Kuusi vuotta on kulunut. On eräs sunnuntai-ehtoopuoli. Mikko ja Katri
istuvat nurmivierulla kartanon edustalla. Mikko on äsken saapunut kotia
kirkosta. Heidän karjansa on nyt lisääntynyt ja näiden kellot kuuluvat
kotia asti laitumelta. Peltonsa ovat tulleet laajemmiksi ja siinä
aaltoelee sakea ruisvilja. Nurmella heidän vieressään kellii kaksi
pienokaista, Kasper nyt neljän, ja Maiju, kahden vuoden vanha. Kartanon
ympärillä käet kukkua helkyttelee, lammissa uiskentelee vesilintuja
poikinensa, Jumalan aurinko paistaa lämpimästi Mikon ja Katrin päälle,
rakkaus ja tytyväisyys asuu heidän rinnassansa. He ovat onnellisia!
-- Mitä kirkolle kuului? kysäsi Katri.
-- Kuuluihan sinne, vastasi Mikko. Kirkkoherraa veivät suorastaan
kirkosta ripittämään Heikkilän isäntää. Sitten emäntänsä kuoleman oli
hän alkanut riutumistansa riutua. Toivoa ei taida enää olla hänen
paranemisestansa. Suokoon Jumala kuolemansa helpoksi!
Katri säpsähti. Hän tiesi, että nyt voisi tulla aika, jona heidän
onnellisuutensa taivas synkistyisi.
Ja se tulikin. Ei kuitenkaan äkisti, vaan vähitellen kohosi nuot
onnettomuuden synkät pilvet. Niinkuin onnettomuus harvoin tulee yksin,
vaan sen edellä jo käy muita pienempiä, jotka ikäänkuin lausuvat: "ole
varoillasi!" niin kävi tässäkin. Eräänä päivänä, näet, syöksi metsästä
kaksi lammasta läähöttäen ja näännyksissä kartanolle. Päästyänsä
karjapihaan kaatuivat ne maahan. Mikko ja Katri, jotka heti aavistivat
jotakin onnettomuutta riensivät metsään. Täällä makasi laitumella heidän
paras lehmänsä kuoliaana ja pahoin revittynä, täällä oli myöskin koko
heidän lammaslaumansa surmattu ja osaksi syötykin. Naapuri pitäjässä oli
nimittäin pari päivää tätä ennen pidetty suuri sudenjahti. Näissä
jahdeissa ei pidettykään niin paljon lukua petojen tappamisesta, kunhan
vaan kukin saa ne karkoitetuksi omasta metsästänsä naapurin alueille,
eli toisin: niitä ajellaan pitäjästä toiseen. Säikytettyinä suurelta
ihmislaumalta olivat ne ottaneet pakonsa Risti-korpeen ja tekivät nyt
täällä tuhojansa.
-- Voi meitä polosia! huusi Mikko, väännellen käsiänsä nähtyään minkä
vahingon pedot olivat matkaan saattaneet hänelle.
Vedet juoksivat Katrin silmistä, mutta sittenkin kävi hän Mikon kaulaan
kiini ja sanoi: "Mikkoseni, kuusi vuotta on onni ja menestys alinomaa
seurannut meitä. Vaadimmeko elämältä vaan pelkkää onnea? Emmekö ottaisi
vastaan yhtäkään onnettomuutta? Älkäämme nurisko!"
-- Sinä, Katri, olet aina oikeassa vastasi Mikko. Älkäämme nurisko!
Tämän sanottua rupesi hän tyyneesti vetämään pois taljaa niistä
lampaista, jotka olivat vähimmin revityt.