V.

Sibyllan rakkaus.

Linnaan palatessansa Sibylla oli jonkinlaisen lumouksen valtaamana:

hän ei saattanut käsittää että se sopimus, jonka hän oli lopuksi

tehnyt Raoul'in kanssa, oli yksi noita epämääräisiä ja epäluulon

alaisia liittoja, joihin intohimo yllyttää; hän oli siis sittenkin

joutunut sen heikkouden valtaan, jota hän niin suuresti oli pelännyt.

Hän ei kuitenkaan katunut mitään. Hän ajatteli itseksensä, emmekä

me tahdo laisinkaan häntä siitä moittia, että liiallinen viisaus

ja lujuus vivahtaa itsekkäisyyteen, ja että sielun into ja sydämen

heikkous toisina elämän hetkinä antavat jalompia neuvoja kuin järjen

ylevimmätkään ohjeet. Hän käsitti haaveksimatta kaikki ne vaarat,

kaikki ne huolet ja kaikki tuskat, joitten alaisiksi hänet saattoi

se yritys, mihin hän oli ruvennut. Mutta rohkeana ja salaisen ilon

valtaamana hän kävi niitä vastaan; hänen hellyytensä oli herännyt

kokonaan ja vielä kasvanutkin joutuessaan yhteen Raoul'in intohimon

kanssa; hän oli samalla myöskin oppinut osoittamaan hänelle suurempaa

kohtuuden tuntoa, kunnioittamaan häntä enemmän, ja tästä lähtien

hänestä tuntui siltä kuin hän niitten kylmien mielipiteitten asemasta,

joita hän tähän asti oli noudattanut, antautuisi samalla kertaa

ylevämmän ja suloisemman velvollisuuden alaiseksi, sen nimittäin että

hän uhraisi itsensä sen henkilön menestykseksi, jota hän ihaili, ja

panisi tässä yrityksessä alttiiksi rauhansa, jopa maineensakin ja, jos

tarvittiin, henkensä.

Suora seuraus tästä päätöksestä olisi epäilemättä ollut se, että hän

olisi täyttänyt kreivin toiveet ja ottanut hänen kätensä; mutta vaikka

Sibylla tätä ajatteli, hän hylkäsi kuitenkin heti sen ajatuksen,

olkoonpa sitten sentähden, ettei hän saattanut kokonaan voittaa

luontonsa ylpeyttä ja jäykkiä mielipiteitään, tai sentähden että hän

hämärästi pelkäsi, ett'ei Raoul'in sydän enää yhtä palavasti haluaisi

sitä ihmettä, jota hän siltä vaati, kun ei hän enään olisi ollut sen

hintana.

Vähän sen jälkeen markiisi ja markiisitar kuulivat Sibyllan omin suin

kertovan taistelustansa, joka, niinkuin hän itse nauraen sanoi, ei

päättynyt hänen voitoksensa. Hän jätti heidän hyväksyttäväksensä sen

rauhan ja ystävyyden sopimuksen, jonka hän oli luullut tarvitsevansa

solmita hra de Chalys'in kanssa, kuitenkin nimenomaan sillä ehdolla,

että Raoul lakkaisi pyytämästä hänen kättänsä. Tämän erityisen ehdon

tarkoitus oli yhtä selvä hra ja rouva de Férias'ille kuin oikeastaan

Sibyllalle itsellekin. He eivät epäilleet, että heidän poikansa tytär

nyt oli lopullisesti vakaantunut ajatuksessansa mennä naimiseen kreivin

kanssa ja että tämä koetus-aika, jonka hän Raoul'ille määräsi, ei

ollut mitään muuta kuin, käyttääksemme vanhan markiisin sanoja, keino

säilyttää aseitten kunniaa. Heidän keskustelemisensa miss O'Neil'in ja

abotti Renaudin kanssa oli saattanut heidät kallistumaan yhä enemmän

ja enemmän kreivin puolelle, jota kohtaan kirkkoherra etenkin oli

osottanut hellää mielisuosiota, sanoen että hänen sielunsa tosin oli

häiriintynyt, vaan ei kuitenkaan turmeltunut, ja että se vielä saattoi

tulla osalliseksi taivaan ilosta, sillä hänen omatuntonsa oli vielä

valveilla, koska hän saattoi olla epätoivoissaan. Siitä huolimatta hra

ja rouva de Férias luulivat että Sibylla hiukan liian aikasin antautui

sille tielle, jolle he itse näyttivät hänen johdattaneensa. Markiisi

nuhteli häntä lempeästi hänen hätäilemisestään: hän ei kuitenkaan

kieltäynyt hyväksymästä niitä edeltäpäin tehtyjä sopimuksia, joihin hän

oli Raoul'in kanssa sitoutunut, ja kohtelemasta kreiviä niinkuin ainakin

erinomaista miestä ja etevää taiteilijaa, joka sattumalta oleskeli

seudussa ja jonka kanssa oli onni välistä seurustella.

-- Ymmärräthän sinä, tyttäreni, vanhus lisäsi, huulilla hiukan

ivallinen hymy, kuinka varovainen tulee sellaisissa sopimuksissa olla,

joitten lopullinen päätös on niin epävarma!

Hra de Férias, tietysti itsekin osottaaksensa tätä toivottavaa

varovaisuutta, lähti seuraavana maanantaina poikansa tyttären ja

miss O'Neil'in mukana kylään, ja kaikki kolme menivät katsomaan hra

de Chalys'ia, joka mitään aavistamatta oli telineillänsä. Raoul oli

viettänyt sunnuntaipäivän ääneti kuunnellen ikkunasta urkujen kaukaista

ääntä, johon tuuli sekoitti meren humisevaa kohinaa. Markiisin ja

Sibyllan tulo näytti hänestä niin hyvältä enteeltä, että hänen kauniit

kasvojensa piirteet alkoivat ilosta loistaa. Hra de Férias ensin

suuresti maalauksia ylistettyänsä ilmoitti herra de Chalys'ille, että

jos hän joskus jäljestä puolen päivän pitäisi hetken lepoa ja sattuisi

suuntaamaan kävelynsä Férias'in linnaan päin, niin rouva de Férias

olisi siitä kiitollinen.

Oli tiettyä, ett'ei sellaista sattumusta tarvinnut kauan odottaa.

Raoul käytti kuitenkin sangen varovaisesti hyväksensä vanhan markiisin

kohteliaisuutta, jota hän oli ymmärtänyt arvostella oikealta kannalta.

Sitäpaitsi hän tunsi olevan sulouttakin siinä omituisessa uutuudessa,

jonka alaisena hän oli, niin että hän pelkäsi sitä lopettaa. Hän

uskalsi tuskin maistaakaan sitä onnea, jonka hän kuitenkin tiesi olevan

vaan hourua. Vuoden aika oli mitä ihanin. Sill'aikaa kun aurinko paahti

polttavilla säteillänsä rannikon korkeita hiekkamäkiä ja ilahutti

näillä seuduin tavallisia, kuivettuneessa ruohossa hyppeleviä sinisiä

heinäsirkkoja, hän sulkeutui kirkon viileään siimekseen ja vietti

siellä taiteensa ja unelmiensa keskuudessa suloisimpia hetkiä, mitä

hän koskaan oli elänyt. Kirkkoherra kävi säännöllisesti joka päivä

ihailemassa hänen työtänsä. Hän toi hänelle puutarhansa hedelmiä,

joita kreivi ahmi kuin koulupoika vanhuksen suureksi iloksi. Kun

Raoul väliin sattui istumaan poltellen muutamia minuuttia kirkon

seinien siimeksessä, niin kirkkoherra tuli istumaan hänen viereensä

nurmelle tai jollekin hautakivelle ja he haastelivat siinä keskenään

ystävällisesti ja kuuntelivat tyynien aaltojen kohinaa, jotka vierivät

rannan kiviä vastaan.

Kreivillä oli toinenkin vielä hartaampi kumppani, joka oli hänelle yhtä

rakas, sillä hän muistutti samoin kuin kirkkoherrakin hänelle Sibyllaa

ja oli, vaikk'ei hän ollutkaan mikään ruusu, elänyt hänen seurassansa.

Se oli Jacques Féray. Jacques Féray'lta ei ollut hänen alituisessa

joutilaisuudessansa jäänyt huomaamatta, että jotakin kummallista

tapahtui Férias'in kirkossa. Hän oli ensiksi alkanut arasti kuljeksella

oven läheisyydessä ja oli sitten sattunut tulemaan aina telineitten

luo, johon hän oli jäänyt ihastuksissaan seisomaan katsellen sitä

säteilevää maailmaa, joka vähitellen oli levinnyt muuriseiniin ja

kuoriin. Raoul oli Sibyllalta itseltä kuullut osan tämän miehen

elämäkerrasta, jota kirkkoherra sitten oli täydennellyt. Synnynnäisen

hyvänluontoisuutensa ja viattoman valtioviisauden vaikutuksesta

hän otti ystävällisesti Jacquen vastaan ja hänen oli helppo saada

hänet tutustumaan itsensä kansa puhumalla hänelle innostunein mielin

Sibyllasta, sillä mielipuoli käsitti vaistomaisesti hänen puheensa

totuuden. Siitä lähtien Jacques katsoi sopivaksi käydä joka aamu

telineillä, mistä hän enimmiten äänetöinnä piti silmällä Raoul'in työn

edistymistä. Hän ei kuitenkaan jättänyt suosiollisesti vastaamatta

niihin kysymyksiin, joita kreivi hänelle tuon tuostakin taiteilijoille

omituisesta hyväsydämisyydestänsä teki. Sibylla oli heidän tavallisena

keskustelu-aineenansa.

-- Rakastathan sinä häntä, poikani, vai kuinka? Raoul sanoi hänelle

eräänä päivänä.

-- Niin ja tekin! Jacques Féray vastasi, huulilla hieman ilvehtivä

hymy. -- Älkää vaan tehkö hänelle pahaa! hän lisäsi sitten ankarammalla

äänellä.

Jacquesin kasvava luottamus hänen uuteen ystäväänsä meni niinkin

pitkälle, että hän ilmoitti Raoul'ille salaisen surunsa, joka häntä

julmasti vaivasi. Tuon onnettoman vaimo ja pikku tytär lepäsivät

Férias'in kalmistossa kahden turvekummun alla, jotka vielä olivat

näkyvissä, vaikka ne aikain kuluessa olivatkin paljon alentuneet. Siitä

aikain kuin Sibyllan hurskas huolenpito oli antanut hiukan rauhaa hänen

häiriintyneelle mielellensä ja hiukan sitä selittänyt, Jacques oli

ottanut tavaksensa istuttaa näille kahdelle kummulle metsäkukkia ja

toisten kuihduttua istuttaa uusia. Maan tavan mukaan oli tämä siunatun

maan osa pian jälleen tuleva yhteiseksi maaksi, ja joku sydämetön

pilantekijä kylässä oli ilmoittanut Jacques'ille tämän häntä uhkaavan

omaisuuden ryöstön; hän tiesi että jonakin päivänä lapio oli hävittävä

nämä molemmat kummut ja sen mitä ne sisälsivät. Tämä ajatus toi

mielipuolen häiriintyneesen mieleen koko joukon surullisia ja synkkiä

kuvia. Muuten hän puhui tästä surustaan niin salaperäisesti ja niin

kierrellen, ett'ei Sibyllakaan olisi saattanut huomata hänen huolensa

oikeata syytä. Raoul alkoi aavistaa sitä vasta uhraamalla paljon

kärsivällisyyttänsä ja joka päivä yhä hartaammin seurustellen hänen

kanssansa. Kun hän juuri oli saanut sen selville, abotti Renaud tuli

kirkkoon; hän ilmoitti hänelle parilla sanalla asian laidan ja lisäsi

sitten puoliääneensä:

-- Herra kirkkoherra, minä haluan ostaa sen maan. Pitäkää te huoli

siitä ja pitäkää se minun salaisuutenani, minä pyydän sitä.

Sitten hän sanoi kääntyen Jacques Férayn puoleen:

-- Älä sure enää, sinun kumpuihisi ei kosketa; ne ovat sinun omasi,

siitä on huoli pidetty.

Sitten hän ryhtyi työhönsä. Heti sen jälkeen hän tunsi kosketusta ja

hän katsoi taaksensa: se oli mielipuoli, joka oli tarttunut hänen

mekkonsa liepeesen ja suuteli sitä. Kyynel vierähti äkkiä Raoul'in

silmästä; kun hän sitten huomasi kirkkoherran parin askelen päästä

äänetöinnä ja tarkkaavaisena katselevan, niin hän punastui, löi

jalkaansa ja työnsi melkein rajusti Jacques Férayn pois.

-- Anna minun olla, hupsu! hän tiuskasi.

Abotti Renaud piti velvollisuutenansa urkkia ja etsiä Raoul'in

karakteerista ja käytöksestä kaikki ne puolet, joihin hän saattoi

tukea toiveensa hänen suhteensa. Kreivin pyynnöstä huolimatta hän jo

samana iltana kertoi Férias'in linnalaisille tämän tapauksen. Heidän

hellät sydämensä tulivat siitä liikutetuiksi siihen määrään, että he

unohtivat noudattamansa muodollisen varovaisuuden, ja Raoul sai aamulla

seuraavana päivänä kutsumuksen mennä linnaan päivälliselle. -- Hra

ja rouva de Férias söivät silloin päivällistä kello kuusi noudattaen

poikansa tyttären pariisilaisia tapoja. -- Raoul sai ensikerran nauttia

heidän niin tutunomaista ystävällisyyttänsä: häntä ihastutti se

sydämellisyys ja iloisuus, jota Sibylla osotti; se leikillisyys, jota

hän tuskin ennen oli huomannutkaan hänessä etiketin verhon läpitse,

lisäsi tuon nuoren tytön ankarampaan suloisuuteen lumoavan vivahduksen,

joka häntä suuresti ihastutti. Tänä onnellisena iltana tapahtui

kuitenkin eräs arkaluontoisempikin tapaus: se nimittäin, että linnan

palvelusväki tavan mukaan tuli salonkiin pitämään yhteistä iltarukousta

haltiainsa kanssa. Sibylla oli vähää ennen hymyillen puhunut kreiville

siitä juhlamenosta, joka lähestyi ja lisäsi:

-- Menkää puutarhaan kävelemään siksi aikaa, minä annan teille siihen

luvan.

-- Enhän kumminkaan! hän vastasi myöskin hymyillen, en tahdo saada

ikävyyksiä aikaan huoneessanne.

Hän asettui hiukan syrjään, molemmin käsin nojaten erästä tuolia

vastaan, ja noudattaen tarpeellista ulkonaista hartautta, ja hän tunsi

olevansa ylenmäärin palkittu tästä yksinkertaisesta teosta, jota hyvä

aistikin vaatii, sen kiitollisen silmäyksen kautta, jonka Sibylla

häneen loi tehden viimeistä ristinmerkkiänsä.

Tästä lähin Raoul'in käynnit linnassa muuttuivat yhä kodikkaimmiksi

ja hän oli useampia kertoja tällaisessa iltahartauden toimituksessa

läsnä. Se synnytti hänessä selittämättömän liikutuksen tunteita,

jotka valtasivat hänet vielä hänen tuntikausia puhellessaan tuon

munkkimaisen kirkkoherran kanssa ja yhtämittaa hengittäessään kirkon

ilmaa ja kaikkein pyhimmän hienoa tuoksua. Se omituinen kehys,

joka ympäröi hänen elämätänsä, saattoi hänet väliin hymyilemään

ja tuntemaan jonkinlaista halveksivaa katkeruutta. Vaan se ei

kuitenkaan ollut hänelle vastenmielinen. Hartaudentoimitukset, joihin

on sekaantunut lapsimaista taikauskoa ja alhaista tekopyhyyttä,

vaikuttavat tavallisesti levottomuutta ja pelkoa niissä sieluissa,

joita ne tahtovat herättää; mutta todellinen hurskaus, puhtaan

jumalanpalveluksen noudattaminen ja uskonnollinen kuri synnyttää

verratonta ja tarttuvalta tuntuvaa suloisuutta, epäilemättä sentähden

että ne vastaavat meidän luontomme mahtavinta ja jalointa taipumusta.

Kuka meistä, olkoonpa hän kuinka kylmäkiskoinen tahansa, ei olisi

astuessaan siveellisen elämänsä myrskyisimpinä hetkinä noihin

patriarkallisiin koteihin, joissa iloinen ja tyyni hurskaus vallitsee

sekä pyhittää kunkin päivän toimet, tuntenut ihastuksen, kaipauksen

ja toivon tunteita? Syyttä eivät siis toivoneet Sibyllan isovanhemmat

sekä Sibylla itsekin, ett'ei Raoul'iin jäisi vaikuttamatta se

uskonnollinen henki, joka häntä ympäröi. Ja tässä hengessä todellakaan,

pappilan evangelisessa yksinkertaisuudessa ja linnan patriarkallisessa

ylevyydessä ei ollut mitään, joka olisi sotinut hänen järkeänsä

vastaan, kaikki miellytti hänen mielikuvitustansa ja kaikki rauhoitti

hänen sydäntänsä. On kenties totta sanoa, että maailman teeskennelty

ja pauhaava elämä, huonon seuran vaikutus ja maan päällä vallitsevan

väkivallan ja paheen kauhea voima vielä enemmän kuin nykyajan järjen

perusteet sekä ylpeys saattavat sieluja epäilyksen kuiluhun. Jos

maailmassa olisi paikka, missä ihminen ei saisi katsella muuta kuin

luonnon suuria näkyjä ja jalojen ihmisten tekoja, niin hänen sielunsa,

olkoonpa kuinka turmeltu hyvänsä, tuskin saattaa olla saavuttamatta

edes vähän rauhaa ja luottamusta. Ja juuri tällaiseen ikäänkuin

maailman ihanteelliseen kolkkaan oli Raoul joutunut ja hän itsekin

ihmetteli niitä värejä, joihin hänen ajatuksensa väliin pukihe tämän

oudon taivaan alla.

Hän oli kuitenkin vielä hyvin kaukana tästä liikutuksen ja runollisten

unelmien tilasta todelliseen siveelliseen uudestasyntymiseen ja

todelliseen uskoon. Sibyllan tarkka ymmärrys ei pettynytkään sen

suhteen. Vaikk'ei hän oikein tuntenutkaan niitä moninaisia ja sekavia

verukkeita, joihin nykyajan skepticismi turvautuu ja joita on tarpeeton

laulella tämän ajan lukijalle, hän ymmärsi kuitenkin, ett'eivät ne

ikipäivinä saattaneet väistyä epämääräisen tunteellisuuden tieltä.

Abotti Renaud rauhoitti häntä.

-- Jumala tunnetaan, hän sanoi hänelle, sydämellä eikä järjellä...

Antaa hänen sydämensä avautua vieläkin enemmän, ja järjen synnyttämät

verukkeet ovat siihen katoavat ja uppoavat. Kun hän kerran Jumalaan

uskoo, niin minä pidän huolen lopusta!

Sibylla näytti muuten päättäneen välttää kaikkien ja etenkin Raoul'in

kanssa tätä keskustelu-ainetta. Hän osotti häntä kohtaan heidän

ystävällisesti keskustellessansa tyyntä rauhallisuutta, joka saattoi

Raoul'in levottomaksi ja jota hän luuli välinpitämättömyydeksi; hän

pelkäsi että Sibylla todella oli käsittänyt asian kirjaimen mukaan

sekä, mitään enempää tarkoittamatta, katsoi heidän ystävyyttänsä vaan

satunnaiseksi; mitä siihen salaperäiseen koetus-aikaan tulee, josta

heidän rakkautensa näytti riippuvan, niin Sibylla siihen ei ensinkään

viitannut, ja hän alkoi luulla, ett'ei hän sitä koskaan ajatellutkaan.

-- Sibylla ajatteli sitä aina; hän ajatteli sitä milloin kuolettavalla

toivottomuudella, milloin ihastuksella, joka kokonaan valtasi hänen

sydämensä.

-- Oi, hän sanoi eräänä päivänä kirkkoherralle, eikö ole hulluutta

toivoa, että niin paatuneesen sieluun niin vähässä ajassa vaikuttaisi

niin heikot keinot?... Siihen tarvitsisi kovemmin käydä kiinni!

Vähä sen jälkeen hän lisäsi surullisesti hymyillen:

-- Minusta tuntuu väliin, isä, siltä, että jos kuolisin... niin hän

uskoisi!

Vanhus ei voinut muuta kuin kädellänsä viitata häntä poistamaan

mielestään sellaiset ajatukset, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Kun hän taas eräänä päivänä oli huomannut kreivin kasvoista ja sanoista

jonkun onnellisen oireen, hän sanoi vanhalle papille:

-- Ah! isä, mitä minä uneksin! Eikö se ole liian kaunista voidaksensa

maan päällä tapahtua? Pelastaa kadotuksesta ja saattaa Jumalalle se,

jota rakastaa... jota rakastaa äärettömästi.

Ja hän pani tähän sanaan painon, jota on mahdoton selittää.

-- Ah! mitä uneksinkaan! hän toisti.

Hän alkoi vuorostaan vuodattaa kyyneleitä ja peitti kasvonsa ihaniin

käsiinsä.

Tätä omituista elämää kesti noin kaksi kuukautta, kun eräänä iltana

hra de Chalys, joka oli ollut linnassa päivällisellä, otti neiti de

Férias'in käsivarren ja vei hänet kävelemään eräälle kastanjakäytävälle.

-- Neiti, hän sanoi hänelle, olenko erehtynyt? Minusta tuntuu siltä,

kuin ette enään tahtoisi minua kääntää?

-- Miksi, herra? Senkö vuoksi, ett'en opeta teille katekismusta?...

Paitsi sitä, että olen huono teoloogi, pelkään muuten sopimattomia

tehtäviä... Minä haluan suuresti teitä kääntää, hän lisäsi hymyillen;

mutta minä haluan myöskin suuresti olla olematta teille vastenmielinen.

-- Minä en tiedä, mitä teidän pitäisi tehdä voidaksenne olla minulle

vastenmielinen, Raoul lausui, hänkin hymyillen;... mutta haluatteko

muuten tietää sieluni tilaa neiti Sibylla?

-- Kyllä, jos se on parempi kuin ennen.

-- Se on parempi.

-- Onko se totta? hän kysyi vilkkaasti. Ja Raoul tunsi nuoren tytön

käsivarren värisevän omaansa vastaan.

-- Täytyyhän sen olla totta, kun teille sen sanon, sillä ei mikään

ole minusta julmempaa, kuin tässä kohdin menetellä väärin itseni

suhteen, eikä mikään rikollisempaa, kuin tässä kohdin menetellä väärin

teidän suhteenne... Niin, te ja kaikki, jotka teitä ympäröivät,

saatatte minun epäilemään... kaikkia epäilyjäni. On niin vaikeata,

on niin vastahakoista uskoa, että sellaiset sydämet, kuin teidän,

ovat kokonaan saaneet alkunsa vaan aineesta ja että ne siksi jälleen

muuttuvat. Päivä päivältä vahvistun siinä luulossa, että todella

löytyy korkeampi lähde, josta sielut ovat lähteneet ja johon ne

jälleen palaavat -- bibliallisen unelman kuvaamina enkeleinä... Niin,

minä näen vilahdukselta Jumalan sellaisella varmuudella, että se

minut sokaisee... Tämä Jumala ei tosin vielä ole teidän Jumalanne;...

mutta kuitenkin, sanokaa minulle neiti Sibylla, että olette minuun

tyytyväinen!

-- Tyytyväinen! hän sanoi matalalla ja liikutetulla äänellä, en, minä

en ole tyytyväinen... mutta minun sydämessäni on taivas!

He jatkoivat ääneti jonkun aikaa kävelyänsä käytävän puitten varjossa.

Yht'äkkiä Sibylla ojensi hänelle kätensä ja kuiskasi:

-- Ystäväni!

Raoul tarttui tähän käteen ja puristi sitä sanaakaan virkkamatta...

Sibylla poistui heti, ja hän näki hänen varjonsa katoavan puitten

sekaan.

Maattuansa elämänsä onnellisimman yön neiti de Férias sai herätessään

ikävän uutisen. Abotti Renaud tuli hänelle ilmoittamaan, että de Chalys

oli aamulla saanut sähkösanoman, joka pakoitti hänet viivyttelemättä

lähtemään Pariisiin. Raoul lupasi muuten palata muutaman päivän

kuluttua. Hän oli pyytänyt kirkkoherraa antamaan neiti Férias'ille

sähkösanoman, joka oli syynä hänen lähtöönsä. Siinä oli nämä kolme

sanaa:

"Tule heti!

_Gandrax_."

Lukiessaan tämän allekirjoituksen, Sibylla vaaleni.