Lepäslahden torppa oli veden rannalla samannimisen lahden kainalossa.
Ani harvoin kuohutti rajutuulet lahden tavallisesti tyyntä pintaa,
harvoin eksyi tänne ulapalta yksi ja toinen vaahtoava aalto
muistuttamaan että, vaikka täällä olikin tyyntä ja hiljaista, tuolla
ulompana kuitenkin meurusi myrskyt ja vihaiset vihurit.
Lahti oli pitkä ja soukka. Rannalla kasvoi lehteviä leppiä ja tuuhevia
koivuja, jotka, nuokkuillen rantaan päin, ikäänkuin kummastelivat omaa
kuvaansa välkkyvässä vedenkalvossa. Vähän matkaa rannasta muuttui maa
viheriäisiksi, kaitaisiksi niityn kaistaleiksi ja vielä etempänä kohosi
se korkeiksi vuorijonoiksi, joiden harjalla hongat humisten kertoilivat
sataisvuotisia tarinoitansa. Lahden suussa saattoi silmä eroittaa
Heikkilän komeasti rakennetun talon, jonka alle yllänimitetty torppakin
kuului, ja jonka haltiata palvellen torpan isäntä Kasper ja emäntä Kaisa
jo olivat ehtineet saada harmaita hiuksia ohimoillensa. Yksi ainoa
poika, jolle pappi kasteessa oli pannut nimeksi Nehemias, sekä tytär,
Katri, olivat heidän avioliittonsa ainoat hedelmät. Katri oli tätä
aikaa noin parikymmentä vuotias, vaaleaverinen tytön pallukka, Nehemias
taas kahdeksannellatoista oleva, jäntevä nuorukainen, joka jo alun
toista vuotta oli isänsä edestä taloon suorittanut torpasta lankeavat
päivätyöt, sekä muut verot.
Oli Juhannusaaton ilta. Torpan väki istui nyt kylvystä päästyänsä ulkona
nurmikolla, pirtin edustalla, ihailemassa auringon laskua ja kuultelivat
laulurastaan säveliä, jotka niin suloisina kaikuivat petäjiköstä. Pirtin
ympärillä kasvoi solakoita koivuja, joihin Kasperin kirves ei koskaan
ollut hennonut kajota. Ne seisoivat siinä joka vuosi niin juhlallisina
Juhannuskoristeina, ilman että niitä täksi tilaisuudeksi tarvittiin
käydä kauempaa noutamassa, ja näiden juurella heittivät vikkelät vuohen
pojat kippaa keskenänsä.
Ulapalta näkyi venhe kiitävän torppaa kohden. Hetken perästä oli se
saapunut niin lähelle, että siinä huomattiin alasoudulla mieshenkilö
istumassa. Raikasääninen laulunsa kaikueli heleästi lahden tyynellä
pinnalla. Jopa voitiin eroittaa sanatkin:
Kullallein minä kammarin laitan pienistä pärehistä,
Matot laitan laattialle vaikka paperista.
-- Heikkilän Mikkohan se onkin, lausui Kasper, joka oli tuntenut hänet
äänestä. Varmaan tuo hän kutsun ylihuomeneksi taloon päivätyöhön.
Katrin posket punoitti. Näyttipä vähän siltä kuin olisi hän arvannut
Mikon asian paremmin, vaan ei hän virkkanut mitään.
Venhe pääsi rantaan. Solakka nuorukainen nousi siitä maalle, veti
venheen laiturille ja alkoi rivakkaasti astua torppaan päin.
-- Hyvää iltaa, vanhukset; kuinka teillä nyt Juhannusta vietetään, kysyi
hän.
-- Vanhaan tapaan vain, vastasi Kasper. Mitä Heikkilään kuuluu?
-- Eipä sen kummempata; vanha rauha vain. Mikkokin laskeikse nyt
nurmelle istumaan.
Puhe alkoi käydä vilkkaammasti, kun Kaisa rupesi ottamaan siihen osaa.
Hän kyseli, miten Heikkilän emäntä ja muut palkolliset voivat, kuinka
karjan laita oli ynnä muuta sellaista. Lopuksi kysäsi hän: vieläkö olet
aikonut jäädä taloon ensivuodeksi?
-- En, vastasi Mikko. Isäntä on myöntänyt, että saan rakentaa itselleni
torpan Risti-korpeen ja luvannut jättää se ensimmäiseksi viideksi vuotta
aivan veroittamatta. Mieleni hehkuu päästä omakseni, jos suostuisitte
antamaan Katrisenne minulle avioksi.
Vanhukset ällämystyivät.
-- Niin, no, lausui vihdoin Kasper, raapien korvallistansa.
-- No, niin, lisäsi Kaisa.
Asia oli ratkaistu -- Kas, niin, virkki Nehemias lyöden kämmenensä Mikon
käteen. Minä tulen olemaan sinulle avullinen torpan rakentamisessa.
Katrin mieltä ei nyt kukaan kuulustellut, mutta ei hän näyttänyt asiasta
olevan pahoillansakaan. Jos huhussa oli perää, niin jopa Katrin
vakkaisessakin oli Mikon ostama silkkihuivi ja kihlarahat, jotka ovela
puhemies eräänä iltana oli keinotellut Katrin käteen.
Juhannusvalkeita alkoi jo loistaa ylt'ympäri naapurikylistä korkeilta
kalliontörmäiltä. Mikko nousi nyt ylös, otti jäähyväiset vanhuksilta ja
sanoi, tarttuen Katrin käteen: "lähtekäämme mekin iloitsemaan muiden
kanssa tulille."
Käsi kädessä astuivat he nyt rantaan päin venheen luo. Vanhukset
seurasivat heitä hellillä ja yksivakaisilla silmäyksillä.
Tämän Juhannusyön vietti Mikko kylän muun nuorison seurassa leikitellen
ja tanssien kokon ympärillä nuoren morsiamensa kanssa.