sitä sure!" sanoin. "Huomenna --"
"Auto kunnossa, sir", huusi Walker äänellä, joka jonkin verran -- vain
jonkin verran -- muistutti hänen tavallista ääntään. "Tässä paikkaa on
kuitenkin vaikea kääntää. Sopisiko teidän ja neiti Mansonin kävellä
maantielle asti?"
Me kävelimme maantielle. Mutta kun juuri olimme kääntymässä muuatta
kujan äkkimutkaa, vain muutaman metrin päässä sen suusta, tarttui
Peggie äkkiä toisella kädellään käsivarteeni ja osoitti toisella
kädellään eteenpäin. Siellä keskellä maantietä seisoi mies, jonka
hänen ja kuun välille kohoavan ison jalavan varjo puolittain pimitti.
Pysähdyimme kumpikin; mies kääntyi, näki meidät ja huusi meille
iloisesti:
"Tulkaa vain suoraan, herra Cranage -- minä vain täällä olen -- Peyton!"
Menimme suoraan häntä kohden: puristimme hänen kättään, juhlallisesti;
vaikka jo olin korvia myöten rakastunut Peggieen, en olisi hitustakaan
välittänyt, vaikka Peggie olisi kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa
ja suudellut häntä. Ja sitten me molemmat aito anglosaksilaiseen
tapaan, ennenkuin virkoimme sanaakaan toisillemme, vedimme piiput
taskuistamme, täytimme ja sytytimme ne kaikessa rauhassa ja rupesimme
tupakoimaan.
"Sinun pitäisi esittää meidät, Jim!" sanoi Peggie äkkiä.
Minä esitin heidät, juhlallisemmin kuin olisi ollut tarpeellista, ja
pyysin anteeksi kömpelöä käyttäytymistäni.
"Tällaisina hetkinä kuin -- kuin tämä", lisäsin, "pitäisi kaikenlaiset
hienot käyttäytymiset työntää hiiden kattilaan".
Peyton nyökkäsi ränstyneitä raunioita kohden, jotka olivat korkealla
päämme päällä.
"Teillä taisi olla kuuma paikka tuolla ylhäällä, vai mitä?" kysyi hän.
"Enemmän kuin tarpeeksi -- ainakin hetken aikaa", vastasin. "On ihme,
ettei autonkuljettajamme tällä hetkellä ole raivohullu! Mutta kersantin
sanoista päättäen te kuulutte olevan pelastajamme! Mistä se johtuu?"'
"Jäinkin muista juuri selittääkseni sen teille", sanoi hän. "Minusta
tuntui, että kun nuo kolme rosvoa olivat aika lujasti käsiraudoissa
-- eräs teidän poliiseistanne kertoi minulle, etteivät nämä uudet
käsiraudat ole leikintekoa, kunhan kerran ovat käsissä -- ja kun heitä
vartioi neljä rohkeata ja hyvin aseistettua miestä, niin oli minun
turha kauemmin mukana keikaroida, vaikka silti tietenkin tulen teidän
matkassanne sinne Mallantiin, josta kersantti puhui. Mistäkö johtui?"
jatkoi hän. "No niin, se johtui siitä, että teidän nöyrin palvelijanne
on jonkin verran lintutieteilijä eikä ollut vielä milloinkaan eläissään
satakieltä kuullut! Siitä kaikki johtui -- ei muusta!"
"Kertokaa meille koko asia!" huudahti Peggie. "Miten satakieli asiaan
vaikutti?"
"Tällä tavoin!" vastasi hän naurahtaen. "Sitten kun tämä herra Cranage
toissapäivänä oli näyttänyt minulle Renardsmeren kartanon lähdin
kuljeskelemaan ympäristössä ilman määrää. Ja eräässä majatalossa, mihin
satuin varhain tänä iltana jossakin sielläpäin, jouduin puheisiin
miehen kanssa, joka oli lintujen ystävä, kuten minäkin. Hän sanoi
minulle, että tässä laaksossa aivan tuon vanhan raunion alapuolella
kuulee runsaasti satakielen laulua. Kun siis alkoi hämärtää, pyöräilin
tänne, katsoin itselleni sopivan paikan, panin pyöräni varmaan talteen
ja piilottauduin tiheikköön. Aikomukseni ei ollut vain kuulla, vaan
nähdäkin satakieli ja oppia tuntemaan sen elintapoja. No niin,
jättääkseni liialliset sivuseikat sikseen, nuo kolme miestä saapuivat
autolla. He pysähtyivät tiheikköni lähelle. Auton he kätkivät -- tiedän
missä se on. Ja vähääkään aavistamatta, että minä olin heistä vain
muutaman metrin päässä -- liioittelematta -- he istahtivat penkille,
aivan sen pensaikon taakse, missä minä olin piilossa, ja keskustelivat.
Suuri osa heidän keskustelustaan oli minulle käsittämätöntä -- mutta
sen sain selville, että he kovin kiihkeästi halusivat päästä käsiksi
lady Renardsmereen ja että kun hän oli hävinnyt, olivat he virittäneet
nerokkaan juonen saadakseen houkutelluksi hänen sihteerinsä loukkuun
vielä samana iltana ja aikoivat väijyä häntä vähä ylempänä, kun hän
palaisi Winchesteristä, jonne he olivat hänet narranneet."
"Hoo!" sanoin. "Se siis oli heidän metkujaan!"
"Siltä näyttää", vastasi Peyton. "No niin, kuulin tarpeeksi asti,
tietääkseni, että te ja neiti Manson olitte vaarassa -- hänellekin he
halusivat tehdä muutamia kysymyksiä lady Renardsmerestä. Onneksi eivät
istuneet koko aikaa samassa paikassa, vaan kuljeskelivat jonkun verran
yltympäri; onni onnettomuudessa oli myöskin, että olin jättänyt pyöräni
pensaikon toiselle puolelle. Hiivin siis ääneti sinne -- olen tottunut
metsänkävijä -- ja sain viedyksi pyöräni pensasaidan suojassa tielle
ja huristin lähimpään kylään. Pääsimme puhelimella jonkun kilometrin
päässä olevalle Mallantin poliisiasemalle, ja puolessa tunnissa tuo
kersantti ja ne muut miehet olivat matkalla tänne nopealla autolla,
kaikki hyvin aseistettuina. Ja... parahiksi ennätimme. Mutta keitä
luulette noiden miesten olevan? Muuten olen paikkakunnalle saavuttuani
tavallista ahkerammin lukenut sanomalehtiä ja myös muodostanut asiasta
oman käsitykseni."
"No -- ja mikä on käsityksenne?" kysyin.
"Käsitykseni on, että nuo kolme ovat miten kuten yksissä noiden
lontoolaisten murhaajien kanssa", vastasi hän. "Heidän keskustelussaan
esiintyi salaviittauksia -- kuulin erään nimen mainittavan."
"Minkä nimen?"
"Holliment! Hänhän ensin tuli murhatuksi."
"Luullakseni ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että nämä kolme
vintiötä ovat tuon koplan jäseniä", sanoin. "Olen ollut asiasta varma
siitä asti kun he pidättivät meidät."
"Aivan niin", myönsi hän. "Olen itsekin varma siitä! Mutta kuten jo
sanoin olen viime aikoina tarkkaan lukenut teikäläisiä sanomalehtiä ja
seurannut tuota juttua, ja jos oletamme varmaksi, että nuo kolme ovat
tuon koplan jäseniä, johtuu mieleeni tärkeä kysymys. Johtuuko teidän?"
"Haluaisin tietää, mikä se on, ennenkuin vastaan", sanoin minä. "Mikä
on kysymys?"
Hän katseli meitä toisesta toiseen, ja hänen innokkaille kasvoilleen
levisi kuutamossa vielä innokkaampi ilme.
"Missä on kiinalainen?" sanoi hän. "Kiinalainen, joka murtausi
Hollimentin liikkeeseen Portsmouthissa ja jälestäpäin peräti hävisi?
Sillä... kiinalainen on tämän kaiken takana! Kiinalainen on noiden
miesten takana! He ovat välikappaleita!"
Walker oli ajanut auton esille. Hän oli ilmeisesti kärsimätön
joutumaan matkaan, ja minä tiesin syyn. Tämä ympäristö herätti hänessä
kauhua; Walker ei enää milloinkaan ehdoin tahdoin tulisi 'Admiral's
Follyn' läheisyyteen! Hän oli yhä hermostunut ja epäili Peytonia, olipa
niin rohkea, että tyrkkäsi minua kyynärpäähän. Peyton huomasi hänen
puuhansa ja puhutteli häntä.
"Olkaa rauhassa, hyvä mies!" sanoi hän naurahtaen. "Ei täällä enää
rosvoja ole, ja jos olisi, on minulla takataskussani pieni esine, joka
saa heidät rauhoittumaan. Kuulkaahan! -- ajakaa te autonne sievästi
tuon notkon pohjalle. Näette puistikkokäytävän siellä -pyöräni on sen
suussa. Nostakaa se autoonne -- ja me olemme kohta siellä. No niin",
jatkoi hän, kun kuljettaja kohta noudatti saamaansa käskyä, "sitähän
minä sanon, neiti Manson ja herra Cranage -- missä on kiinalainen? Nuo
kolme kaveria ovat hänen välikappaleitaan -- yhtiötovereitaan -- hänen
kaikki kaikessa -- mutta hän on esimies! Heidät ovat poliisinne saaneet
käsiinsä -- mutta hän on vapaana. Ja niin kauan kuin hän on vapaana --
hm?"
"Aivan niin!" myönsin minä, kun hitaasti seurasimme Walkeria mäkeä
alas. "Kiinalainen on epäilemättä kaiken pohjalla. Mutta -- minusta
tuntuu, että te muutamissa suhteissa tiedätte enemmän asiasta kuin
minä. Minä -- esimerkiksi -- en tiennyt, että yleisön tietoon oli
tullut niin paljon kiinalaisesta."
Hän pysähtyi ja tuijotti hämmästyneenä minuun.
"Mitä?" huudahti hän. "Ettekö sitten ole lukenut Lontoon iltalehtiä?
Ettekö? No, minä ostin muutamia kello seitsemältä Mallantin
rautatienasemalta, kun menin siitä ohi. Teikäläisen poliisilaitoksen
Lontoon päämaja -- Scotland Yard -- on turvautunut julkisuuteen.
Koko juttu on lehdissä -- teidätkin mainitaan -- alusta loppuun
asti. Kiinalaisen nimi on Chuh Sin, ja hän on ollut maalaisensa,
Cheng-nimisen pohatan, sihteerinä, ja hänen luullaan varastaneen
jotakin ylen arvokasta -- jalokiven ehkä -- Chengiltä Pariisissa ja
paenneen se mukanaan tähän maahan, jossa se varastettiin häneltä, ja
nyt hän ja hänen kokoamansa kopla etsivät tuota varastettua esinettä
eivätkä keinoja valitse, kun yrittävät saada sen uudestaan haltuunsa.
Chuh Sin -- kiinalainen, joka on menettänyt vasemman korvansa alaosan!"
"Hoo!" sanoin, kun muistin tuon ilmoituksen, jonka herra Cheng
niin vastahakoisesti oli ilmaissut Jifferdenelle ja minulle
Langham-hotellissa. "Vai on se lehdissä, niinkö?"
"Se ja paljon muuta", vastasi hän. "Kaksi sanomalehteä minulla
on taskussani. Teikäläinen poliisi nähtävästi huomaa, että
mahdollisimman suuri julkisuus on ainoa keino ja värvää sanomalehdistön
palvelukseensa. Hoo, lehdissä on kerrottu vaikka mitä! -- tietäkää,
se juttu on kerrottu aivan alkaen teidän ja Hollimentin hommista
Portsmouthissa aina viimeiseen murhaan asti. No niin, luultavasti tämä
tämäniltainen tapahtuma taas on uusi luku! -- Nuo kolme juupelia ovat
kiinalaisen osatovereita, ainakin joku heistä. Mutta... missä hän on?
Sillä niin kauan kuin hän elää..."
Hän teki merkitsevän eleen, ja me katselimme kysyvästi häntä.
"Niin mitä?" kysyi Peggie.
"Tapahtuu murhia!" vastasi hän. "Sillä viekkaus ja oveluus... mutta
ajetaanpa sinne Mallantiin kuulemaan onko poliisi saanut mitään irti
noista kolmesta."
Walker, joka pelkäsi kuutamoisen maantien jokaista varjoa, ajoi meidät
Mallantiin puolessa tunnissa. Pieni kaupunki nukkui umpi unessa; sen
tyhjillä kaduilla ei kuulunut yhdenkään jalankulkijan askelia, ja
sievistä, vanhoista taloista oli jo aikoja sitten tulet sammutettu.
Mutta poliisiasemalla oli valoja paljon, ja virkapukuisia miehiä
liikkui runsaasti rapuissa ja käytävillä. Muuan vei meidät heti
saavuttuamme suoraan erääseen yksityistoimistoon, missä tapasimme
kersantin ja kaksi muuta miestä, nähtävästi alempia virkailijoita.
Heidän edessään olevalla pöydällä oli sekalainen kokoelma esineitä --
arvasin mitä ne olivat ennenkuin kersantti puhuikaan.
"Nämä heiltä löysimme, herra Cranage", sanoi hän. "Puhdasta rahaa aivan
määrättömästi, niin kuin näette. Hyvät kellot -- henkilökohtaisia
muistoesineitä -- kaikkea sen semmoista. Mutta tärkein esine on
tämä", jatkoi hän ottaessaan pöydältä pienen taskukirjan. "Tämä oli
johtajalla. Siinä on merkintöjä Hollimentista, Quartervaynesta,
Neamoresta -- Lontoon osoitteet. Siinä on sellaisia merkintöjä, joita
emme vielä ole selvittäneet, ja muutamia merkintöjä teistä ja lady
Renardsmerestä. Eikä ole epäilystäkään siitä, että nämä kolme ovat
ottaneet osaa noihin Lontoon murhiin!"
"Siitä saatte luullakseni olla aivan varmat", sanoin minä. "Itse
puolestani olen ollut asiasta varma kaksi viime tuntia. Mutta -- keitä
he ovat?"
"Älkää luulkokaan heidän sitä meille ilmaisevan, herra Cranage",
vastasi hän ilkeästi irvistäen. "Se täytyy muuten saada selville. He
tietenkin kieltäytyvät nimiä ja osoitteita ilmoittamasta. Mutta johtaja
jo tunnetaan, vaikkei hän sitä itse tiedäkään."
"Tunnetaan?" huudahdin. "Nyt jo!"
"Nyt jo, sir", vastasi hän. "Eräs miehistämme, joka ennen palveli
Portsmouthissa, tuntee hänet; tunsi hänet heti, kun hän tänne tuotiin.
Hän oli jonkun aikaa erään portsmouthilaisen lääkärin apulaisena --"
"Mutta -- sittenhän hän on itsekin lääkäri!" sanoin hämmästyneenä.
"Aivan niin, herra Cranage -- nuori lääkäri. Hänelle sattui joitakin
ikävyyksiä toimessaan. Hän tuli tavalla tai toisella erotetuksi, ja
kuljeksi sen jälkeen jonkun aikaa toimettomana Portsmouthissa: nähtiin
tietenkin arveluttavien henkilöiden seurassa. Ja helppo on arvata,
että hän silloin joutui tekemisiin tämän kiinalaisen kanssa, josta
tämäniltaisissa lehdissä kerrotaan. Muut kaksi ovat tietenkin hänen
rikostovereitaan -- emme tiedä keitä he ovat... vielä. Ja... missä on
kiinalainen?"
"Saman kysymyksen olemme keskenämme tehneet", vastasin.
"No niin -- olemmehan ainakin saaneet nämä kolme käsiimme", sanoi
hän, vilkaisten kahteen toveriinsa. "Heistä ei huolta! No, herra
Cranage, viekää neiti Manson kotiin -- ja tulkaa kaikki kolme takaisin
huomenna puoli yhdeltätoista. Miehet tuodaan silloin tänne ja määrätään
tutkintovankeuteen... ja sitten... no niin, sitten saavat sanomalehdet
taas uutisia, vieläpä hyviä!"
Lähdimme pois. Veimme Peggien kotiinsa Mansonin huvilaan. Sitten
vein Peytonin matkassani Renardsmeren kartanoon. Seuraavana aamuna
palasimme Mallantin poliisiasemalle. Siellä olivat nuo kolme miestä
syytettyjen aitiossa: äänettöminä, odottavina, mutta kauniista
kasvoistaan huolimatta johtaja oli vielä entistäänkin ilkeämmän
ja synkemmän näköinen. Kun pari kolme meistä oli vähän esiintynyt
todistajana, määrättiin heidät tutkintovankeuteen ja kuljetettiin pois
lujasti vartioituina. Lähdimme taas kaikki kotiin -- Peyton minun
matkassani. Eikä sinä päivänä mitään tapahtunut, eikä tapahtunut
seuraavanakaan päivänä mitään. Mutta kun kolmannen päivän aamuna
aukaisin sanomalehden, näin aivan ensimmäiseksi joukon paksua, mustaa
kirjoitusta, mikä vähitellen kehittyi silmissäni seuraavaksi:
"_Uusi salaperäinen murha!_
TUNNETTU LONTOOLAINEN ASIANAJAJA PISTETTY KUOLIAAKSI OMASSA
TOIMISTOSSAAN!"