Muutama päivä yllämainittujen tapausten jälkeen huomasi Heikkilän isäntä
Riston astuvan myllylle päin kantaen viljasäkkiä hartioillansa. -- Nyt
on aika sanoi hän, ottaen alas seinältä luotipyssyn, jonka hän latasi.
Hämärän tultua astui hän pitkin tietä pyssy turkin alla ja poikkesi
vihdoin tien syrjään erään kivilohkareen taakse väijymään Ristoa. Kauan
ei hänen tarvinnutkaan odottaa, kun jo kuuli ihmisääntä ja huomasi
Riston tulevan tapansa mukaan puhuen itseksensä.
-- Kostoni on vasta alussa, mutta hyvin käy. Ennenkuin vuosi on ummessa,
niin on Heikkil....
Pyssy pamahti. Risto seisoi silmänräpäyksen suorana ja kaatui sitten
hervotoinna tielle. Lumi alkoi käydä punaiseksi hänen ympärillänsä.
Kaapo katseli tätä kiven takaa kauhistuksella. Mielellänsä olisi hän
juossut pois, mutta jalkansa eivät kannattaneet. Tuntui niinkuin
riippuisi niissä rautapunnukset.
Paikka missä tämä tapahtui oli mäen alla. Äkkiä ilmestyi mäen harjalle
hevonen ja sen perässä reki, jossa istui kolme henkeä. Kaapo nähtyänsä
nämät läksi vihdoin juoksemaan, ikäänkuin riivattunna pahoilta hengiltä.
Kun ajajat pääsivät Riston kohdalle pysähtyivät he. Nyt kömpi Ristokin
ylös tieltä ja lausui: onni, ettei luoti lävistänyt rintaani, vaan
olkapäätäni. Joutukaamme nyt kiiruusti perässä, niin saavutamme hänet.
Miehet auttoivat nyt Ristoa rekeen ja läksivät täyttä laukkaa ajamaan
eteenpäin. Kaapo huomattuansa, ettei hän pääsisi takaa ajajiansa pakoon
tietä myöten, poikkesi metsään, mutta täälläkin seurasi kiiniottajat
hänen jälkiänsä ja koska lunta oli paksulta, uupui hän hetken perästä,
täytyen antautua. Nyt veivät miehet Kaapon ruununmiehen tutkittavaksi,
joka pani hänet kahleisiin ja sulki vankihuoneesen. Täällä sai hän olla
siksi kunnes Riston haavat parani, sillä tämän läsnäolo oikeudessa oli
välttämätöin.
Kaapo tuomittiin murhanyrityksestä kymmeneksi vuotta kuritushuoneesen.
Kamalasti helisi hänen kahleensa astuessansa ulos Heikkilän muhkeista
huoneista, jossa hän nyt oli ollut jäähyväisiä ottamassa vaimoltansa ja
lapsiltansa. Sydäntä järistyttävältä kuului se itku, jolla nuot
onnettomat syyttömät saattoivat häntä ulos. Kuitenkin oli yhdet silmät,
jotka pysyivät kuivina tässä tilaisuudessa, yksi suu, joka vetäysi
nauruun. Se oli Riston, joka taampana seisoen katseli Kaapon lähtöä. --
Nyt, Heikkilän muhkea isäntä, olet sinä Hassu-Riston vertainen, sanoi
hän itseksensä.
-- Hyvästi! Älkäät itkekö. Jumala on kostanut, sanoi Kaapo, istuen
rekeen.
Risto rupesi värisemään. Jumalako? Minähän kostanut olen. Mitä siihen
Jumalan tulee?
Reki ajoi pois ja Kaapo jätti tällä lailla viimeisen kerran lapsuutensa
kodin.
Tämän jälkeen nähtiin Risto useammin kuin ennen kulkevan ympäri
rauhatoinna, levotoinna. Paljon hän myös puhui yksinänsä ja tällaisissa
tilaisuuksissa kuultiin hänen kertovan: Jumala on kostanut. Nuoruudessa
oli hänen mielensä saanut pahan vamman siitä julkisesta häväistyksestä,
jonka hän oli saanut kärsiä. Sitten oli hänessä vuosikausia kytenyt yksi
ainoa tunne: viha, elänyt yksi ainoa aate: kosto. Nyt tuli tähän lisäksi
kalvava omatunto. Hänen heikko luontonsa ei voinut kauan kestää näitä
järistyksiä. Eräänä päivänä nähtiin hänet nauraen ja lyöden käsiänsä
yhteen juoksentelevan edestakasin maantiellä. Tuo onneton oli nyt
todellakin tullut mielipuoleksi.