Taloudenhoitaja ja minä katselimme toisiamme. Hän oli vanha ja hyvin
uskollinen palvelija, ylimalkaan luotettava ja tunnollinen mies.
Hetken aikaan emme osanneet kumpikaan mitään sanoa; sitten hän,
todennäköisesti muistaessaan, että minä olin hyvin nuori ja hän itse
huomattavasti vanhempi, ryhtyi puhumaan, katsellen salamyhkäisesti
ympärilleen.
"Minä ajattelen, että kaikki tämä" -- hän viittasi siihen huoneeseen
päin, jossa Jifferdene ja Beacher edelleen aikaansa kuluttivat
sikaarejaan poltellen, "kaikki tämä, herra Cranage, on tuon Neamoren
asian vuoksi. Nuo kaksi -- tuolla sisällä -- ovat tietenkin
salapoliiseja. Huomasin sen paikalla, herra Cranage!"
"Mitä te tiedätte Neamoren asiasta?" kysyin minä.
"Olen nähnyt sanomalehdet tänä aamuna, sir, kuten useimmat ihmiset",
hän vastasi, "ja tietysti minä muistan, että tämä Neamore tuli tänne
joku päivä sitten -- näin hänen käyntikorttinsa, ennenkuin se teille
tuotiin ja että hänen armonsa vei hänet pois autollaan. Ja nyt hän on
murhattu! -- ja heti murhan jälkeen tulevat nämä kaksi miestä tänne!
Eikä -- hänen armonsa halua tavata heitä!"
"Tunnette lady Renardsmeren kyllin, Burton, tietääksenne, ettei kukaan
tai mikään saa häntä tekemään, mitä hän ei tahdo", sanoin minä. "Jos
hän sanoo, ettei hänellä ole kerrassaan mitään sanottavaa näille
miehille, niin -- siinä sitä ollaan! Mutta eikö hän jättänyt mitään
muuta sanaa? -- minulle esimerkiksi?"
"Ei muuta, paitsi mitä jo olen teille kertonut, herra Cranage", vastasi
hän.
"Eikö mitään menettelyohjeita teille?" tiedustelin minä.
Hän pudisti päätään hymyillen itsekseen.
"Sitten hän luultavasti palaa tänä iltana, varsinkin kun hän ei
ottanut mukaansa mitään matkatavaroita", sanoin minä. "Pistäytyi vain
kaupunkiin muutamaksi tunniksi, eikö niin?"
Taas hän hymyili -- arvoituksellisesti.
"Jos olisitte tuntenut lady Renardsmeren yhtä kauan kuin minä olen,
herra Cranage", vastasi hän, "niin tietäisitte, ettei mistään hänen
teostaan milloinkaan voi päättää mitään. Olen nähnyt hänen lähtevän
Amerikkaan kymmenen minuutin kuluttua siitä ilmoitettuaan ja Pariisiin
viiden minuutin kuluttua. En pane mitään merkitystä sille seikalle,
että hän lähti täältä ilman matkatavaroita -- hänen talossaan Park
Lanella on aina matka-arkkuja valmiiksi pakattuina mitä hyvänsä matkaa
varten, eikä hänen tarvitse muuta tehdä kuin käydä ne noutamassa.
Milloinkaan ei tiedä, mihin hän ryhtyy -- mutta tässä tapauksessa
luulen hänen viipyvän poissa jonkun aikaa, sillä muuten hän ei olisi
ottanut neiti Feliciaa mukaansa. Matkatavaroitako? -- voi taivahan
taatto, herra Cranage! -- olen nähnyt hänen lähtevän Italiaan niin
kuin seisoi ja kävi ja matkan varrella hankkivan itselleen kaikki,
mitä hän ja hänen palvelijattarensa tarvitsivat! -- nainen, jolla
hänen tavallaan on rajattomasti käytettävinään rahoja, voi tehdä mitä
hyvänsä!"
"Ja jättääkö hän sellaisissa tapauksissa teidät pitämään huolta
kaikesta, ilman mitään erikoisohjeita?" kysyin minä.
"Juuri niin, sir! Mitään erikoisohjeita ei koskaan tule kysymykseen",
vastasi hän. "Tämä talo, herra Cranage, samaten kuin Park Lanenkin
varrella oleva talo, pidetään aina sellaisessa kunnossa ja
järjestyksessä, että hänen armonsa voi mennä kumpaan vain niistä mihin
aikaan päivällä tai yöllä hyvänsä, ja asiat sujuvat aivan kuin hän
ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Kyllä minä vain tehtäväni tiedän,
vaikka hän ei kuuteen kuukauteen palaisi!"
"Mitä siis on tehtävä?" kysyin minä halukkaana omaksumaan hänen
menettelytapansa.
"Jatkakaa tavalliseen tapaan!" vastasi hän kylmästi. "Olkaa aina
valmiina siihen, että hän astuu sisään -- kuten hän tekeekin ennemmin
tai myöhemmin, edeltäpäin ilmoittamatta ja aivan kuin hän ei olisi
koskaan ollutkaan poissa. Teidän sijassanne, herra Cranage, tekisin
minä samoin. Siitä hän pitää -- ja se on pääasia."
"Niin kai on", sanoin minä. "Mutta tällä hetkellä on minun päästävä
irti noista miehistä. He eivät kyllä ole mielissään, Burton!"
"Sen uskon!" myönsi hän ymmärtävän näköisenä. "Mutta -- luullakseni ei
se haittaa hänen armoansa."
Lähdin vihdoin -- hitaasti ja miettivänä -- siihen pieneen
vierashuoneeseen, jossa molemmat salapoliisit odottivat minua. Näin
heti, että Jifferdene alkoi tulla kärsimättömäksi. Kävin siis suoraan
asiaan.
"Olen hyvin pahoillani", sanoin minä mutkattomasti, "mutta lady
Renardsmere kieltäytyy ottamasta teitä vastaan. Hänellä ei ole mitään
sanottavaa."
En tiedä, tunsiko Jifferdene tällä haavaa edustavansa lain
majesteettia, jota vastaan tämä lyhyt ilmoitus oli törkeä loukkaus,
mutta hän punastui kovasti ja nousi seisomaan.
"Kieltäytyy?" sanoi hän kysyvästi. "Eikö mitään sanottavaa? Mutta --
mutta kerroitteko te hänelle, keitä olimme, herra Granage, ja mistä?"
"Kerroin kummankin", vastasin minä. "Hän tietää kaikki aivan hyvin.
Mutta -- hänen kanssaan ei pääse mihinkään!"
"Niinkö!" huudahti hän ja vaihtoi silmäyksiä kumppaninsa kanssa. Sitten
hän taas kääntyi minuun. "Tulkaa, herra Cranage!" sanoi hän, "hyvä on!
Meidän on tavattava häntä."
"Se on mahdotonta", vastasin minä hymyillen. "Lady Renardsmere lähti
täältä tunti sitten."
Hänen suunsa aukeni ja hän tuijotti minuun näyttäen tuskin sanojani
uskovan.
"Lähtenytkö? Tunti sitten?" huudahti hän vihdoin. "Tiesittekö te?"
"En tiennyt siitä mitään, Jifferdene, ennen kuin juuri äsken", vastasin
minä. "Silloin taloudenhoitaja kertoi minulle. Lady Renardsmere oli
käskenyt ilmoittaa, että teidän ei kannattanut odottaa häntä kauemmin,
hänellä ei ollut kerrassaan mitään sanottavaa."
Jifferdene kääntyi nurkkaan ja otti hattunsa ja sateenvarjonsa.
Nähtävästi hän oli hyvin vihoissaan; liian vihoissaan sillä hetkellä
puhuakseen. Mutta Beacher puhui. Vieläpä nauroikin -- aivan kuin asia
olisi häntä huvittanut.
"Jutkautti!" sanoi hän.
"Eikä hyödyttänyt sillä yhtään itseään!" murisi Jifferdene. "Hyvin
typerä teko hänen kohdaltaan, herra Cranage, lähteä tuolla lailla
karkuun."
"Ei se minun tietääkseni mitään karkaamista ollut", huomautin minä.
"Lady Renardsmere ei ole sellainen nainen, joka lähtee mitään karkuun.
Arvelen, ettei hän vain ollut halukas puhumaan."
"Hänen on puhuttava joutuessaan haasteen saatuaan todistaja-aitioon!"
mutisi Jifferdene. "Tietää enemmän kuin mitä luulettekaan! No niin,
meidän on kai palattava takaisin tuonne asemalle -- kokonainen päivä
mennyt hukkaan! Mihin hän on mennyt?" kysyi hän kääntyen äkkiä minuun,
kun oli lähdössä huoneesta. "Hänellä on iso palatsi Park Lanella --
tiedän sen. Onko hän mennyt sinne?"
"Siitä ei minulla ole enempää aavistusta kuin teilläkään", vastasin.
"Eikä kellään muullakaan tässä talossa ole, Jifferdene. Lady
Renardsmere ei milloinkaan kerro kellekään, mihin menee."
"Me menemme Park Lanelle tänä iltana", sanoi hän päättävästi. "Ellei
hän ole siellä, silloin tiedän aivan hyvin, että hän on livistänyt! --
ollakseen poissa ulottuvilta."
"Toivoakseni aamiainen teitä ainakin miellytti!" sanoin minä,
saatellessani heitä ulos.
"Tämä on vienyt kaiken suloisen nautinnon siitä, herra Cranage",
vastasi hän myrtyneenä. "Mielestäni lady Renardsmere kohteli meitä
huonosti! Muutamia kysymyksiä vain... Mutta samapa tuo..."
Hän marssi matkoihinsa Beacherin seuraamana, joka näytti ottavan asiat
paljoa keveämmin ja filosoofimaisemmin, ja minä menin takaisin omaan
huoneeseeni, miettien, mihin ryhtyisin siinä tapauksessa, että lady
Renardsmere viipyisi poissa jonkun aikaa -- niinkuin epäilin hänen
tekevän. Harkinnan tuloksena oli, että päätin tehdä juuri samalla
tavalla kuin Burton aina sanoi tekevänsä -- jatkaa entiseen tapaan.
Suuren osan kirjeenvaihtoa hoidin aina omin päin, näyttämättä edes lady
Renardsmerelle; oli muitakin virkatehtäviä, jotka eivät kaivanneet
hänen tarkastustaan. Ja... sitten oli Peggie laakson tuolla puolella.
Olin alkanut ihailla Peggieä, olematta silti häneen varsinaisesti
rakastunut.
Miettiessäni näitä asioita, muistin äkkiä, että salapoliisien tulo oli
keskeyttänyt minut senpäiväisessä työssäni -- minulla oli vielä useita
kirjeitä kirjoitettavana. Kun iltapäivä nyt oli puolivälissä, ryhdyin
niitä lopettelemaan ja olin päässyt noin puolivälille työssäni, kun
eräs palvelija tuli tuomaan käyntikorttia.
"Eteishuoneessa on eräs herrasmies, sir, joka haluaa katsella taloa",
sanoi hän. "Minä kerroin hänelle, ettei nyt ollut näytepäivä, mutta hän
sanoi kulkevansa vain ohimennen seudun läpi, kiertomatkalla ollessaan,
eikä milloinkaan enää tulevansa tätä tietä uudelleen, niin että ehkä te
ystävällisesti teette poikkeuksen tällä kertaa?"
Renardsmere House oli näytepaikka -- eikä kummakaan, sillä se oli
todellinen vanhojen ja uusien taideteosten aarreaitta. Sir William
Renardsmere-vainaja oli ollut kuuluisa kokoilija aikoinaan, ja
jos kohta paljon hänen kokoomiaan tavaroita olikin isossa talossa
Park Lanella, oli kuitenkin suurempi ja tärkeämpi osa niistä
sijoitettu tänne, nummelle. Ja kolmena päivänä viikossa, maanantaina,
keskiviikkona ja perjantaina, salli lady Renardsmere yleisön käydä
katsomassa näitä esineitä, kello kolmen ja kuuden välillä iltapäivällä
-- yhden shillingin maksusta henkeä kohti, joka shillingi kumppaneineen
joutui eräälle ansiokkaalle armeliaisuuslaitokselle. Mutta nyt ei ollut
perjantai, keskiviikko eikä maanantai.
Siihen nähden kuitenkin, mitä palvelija oli kertonut, katsahdin
edessäni pöydällä olevaan korttiin. Se oli kaunis kortti, sirosti
piirretty sekä kokonaan ja ehdottomasti epä-englantilainen.
ELMER C. PEYTON 23. katu 85 Milwaukee, Wis.
Kun salassa ihailin amerikkalaisia ja halusin päästä heidän
tuttavuuteensa, lähdin eteishuoneeseen. Siellä seisoi panamahattua
kädessään heiluttaen ja katsellen ympärilleen suoralla,
teeskentelemättömällä uteliaisuudella noin minun ikäiseni nuori mies.
Hän oli niin sanottu voimamies -- vähän yli keskiko'on, vartalo kuin
ammattinyrkkeilijällä, ja koko ulkonäkö todistaen valtavaa ruumiillista
voimaa. Hän näytti myös oleskelleen paljon raittiissa ilmassa ja
auringonpaisteessa; kasvot olivat pronssinkarvaiset, vivahtaen
melkein kupariin, hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin kaksi raikasta
vesilähdettä; vilpittömät ne myöskin olivat ja katsoivat suoraan toista
silmiin. Ollen sellainen avosydäminen nuorukainen, joka heti paikalla
haluaa tulla ystäväksi, ojensi hän esiin ison oikean kätensä, kun menin
hänen luokseen, ja kun hänen kesäpukunsa hiha oli tavattoman lyhyt
eikä hänellä ollut kalvosimia flanellipaidassaan, huomasin minä hänen
ranteessaan monivärisen tatuoidun merkin, jonka myöhemmin näin olevan
jonkunlaisen lohikäärmeen.
Hän alkoi pyydellä anteeksi, mutta minä keskeytin hänet kohta.
"Tämä ei ole kyllä määräpäiviä, herra Peyton", sanoin, "mutta
luullakseni voimme tehdä poikkeuksen teihin nähden. Oletteko juuri
kulkemassa tästä ohi?"
"Minä olen pyöräilemässä Winchesteristä Chichesteriin" vastasi hän,
eikä hänen puheessaan ollut havaittavissa jälkeäkään siitä, mitä
Englannin kansa lapsellisesti uskoo erikoiseksi amerikkalaiseksi
murteellisuudeksi, "ja poikkesin tuolla alhaalla kylässä olevaan
majataloon saadakseni vähän aamiaista. Isäntä kertoi minulle tauluista
ja muista esineistä, joita täällä sai nähdä, ja sanoi olevansa varma
siitä, että vaikka ei ollutkaan matkaoppaassa ilmoitettu määräpäivä,
niin --"
"Aivan niin!" sanoin minä. "Koska te olette tullut sellaisen pitkän
matkan -- vaikkapa ei tietenkään Renardsmere ainoana silmämääränä --"
"En ole siitä milloinkaan kuullut puhuttavan, ennenkuin tunti
sitten", keskeytti hän ilmeisellä vilpittömyydellä. "Olen par'aikaa
kiertomatkalla Englannissa -- lähdin Liverpoolista kulkien Chesterin,
Shrewsburyn, Warwickin, Stratfordin, Oxfordin, Readingin ja
Winchesterin kautta, poiketen aina siellä täällä jonnekin -- haluan
tarkata kaikkea, mitä voin. Rakennuksia, maalauksia ja kaikkia sen
tapaisia --"
"Taiteellisia makupaloja, eikö niin?" sanoin minä. "No niin -- minäpä
lähden teitä opastamaan."
Hän kiitti minua hyvin kohteliaasti -- hän oli kaiken kaikkiaan hyvin
kohtelias, hyvin sivistynyt henkilö -- ja kun johdin häntä ylös isoja
portaita eri gallerioihin ja juhlasaleihin, huomautti hän, että kaikki
tällaiset asiat olivat jotakin aivan uutta hänelle ja ettei minulla
ollut aavistustakaan siitä, miten hän niistä nautti.
"Mutta luullakseni teillä on omassa maassanne joitakuita
miljoonanomistajia, jotka myöskin ovat suurkokoilijoita, eikö olekin?"
sanoin minä, viekkaasti naurahtaen. "Vieläpä ovat toiset niistä kovin
kiihkeitä kulettamaan meidän rakkaimpia muistotavaroitamme sinne
Atlannin poikki!"
"Rakkaitako!" vastasi hän kulmakarvat kohollaan. "Ette voi nimittää
niitä rakkaiksi mielestäni, kun annatte niiden mennä. Jos te niitä
rakastatte niin paljon, niin miksette tarjoo yli noiden miekkosten,
jotka tulevat tuolta poikki niitä ostamaan!"
"No sanokaas muuta!" vastasin minä. "Nähkääs, tavallinen brittiläinen
pitää paremmassa arvossa lohta, joka maksaa seitsemän shillingiä naula,
kuin runokirjaa, joka maksaa puolet siitä, ja hän uhraa mieluummin
kolmekymmentä tuhatta puntaa vesi- ja likajohtoihin kuin säilyttää
Velasquezin tai Rembrandtin teoksia kotimaassaan. Luullakseni ei
kuitenkaan näitä täällä olevia tavaroita viedä pois, niin kauan kuin
lady Renardsmere elää." "Hyvin rikas nainen, arvatenkin?" kysyi hän.
Kun jokainen tiesi, että lady Renardsmere oli suunnattoman varakas,
en rikkonut mielestäni mitään luottamusta, kun myönsin, että niin oli
laita. Mutta lisäsin, että tavarat, joita nyt olimme alkaneet katsella,
olivat hänen miehensä, sir William Renardsmeren, kokoomat.
"Lady Renardsmere", huomautin minä, "oli aikoinaan hyvin tunnettu,
vieläpä kuuluisa näyttelijätär. Hän oli tunnettu teidänkin
kotimaassanne -- luullakseni hänellä siellä oli loistava menestys."
"Sepä mielenkiintoista!" huudahti hän. "Mikä oli hänen
näyttelijänimensä?"
Mainitsin sen, ja hän nyökkäsi aivan kuin vakuuttaakseen, että nimi oli
hänelle tuttu kylläkin.
"Siitä on kuitenkin pitkä aika", huomautti hän. "Se oli kai
kahdeksankymmenluvulla. Ja hän on hengissä vielä, ja tämäkö on hänen
talonsa? No, nythän minulla on jotakin kertomista! Enkö mitenkään
saattaisi tavata häntä?"
"Ikävä kyllä, en luule", sanoin minä, nauraen hänen innostukselleen.
"Lady Renardsmere ei ole kotona."
"Viipyykö hän kauankin poissa?" kysyi hän. "Minä saattaisin oleskella
tuolla kylässä päivän tai pari, voidakseni sanoa, että olen nähnyt
hänet!"
"Sitä en kehoittaisi teitä tekemään", sanoin minä. "Ehkä hän viipyy
poissa jonkun aikaa. Mutta saatan näyttää teille erään hänen
muotokuvansa, Millaisin maalaaman silloin kun hän oli kunniansa ja
kauneutensa kukkuloilla; kohta tulemme sen luo."
Hän näytti olevan hyvin ihastunut muotokuvaan, jopa siinä määrin, että
minä kiiruhdin kertomaan hänelle, että se oli maalattu neljäkymmentä
vuotta sitten ja että lady Renardsmere oli muuttunut niin suuresti
sillä aikaa, että hänen entisestä kauneudestaan oli vain rippeet
jälellä.
"Ja tultuaan kaiken tämän omistajaksi", sanoi hän, viitaten tatuoidulla
kädellään ympäri taulugalleriaa, jossa me seisoimme, "kaikkien näiden
arvaamattomien aarteiden, näiden harvinaisuuksia täynnä olevien
huoneitten ja kaiken muun, lisäileekö hän niitä -- onko hänkin
kokoilija?"
Minä olin niin varma vieraani luotettavuudesta ja niin ihastunut hänen
nuorekkaan viattomaan olentoonsa ja avomieliseen käytökseensä, että
vastasin ajattelematta.
"Lady Renardsmere kokoo jalokiviä", sanoin. "Luulen hänen omistamansa
kokoelman olevan maailman ihmeellisimpiä."
"Näytetäänkö niitä?" kysyi hän yksinkertaisesti.
"Ei, ei!" vastasin minä. "Se ei kävisi. Hän pitää ne lukkojen ja
telkien takana. Muuten --"
"Niin tietenkin!" sanoi hän. "Tunnen erään miehen, jonka poika oli
lukiokumppanini, Cyrus P. Warrillin, rikkaan miehen Chicagosta --
hän harrastaa sellaisia asioita. Hänellä on kaulaketju, joka kuului
Katariina Suurelle, ja eräs helmikoriste, joka kerran oli erään Ranskan
kuningattaren oma -- en tiedä, minkä. Sentapaisia esineitä kai tuo
teidän lady Renardsmerennekin mielellään kokoilee -- esineitä, joilla
on historiallinen mielenkiinto?"
"En tiedä", vastasin, "en ole milloinkaan nähnyt mitään hänen
jalokiviään".
"No, täälläkin on paljon katselemista", huomautti hän. "Ja mitä hyvänsä
sanottekin meidän maahamme viedyistä tavaroista, hämmästyttää minua
tänne teille tultuani, että näissä vanhoissa englantilaisissa hoveissa,
linnoissa ja kartanoissa on kokoelmia, joita ei missään muualla
maailmassa tapaa. Teillä on pitkä etumatka!"
Tällä tavalla keveästi keskustellen minä kuljin hänen kanssaan pari
tuntia ja ollakseni kohtelias talossamme olevaa vierasta kohtaan
tarjosin sitten hänelle teetä ennen lähtöä. Lopuksi näin hänen lähtevän
pyörällään -- hänen viimeinen toivomuksensa oli, että hän olisi voinut
nähdä lady Renardsmeren ja kertoa, että oli kuullut äitinsä puhuvan
hänen näyttelemisestään. Erosimme oikein hyvinä ystävinä, ja hän
viittasi tatuoidulla kädellään kiitäessään pois tietä pitkin.
Walker palasi samana iltana autoineen aika myöhään. Hän tuli
tapaamaan minua -- ja tuomaan terveisiä. Mutta ne eivät olleet
ensinkään sellaiset terveiset, joita olin odottanut. Oikeammin
ne vain sisälsivät kehoituksen lady Renardsmeren poissa ollessa
käyttämään Walkeria ja mitä autoa hyvänsä autotallista, milloin vain
mieleni teki. Siinä kaikki. Kysyin Walkerilta muutamia asioita --
hän oli vienyt lady Renardsmeren ja hänen kamarineitonsa, Felician,
Park Lanella olevaan taloon ja jättänyt heidät sinne; muuta hän ei
tiennyt. Ihmettelin sitten, olivatko Jifferdene ja Beacher saaneet
käsiinsä lady Renardsmeren illalla palattuaan Lontooseen. Mutta heti
seuraavana aamuna sain tietää, ettei hän ollut jäänyt Lontooseen! Hän
oli nähtävästi mennyt Park Lanelle ottamaan, mitä tarvitsi, ja sitten
jatkanut matkaansa. Sillä juuri kun istuin aamiaispöytään, sain häneltä
sähkösanoman, joka oli lähetetty edellisenä yönä Doverista. Se ei ollut
tärkeä. Siinä vain lausuttiin toivomus, että pitäisin huolta koko
kirjeenvaihdosta hänen poissa ollessaan -- mutta se ilmaisi minulle,
koska se oli lähetetty Doverista, että lady Renardsmere oli matkalla
mannermaalle.
Minulla oli asiaa kylään sinä aamuna, ja siellä tapasin Holroydin,
ravintoloitsijan, ravintolansa lähellä ja pysähdyin häntä puhuttelemaan.
"Sepä oli hyvin miellyttävä nuori mies, jonka lähetitte sinne
meidän luo eilen, Holroyd", sanoin minä. "Päivä ei ollut meidän
näytepäiviämme, niin kuin tiedätte, mutta minä kuljetin häntä ympäri."
Holroyd tuijotti minuun.
"Minäkö olisin lähettänyt jonkun sinne, herra Cranage?" huudahti hän.
"En ole milloinkaan lähettänyt ketään!"
"Erään nuoren amerikkalaisen pyöräilijän", sanoin minä. "Ettekö muista?
Hän tilasi puolista teiltä."
"Ei kukaan tilannut meiltä puolista eilen!" selitti hän yhä tuijottaen.
"Amerikkalainenko? Täällä ei ole käynyt mitään amerikkalaisia! --
tunnen amerikkalaiset heti näöltä -- olen käynyt siellä kolmasti.
Eikä täällä myöskään käynyt mitään pyöräilijää eilen. Joku on pitänyt
teitä pilkkanaan, herra Cranage! En ole milloinkaan lähettänyt ketään
Renardsmere Houseen!"
Lähdin pois hiljaisena ja miettivänä. Mitä oli vieraani tahtonut --
mitä etsinyt?