Kymmenen vuotta on kulunut. Hiljaisessa menossa ja tyynessä onnessa oli
lie kulunut Risti-korven asukkailta. Heidän varansa oli enentynyt. Suden
kaataman karjan sijaan on heillä nyt kaksi sen vertaa, kuin ennen.
Vanhin poika pysyy jo kiini atran kuressa ja tytär auttaa äitiänsä
navetossa.
Eräänä sunnuntaina istuvat he taaskin kaikki yhdessä viherjällä
kunnahalla Ristilammin rannalla. Katrin kädessä oli virsikirja josta hän
ääneen luki päivän evankeliumia. Muut kuuntelivat hartaasti lakittomin
päin. Tällä ajalla lähestyi heitä mies, jonka ruumis jo oli alkanut
koukistua ja jonka lyhyeksi leikatut hivukset olivat harmaat. Päästyänsä
lähemmäksi, istui hänkin nurmelle, otti lakin päästänsä ja kuunteli. Kun
lukeminen oli loppunut tarkasteli Katri vierasta ja huudahti: Kaapo! ja
noin muuttuneena!
-- Niin, Kaapo olen, vastasi tulija. Muuttunut olen ei ainoasti
ulkonaisesti vaan sisällisestikin. Monta kuumaa ja kylmää olen tällä
ajalla nähnyt. Sisäänpainuneet silmäni, tärisevä ääneni sanovat
minulle, ettei minulla enää ole kauan jälellä, mutta ennenkuin täältä
erkanen, tahtoisin mielelläni teidän huuliltanne kuulla sovinnon ja
anteeksi antamuksen sanan.
-- Palajatko Heikkilään? kysäsi Mikko hetken perästä.
-- En, vastasi Kaapo. Mitäpä siellä tekisinkään? Vaimoni ja taloni ovat
toisella. Lapseni minua eivät enää tuntisikaan. Tottahan löytynee joku
loukko maailmassa, jossa rauhassa saan päättää loput päiväni.
-- Jää tänne, sanoi Mikko. Tosin ajattelit sinä meitä vastaan pahaa,
mutta Herra on kääntänyt sen hyväksi. Tuossa on lampi, jossa
kalastamalla saat loput päiväsi hauskasti kulumaan.
-- Jää tänne, sanoi Katri, ja kun aika sinut jättää, tahdon ummistaa
silmäsi.
Kyyneleet vieri pitkin Kaapon poskipäitä. Hän puristi heidän kättänsä
voimatta lausua sanaakaan.