Muutama päivä tämän jälkeen, astui lautamies sisään Ristikorven
torppaan. -- Huonolla asialla olen, sanoi hän. Heikkilän isäntä sanoo
teidät minun kauttani torpasta ulos ja vaatii teitä myöskin samalla
vastaamaan erääsen velkajuttuun, jonka velan olette saaneet hänen
isävainajaltansa.
-- Velkani, johon katovuotena jouduin, täydyn suorittaa tavalla tahi
toisella. Torpasta ei hän mitenkään minua saa, sillä minulla on
elinkautinen kontrahti, vastasi Mikko tyyneesti.
-- Kaapo väittää teillä senlaista ei olevan, virkkoi lautamies.
-- On kuin onkin. Mikko meni kamariin, josta hetken perästä tuli takasin
vaaleana ja lausui: Katri, nyt olemme hukassa. Kontrahti on poissa, eikä
sitä löydy mistään. Olisikohan lapset saaneet sen käsiinsä.
Katri vavahti. -- Raskaaksi kävisi, jos täytyisimme luopua tästä
paikasta, jossa olemme eläneet niin onnellisina ja tehneet työtä otsamme
hiessä, lausui hän. Mutta jos niin on sallittu, niin onhan maailma
avara.
Käräjäpäivä läheni. Mikko odotti sitä haikealla ja synkällä mielellä,
sillä hän tiesi, että jos hänellä ei olisi kontrahtia näytettävänä,
tulisi hän ilman armotta tuomituksi torpasta pois. Tämä ajatus riisti
Mikolta päivän rauhan ja yön levon.
Illalla ennen käräjäpäivää astui Risto kiiruin askelin Risti-korpen
päin. -- Kyllähän Mikko on kunnon mies, mutta mitä se minuun koskee?
lausui hän itseksensä. -- Kaksi tynnyriä täytyy hänen antaa minulle
saadaksensa kontrahtinsa takasin. Se on paljoa vähemmän kuin jos koko
torppa luiskahtaisi hänen käsistänsä. Enhän olekkaan kohtuuton; en,
lisäsi hän ivallisella naurulla.
Risto astui sisään. -- Hyvää iltaa lausui hän. Olen kuullut, että
sinulla huomenna on käräjä-juttu ja että Heikkilän isäntä koettaa
keinotella sinua torpasta pois ja myöskin, että kontrahti on joutunut
hukkaan.
-- Niin on, veikkonen, huokasi Mikko.
-- Jos myöntyisit maksamaan minullen kaksi tynnyriä viljaa, päästäisin
sinut koko pulasta, jatkoi Risto.
Mikko katseli Ristoa silmäyksellä joka ilmaisi, että hän nyt luuli
Ristolla taas olevan hassuuden aikakauden. -- Halustahan sen
maksaisinkin, sanoi hän, minkäpä sinä, miesi parka, tässä asiassa
mahdat?
-- Eiköhän tämä ole kontrahtisi? sanoi hän, vetäen lakkaristansa
paperin. Sen löysin pyryilman ajamana Kavon sillalta.
Mikko tarkasti paperia ja huomasi sen olevan tuon kaivatun kontrahdin.
-- Jumalan kiitos! kiljahti hän. Nyt olen pelastettu. Viljasi saat millä
hetkellä tahansa.
Tämän yötä makasi Mikko taas monen ajan perästä rauhallista unta. Ennen
levolle mentyä kiitti Katri hartaudella Herraa, joka oli poistanut nuot
uhkaavat pilvet.
Seuraavana päivänä oli käräjäkartanon piha väkeä täpötäynnänsä, sillä
käräjille riennetään aina suuremmalla hartaudella, kuin kirkkoon. Täällä
pöyhkeili myöskin Heikkilän isäntä astuen pihalla edestakasin ja
nauttien mielessänsä siitä ajatuksesta, että nyt aika oli tullut,
jolloin hän saisi nuot Ristikorpelaiset nöyrytetyiksi. Että tuo
oikullinen Onnetar tekisi hänelle tepposiansa ei hetkeksikään johtunut
hänen mieleensä.
Asia huudettiin esille. Kaapo vaati oikeudessa, että Risti-korven Mikko,
jonka kanssa hänellä ei ollut mitään kontrahtia, tuomittaisiin heti
muuttamaan torpasta pois. Kun Mikolta kysyttiin, mitä hänellä tähän
olisi sanomista, veti hän lakkaristansa paperin, jonka laski
oikeuspöydälle ja pyysi, että asia ratkastaisiin hänelle niin
edulliseksi, kuin tämä kontrahti sisälsi.
Kaapon silmät suurenivat. -- Onkohan Risto erehtynyt, vai tahtonut
pettää minua, lausui hän itseksensä.
Asia päättyi niin, että Mikolle vakuutettiin elinkautinen asumaoikeus
Ristikorven torpassa. Kiukun puna kohosi päätöstä kuullessa Kaapon
poskille, mutta hänen täytyi sittenkin hillitä itseänsä.
Velkajuttu otettiin nyt esille. Kaapo otti esiin pakan paperiloita,
jotka vielä oli samassa järjestyksessä, kuin hän ne, Ristolle viljaa
mitattuaan, oli sulkenut pöytälaatikkoon, antoi päällimmäisen näistä
tuomarille ja pyysi, että Mikko velvoitettaisiin maksamaan hänelle
velkakirjan sisällön. Tuomari tarkasti velkakirjaa ja ilmaisi, että
velka ei ollut Mikko Ristikorven, vaan Matti Niinistön. Kaapo alkoi nyt
etsiä paperistansa, mutta kysymyksessä olevaa velkakirjaa ei löytynyt
mistään. Mihin oli se joutunut? Äkkiä niinkuin salama lensi hänen
päähänsä se ajatus, että Risto oli pettänyt hänet, ja että hän itse oli
polttanut Mikon velkakirjan ja nyt alkoivat hänen silmänsä iskeä tulta.
Mikko tunnusti nyt Kaapon isävainajalta saaneensa kysymyksessä olevan
velan, jonka lupaisikin suorittaa sitä myöten, kuin varansa karttuivat.
Tämä hetkeksi lievitti Kaapon apeata mielialaa. Olihan Mikko
tunnustanut. Tuomittaisihan velka ulos ja pääsisihän Kaapo sitten
ryöstättämään Mikkoa.
Päätöstä valmistaessa sanoivat kaikki lautamiehet yksimielisesti
vakuutuksensa olevan sen, että koska Heikkilän isäntävainaja aina kaikin
tavoin oli koettanut edesauttaa Mikkoa ja usein oli kuullut Kaapon
lausuvan uhkasanoja tätä vastaan, hän luultavasti itse ennen kuolemaansa
oli hävittänyt velkakirjan, ettei se joutuisi pojan käsiin. Tämän mukaan
ratkaistiin asia.
Kaapon huulet värisivät päätöstä luettaessa. Hän hengitti raskaasti
astuessaan ulos lakituvasta ja höpisi itseksensä: malta, Risto; tämä
maksaa sinun henkesi!