Heikkilässä oli myöskin ajan varrella suuria muutoksia tapahtunut. Talon
vanha, kunnollinen emäntä oli kuollut. Tästä alkaen oli isäntäkin silmin
nähtävästi ruvennut riutumaan ja makasi nyt, kuten Mikko kirkosta
tultuansa tiesi kertoa, kuolinvuoteellansa. Kaapo oli muutamia vuosia
takaperin nainut naapuripitäjästä erään sievän talontyttären, mutta
heidän avioliittonsa ei ollut onnellinen, sillä vaikka nuori vaimo ei
koskaan valittanut, nähtiin hänet kumminkin usein kyyneleet silmissä.
Heleästi soivat pari sunnuntaita tämän jälkeen kirkon kellot
Jumalanpalveluksen loputtua. Heikkilän vanha isäntä laskettiin silloin
maan poveen. Kaikki alusväki olivat saattamassa rakastettua
isäntä-vainajata viimeiseen lepokammioon. Katri huokasi syvään. Hän
tunsi jo nuoruudesta Kaapon luonnon ja tiesi, ettei tämä koskaan voisi
unhottaa, että Katri oli pitänyt Mikkoa häntä etevämpänä. Loukattu
itserakkaus olikin sytyttänyt hänen poveensa vihan ja katkeruuden
liekin, jonka vasta elämän ankarat vitsaukset saivat sammumaan.
Eräänä päivänä syksy talvesta oli Kaapo pellollansa katsastamassa
ruisaumoja, josko hiiret tekisi niille mitään vaurioa. Täällä seisoi hän
vajonneena pitkiin ajatuksiin.
Tietä, joka johti Heikkilän talon sivutse, kulki samaan aikaan
laihanlainen, repaleisin vaatetettu mies. Joka häntä lähemmin
tarkasteli, huomasi, että outo tuli paloi hänen silmissänsä.
Kulkiessansa, koska luuli olevansa yksin, puhui hän aina kovaa
itseksensä, josta syystä häntä kylän kesken yleisesti nimitettiin
Hassu-Ristoksi. Katkonaisista lauseista, joita tien ohessa oleva silloin
tällöin sattui kuulemaan, saattoi päättää, että sammumatoin kostonhimo
oli tykkänänsä vallannut hänenkin sydämensä ja että hän alinomaa vaan
ajatteli keinoa mitenkä saisi tämän himonsa tyydytetyksi.
-- Tuolla hän nyt seisoo, Heikkilän muhkea isäntä, lausui hän
huomattuansa Kaapon pellolla, -- mutta malta, malta! Sinä olet tehnyt
minusta häväistyn, repaleisen kurjan. Polvillani pyysin minä sinulta
armoa ja lupasin aikaa myöten suorittaa ne rahat, jotka sinulta
nuoruudessani varastin. Sinä jätit minut säälimättä oikeuden käsiin. Nyt
olen ollut opissa, jonka hedelmiä sinäkin kerran saat maistaa. Malta!
Nyt vaikeni Risto, sillä hän näki, että Kaapo oli aumoiltansa lähtenyt
käymään häntä kohti ja viittoi häntä pysähtymään.
-- Tuossapa onkin mies, jota tarvitsen, sanoi Kaapo itseksensä lähestyen
Ristoa. Hyvää päivää! Mitenkä sinä nyt tulet toimeen, lausui hän
päästyänsä Riston luokse.
-- Toimeentuloni näkyy päältäpäinkin, vastasi tämä.
-- Minun käy sinua sääli ja minä tahtoisin mielelläni auttaa sinua,
jatkoi Kaapo. Onko sinulla halua ansaita vähällä vaivalla kymmenen
tynnyriä viljaa, jos teet minulle pienen palveluksen?
-- Ja se olisi?
-- Kuulethan nyt. Minä olen päättänyt pakoittaa Risti-korven Mikkoa
kaluillensa kampsuinensa siirtymään pois minun torpastani, mutta hänellä
on isävainajani antama kontrahti, joka vakuuttaa hänelle elinkautisen
oloajan mainitussa torpassa. Keinottele se kontrahti minun käsiini!
Risto säpsähti! Nyt oli hän tilaisuudessa päästä sellaiseen yhteyteen
Kaapon kanssa, jossa hänelle voisi tulla mahdolliseksi antaa tälle tuo
koston isku, jota hän niin monta vuotta oli aprikoinut ja sen ohessa
hankkia itsellensä moneksi vuodeksi huolettoman eläkkeen.
-- Kahden päivän päästä on kontrahti kourassasi, sanoi hän. Hyvästi!
Tämän sanottua lähti Risto astumaan eteenpäin. -- Hyvin käy, lausui hän
itseksensä. Nyt tulee meille keskinäisiä asioita. Se on jo suuri askel
eteenpäin. Ehkäpä sinut vielä saan satimeeni.
Samana iltana astui Risto sisään Ristikorven pirttiin. Koska häntä
yleiseen pidettiin mielipuolena, sai hän vapaasti tulla ja mennä
kenenkään kyselemättä, millä asioilla hän kulki. Yön kuluttua läksi
torpan väki varahin työhön. Ainoasti lapset makasivat vielä viatointa
untansa. Tätä hetkeä käytti Risto hyväksensä ja meni peräkamariin
kopeloimaan pöydän laatikkoa, josta löysi, mitä oli etsinytkin ja pisti
sen poveensa.
Hetken perästä tuli Katri navetosta kiulun kanssa, joka oli täynnä
lämmintä vaahtoavaa maitoa. Tästä kaati hän nyt tuoppiin Ristonkin
juoda. Tämä nautittuansa tarjotun eineen, sanoi jäähyväiset ja lähti
tiehensä. -- Hyviä ihmisiä, nuot Ristikorpelaiset, jupisi hän. Mutta
mitä minua ihmisten hyvyys tahi pahuus liikuttaa. Kärsiköön vaikka
kymmenen syytöntä yhden syyllisen edestä. Kostoa, kostoa!
Ehtoopuolella päivää seisoi Risto Heikkilässä Kaapon kamarissa, jossa
puoleksi palanut valkea leimusi uunissa. Kaapo istui pöydän ääressä
edessänsä suuri kasa puumerkeillä varustettuja papereita.
-- Tässä on kontrahti, lausui Risto vetäen paperin povestansa.
Kaapo ojensi kätensä ottamaan vastaan sitä.
-- Kymmenen tynnyriä viljaa ensin, sanoi Risto, pistäen paperin jälleen
poveensa. Vasta kuin kuorma on pihassasi valmis lähtemään mukaani, saat
sen; ennen et.
-- No, olkoon niinkin. Minä lähden mittaamaan viljan. Ole sinä sen aikaa
täällä, ettei asia nostaisi palvelusväessä joutavaa huomiota.
Sillä välin kuin Kaapo mittasi viljan tarkasteli Risto pöydällä olevia
paperia ja huomasi näiden olevan velkakirjoja.
Kamala nauru ilmestyi hänen huulillensa. -- Hyvin käy, lausui hän
itseksensä, otti pakasta päällimmäisen velkakirjan, pisti sen poveensa,
josta muutti kontrahdin lakkariinsa. Hetken perästä astui Kaapo sisään.
-- Kuorma on valmis, vie se mukaasi sanoi hän. Hevosen tuot heti
takasin. Missä on nyt kontrahti?
-- Tässä on, lausui Risto ja kaivoi povestansa paperin.
Enempää katsomatta otti Kaapo paperin Ristolta ja heitti sen uuniin. Se
kerran leimahti ja paloi poroksi.
-- Nyt, Risti-korven Mikko, olet kourissani ja ole vakutettu siitä, että
minä sinua puristan, sanoi hän, ottaen paperit pöydältä ja sulkien ne
lukittuun pöytälaatikkoon.
-- Onnea vaan, lausui Risto ja lähti tiehensä.