VII.

Muutama päivä yllämainittujen tapausten jälkeen huomasi Heikkilän isäntä

Riston astuvan myllylle päin kantaen viljasäkkiä hartioillansa. -- Nyt

on aika sanoi hän, ottaen alas seinältä luotipyssyn, jonka hän latasi.

Hämärän tultua astui hän pitkin tietä pyssy turkin alla ja poikkesi

vihdoin tien syrjään erään kivilohkareen taakse väijymään Ristoa. Kauan

ei hänen tarvinnutkaan odottaa, kun jo kuuli ihmisääntä ja huomasi

Riston tulevan tapansa mukaan puhuen itseksensä.

-- Kostoni on vasta alussa, mutta hyvin käy. Ennenkuin vuosi on ummessa,

niin on Heikkil....

Pyssy pamahti. Risto seisoi silmänräpäyksen suorana ja kaatui sitten

hervotoinna tielle. Lumi alkoi käydä punaiseksi hänen ympärillänsä.

Kaapo katseli tätä kiven takaa kauhistuksella. Mielellänsä olisi hän

juossut pois, mutta jalkansa eivät kannattaneet. Tuntui niinkuin

riippuisi niissä rautapunnukset.

Paikka missä tämä tapahtui oli mäen alla. Äkkiä ilmestyi mäen harjalle

hevonen ja sen perässä reki, jossa istui kolme henkeä. Kaapo nähtyänsä

nämät läksi vihdoin juoksemaan, ikäänkuin riivattunna pahoilta hengiltä.

Kun ajajat pääsivät Riston kohdalle pysähtyivät he. Nyt kömpi Ristokin

ylös tieltä ja lausui: onni, ettei luoti lävistänyt rintaani, vaan

olkapäätäni. Joutukaamme nyt kiiruusti perässä, niin saavutamme hänet.

Miehet auttoivat nyt Ristoa rekeen ja läksivät täyttä laukkaa ajamaan

eteenpäin. Kaapo huomattuansa, ettei hän pääsisi takaa ajajiansa pakoon

tietä myöten, poikkesi metsään, mutta täälläkin seurasi kiiniottajat

hänen jälkiänsä ja koska lunta oli paksulta, uupui hän hetken perästä,

täytyen antautua. Nyt veivät miehet Kaapon ruununmiehen tutkittavaksi,

joka pani hänet kahleisiin ja sulki vankihuoneesen. Täällä sai hän olla

siksi kunnes Riston haavat parani, sillä tämän läsnäolo oikeudessa oli

välttämätöin.

Kaapo tuomittiin murhanyrityksestä kymmeneksi vuotta kuritushuoneesen.

Kamalasti helisi hänen kahleensa astuessansa ulos Heikkilän muhkeista

huoneista, jossa hän nyt oli ollut jäähyväisiä ottamassa vaimoltansa ja

lapsiltansa. Sydäntä järistyttävältä kuului se itku, jolla nuot

onnettomat syyttömät saattoivat häntä ulos. Kuitenkin oli yhdet silmät,

jotka pysyivät kuivina tässä tilaisuudessa, yksi suu, joka vetäysi

nauruun. Se oli Riston, joka taampana seisoen katseli Kaapon lähtöä. --

Nyt, Heikkilän muhkea isäntä, olet sinä Hassu-Riston vertainen, sanoi

hän itseksensä.

-- Hyvästi! Älkäät itkekö. Jumala on kostanut, sanoi Kaapo, istuen

rekeen.

Risto rupesi värisemään. Jumalako? Minähän kostanut olen. Mitä siihen

Jumalan tulee?

Reki ajoi pois ja Kaapo jätti tällä lailla viimeisen kerran lapsuutensa

kodin.

Tämän jälkeen nähtiin Risto useammin kuin ennen kulkevan ympäri

rauhatoinna, levotoinna. Paljon hän myös puhui yksinänsä ja tällaisissa

tilaisuuksissa kuultiin hänen kertovan: Jumala on kostanut. Nuoruudessa

oli hänen mielensä saanut pahan vamman siitä julkisesta häväistyksestä,

jonka hän oli saanut kärsiä. Sitten oli hänessä vuosikausia kytenyt yksi

ainoa tunne: viha, elänyt yksi ainoa aate: kosto. Nyt tuli tähän lisäksi

kalvava omatunto. Hänen heikko luontonsa ei voinut kauan kestää näitä

järistyksiä. Eräänä päivänä nähtiin hänet nauraen ja lyöden käsiänsä

yhteen juoksentelevan edestakasin maantiellä. Tuo onneton oli nyt

todellakin tullut mielipuoleksi.

Runoelmia 1 · 第 12 / 13 题