Klotildan rakkaus.
Samalla hetkellä kun Sibylla käytävän varjossa antoi kätensä ja
sydämensä Raoul'ille, aivan erilainen rakkauden kohtaus tapahtui
eräässä noista komeista kesäasunnoista, joita oli rakennettu vähän
matkan päähän Pariisista Luciennes'in harjanteille. Parooni de
Val-Chesnay'n, tämän asunnon omistajan, luona oli ollut sinä päivänä
päivällisellä eräs ystävä, jonka hän siksi oli saanut muutama aika
sitten liioin tietämättänsä miten ja miksi. Se oli Louis Gandrax.
Tutustuaksensa tämän nuoren miehen perheessä, Gandrax'in ei ollut
tarvinnut käyttää niitä sotapäällikön temppuja, jotka tällaisissa
tapauksissa ovat tavallisia ja joihin hänen jäykkä luontonsa tuskin
olisi taipunut. Klotildan nero oli kaikesta pitänyt huolen. Niinkuin
kaikki hyväpäiset vaimot haluavat yhdistää riippumattomuuden
suloisuuden laillisen aseman etuihin, niin hänkin oli katsonut hyväksi
peittää edeltäpäin puolisonsa silmät murtumattoman luottamuksen
siteellä. Tulisen mielikuvituksensa, vaan ei minkään mielipiteitten
avulla hän oli tietänyt hänelle uskottaa olevansa samalla kertaa
pyhimys ja marmorikuva. Hra de Val-Chesnay, uskoen tätä imartelevaa
vakuutusta, tunsi tuota kaunista kuvaa kohtaan salaista tulta, jota
saattoi verrata ainoastaan hänen kunnioitukseensa. Jos hän joskus
sattui teaattereista tai sporttilehtereiltä etsimään vähemmin
eetteristä rakkautta, joka paremmin vastasi sitä hapeata savea, josta
hän tunsi olevansa leivottu, niin hän saavutti siitä omantunnon vaivoja
ja pelkoa, jotka eivät jääneet Klotildalta huomaamatta ja jotka vielä
lujensivat hänen yliherruuttansa. Mutta nuori parooni oli kuitenkin
kaikesta siitä huolimatta liiaksi rakastunut vaimoonsa, voidakseen
olla olematta mustasukkainen hänen suhteensa. Suureksi mielihyväksensä
hän siis näki Klotildan ajatusten kääntyneen Gandrax'in nerokkaalla
johdolla tutkimaan tieteen suuria salaisuuksia. Gandrax'in maine
muuten rauhoitti häntä erittäin suuresti; hänen tapainsa puhtaus oli
yhtä tunnettu kuin hänen neronsakin. Hra de Val-Chesnayn niukat aivot
luulivat siis tehneensä hienoa valtioviisautta osoittavan keksinnön,
suodessaan vaimollensa tällaista viatonta huvia ja päästäessään
kotoiseen yhteyteensä miehen, joka näytti olevan sille pikemmin kilpenä
kuin vaarana.
Se miellyttäväisyys, joka Gandrax'illa ensin oli Sibyllan silmissä,
heijasti hänen ystävyydestänsä Raoul'in kanssa. Sitten nuoren
tiedemiehen luja tahto, miellyttävä kauneus ja maine olivat vähitellen
ikäänkuin tartuttaneet Klotildan sydämeen, niin että hän luuli
häntä rakastavansa. Ollen sitäpaitse epätoivoissaan tietämättömiin
kadonneen hra de Chalysin hyljäyksen johdosta, hän oli päätä pahkaa
antautunut tämän epäselvän tunteen valtaan, jota hän turhaan peitteli
äkillisellä halullansa tunkeutua tieteen aarre-aittaan. Tämä nuori
vaimo koitti kuitenkin vakavasti ja innokkaasti ryhtyä niihin vaikeihin
tutkimuksiin, joihin Gandrax oli antautunut, ja tahtoi siten antaa
heidän liitollensa ylevämmän luonteen, joka korvaisi sitä surua ja
häpeätä, mitä hän tunsi sen tuottavan. Vaikka Klotildalla oli suuret
synnynnäiset intohimot, ei hänen sielunsa kuitenkaan ollut alhainen, ja
hänen vioistaankin saattoi huomata jälkiä syntyperäisestä jaloudesta,
jonka huono kasvatus oli tukahuttanut.
Louis Gandrax'in nuoruus oli ollut ankaran viaton. Kun hänet siis vasta
miehuuden ijässä valtasi tuollainen kostuva rakkaus, jonka puolipäivän
haltia väliin päästää kahleista, niin hän oli tehnyt omituisen
sopimuksen ylpeytensä kanssa, joka oli hänen päähyveensä. Voimatta
hillitä intohimoansa hän oli luullut osoittavansa mahtavaa ylevämmyyttä
pakoittaessansa Klotildan rakastamaan itseänsä ja hänen oli siten
onnistunut johtaa tahtonsa uuteen voittoon, voittoon, joka oikeastaan
oli tappio. Tämä voitto hänet hurmasi. Ylenmäärin ihastuneena Klotildan
kauneuteen ja salaisesti ylpeillen siitä ulkonaisen kunnian loistosta,
jota tämä voitto lisäsi hänen vakavalle otsallensa, hän antautui
jonkinlaisella avosydämisyydellä nauttimaan sen rakkauden iloa ja
turhuutta, joka hänestä näytti täydentävän hänen itsekästä ylpeyttään.
Hän kuvaili ainaiseksi olentoansa tässä ihanteellisessa kehyksessä
ja hän näki, miten jälkimaailma seppelöitsi hänen kunnioituksellansa
tuollaisen samalla kertaa häpeällisen ja ylhäistä neroa osoittavan
yhdistyksen johdosta, joita historia ei halveksi ilmaista. Tästä
lähtien tuo nuori materialisti polki ylpein jaloin sitä maata, joka
näytti olevan hänen omansa, ja hän saattoi varmemmin kuin koskaan ennen
kertoa mielilauselmansa: "On olemassa Jumala!... nimittäin tietävä ja
tahtova ihminen!"
Hän ei kuitenkaan tiennyt kaikkea ja hän sai sen nimen-omaan huomata
juuri sinä iltana, kun tapaamme hänet Luciennes'issa rouva de
Val-Chesnay'n ja hänen miehensä seurassa. Säännöllisten harjoitusten
ja tieteellisten tutkimusten nojalla hän oli ollut koko päivän
Klotildan luona, joka oli laittanut pienen laboratorin huvilaansa.
Hän oli Gandrax'in tultua kertonut hänelle kirjeestä, jonka hän
juuri oli saanut hurskaalta tädiltänsä ja jossa rouva de Beaumesnil
mainitsi kreivi de Chalysin oleskelevan Férias'issa liittäen tähän
uutiseen muutamia Raoul'ia koskevia myrkyllisiä sivuseikkoja hänen
elämäntavoistansa ja suhteistansa Sibyllaan. Rouva de Val-Chesnay'ta
huvitti erinomaisesti ajatus, että kreivi de Chalys oli muuttunut
erakoksi ja kuoripojaksi. Gandrax katsoi riittäväksi kohottaa
olkapäitänsä ja vältti tätä keskustelun ainetta. Klotilda oli näyttänyt
lopun päivää hajamieliseltä ja etenkin päivällisen aikana hän oli
osottanut huonoa tuulta Gandrax'ia kohtaan häntä pistelemällä, joka ei
tosin levottuuttanut nuorta tiedemiestä, vaan loukkasi kuitenkin vähän
hänen ylpeyttänsä. Tämä ei sitäpaitse ollut ensikerta kuin Klotildan
myrskyinen luonne oli nostanut pilviä heidän taivaallensa. Gandrax'illa
oli tapana vastustaa näitä satunnaisia oikkuja pistävällä ja ylhäisellä
kylmyydellä, jota hän mielellään osotti puheellansa ja kasvoillansa.
Hän oli aina lähtenyt näistä koetuksista yhä lujemmin luottaen siihen
vastustamattomaan ja tenhosaan ylevämmyyteen, jota hän mielellään
tunsi itsessään olevan. Hän tahtoi tänäkin iltana antaa oppilaallensa
jonkun pilkallisen nuhteen; hän odotti siis kärsimättömänä että
hra de Val-Chesnay suvaitsisi mennä polttelemaan puistoonsa tai
hevoshuoneisinsa ja jättäisi hänet kahden kesken Klotildan kanssa
siihen kesä-salonkiin, missä he olivat olleet päivälliseltä päästyänsä.
Mutta Klotilda puolestaan saattoi hänet ällistymään. Hän oli juuri
heittäytynyt eräälle sohvalle väsymystä ja välinpitämättömyyttä
ilmaisevaan asentoon. Juuri kun tuo rauhallinen parooni alkoi salaa
hiipiä pois, hän kutsui häntä lempeällä äänellä takaisin:
-- Roland, polttele täällä, ystäväni, minä pyydän sinua!... Me olemme
yksinämme, ja minä olen niin vähän sinua nähnyt tänään!
Hra de Val-Chesnay, joka ei juuri ollut tottunut tällaisiin rakkauden
puuskiin, jäi aivan hämillään paikoillensa. Hän jupisi muutamia
kiitollisuuden sanoja, poltti sikarria ja istuutui erääsen syrjäiseen
nurkkaan, sen sijaan että Gandrax istahti hiukan kiivaasti parin
askeleen päähän sohvasta ja loi Klotildaan ankaran katseen. Nuori vaimo
ei siitä ensinkään välittänyt: hän katseli hajamielisen näköisenä
muutaman minuutin ajan puoliksi aukinaisesta ovesta kuun säteitä,
jotka loivat valonsa varjokkaasen puistoon ja syksyn usvaan; sitten
hän lausui kääntyen uudestaan puolisonsa puoleen, samalla hellällä ja
ystävällisellä äänellä:
-- Ystäväni, missä oletkaan? Miksi niin etäällä?... Minä pidän
sikarriesi tuoksusta... Tulehan toki tännemmäksi!
Hän osotti hänelle viuhkaimellansa erästä tuolia, jonka luo hän veti
sohvansa.
Roland oli kiiruhtanut täyttämään hänen pyyntöänsä. Klotilda laski
valkoisen kätensä nuoren miehen pään päälle, taivutti sen sohvan
syrjälle, kumartui sitten suloisesti hänen kasvojensa ylitse ja katseli
häntä silmiin.
-- Sinä olet kaunis! hän sanoi.
Ja hän rupesi jälleen uneksivaan asentoonsa, yhtä mittaa sivellen
Rolandin vaaleita hiuksia.
Oltuaan tuokion ääneti, hän kääntyi äkkiä Gandrax'in puoleen ja sanoi:
-- Oi kuinka kaunis ilta!
-- Sangen kaunis! Gandrax sanoi.
-- Minä ihantelen näitä ensimäisiä syys-iltoja!... Sinun hevosesi ovat
kiiltäviä kuin silkki, Roland... Oletteko nähnyt, Gandrax, mieheni
hevosia? Kiltin lapsen... ja kunnon miehen hevosia!
-- Aivan niin, Gandrax jupisi.
Taas oli tuokion äänettömyyttä. Klotilda alkoi nauraa ja sanoi:
-- Kas niin, Roland, minä käytän väärin hyvyyttäsi... Mene vähäksi
aikaa katselemaan hevosiasi, minä annan sinulle luvan, -- etenkin
kun tämä sikarrin savu... oh ei, se ei ole vaarallista!... mutta se
minut päihdyttää... huumaa!... Mene, ystäväni... pariksi kymmeneksi
minuutiksi vaan ei kauemmaksi, ymmärräthän.
Nuori parooni, onnestaan ihastuneena, painoi huulensa vaimonsa kädelle
ja lähti riemuissaan.
Gandrax antoi hänen poistua; sitten hän nousi ja sanoi turhaan
tyynyyttä teeskennellen, sillä hänen äänensä vapisi kiukusta:
-- Klotilda te luultavasti tahdotte selittää minulle tämän tapauksen,
vai kuinka?
-- Minkä tapauksen, ystäväni? Klotilda sanoi lempeällä ja viehättävällä
äänellä.
-- Tuon äskeisen julman koketeeraamisenne!
-- Kuinka!... tarvitseeko sitä teille selittää? Ettekö sitä itse
ymmärrä? -- Hän hymyili. -- Oi älkää rypistäkö olympolaisia
silmäkulmianne... te näette turhaa vaivaa! No niin, minä selitän tämän
tapauksen teille yhdellä sanalla, sanalla, joka jo liiankin kauan on
polttanut huuliani;... mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!
Hän käänsihe sitten sohvallansa, katso? häntä silmiin ja lausui pannen
sanoihinsa kylmän koron:
-- Te olette minulle vastenmielinen!... Ymmärrättekö?
Gandrax ei ensin liikahtanut paikaltansa, sitten kääntyi hän äkkiä
horjuen, ikäänkuin olisi saanut pistoolin luodin päähänsä; hän tointui
kuitenkin ponnistaen lujaa tahtoansa, astui muutaman askelen huoneessa
ja sanoi kylmästi, palaten Klotildan luo, joka yhä vielä nojaten, mutta
ruumis suorana ja pää pystyssä oli katsellut häntä säälimättömin silmin:
-- Herjaus ei ole mikään selitys. Mitä on tapahtunut? Mitä on?
Miks'ette rakasta minua enään?
-- Miks'en? hän toisti katkeralla ja kiivaalla äänellä: sentähden
ett'en milloinkaan teitä ole rakastanut! sentähden ett'ei kukaan
vaimo teitä koskaan ole rakastava... joll'ette häntä mene etsimään
haaremin liasta! sentähden ett'ei teissä koko teidän tieteenne ohessa
ole sydäntä, sielua, henkeä... ei mitään mikä saattaisi kohottaa
hairahtunutta vaimoa hänen omissa silmissään, mikä saattaisi verhota
hänen vikansa, jalostuttaa hänen heikkoutensa, sulostuttaa hänen
häpeänsä,... eikä mitään, mikä saattaisi väliin tehdä hänen rakkautensa
hänelle jaloksi unelmaksi, innostukseksi, runollisuudeksi...
uskonnoksi!... Ei! Jumalan kiitos, en ole teitä koskaan rakastanut! En
ole teissä rakastanut muuta kuin ystävänne varjoa... ystävänne, jota
minä ihailen, ihailen ikuisesti!... Ja mitä nyt sanon, se on ollut
sydämessäni ensi hetkestä aikain, tietäkää se. Minä pakokin itseäni
kuitenkin, minä koetin erehtyä, koetin luulotella itselleni rakastavani
teitä, sillä vaimo, joka on ensi hairahduksensa tehnyt, riippuu siitä
epätoivoisena kiinni, niin halpana kuin hän pitääkin tekoansa!... Ja
te, te olette luulleet masentavanne minut, lumoavanne minut ja olevanne
minun herrani ja valtiaani!... Mies parka!... te näette, pelkäänkö! --
vaan älkäämme siitä puhuko... Minä luulen teidän nyt ymmärtävänne?...
Sitä paitsi joko te ymmärsitte tai ette, se on minusta samaa tekevä!
Pää-asia on, että tästä tulee loppu, lopettakaamme siis... Menkää
tiehenne!... ja laittakaa, ett'en teitä enää näe koskaan, sillä te
kauhistutatte minua, -- suoraan sanoen.
Ja hän laskeutui jälleen veltompana sohvalle.
Gandrax lähti. -- Käydessään lähimmälle rautatien asemalle, hän
pysähtyi tuon tuostakin ja talui käden otsallensa, luullen tuntevansa
maan tärisevän jalkainsa alla. Kello oli yksitoista illalla, kun
hän saapui kotiin. Hän astui sisälle laboratooriinsa ja heittäytyi
eräälle tuolille; tuokion kuluttua hän nousi, ikäänkuin hän ei olisi
saattanut kestää paikoillaan pysymistä, ja alkoi hitain ja säännöllisin
askelin kävellä pitkin lattiaa. Hänen ohimoittensa nopea tykytys soi
hänen korvissaan kuin hätäkello. Kaikkinainen sekasorto oli päässyt
valloilleen hänen aivoissansa. Tästä äkillisestä heräjämisestä ja
tästä rajattomasta vaipumisestansa hän haperoiten, etsi, laskeumatta
alas ylpeytensä kukkuloilta, jotakin tukea, mihin hän saattaisi
tarttua: hän ei sitä löytänyt. Hänen tieteensä, hänen kirjansa, hänen
kunniansa, jopa hänen jalo köyhyytensäkin, joilta yht'äkkiä oli
riisuttu se sulous, mihin Klotildan rakkaus ne oli pukenut, tuntuivat
hänestä inhottavilta. Hänen ulkopuolellaan ei ollut mitään voimaa,
mitään lohdutusta, mitään toivoa, -- ainoastaan tyhjyys. Hän olisi
tahtonut itkeä; mutta hänen kuivettuneessa sielussaan ei ollut jälellä
ainoatakaan niistä lähteistä, mistä saattaisi kyynel herahtaa. Hän
käveli sitten aaveentapaisesti yhtämittaa aina päivän ensi koittoon.
Kun hänen ikkunoissansa kimalteleva aamurusko saattoi hänet yhä
vastustamattomampaan ja selvempään todellisuuteen, kun hänen piti alkaa
elämänsä, otsalla tämä häpeä ja sydämessä tämä haava, niin hän ei sitä
saavuttanut. -- Hulluuden aate välähti hänen aivoihinsa: hän lähestyi
äkkiä erästä seinään rakennetuista hyllyistä, tarttui erääsen ruskealla
nesteellä täytettyyn pulloon ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. --
Sitten jatkoi hän taas kolkkoa kävelyänsä, hänen askeleensa kävivät
yhä raskaammiksi. Yht'äkkiä hän pysähtyi, teki suonenvedon tapaisia
liikkeitä käsillään ja kaatui maahan. Muutamat talon väestä kuulivat
kolahduksen hänen kaatuessansa ja riensivät apuun: hänet kannettiin
vuoteellensa ja lähetettiin hakemaan lääkäriä. Kaksi tuntia houraillen
nukuttuansa hän heräsi ja jaksoi lausua sanat Raoul'ille lähetettävään
sähkösanomaan.
Raoul saapui saman päivän iltana ja ajoi heti Gandrax'in luo junasta
lähdettyänsä. Hän astui ylös portaita tapaamatta ketä puhutella.
Tiedemiehen kamari oli jonkinlaisen luostarinsellin tapainen; pieni
lamppu loi siihen hämärätä valoansa. Eräs vanha vaimo luki eräässä
nurkassa. Kalkilla valaistun seinän vieressä oli rautainen vuode,
jolla Raoul näki Gandrax'in lepäävän. Hänen mustat hiuksensa olivat
hajallansa ja taaksepäin työnnetyt, jonka kautta hänen tuhkanharmaan
kalpeuden peittämä otsansa jäi paljaaksi. Hänen laihoille poskillensa
ja kiiluviin silmiinsä ilmaantui hymy, kun hän näki Raoul'in tulevan.
Hän ojensi ponnistaen hänelle kätensä ja sanoi matalalla äänellä:
-- Oi, minä olen hyvin iloinen saadessani sinut nähdä. -- Mutta, hyvä
Jumala! Mitä on tapahtunut? Joko kauvan olet ollut kipeänä?
Gandrax viittasi vaimolle, joka häntä hoiti, ja hän lähti heti pois.
Sitten hän osotti Raoul'ille sormellaan sitä tyhjää pulloa, joka oli
asetettu lampun viereen. Raoul tarkasti sitä hätäisesti: surumielinen
katse ilmaantui hänen kasvoillensa; hän lähestyi vuodetta ja sanoi
katsoen Gandrax'ia silmiin:
-- Klotildako?
-- Niin, Gandrax sanoi ja jatkoi tuokion kuluttua: elämäni ensimmäinen
heikkous... ja viimeinen!
-- Oi onneton!... mutta koska olet pysynyt hengissä tähän asti, saattaa
ehkä toivoa... Opiumi jättää sinut henkiin... Missä on lääkäri, mitä
hän sanoo?
-- Lääkäri olen minä... Hän sanoo, että hermosto on turmeltu, ja että
minä olen hukassa... Minä en ole enää muuta kuin toiseksi muuttuva aine.
-- Mutta sinä saatat erehtyä, Raoul innostuneena huudahti. Annahan
minun kutsuttaa joku? ketä tahdot?
-- En ketään... tarpeetonta... älä häiritse minua; istu.
Herra de Chalys istuutui eräälle tuolille vuoteen viereen:
-- Onko sulla tuskia paljon, ystäväni?
-- Paljon... Olen tehnyt erehdyksen... annos oli liian väkevä; mutta
minä olin mieletön.
Hetkisen kuluttua pilkallinen hymy väreili Gandrax'in suljetuilla
huulilla:
-- Entä sinä, hän sanoi heikolla äänellä, sinun sanotaan käyvän
messussa?
-- Ystäväni, minä pyydän sinua...
Kauan kesti äänettömyyttä, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin sairaan
syvää hengitystä ja hänen pään-aluksensa viereen asetetun kellon
naksutusta. Mutta Gandrax'in silmät, jotka lakkaamatta tuijottivat
Raoul'in silmiin, näyttivät ilmaisevan tuskallista levottomuutta.
-- Haluatko jotain, Louis? Raoul kysyi kallistuen sairaan puoleen.
-- Miks'et sinä itke?
-- Ystäväni, minä näen hirveätä unta, minä olen kauhusta jähmistynyt!
-- Hän ei itke!... Gandrax jupisi.
Taaskin tuokion kuluttua hän sanoi kovemmalla äänellä:
-- Mitä kello on?
-- Heti on puoli yö.
-- Mikä päivä?
-- Torstai.
-- Anna minulle kätesi... anna pian!
Raoul nousi heti ja tarttui hänen käteensä.
-- Louis, hän sanoi, eikö sulla ole mitään käskettävää? eikö ole
mitään, mikä sua levotuttaa? Oletko tälläkin kauhealla hetkellä
ajatustesi herra?... Oletko vakaa?... Tiedätkö, missä olet... minne
menet?
-- Minnekö menen?
Kauhea hymy levisi Gandrax'in huulille. Hän kohosi puoliksi istumaan
vuoteellensa, veti äkkiä pois kätensä, josta Raoul piti kiinni, ja
sanoi antaen sen laskeutua maahan päin ja tehden sillä hurjan intoa
osottavan liikkeen:
-- Tuonne!
Hänen kätensä jäi riippumaan alaspäin, hänen silmänsä mulkoilivat ja
hänen päänsä vaipui voimatonna pään-aluselle. -- Raoul kätki, hetkisen
ääneti katseltuansa, otsansa käsiinsä ja kyyneleitä vieri hänen
sormiensa lomitse; mutta Gandrax ei niitä voinut nähdä.
Herra de Chalys valvoi yksinänsä ystävänsä maallisten jäännösten
ääressä. Kolmantena päivänä siunattiin ruumis Saint-Sulpice'n kirkossa
samalla kertaa loistavasti ja yksinkertaisesti, niin että se muistutti
sekä nuoren tiedemiehen saavuttamaa kunniata että hänen köyhyyttänsä.
Astuessansa kirkkoon Raoul huomasi eräässä sen syrjäisemmistä osista
mustaan puetun naisen, jonka nuoruuden ja kauneuden loiste häntä
hämmästytti; hän tunsi väreen käyvän läpi ruumiinsa. Se oli todellakin
Klotilda; hän oli saapunut hautajaisiin tuollaisen voimakkaitten ja
draamallisten mielenliikutusten halusta, joka on omituinen hänen
kaltaisillensa naisille, tai sitten jonkin salaisen tunnon-vaivan
pakotuksesta. Hän kuului useampia kertoja itkevän harsonsa peittämänä.
Nämä kyynelet olivat todellisia; mutta hän itki paljon enemmän omaansa
kuin julman rakkautensa uhrin onnettomuutta. Hänen kohtalonsa näytti
hänen silmissänsä saavan sen surullisen päivän ja kirkkoa valaisevien
sinertävien liekkien valon. Hän joutui epätoivoon tulevaisuutensa
johdosta. Hänen mieleensä palasi suloinen muisto lapsuutensa
onnellisista tapauksista, Férias'in metsistä ja kedoista ja siitä
rauhasta, minkä hän oli sinne jättänyt. Näistä muistoista kumminkaan
yksi, joka yht'äkkiä oli hänessä herännyt, ei tahtonut häntä jättää:
hän oli näkevinänsä hullun Férayn makaavan Férias'in linnanpihalla
ja kohottavan yht'äkkiä niitä verisiä metallipalasia, jotka hän oli
hänen vaatteihinsa sitonut, sekä tekevän kädellänsä, samoin kuin joku
Macbeth'in traagillisista noidista, liikkeen, joka uhkasi onnettomuuden
kostoa.
Puolipäivän aikaan kreivi de Chalys, toimitettuansa loppuun surullisen
tehtävänsä, palasi asuntoonsa. Hän oli vetäytynyt erääsen alakerroksen
suureen saliin, joka jo kauan oli ollut suljettuna ja jonne valoa
tuskin pääsi siitä ikkunasta, jonka etuluukut hän oli avannut. Ovi
avattiin yht'äkkiä ja vanha palvelija astui siitä arasti sisälle.
-- Eräs nainen odottaa herra kreiviä, hän sanoi.
Raoul nousi kärsimättömästi ylös.
-- Mutta minä en odota ketään! hän sanoi.
Hän ei ollut sanonut tätä vielä loppuun, kun rouva de Val-Chesnay astui
saliin. Vanha palvelija meni joutuisasti pois.
Klotilda oli pysähtynyt Raoul'in eteen ja seisoi liikahtamatta. Hänen
harsonsa oli alas laskettuna, peittämättä kumminkaan hänen kalpeuttansa
ja hänen liekehtiviä silmiänsä. Hänen mustaan murhepukuunsa puettu
komea vartalonsa, hänen synkkä suloutensa ja ylpeä kauneutensa
levittivät hurmaavaa loistetta. Raoul katseli häntä päättämättömyyttä
ja vihaa ilmaisevin silmäyksin. Klotilda veti verhon hitaasti
silmiltänsä ja loi häneen rukoilevan silmäyksen.
-- Mitä tahdotte? kreivi kysyi jyrkästi.
-- Teidän sääliänne, Raoul.
-- Sitä ette saa!
Hän kääntyi ja astui muutaman askelen. Sitten hän palasi Klotildan luo
ja kysyi:
-- Tiedättekö, että hän murhasi itsensä. Joll'ette sitä tiedä, minä
ilmoitan sen teille! Jos sen tiedätte, pidän teitä... rohkeana tänne
tullessanne!
-- Minä tiesin sen! Klotilda jupisi.
Klotilda heittäytyi eräälle sohvalle, painoi päänsä erästä silkkityynyä
vasten ja alkoi itkeä. Raoul käveli pitkin askelin hämärän salin
toisesta päästä toiseen ja pysähtyi äkkiä hänen eteensä ja sanoi:
-- Suokaa anteeksi, rouva, jättäkäämme se. Kaikki tämä on hyödytöintä
ja... vastenmielistä.
Klotilda kohotti päätänsä.
-- Mutta kumminkin, hän sanoi, tiedättekö niin hyvin itsekään, mitä on
tapahtunut? Luuletteko olevanne niin osaton tähän onnettomuuteen...
tähän rikokseen... jota suren kanssanne? Ettekö juuri ole se, joka
olette minut työntäneet tähän pyörteesen... jonka seuraukset olette
nähneet?... Ettekö ole minulta anoneet minun rakkauttani?... Olenko
sitä uneksinut, sanokaa?... ja kun sitä teille tarjosin, ettekö ole
minua rääkännyt, nöyryyttänyt, saattanut epätoivoon... antautuessanne
minun nähteni toiselle? Ja tänään ette suo minulle säälin sanaa...
anteeksi-annon sanaa? Ja mitäpä teillä olisikaan minulle anteeksi
annettavaa... paitse sitä että olen rakastanut teitä tuossa rakkauteni
varjokuvassakin, johon epätoivoissani olin tarttunut, koska hän vielä
muistutti teitä... koska hän mulle puhui teistä, koska hän teitä
rakasti!... Oi suuri Jumala! se on hänet murhannut, jollette sitä
tiedä, sillä hetki tuli, jolloin kauhistuen heräsin unelmastani;... en
saattanut häntä kauemmin pettää... totuus pääsi huuliltani ja huumasi
hänet kuin ukonisku!... Surkutelkaa te häntä; minä häntä vihaan! Hän ei
enää tunne tuskaa!
Hän nojasi kalpeata otsaansa käsiinsä ja alkoi rajusti itkeä.
-- Rouva, Raoul vakavasti sanoi, en ensinkään moiti teitä, mutta moitin
katkerasti itseäni ja ajattelematonta käytöstäni, joka on saattanut
teidät sellaisiin rikoksiin ja tuottanut teille sellaista surua...
Pyydän sitä teiltä anteeksikin, jos niin tahdotte. Nyt teidän tulee
tietää, että meidät erottaa toisistamme mitä syvin kuilu, ja ettei tätä
selitystä sovi toistaa eikä edes pitkittää meidän välillemme ankaran
vihan syntymättä... Lähtekää, minä sitä pyydän.
Nämä sanat lausuttuansa Raoul heittäytyi eräälle nojatuolille,
ikäänkuin nämä tuskalliset mielenliikutukset olisivat häntä painaneet.
Nuori vaimo oli noussut seisomaan.
-- Minä lähden, hän sanoi hiljaa ja lempeästi. Ettekö anna minulle
kättänne, Raoul?
Raoul teki kieltävän liikkeen, ja kääntyi nojaten otsaansa käsiinsä.
-- Oi! Klotilda jatkoi samalla rukoilevalla äänellä, kuinka kova te
olette! Minä pyydän teiltä niin vähän... minä, joka olisin niin paljon
teille antanut! Ja tämä minun rakkauteni... elämässäni ainoa!... eikö
sekään ansaitse ainoatakaan lempeätä sanaa... edes tänä viimeisenä
hetkenä?... Ah, olkaa vakuutettu siitä, että kunnioitan kaikkea mikä
sitä ansaitsee; mutta yksi asia on, jonka tahtoisin teille sanoa,
ennenkuin lähden... epäilemättä iäksi!
Raoul kuuli sitten kahisemista: Klotilda oli heittäytynyt polvillensa
matolle hänen eteensä.
-- Raoul, hän jatkoi, minä en ole minkään arvoinen, tiedän sen kyllä...
Minut on lapsuudesta aikain huonosti kasvatettu, kun minun ei ole
annettu oppia muita kuin intohimon lakeja; minulla ei ole mitään
arvoa maan päällä, ei mitään hyvettä eikä uskoa... Minä taidan vaan
rakastaa... ja minä rakastan teitä!... Te olette minun uskontoni;...
minä rakastan teitä, kuten tahtoisin rakastaa Jumalaa!... Voi jos
olisitte paremmin minut tuntenut, ette kenties olisi niin paljon
halveksineet minun lempeäni... sillä minä vannon, ettei löydy toista
sellaista taivaan alla! Nyt on kaikki lopussa... minä tunnen sen, ja
on melkein mieletöntä luulla, että teidän sydämenne vielä joskus mulle
avautuisi... Tietäkää kumminkin... sitä tahdoin teille sanoa, tietäkää
että jään teille uskolliseksi... ja että millä hetkellä tahansa... kun
lausutte yhdenkin sanan, teette yhdenkin merkin... jätän kaikki teitä
seuratakseni, vaikka konttaamalla maailman ääriin... palvelijananne,
orjananne!... Hyvästi!
Hän tarttui Raoul'in käteen, puristi sitä kovasti rintaansa vastaan ja
painoi sille huulensa. -- Raoul tempasihe irti melkein väkivaltaisesti,
nosti nuoren vaimon äkkiä ylös ja sanoi, itsekin nousten, matalalla ja
käskevällä äänellä:
-- Pyydän teitä herkeämään!
Klotilda seisoi vavisten ja oli melkein pyörtyä.
-- Sanokaa minulle, että säälitte minua, hän jupisi, ja minä lähden!
-- Niin, minä säälin suuresti teitä, Klotilda. Lähtekää! Hän loi vielä
kerran Raoul'iin mustat silmänsä, joissa kyyneleet kiilsivät, huokasi
pitkään ja lähti hitain askelin.
Seuraavana päivänä aamulla herra de Chalys lähti takaisin Fériasiin.