Sanotaanpa että missä ikänänsä paratiisi ilmautuu, siinä on myös
kärmekin saapuvilla. Ruusupensaankin alla on se kätkössä, aina
valveilla, aina valmiina valamaan myrkkyä elämän riemumaljaan. Nuorison
iloitessa Juhannus valkeallakin, kulloin kaikkien mielet hehkui hetken
viehätyksestä, oli siellä kuitenkin, yhdet silmät, jotka säihhyivät
sisällisestä, töintuskin hillitystä, raivosta joka kerta, kun Mikko
lähestyi Katria. Nämät olivat Heikkilän vanhemman pojan Kaapon. Tämä
nuorukainen, joka nyt täytti kaksikymmentä ikävuottansa, oli hurjalla
ja irstaisella elämällänsä saattanut rehellisille ja vakaville
vanhemmillensa paljon huolta. Katriakin oli hän koettanut saada
pauloihinsa, mutta ne yksinkertaiset neuvot ja varoitukset, joita äiti
oli tälle antanut, teki kaikki Kaapon yritykset turhiksi. Nyt kun hän
näki Mikon ja Katrin astuskelevan käsi kädessä Juhannuskokon ympärillä,
arvasi hän mille kannalle asiat olivat kallistuneet ja kaikki raivon
pahat henget pääsivät valloilleen hänen rinnassansa. Kumminkin
ponnisteli hän kaikin voimin, ettei hänen mielialansa nyt pistäisi koko
seuran silmiin; kentiesi arveli hän vieläkin pääsevänsä voitolle ja
voivansa syöstä tuon hänestä nyt niin inhoittavan Mikon onnettomuuden
syvimpään alhoon. Muutama päivä tämän jälkeen aljettiin Heikkilässä
heinäntekoa. Tänne oli väki Lepäslahden torpastakin saanut käskyn tulla.
Viikatteet välähtelivät auringon paisteessa ja mehevä ruoho katkesi
miesten niittäessä kuin rajutuulen edessä. Mikko oli aina ensimmäisenä
miehenä menemässä ja Katri kulki hänen perässänsä haravoiden luokoa.
Kaapo seisoi naisten keskellä pöyhkeänä kuin teeri soitimesa, käsi
puuskassa ja huiskutellen pitkävartista piippuansa. Työhön hän ei
kajonnut.
Mikko siirtyi hetkeksi lähellä olevan ojan partaalle hiomaan
viikatettansa, joten Katri haravoidessansa viimein jäi seisomaan muista
jälempänä. Tätä tilaisuutta käytti nyt Kaapo hyväkseen tehdäksensä
viimeisen yrityksen Katrin suosion saavuttamiseksi.
-- Eikö sinusta olisi mukavampi Heikkilän emäntänä samota näitä
avaroita niittyjä, joita nyt alhaisena työntekijänä poljet? kysyi hän
lähestyen Katria.
-- Työtä en ole koskaan pitänyt alhaisena. Heikkilän emännäksi olen
liian halpa; himojesi esineeksi liian hyvä, vastasi Katri.
-- Epäilet siis sanojani? Olen kuullut, että aijot mennä Mikon kanssa
naimisiin. Etkö pidä minua hänen vertaisenansa.
-- En milloinkaan. Kun katson Mikon vakaviin silmiin, tuntuu se minusta
kuin näkisin aamukoin. Kun olen sinua lähellä tunnen rinnassani
ahdistusta ja kammoa.
Kaapon silmät välähti.
-- No onnea sitten, lausui hän naurulla, joka ei ennustanut mitään
hyvää. Lepän latvaanko teidän on aikomus rakentaa talonne? Tämän
sanottua meni hän istumaan lähellä olevalle mättäälle.
Katri vaipui syviin ajatuksiin. Heikkilän isäntä oli aina kohdellut
häntä, niinkuin muitakin alustalaisiansa isällisellä helleydellä. Katri
tiesi siis että niin kauvan, kuin tämä eläisi, ei Kaaponkaan pahuus
voittaisi varsin suurta valtaa; mutta kerran tulisi Kaapo perimään
isänsä talon, ja miten sitten kävisi? Synkät aavistukset täyttivät
Katrin mielen ja tekivät hänet varsin alakuloiseksi.