"Admiral's Folly"
Mutta ennenkuin olin ennättänyt montakaan askelta mennä, Holroyd kutsui
minut takaisin. Hän tuli minua kohden, tarkastaen minua viekkain,
paljon puhuvin katsein.
"Te näytätte kuin pilvistä pudonneelta, herra Cranage", hän sanoi
hymyillen. "Hämmästynyt, mitä?"
"No niin --", sanoin minä. "Olen vähän ymmällä, Holroyd. Varmastikin
taloon eilen iltapäivällä tuli nuori mies, joka sanoi olevansa
amerikkalainen turisti, matkalla Winchesteristä Chichesteriin, ja
että hän kuultuaan Renardsmere Housen taideaarteista oli tullut niitä
katselemaan, majatalon isännän kehoituksesta. Eikä ole kylässä muuta
majataloa kuin teidän."
"Ei ole -- eikä seitsemän tai kahdeksan kilometrin päässä sen
kummallakaan puolen", hän naurahtaen sanoi. "Vaan mitään amerikkalaista
turistia tai ketään kuvaustanne vastaavaa henkilöä ei eilen käynyt
täällä: muistan joka ukkelin, joka tuli taloon, eikä sen mallista ollut
ketään. Teitä on puijattu, herra Cranage! -- se on ollut joku veitikka,
joka on tahtonut päästä Renardsmere Houseen omissa tarkoituksissaan."
Minäkin aloin ajatella samoin -- aloin myöskin muistella, että
olin ollut jonkun verran varomaton puhuessani lady Renardsmeren
mieltymyksestä jalokiviin. Mutta Holroyd jatkoi taas puhumistaan.
"Minä kerron teille, mistä on puhe, herra Cranage", hän sanoi.
"Joitakin vieraita ihmisiä -- miehiä -- on viime aikoina käynyt näillä
seuduin. Minulla on ollut pari kolme vierasta luonani, joita en ole
tuntenut ja joista en ole tiennyt, mitä he ovat miehiään. Meillä ei
tavallisesti käy kauppamatkustajia täällä Renardsmeressä -- heidän
ei kannata tänne tulla. Olutpanimon matkustaja tosin käy -- silloin
tällöin -- vaan me tunnemme hänet. Mutta täällä on käynyt miehiä --
ja minäpä kerron, mitä ajattelen. Ne ovat olleet hankkimassa tietoja
-- edes jonkinlaisia -- lady Renardsmeren tammasta -- Välkehtivästä
Rubiinista. Semmoisia vehkeitä niillä on!"
"Tuolla on miehiä -- yksityissalapoliiseja -- pitämässä tarkkaa huolta
neiti Mansonin valmennusasemasta", sanoin minä.
"Niin, mutta minä tunnen ne", hän päätään puistaen vastasi. "Niitä on
kaksi -- Robindale ja Williamson. He tulevat silloin tällöin tänne
alas -- eivät milloinkaan yhdessä tietysti, sillä toisen ollessa vapaa
on toinen toimessa. Mutta heitä minä en tarkoita. Minulla on kerran
pari ollut vieraita luonani -- emmekä tässä syrjäkolkassa tavallisesti
vierasta näe. Toissailtana -- hyvin myöhään -- eräs mies pyrki
taloon. Mitä tekemistä vieraalla on näillä paikoin, monta kilometriä
kaupungista, monta kilometriä lähimmältä asemalta, juuri vähän ennen
kello kymmentä. Eikä kysyä sovi."
"Ne saattoivat olla juuri sellaisia henkilöitä, joiksi heitä
epäilittekin", sanoin minä. "Otaksun, että löytyy ihmisiä, jotka
tahtovat saada kaikkia suinkin mahdollisia tietoja Derby-kilpailuun
osaa ottavasta hevosesta."
"Onpa niinkin!" hän vastasi, ivallisesti naurahtaen ilmeiselle
tietämättömyydelleni. "Epäilemättä, ja uhraisivat oman äitinsä niitä
saadakseen! Ja onpa sellaisiakin, jotka kääntäisivät nurin taivaan ja
maan ja helvetin ja kaikki päästäkseen käsiksi johonkin muuhun -- jos
voisivat." "Mihin?" kysyin minä.
"No, tammaan itseensä", hän sanoi taas naurahtaen. "Kilpa-ajojen
yhteydessä on merkillisiä asioita tapahtunut, herra Cranage! Lady
Renardsmere tekee oikein pitäessään Välkehtivää Rubiinia tarkasti
vartioituna. Jos se olisi minun, pitäisin hyvää huolta, ettei se
milloinkaan olisi poissa jonkun ihmisen näkyvistä, kunnes seisoo
lähtöportilla. Siellä monet silmät kyllä ovat siihen suunnattuina, se
on varma! -- mutta se on turvassa."
Pian minä jätin hänet ja lähdin mäenrinnettä ylös Peggie Mansonin
asunnolle. Kohtasin Peggien kotinsa maalla: silmäys häneen osoitti
minulle, ettei hän ollenkaan ollut hyvällä tuulella. Ja heti minut
nähtyään häneltä livahti kysymys.
"Oletteko saanut sähkösanoman lady Renardsmereltä tänä aamuna?" hän
tiedusti.
"Olen!" sanoin. "Otaksun teidänkin saaneen."
"Miksi niin otaksutte?" tokaisi hän.
"Koska näen, ettette ole kovinkaan enkelimäisellä tuulella", minä
vastasin. "Mistä on kysymys?"
Hän katseli minua hetken, sitten hän sivalsi pään poikki viattomalta
voikukalta ratsupiiskallaan, joka harvoin oli hänen kädestään poissa.
"Toivon, ettei lady Renardsmere toimisi kysymättä minulta", hän
vihoissaan huudahti. "Olkoonpa, että itse asiassa olen hänen
palvelijansa! Mutta hän ei koskaan ajattele, mitä harmia hän tuottaa
omavaltaisesti asioita toimittamalla!"
"Odotan edelleen tietoja siitä, mitä hän on tehnyt", sanoin minä.
"Tehnyt? Lähettänyt neljä miestä niskoilleni!" hän valitti.
"Tuli sähkösanoma häneltä varhain tänä aamuna, ilmoittaen, että
tänään saapuisi lisäksi neljä noita yksityissalapoliiseja ja ne
työskentelisivät niiden kahden alaisina, jotka jo ovat täällä, ja
antaen minulle tarkempia Välkehtivän Rubiinin turvallisuutta koskevia
ohjeita. Naurettavaa! - niin kuin se ei olisi niin turvassa kuin olla
saattaa! -- luottakaa minuun ja Bradgettiin siinä asiassa!"
"No niin, en tiedä", vastasin. "Joitakin merkillisiä asioita on
tapahtumassa: Minulla on juuri itselläni ollut seikkailu --", ja aloin
kertoa hänelle viimeiltaisesta vieraastani ja Holroydin äskeisistä
huomautuksista. "Mitä te tästä arvelette?" kysyin lopuksi.
"Se ei koske ensinkään Välkehtivää Rubiinia!" hän sanoi. "Se voi koskea
sitä asiaa. Ehkä tuo mies oli yksi sakista."
"Niinkö arvelette?" minä sanoin. "Mitä! -- hänkö olisi vain muina
miehinä astellut sinne sisään?"
"Miksei?" hän vastasi. "Helpostihan hän teidät pimitti. Tietenkin
olen oikeassa! -- hänen tarkoituksensa oli tavata lady Renardsmere ja
tutustua hänen kotiinsa."
"Minkä tähden?" kysyin minä yhä ihmetellen.
"Jim Cranage!" huudahti hän. "Nyt olette -- tylsä! Minun täytyy
teroittaa teidät. Minkä tähden? Mutta lapsi parka! Ettekö nyt käsitä
minkä tähden?"
"En vielä!" vastasin.
"No mutta -- siitä syystä tietenkin, että on seurattu tuon esineen
jälkiä lady Renardsmerelle asti!" vastasi hän, samalla kun harmaat
silmänsä merkitsevästi välkehtivät. "Jokaisen, jolla on hitunenkaan
huomiokykyä, pitäisi ymmärtää se. Hollimentin murhasta eivät he
mitään hyötyneet, ja tuskinpa Quartervaynenkaan, mutta uskon, että
he murhaamalla Neamoren saivat tietoonsa tämän liiketoimet lady
Renardsmeren kanssa. Ja nyt -- he koettavat päästä häneen käsiksi."
"No niin -- ainakin hän on poissa", sanoin minä hetken aprikoituani.
"Mistä oli teidän sähkösanomanne?"
"Doverista", vastasi hän. "Jätetty myöhään eilen illalla."
"Samoin oli minun", sanoin. "Mutta minun sähkösanomassani ei
ollut muuta mitään kuin kehoitus, että hoitaisin tavanmukaisen
kirjeenvaihtoni. Dover! Kuulkaa -- tiedättekö, mitä minä luulen?"
"Minulla ei ole kaukaisinta aavistustakaan", vastasi Peggie.
"Luulen, että lady Renardsmere on pistäytynyt mannermaalle hakemaan
tuota kavalaa ja viekasta vanhaa herrasmiestä, herra Chengiä", sanoin
minä, koettaen tekeytyä älykkääksi.
"Hyväinen aika!" huudahti Peggie ivallisesti, "nythän olitte nokkela!
Vaan minäpä hoksasin sen ennen. Samoin täti Millie Hepple. Ähäh!"
Taisin näyttää aika nololta -- niin nololta, että hänen esiintymisensä
muuttui kiusoittelevaksi ja hän kohotti ratsupiiskaansa sillä
pistelemään minua kylkeen.
"Rohkaiskaa mielenne!" sanoi hän. "Ehkä tekin vielä kerran hoksaatte
jotakin, mitä ei kukaan muu ole ennen teitä keksinyt! Mutta totta
puhuaksemme, tiedättehän --"
"Eikö teidän, Peggie, sopisi sanoa minua Jimiksi?" keskeytin minä
ratsupiiskan rohkaisemana.
"No, Jim sitten!" vastasi hän, naurahtaen puoliksi uhmaavasti,
puoliksi häveliäästi. "Totta puhuen, Jim, kuka hyvänsä, joka tuntee
lady Renardsmeren yhtä perinpohjaisesti kuin täti Millie Hepple
ja minä hänet tunnemme, ei olisi hetkeäkään epätietoinen siitä,
mitä hän tällaisessa tilaisuudessa tekee. Epäilemättä hän osti
jotakin Neamorelta. Sittemmin hän on saanut tietää, ettei se, minkä
hän osti, ollutkaan Neamorelle laillisesti kuuluvaa; että se oli
varkaantavaraa. Mutta olipa sitten varastettua tai varastamatonta,
ainakin se oli jotakin, mitä hän tarvitsi tai kiihkeästi halusi ja
josta hän ei missään nimessä aio luopua. Kun nyt lady Renardsmere on
miljoonanomistaja tai luultavammin monenkin miljoonan omistaja, niin
mitä luulette hänen silloin tekevän? Niin -- lähtee tietenkin oikopäätä
sen henkilön luo, jolle tuo esine todella kuuluu, ja sopii hänen
kanssaan asiasta! Siinä syy hänen päätäpahkaiseen pakoretkeensä. Hän on
lähtenyt tavoittamaan herra Chengiä!"
"Niin kai, hänhän tiesi missä suhteessa Cheng oli asiaan", sanoin minä
miettivänä.
"Tiesipä tietenkin -- tehän hänelle kerroitte asian Millie-tädin
kuullen", myönsi Peggie. "Hän kyllä hakee käsiinsä herra Chengin, olipa
hän sitten Antverpenissä, Amsterdamissa, Brysselissä tai Pariisissa,
ja hän taivuttelee kiinalaispohatan myymään hänelle oikeutensa tähän
salaperäiseen kappaleeseen, joka jo on hänen hallussaan. Ja sitten hän
palaa kotiin, voitonriemuisena."
"Ja tulee ehkä matkalla murhatuksi", pistin minä väliin.
"Mitä siihen asiaan tulee, Jim, niin olisi hänen paras antaa koko tämän
kaupan päästä julkisuuteen", sanoi hän. "Jos tuo saki saisi tietää,
että hän omistaa sen laillisesti, niin he ehkä heittäisivät sikseen sen
tavoittelemisen --"
"Mitä! -- murhattuaan kolme miestä toivossa saada se haltuunsa?"
huudahdin minä. "Tuskinpa vain!"
"No miksikäs ei", vastasi hän. "Minä kyllä uskon. He tiesivät, ettei
Hollimentilla eikä Quartervaynella eikä Neamorella ollut mitään
oikeutta siihen, ja siksi kävivät he heidän kimppuunsa. Mutta laillinen
oikeus --"
"Laillisuuksista minä viis veisaan, Peggie", keskeytin minä. "Minun
ajatuksiani askarruttaa miten se -- kutka muodostavat tuon sakin?
Kiinalainen, jota nimitämme Chuh Siniksi, on tietenkin yksi --
luultavastakin johtaja ja innostaja. Ketkä ovat muut? Jos se mies, joka
eilen kävi Renardsmere Housessa, on toinen, niin tarpeen tullen kyllä
voin tuntea hänet!"
"Miten?" kysyi hän.
"Hänellä on hyvin hieno tatuoitu kuva ranteessaan", vastasin. "Hänellä
oli aika lyhyet hihat, ja minä näin sen selkeästi. Hän oli muuten
järkevä, hienopuheinen, vilkas nuori mies -- minusta tuntuu ikävältä,
että hän kuuluu tuohon sakkiin."
"Tunteellisuus ei ole nyt paikallaan, Jim", sanoi hän varoittavasti.
"Tuhohyönteisetkin saattavat olla eläiminä kauniita, mutta tapettavahan
ne on! Tuo saki, joksi sitä nimitätte --"
Samassa saapuivat sanomalehdet, ja me sieppasimme kumpikin itsellemme
yhden ja etsimme viimeiset uutiset Neamore-jutussa. Ei esiintynyt
mitään uutta. Saimme kuulla, että poliisikunta oli kovassa puuhassa,
mutta kaikkia heidän liikkeitään ja toimiaan peitti läpinäkymätön
suojeleva verho -- sen verran vain ilmoitettiin, ettei mitään vaivoja
säästetty ja että piakkoin oli odotettavissa huomattavia paljastuksia.
Jätin Peggien huolehtimaan Välkehtivän Rubiinin uuden henkivartioston
saapumisen aiheuttamista toimenpiteistä ja lähdin kotia kohden omia
töitäni hoitamaan. "Renardsmeren Vaakunan" ohi mennessäni kutsui minua
äkkiä Holroyd, joka oli pistänyt päänsä tarjoiluhuoneen avoimesta
ikkunasta ja huusi minua pysähtymään. Palasin hänen luokseen.
"Huomaan erehtyneeni tänä aamuna, herra Cranage", sanoi hän naurahtaen
anteeksipyytävästi. "Täällä kävi sittenkin eilen iltapäivällä nuori
mies, joka saattoi olla amerikkalainen -- se, josta te puhuitte.
Nähkääs, minä ja eukkoni olimme ulkona eilen iltapäivällä noin tunnin
ajan, ja tarjoilija hoiti liikettä. Vasta juuri sain kuulla, että
täällä oli käväissyt sellainen mies, josta te puhuitte. Tiesin, ettei
kukaan ollut syönyt varsinaista, oikeata aamiaista, kuten sanoin --
mutta poissaollessamme oli täällä käynyt pyöräilijä ja tilannut leipää
ja juustoa ja pullon soodaa, jota ei kai voine aamiaiseksi sanoa,
ja tarjoilija oli kertonut hänelle Renardsmere Housesta ja sanonut,
että hän luultavasti pääsisi sitä katsomaan, vaikkei ollutkaan mikään
aukiolopäivä. Se oli varmaankin teidän miehenne, herra Cranage. Hän
luuli tietenkin tarjoilijaa minuksi -- luuli häntä isännäksi."
Olin iloissani tämän kuullessani. Olin miten kuten mieltynyt tuohon
vieraaseeni ja ollut oikein pahoillani, kun minun oli ollut pakko pitää
häntä murhajoukkueen jäsenenä. Ja vaikka en uskonutkaan milloinkaan
enää tapaavani herra Elmer C. Peytonia, menin kotiin keventynein mielin.
Iltapäivällä kävi Spiller, portsmouthilainen etsivä, minua tapaamassa.
Hän halusi lisätietoja hyökkäyksestä Hollimentin liikkeeseen. Kun
olin kertonut hänelle kaiken, minkä tiesin, rupesi hän juttelemaan
tuoreimpia uutisia. Hän oli edellisenä päivänä käynyt kaupungissa
Quartervaynen murhan johdosta, ja hän toi minulle hyviä uutisia
-- ainakin minuun nähden hyviä. Minua ei ollenkaan kaivattaisi
Quartervaynen tutkinnossa -- Quartervaynella näkyi olevan sukulaisia
sekä Lontoossa että Portsmouthissa, jotka saattoivat todentaa hänen
henkilöllisyytensä: todistukseni hänen ja Hollimentin suhteesta
toisiinsa taas saatoin esittää Hollimentin tutkinnossa, joka oli
lykätty toistaiseksi.
"Aika mutkikas juttu tämä, herra Cranage", sanoi hän sitten. "En ole
milloinkaan joutunut tekemisiin sen mutkikkaamman kanssa. Eräässä
suhteessa se tietenkin on aivan selvä. Tuo kiinalainen Chuh Sin varasti
jotakin herra Chengiltä Pariisissa -- olen kerran tai pari tavannut
Jifferdenen, ja hän on kertonut minulle kaiken herra Chengistä -- ja
tämä Holliment, Quartervaynen avustamana, varasti sen Chuh Siniltä ja
puikki Lontooseen, vieden sen mennessään. Tämä kaikki oli kylläkin
selvää, mutta entä sitten, herra Cranage? Entä sitten?"
Ymmärsin, että hänellä oli oma mielipiteensä asiasta, ja kysyin, mikä
se oli.
"Niin!" sanoi hän. "Nuo päämajan miehet -- Jifferdene ja muut
-- he ovat vallan varmoja, niinkuin aina ovat, että tällä Chuh
Sinillä on englantilaisia avustajia, joukkue, joka on tehnyt selvän
Hollimentista, Quartervaynesta ja Neamoresta, koettaessaan saada
käsiinsä tuon varastetun esineen -- joka nähtävästi, herra Cranage,
on suunnattoman arvokas, päättäen siitä paljosta vaivannäöstä, mikä
sen hyväksi tehdään! -- Taivas nähköön, luulisi, että on kysymyksessä
itse Koh-i-nor tai Cullinan-timantti! Niin -- tämmöinen on virallinen
mielipide asiasta. Mutta -- minä en ole niin varma."
"Mikä on teidän käsityksenne, Spiller?" utelin minä. "On kai teillä oma
ajatuksenne asiasta."
Hän pudisti päätään -- vaikkei niinkään kieltämisen merkiksi.
"Minä en ajattele hyvää mistään kinuista!" vastasi hän. "Olivatpa he
sitten rikkaita tai köyhiä, ylhäisiä tai alhaisia, kaikki he ovat
kavalaa joukkoa. Meidän virastossamme kerran palveli kaveri, joka
tapasi lausua runoja -- hänestä muuten ei tullut lopulta kalua -- hän
oli varsinkin mieltynyt erääseen runoon, jonka aiheena oli pakanallinen
kiinalainen. Minä yhdyin runon käsitykseen -- sikäli kuin minulla
on heistä kokemusta. Heidän polkunsa ovat pimeät, herra Cranage --
niinkuin oli oivaltanut se kaveri, joka tuon runon oli kirjoittanut.
Mutta minusta tuntuu, että jos on joku tämän asian pohjalla, niin on se
herra Cheng!"
"Luulenpa melkein, että olen samaa mieltä kuin tekin, Spiller", sanoin
minä.
"Herra Cheng", toisti hän päätään nyökäten. "Sen vanhan sfinksin
pääkopan he mielellään läpikotaisin penkoisivat! Mutta kiinalaiselta on
tietääkseni kaikista vaikein tietoja onkia. Te, herra Cranage, olette
koulunkäynyt nuori mies ja tunnette paremmin ne asiat kuin minä."
"Aika kovia pähkinöitä musertaa tietääkseni", vastasin.
"Niin!" sanoi hän. "Pähkinöitä tosin on monenlaisia. Vaan enpä ole
vielä milloinkaan sellaisista pähkinöistä kuullut puhuttavan, joita ei
voi musertaa! Jos eivät tavalliset pähkinäpihdit ole kyllin voimakkaat,
niin ainakin riittää hyvä vasara -- tai silitysrauta."
"Mutta silloinhan te, Spiller, murskaisitte sydämen aivan sirusiksi",
sanoin minä. "Tämä sydän on saatava ulos -- eheänä!"
"Hän sanoi, että aika kyllä osoittaisi, ja tämän järkevän huomautuksen
lausuttuaan, lähti pois lisäten olkansa yli, kun oli muutaman metrin
verran edennyt, että se voi tapahtua tulevana vuonna tai ensi kuussa
tai seuraavana päivänä, mutta jotakin kyllä tapahtuisi -- aivan
varmasti!"
Kului sitten kolme päivää, eikä esiintynyt mitään uutta. Mutta varhain
neljännen päivän iltana -- viidentenä päivänä lady Renardsmeren
häviämisestä lukien -- ja juuri kun olin istahtamaisillani yksinäistä
päivällistäni syömään, astui huoneeseen neiti Peggie Manson. Hän ei
ollut puettuna ratsutakkiin ja housuihin, vaan hyvin loisteliaaseen,
miesräätälin tekemään pukuun. Olin niin ällistynyt, että vain tuijotin
häneen -- jolloin hän viskasi sähkösanoman eteeni pöydälle.
"Siinä viimeinen", sanoi hän lyhyesti.
Levitin tuon ohuen paperin eteeni ja luin. Huomasin, että sanoma
oli lähetetty Lontoon Victoria-asemalta viisi ja kolmekymmentä sinä
iltapäivänä.
"Tulkaa te ja Cranage kohtaamaan minua Georgen hotelliin
Winchesterissä kello 9.30 tänä iltana. Walker tuo teidät
Rolls-Roycella. Jos en kuitenkaan saapuisi sinne kello 10:ksi,
palatkaa kotiin odottamaan sähkösanomaa huomenaamulla varhain.
_Helen Renardsmere_."
"Kai meidän on sinne mentävä?" sanoin minä katsahtaen Peggieen, joka
vastauksen sijasta irvisti ja kohautti olkapäitään. "No niin -- minä
sanon Walkerille. Mutta mitähän tämä kaikki tarkoittaa --"
"Huh!" sanoi Peggie. "Mitä hyötyä on siitäkin? Vain hänen hetkellisiä
päähänpistojaan."
Me lähdimme matkaan vähän ennen kello kahdeksaa. Winchester oli vain
neljänkymmenen kilometrin päässä, ja me ennätimme ennen määräaikaa
siellä olevalle High-kadun osalle. Odotimme "Georgessa", kunnes kello
oli neljännestä yli kymmenen. Lady Renardsmereä ei kuulunut. Lähdimme
siis kotimatkalle, kun näin olimme täyttäneet hänen määräyksensä. Emme
epäilleet kumpikaan, että sähkösanoma oli väärennetty; uskoimme vain,
että sen lähettäjälle oli sattunut jokin este, miksi hän ei ollut
päässyt tulemaan, tai hän oli muuttanut mieltään.
Oli kaunis kuutamoilta, ja ison auton pimentoihin uponneina Peggie
ja minä nautimme kotimatkastamme. Muu kaikki meiltä unohtui, ja
seurustelumme kävi yhä sydämellisemmäksi ja aika kului niin sukkelaan,
että aivan hämmästyin, kun yhtäkkiä näin "Admirals Follyn", rappiolle
joutuneen, tornimaisen rakennuksen, joka sijaitsi oudon yksinäisen
maiseman reunalla olevalla metsäisellä kukkulalla, noin yhdentoista
kilometrin päässä Renardsmerestä. Se oli käynyt maamerkiksi -- kaikki
sen tunsivat penikulmien laajuudelta.
"Jopa nyt jotakin!" sanoin minä. "Mehän olemme jo melkein kotona!
Tuossa on 'Admiral's Folly', tuolla ylhäällä aivan kohdallamme.
Toivoisinpa --"
Aioin sanoa, että toivoin matkaa olevan jälellä vielä satakunta
kilometriä, kun samassa auto voimakkaiden jarrujensa vaikutuksesta
äkkiä pysähtyi, niin että kumpikin syöksyimme eteenpäin. Selkesin
hämmästyksestäni ja pistin pääni ulos ikkunasta.
Se, mitä näin, sai minut kauhistumaan. Kapealla kujalla oli kolme
miestä, mustat naamarit kasvoillaan ja joka miehellä kohotetussa
kädessään revolveri.