Joutsen.
Kreivi de Chalys oli hiukan arvellen päättänyt palata takaisin
Fériasiin. Hänen lyhyt oleskelemisensa Pariisissa ja ne tapaukset,
mitkä häntä siellä olivat kohdanneet, näyttivät rikkoneen sen sulouden,
minkä Sibyllan hieno käsi oli hänen ympärillensä kutoellut. Hän oli
ikäänkuin herännyt tästä unelmasta, ja hän näki sinä jonkinlaista
naurettavaa lapsellisuutta, ja hän ihmetteli sitä, että hän niin
kauan oli saattanut antautua sen valtaan. Tämä alakuloinen mieliala
hämmensi vaan hänen ajatuksiansa matkan kestäessä. Tämä todellisen
elämän, sen surujen ja sen tapainturmeluksen kokeminen oli taas
saattanut hänen ajatuksiinsa epäilyksien tuottaman epävarmuuden ja
ivallisuuden; Gandrax'in kuiva ja alhainen kuolemistapa oli jälleen
upottanut hänet aineelliseen syvyyteen; myöskin hänen kohtauksensa
Klotildan kanssa oli häntä suuresti häirinnyt. Hänen omantuntonsa
vastustelemisista huolimatta tuon nuoren vaimon innostus, ja hehkuvat
ja tuliset sanat olivat herättäneet hänessä alhaisempaa rakkautta
ja hänen suonissansa jonkinlaista salaista juopumusta; hän oli yhä
näkevinänsä hänet polvillaan edessänsä, kyyneltensä, kauneutensa ja
intohimonsa sekasorrossa. Hän ei lukenut hänelle ensinkään rikokseksi
tätä yltynyttä ja kaikkiin uhrauksiin valmista intohimoa, vaan hänen
pikemmin teki mieli sitä ihailla ja pitää sitä kaikkein suurimpana
hyveenä, jonka rinnalla neiti de Férias'in miettivä ja arvosteleva
rakkaus himmeni kummallisen suuresti. Hän lähti kumminkin kenties
säästääksensä Sibyllaa liian äkillisestä iskusta, kenties myöskin
turvataksensa itseänsä niiltä viettelyksiltä, joiden jumalattomuuden
hän varsin hyvin tunsi.
Kun hän illalla saapui pappilaan, niin kirkkoherra, jolle edellisenä
päivänä oli kirjoittanut tulostansa, ilmoitti hänelle, että Fériasin
perhe odotti häntä päivälliselle. Hän lähti samalla hevosella, joka
oli hänet tuonut asemalta, linnaan. Se hellä ja melkein isällinen
vastaan-otto, joka siellä tuli hänen osaksensa, ei saattanut voittaa
sitä surullista kylmyyttä, joka vallitsi hänen sydämessänsä ja jota
hänen kasvonsa ja äänensäkin ilmaisivat. Ne surulliset asianhaarat,
jotka olivat hänet kutsuneet Pariisiin, ja se murhe, joka häntä siellä
kohtasi, riittivät Fériasin markiisille ja markiisittarelle selittämään
hänen mielialaansa; mutta Sibylla näytti olevan tarkkanäköisempi.
Heti Sibyllan ensi silmäyksessä, kun hän ojensi kätensä hra de
Chalys'ille, oli ilmaissut levotonta uteliaisuutta, joka hämmästytti
ja hämmensi Raoul'ia. Tämän hennon ja ylenmäärin tunteellisen olennon
aavistamiskykyä saattoi melkein sanoa ennustamislahjaksi. Hän ei
lakannut tarkastamasta Raoul'ia päivällisen kestäessä samoilla
levottomilla silmäyksillä. Hän huomasi, että kreivi vasten tapaansa
lähti salista rukouksen ajaksi, ikäänkuin päästäksensä olemasta
siinä läsnä. Muuten Sibylla toimitti illan kuluessa emännän toimet
tavallisella tyyneydellänsä, vaikka hän olikin hyvin kalpea. Hän soitti
hetkisen pianoa, tarjosi teetä ja piirusteli eräälle taulun palaselle,
vaihtaen herra de Chalysin kanssa muutamia välinpitämättömiä sanoja.
* * * * *
Kello oli puoli yksitoista, kun Raoul lähti. Linnasta lähdettyänsä hän
jäi seisomaan kuistille ikäänkuin hämmästyneenä siitä näystä, joka
levisi hänen silmäinsä eteen. Ilta, joka jo oli kylmä, oli kaunis ja
kirkas: hopealta hohtava puolikuu loisti taivaan sinilaella ja oli
juuri laskeumaisillansa puitten tummain latvain taakse; se loi vielä
kirkasta valoa linnan pihaan ja muutamat säteet kimaltelivat hiukan
kasvihuoneen ikkunoissa, lammikon vedessä ja liikahtamattoman joutsenen
valkoisissa sulissa. Se oli kuni lumotun rauhan ja äänettömyyden näky.
Raoul katseli sitä tuokion ja huoahti pitkään. Hiljainen rahina sai
hänet kääntymään: hän näki neiti de Fériasin parin askeleen päässä
itsestänsä.
-- Te olette suruissanne, herra, hän sanoi hänelle soinnukkaalla ja
viehättävällä äänellänsä.
-- Kuinka en sitä olisi, neiti!... Minuahan on kohdannut niin julma
suru.
-- On kyllä, mutta on tapahtunut jotakin muutakin, eikö ole?... Sanokaa
suoraan!
Hän loi silmänsä alas, viivytteli ja sanoi kohottaen päätänsä:
-- Tahtoisin puhutella teitä, neiti Sibylla.
-- Nytkö?
-- Nyt.
Sibylla näytti vuorostaan viivyttelevän, sitten hän sanoi äkkiä:
-- Odottakaa minua.
Hän lähti eteiseen ja palasi heti takaisin: hän oli heittänyt puoleksi
alastomille hartioillensa lyhyen valkoisen, sinisyrjäisen viitan,
jonka yläpuoli peitti hänen päätänsä. Hän tarttui Raoul'in käteen; he
astuivat hitaasti alas kuistin portaita ja kulkivat poikki pihan ääneti
ohjaten kulkuansa puistoon. Kun he pääsivät pimeälle käytävälle, joka
alkoi linnan portilta, ja jonka poikitse siellä täällä oli vaaleahkoja
juovia, Raoul viimein alkoi puhua ja hänen sanoissansa ilmaantui tuskin
pidätetty katkeruus.
-- Neiti, hän sanoi, minä olen juuri elänyt yhden noita kovia elämän
hetkiä, jotka palauttavat ihmisen todellisuuteen ja velvollisuuksiensa
täytäntöön. Minä rukoilen siis teitä ilmoittamaan mulle ajatustenne
salaisuuden, minä rukoilen teitä sanomaan, onko kunnia omistaa teidän
kättänne niin kauvan kielletty, kuin en ole saanut ylhäältä sitä armoa,
-- joka minulta puuttuu, -- ja joka, minä pelkään, tulee aina minulta
puuttumaan. Siinä tapauksessa minä en ole pitkittävä, sen tunnustan,
sen toivottaman rakkauden murtamista, kunnes olen menettänyt senkin
vähän rohkeuttani ja arvokkaisuuttani, mikä vielä on jäljellä.
Sibylla oli äkkiä pysähtynyt.
-- Minä odotin tätä! hän sanoi hiljaa.
Raoul jatkoi, ei ollen kuulevinänsä tätä, samaan tapaan:
-- Niin, nyt aion hyljätä koetuksen, jota pidän hyödyttömänä,
mielettömänä... Haaveilujen aika on mennyt... Teidän uskonne ei koskaan
ole oleva minun... Koko elin-aikani on epäilys virtaileva minun
suonissani... Siinä on totuus.
-- Suokaa anteeksi, herra, neiti de Férias sanoi tuskin kuuluvalla
äänellä; mutta tämä puhetapa on niin odottamatointa sen jälkeen, jota
käytitte muutama päivä sitten tällä samalla hetkellä, että minun täytyy
siihen vastatakseni koota ajatuksiani.
Raoul kumarsi. Sibylla käveli jonkun aikaa ääneti hänen rinnallansa.
He saapuivat käytävän päässä valoisammalle paikalle. Sibylla kohotti
kuten hämmästyneenä kasvonsa sinistä tähtitaivasta kohti ja hänen tämän
yksinkertaisen liikkeen tehdessänsä näytti Raoul'ista hänen viitan
verhosta esiintyneet kasvonsa saavan jonkinlaisen omituisen, melkeinpä
läpinäkyvän kalpeuden.
-- Voitteko pahoin? hän kysyi häneltä vilkkaasti, lähestyen häntä.
Sibylla hymyili.
-- Vähän, hän sanoi.
Ja näyttäen sormellansa taivasta kohti, hän jatkoi:
-- Tuntuu siltä, kuin olisin pudonnut tuolta asti!
Raoul luuli, että hän hoiperteli; hän teki liikkeen tahtoen häntä
tukea, mutta Sibylla esti hänet siitä tyynellä suloisuudellansa.
-- Antakaa minun vaan nojautua käsivarteenne.
He alkoivat käydä erästä läheistä käytävää myöten ja tuokion kuluttua
Sibylla jatkoi:
-- Nyt sanon vastaukseni. Minä en sitä voi tehdä parilla sanalla: en
tahdo milloinkaan tulla sellaisen miehen vaimoksi, joka ei usko, joka
ei rukoile, jolla ei ole muuta jumalaa kuin aine eikä muuta toivoa kuin
tyhjyys. Minä tekisin rikoksen suostuessani sellaiseen liittoon, sillä
minä en voisi saattaa sitä onnelliseksi, kun en siitä onnea itsekään
saavuttaisi. Meidän on siis eroaminen;... mutta minä pyydän teiltä,
herra, ettemme vihan ja katkeruuden sanoilla eroaisi... Olkoon tämän
viimeisen hetken muisto meille kummallekin suloinen... Sitä pyydän
teiltä ainakin mitä itseeni tulee... Tämä on oleva elämäni ainoa
romaani... ja minä pyydän teiltä, ettei sen viimeinen lehti olisi
huono! Minä vakuutan, että olen rohkea ja huolimatta surusta, jota
tunnen, saatan kumminkin tuntea tämän jäljellä olevan hetken suloutta,
vaikkapa se olisi elämäni viimeinen, niinkuin se on ystävyytemme
viimeinen.
Raoul vastasi heikosti likistämällä hänen käsivarttansa. Heidän tuokion
ääneti kuljettuansa Sibylla taas jatkoi:
-- Puhukaa minulle, ystäväni, jutelkaa kuten ennenkin, ikäänkuin
tulisimme näkemään toisiamme huomenna ja aina.
-- En saata, Sibylla...
-- Sanokaa minulle, että minun muistoni kaikesta huolimatta on teille
rakas...
-- Niin, hyvin rakas...
-- Ijäti säilytän minä sydämessäni muiston teistä... En ole milloinkaan
katseleva kesäistä taivasta, en milloinkaan kaunista yötä teitä
ajattelematta ja teitä siunaamatta.
-- Minua siunaamatta!... Raoul sanoi katkerasti.
-- Niin, teitä siunaamatta... Olette tosin saattanut muutamia
onnettomia hetkiä elämääni; mutta minä kiitän teitä myöskin mitä
puhtaimmista mielenliikutuksista ja mitä jaloimmasta ilosta, jota
naisen ja kristityn sielu saattaa tuntea... Oi kuinka kaunis oli
teidän surullisen lähtönne edellinen ilta! Oi sitä hetkeä, jona
tunsin sydämenne avautuvan ja Jumalan sinne laskeutuvan!... Te
puhuitte minulle sinä iltana niin oikeista, niin jaloista, niin
teidän arvollenne sopivista asioista!... Olen siitä asti niitä usein
ajatellut... en sentähden, että niistä olisi tukea uskolleni... sillä
minä en ymmärrä epäilystä... Jumalan nimi on minun mielestäni niin
selvään kirjoitettuna joka ruohonkorteen, joka lehteen, joka tähteen;
yksinäisyyden, yön ja näitten seutujen hiljaisuudessakin kuulen niin
selvään Hänen äänensä, että sydämeni todella luulee silmäini näkevän
Hänet... Mutta se, mitä te sanoitte, hämmästytti minua... Oi kuinka
mielelläni olisin aina tahtonut jutella kanssanne näistä ylevistä
asioista!... Minä en uskaltanut!... Minä olen enemmän nainen kuin
luulettekaan... olen kenties liiaksikin... Pelkäsin teitä vähemmin
miellyttäväni... menettäväni silmissänne sitä suosiota, jonka olin
saavuttanut... näyttäväni turhamaiselta ja ahdasmieliseltä... Mutta
saatanhan ainakin tällä hetkellä antautua tämän sieluni heikkouden
valtaan, pelkäämättä, että te vastaisuudessa minua muistellessanne
pitäisitte minua ikävänä ja vastenmielisenä?
-- Älkää sitä pelätkö...
Tätä outoa keskustelua pitkittäen he yhä etenivät syvemmälle metsään,
milloin kadoten puitten synkkään varjoon, milloin taas kulkien tähtien
valaisemien avonaisten paikkojen poikki. Raoul huomasi, ett'ei
heidän kulkunsa noudattanut sattumuksen teitä, vaan että Sibylla
sitä edeltäpäin mietityn suunnitelman mukaan johti mielipaikoistansa
toisesta toiseen. Hän näytti muuten panevan alttiiksi kaikki voimansa:
hän kulki väsymättä ja pysähtymättä sievin ja kevein askelin, jotka
olivat hänen käynnillensä omituisia. Raoul loi häneen tuon tuostakin
levottomia silmäyksiä kummastuneena siitä, ettei hän hänen puheessansa
huomannut sitä kiihkeätä vilkkautta ja ylpeyttä, jota se tavallisesti
ilmaisi. Sibyllan ääni oli harvinaisen tyyni ja lempeä. Raoul tunsi
tässä hennossa olennossa asuvan tahdon ja innon, jotka olivat
ylhäisempää laatua kuin ne hurjat intohimot, jotka liikuttivat häntä
itseänsä, ja jotka masennettuina pysyivät salassa. Hän oli joutunut
sanomattoman mielenhäiriön valtaan ja antoi tämän lapsen johtaa
itseänsä kuin varjoa, voimatta päättää tai edes ajatella mitään.
-- Muistatteko, mitä sanoitte, ystäväni? Sibylla jatkoi... On
olentoja, sanoitte, on sydämiä, joitten on mahdotonta ja järjetöntä
ajatella katoavan tyhjään!... Tämä tuntui niin todelta, niin totuutta
heijastavalta! Koska ruumiimme, kun kuolema ne korjaa, ainoastaan
muuttavat muotoa, koska aine on kuolematon ja se mikä meissä juuri
on heikointa ja kurjinta, saattaa kestää iankaikkisesti, kuinka
silloin saattaisi käsittää, että meidän ylevimmät ajatuksemme ja
jaloimmat tunteemme, meidän ystävyytemme, lempeytemme, uskomme,
huokauksemme Jumalan puoleen, rakkautemme, kärsimyksemme, kyynelemme,
että tämä kaikki häviäisi jäljettömiin, saavuttamatta tulevaisuutta,
turvapaikkaa, oikeutta!... Siten kaikki saisi elää, paitse mikä on
puhdasta!... kaikki olisi iankaikkista, paitse mikä meissä on jaloa
ja suurta... mikä kunnioittaa elämän, kaunistaa maan ja miellyttää
taivasta! Oi ei!... on olemassa, te sen juuri sanoitte, on olemassa
puhdas lähde, josta sielumme lähtevät ja jonne ne jälleen palajavat,
kuten enkelit pipliallisessa kertomuksessa... Minä rakastan tätä
kuvaa... On suloista ympäröidä kuolemaa tällä hymyilevällä suloudella,
etenkin kun on kadottanut olennon, jota on suuresti rakastanut. -- Te
olette aivan nuorena menettänyt äitinne, vai kuinka, ystäväni?
-- Niin, aivan nuorena.
-- Sibylla lakkasi puhumasta. Hän oli pysähtynyt avonaiselle kentälle,
jonka syrjältä näkyi korkeampia kumpuja ja niitten keskenään
muodostamia syvänteitä, jotka ulottuivat aina merelle asti. Rämeisissä
laaksoissa ja vuoren rinteillä häälyi vaaleita syksyisiä sumupilviä,
joita kansa siinä seudussa runollisesti nimittää _valkoneitsyiksi_.
Tähtien valon läpitunkemina ne levittivät tälle autiolle seudulle
vaaleata, ilmamaista loistoa, joka ei näyttänyt olevan tästä maailmasta
kotoisin. Neiti de Férias, nojautuen Raoul'in käsivartta vasten, katseli
kauvan tarkkaavaisesti tätä näkyä. Hän näytti yht'äkkiä heräävän ja
sanoi alkaen jälleen käydä:
-- Lähtekäämme!
He menivät silloin erääsen metsän varjokkaimmista paikoista. Sibylla
oli kiiruhtanut kulkuansa. He astuivat alaspäin erästä jyrkkää
polkua myöten ja joutuivat pienelle valoisammalle paikalle, jota
suureksi osaksi peitti erään synkän, muurin jätteeltä näyttävän
kallion varjo. Raoul vapisi. Hän tunsi Haltiankallion ja sen pienen
lähteen, joka siitä lirisi ja sen jylhän laakson, missä Fériasin joki
virtasi. Muutaman tähden heikot säteet tunkeutuivat lehväin lävitse,
kimaltelivat suloisesti lähteen vedessä, ja vesipisarat, jotka siitä
toinen toisensa perästä valuivat, synnyttivät kirkasta ja surumielistä
ääntä, joka vaan näytti lisäävän tämän erämaan hiljaisuutta:
Sibylla silmäili hitaasti lähdettä ja sen ympäristöä.
-- Täällä, hän sanoi vihdoin puoliääneen, olen tahtonut sanoa teille
hyvästi... Raoul. Antakaa mulle anteeksi vielä tämä heikkouteni. Minä
olen lapsi kaikkine järkineni... Kun teidät täällä ensikerran näin,
muistatteko sitä?... oli kevät ja suloinen päivänpaiste... Mutta nyt...
on syksy ja yö!...
Hän lausui nämä sanat ikäänkuin houraillen ja vaikeni äkkiä; sitten hän
kääntyi, kumartui kalliota vasten ja alkoi, kätkien kasvonsa käsiinsä
ja kosteaan sammaleen, joka peitti kallion seiniä, katkerasti itkeä.
Raoul katseli liikahtamatta ja ikäänkuin kivettyneenä tätä suloista
olentoa, joka itki varjossa ja joka enemmän kuin koskaan ennen
näytti olevan tämän yksinäisen paikan surumielinen haltiatar; sitten
hän lähestyi nuorta tyttöä hitaasti parin askeleen päähän ja sanoi
hiljaisella ja liikuttavalla äänellä:
-- Sibylla, oi kuinka julmaa leikkiä pidätte minun kanssani... ja
itsenne kanssa! minkä rikoksen teette Jumalanne ja hyveittenne
nimessä!... Me rakastamme toisiamme niin, ettei koskaan kaksi olentoa
maanpäällä ole niin toisiaan rakastanut... Te itkette, ja minun
sydämeni on ruhjottuna... Me olemme vapaat... me voimme saada toinen
toisemme... onni on meidän käsissämme, ja te hylkäätte sen... te ette
siitä huoli!... Minkä tähden? Tuskin sitä itsekään tiedätte, onneton
lapsi!
-- Raoul, hän sanoi ja hänen äänensä oli jälleen saanut entisen ylpeän
painon, minä hylkään tämän onnen, koska se olisi valhe, koska emme
olisikaan todella yhdistetyt... koska tahdon olla siten rakastettu kuin
itsekin rakastan... ja kosk'ei muu ole kestäväistä, kuin mikä perustuu
siihen!
Sitten hän osotti taivasta ja jatkoi lempeämmin:
-- Ah, minä tiedän kyllä, että te kärsitte, ja minä tahtoisin
polvillani pyytää teiltä anteeksi, että saatan teille niin suurta
tuskaa;... mutta näettehän, että itsekin kärsin... kenties vähemmin
kuin te... sillä minä toivon teidät vielä tapaavani... Niin, minä
toivon sitä lujasti Raoul... minä olen siitä varma!... Hyvästi!
Raoul laski kätensä Sibyllan hänelle ojentamaan käteen, jonka jälkeen
nuori tyttö lähti nopeasti pois.
Muutaman askelen päästä hän näki hänen pysähtyvän, nojautuvan erästä
polun syrjässä olevaa puuta vastaan ja äännähtävän:
-- Minä en näe enää! Raoul juoksi hänen luoksensa.
-- Tarttukaa käsivarteeni!... Älkää pelätkö minua... ei sanaakaan enää,
ei mitään pyyntöjä... sillä teidän tulee palata kotiin, ettekä saata
sitä yksinänne tehdä!...
Hän tunsi Sibyllan vapisevan ja hänen vaippansa oli yön kosteudessa
ihan kastunut. Hän ei sanonut mitään, nojautui Raoul'in käsivarteen ja
alkoi vaivoin astua rinnettä, joka ympäröi kalliota. Vähitellen hänen
askelensa kävivät vakavammiksi, mutta hän piti päätänsä yhä alaspäin
nojautuneena, pitämättä väliä mistään ja antautuen kokonaan sen
käsivarren huostaan, joka häntä ohjasi.
Neljännestunnin kaluttua pysähtyi Raoul äkkiä ja saattoi hänet
heräämään. Sibylla loi hämmästyneen katseen ympärillensä ja huudahti:
-- Jumalani! enhän tunne tätä paikkaa, en näe, en tiedä, missä olen!
Tämä sumu peittää kaikki... Tiedättekö varmaan olevanne oikealla tiellä?
-- Tähän asti olen luullut olevani; mutta nyt olen hämmentynyt, minä
tunnustan sen... Ei näe kahta askelta edemmäksi!
Niinkuin usein tapahtuu keskiyön vaiheilla näillä seuduin ja tähän
vuoden aikaan, oli läheisistä rämeistä äkkiä noussut paksua sumua.
Se oli ensin pienempinä pilvinä kierrellyt metsän reunoja mutta oli
sitten tunkeutunut joka paikkaan sen sisällekin. Se antoi metsälle
oudon, haaveellisen muodon ja näytti muodostavan puitten varjoon
läpipääsemättömän muurin.
Neiti de Férias näytti kokoavan koko kylmäverisyytensä ja kysyi
Raoul'ilta, mitä suuntaa he olivat kulkeneet; sitten hän viivytteli
ja mietti hetkisen sekä alkoi nopeasti kulkea samaa tietä. Hän
luuli muutaman minutin kuluttua eksyvänsä yhä enemmän. Hän arveli
silloin olevan parasta uudestaan palata Haltiankalliolle, koska hän
luuli kerran tänne saavuttuansa voivansa tarkemmin määrätä matkan
suunnan. He koettivat siis löytää vanhoja jälkiänsä, mutta turhaan.
Heidät oli vallannut se omituinen häiriötila, johon joutuu, kun
meidän luonnolliset oppaamme meidät pettävät. Sibylla luuli väliin
huomaavansa, että he olivat joutuneet puiston ulkopuolelle sen jatkona
olevaan metsään, jonka äärimmäiset liepeet ulettuivat meren rannalle
asti.
He jatkoivat kumminkin kuumeentapaisella vauhdilla kulkuansa ja
päättivät käydä suoraan eteenpäin. Melkein joka askel oli heidän
tiellänsä kaatuneita puun runkoja tai tiheitä pensaikkoja. He kulkivat
ylös ja alas jyrkkiä mäenrinteitä ja joutuivat usein rämeisiin
notkelmiin, joissa heidän jalkansa vajosi mutaan. Väliin he pysähtyivät
lyhyesti neuvottelemaan. Pelon huudahduksia ja katkonaisia sanoja
pääsi, vaikka harvoin Sibyllan huulilta:
-- Jumalani, kuinka minua rankaistaan!... Mitä he ajattelevat?... He
kun rakastavat minua niin suuresti, ja jotka minä olen unohtanut,
kuinka levottomia he lienevät!
Hän istahti hetkiseksi, jaksamatta kauvemmaksi; mutta pian hän taas
vilusta väristen alkoi astua kovemmin eteenpäin.
Raoul oli epätoivossa. Hän oli enimmäkseen ääneti. Sibyllaa hän
tuki suonen vedontapaisella innolla ja osotti hänelle äidillistä
huolta ja lempeyttä. Olipa hän vastuksesta huolimatta nostanut hänet
käsivarsillensa kuin lapsen ja kantanut hänet erään rämeisen kohdan
poikki, johon hän itsekin vajosi polviaan myöten.
Kaksi pitkää tuntia olivat he siten harhailleet metsässä, yön ja sumun
keskellä, kun he näkivät epäselvästi edessänsä korkean metsäisen
vuoren. Molemmat huomasivat silloin yht'aikaa, että heidän epätoivoinen
käyntinsä oli vienyt heidät aivan metsän loppuun, meren rannalle.
Vaikka he olivatkin pitkän matkan päässä linnasta, niin meren läheisyys
oli heille kumminkin takauksena, että he nyt löytäisivät oikean tien.
Sibylla alkoi tämän havainnon johdosta innostuneena kiivetä nopeasti,
melkein iloisesti mäen rinnettä ylös; mutta kun he saapuivat huipulle
ja vihdoinkin pääsivät metsän pimeydestä, hän horjahti hervottomana ja
hänen päänsä nojautui Raoul'in rinnalle. Hän mainitsi hellästi hänen
nimeänsä:
-- Sibylla!
Hän ei vastannut.
Sill'aikaa kun Raoul jäljellä olevilla voimillansa tuki Sibyllaa,
hän silmäili toivotonna ympärillensä. Yht'äkkiä hänen kasvonsa
kirkastuivat; hän huomasi muutaman askelen päässä rannalla matalan,
rappeutuneen majan, jonka hän heti tunsi; valo kiilsi kojun muutamista
raoista ja loisti läpi sumun. Raoul korotti äänensä ja huusi:
-- Jacques, Jacques! tänne! Täällä on neiti Sibylla! Tule pian!
Hän kuuli jonkun lähestyvän nopein askelin ja Jacques Féray ilmaantui
sumusta.
-- Voi kunnon ystävä! Raoul jatkoi mielenhäiriötä ilmaisevalla
äänellä, kuinka olen iloinen sinut löytäessäni! En enää tiennyt,
olinko ollenkaan maailmassa. Tällaista yötä!... Niinkuin näet, hän on
sairas!... Laita pian tulta!
-- Minulla on tuli, vastasi Jacques Féray, jota ei mikään
hämmästyttänyt. Tulkaa!
Raoul kantoi Sibyllaa käsivarsillansa ja astui hullun jäljestä hänen
majaansa. Eräässä nurkassa paloi pieni tuli kahden kiven välissä,
jotka olivat lieden asemasta. Jacques heitti siihen lisää risuja ja
niistä syntynyt leimuava valkea loi omituisen iloista valoa kojun
rappeutuneille seinille. Raoul laski taintuneen tytön jaloillensa tulen
edustalle ja sanoi kannattaen häntä yhä seisomassa:
-- Mene pian, Jacques, etsimään kanervia ja lehtiä... niin paljon kuin
saat!
Jacques lähti ja toi useampia kertoja kanervia ja lehtiä, niin että
kojun lattia niistä piankin täyttyi. Niistä Raoul muodosti vuoteen ja
laski Sibyllan sille. Tuokion kuluttua tyttö huokasi ja avasi silmänsä.
Nähdessään Raoul'in olevan kumartuneena hänen ylitsensä, hän hymyili;
sitten hän sanoi hämmästyneenä:
-- Missä olemme?
-- Ystävänne Jacques Féray'n luona, hän vastasi. Älkää pelätkö enää
mitään. Tointukaa... Minä lähetän hänet heti linnaan, jahka sumu vähän
hälvenee. Asettukaa lepäämään ja koettakaa nukkua. Minä valvon luonanne.
-- Niin... Minä olen hyvin väsyksissä! Huomatessansa Jacques'in hellän
ja levottoman katseen hän sanoi heikolla äänellä:
-- Terve, Jacques hyvä!
Sitten hän jatkoi kääntyen tuleen päin:
-- Minun on vilu, mutta tämä tuntuu niin hyvältä! Hänen silmänsä
sulkeutuivat, hänen päänsä vaipui kanervaiselle pään-alukselle ja hän
nukkui.
Raoul viittasi käskevällä silmäyksellä Jacques'ia olemaan hiljaa,
mutta tämä luuli, että hän määräsi hänet menemään ulos, ja hiipi
äänettä nurmelle virumaan muutaman askelen päähän majasta. Vähän
sen jälkeen hän alkoi laulaa kauniilla ja soinnukkaalla äänellänsä
erästä niistä surumielisistä sävelistä, joita hän oli merimiehenä
ollessansa laulellut vahdissa laivan kannella ja joita hän usein oli
hyräillyt pienen tyttärensä kehdon ääressä. Raoul, joka oli istuutunut
toiselle lieden kivistä ja nojautunut yli nukkuvan Sibyllan, kuunteli
liikutettuna tätä laulua, joka tässä tilaisuudessa ilmaisi ääretöntä
surumielisyyttä. Tuon tuostakin hän loi levottoman katseen rannikolle
avonaisesta ovesta: hän tuli iloiseksi huomatessaan sumun vähän
hälventyneen. Hän kirjoitti muutamia riviä muistikirjansa lehdelle:
hän ilmoitti hra de Férias'ille yön tapaukset ja mainitsi varovaisesti
Sibyllan tilaa. Sitten hän astui majasta ja antoi lipun Jacques'in
käteen ja käski häntä viemään se linnaan niin pian kuin vaan saattoi.
Jacques lähti heti kiiruhtamaan nopein ja ikäänkuin heiluvin askelin,
jotka olivat hänelle omituiset.
Raoul palasi sitten takaisin majaan, häntä väsytti märissä
vaatteissansa. Hän istuutui eräälle jakkaralle, joka oli Jacques'in
koko irtaimisto. Sibylla nukkui yhä sikeästi. Hänen kasvojensa
ympäri, joita tuli toisinaan kirkkaasti valaisi, muodostivat hänen
huivinsa valkeat syrjät kauniit reunukset ja ne näyttivät hymyilevän;
mutta niillä näkyi kumminkin jälkiä tämän kauhean yön vaivoista ja
mielenliikutuksista. Nuoren tytön silmiä ympäröi sinervä kaari; hänen
lumivalkeille kasvoillensa oli äkkiä noussut puna ja hänen rintansa
sekä sille asetetut kätensä kohoilivat nopeasti hänen hengityksensä
mukaan.
Raoul istui useampia tuntia liikahtamatta paikallansa ja kääntämättä
silmiänsä tästä suloisesta kuvasta, jonka puhdas kauneus saattoi hänet
ajattelemaan nuoria kristittyjä marttyyriä. Mitä kauhein pelko valtasi
hänen mielensä. Mikä nyt liikkui hänen jo kauvan sitten runnellussa
sielussansa tämän surumielisen katselemisensa aikana, sitä hän tuskin
itsekään saattoi sanoa: -- on tunteita, tuskia, toivomuksia, valon
väläyksiä, jotka tunkeutuvat niin syvälle ihmissydämeen, ett'eivät
sanat sinne saakka uletu. -- Yht'äkkiä hän vavahti, hänen silmänsä
kostuivat, hän laskeutui polvillensa otsa käännettynä kohti taivasta,
ja oli selvä että hän rukoili.
Pieni rahina herätti hänet tuokion kuluttua hänen hartaudestansa.
Sibylla oli noussut istumaan lehtivuoteellansa ja katseli häntä
säteilevin silmin:
-- Raoul... hän sammalsi kokoon puristetuin käsin ja ikäänkuin
epäillen, te rukoilette?
Raoul tarttui hänen molempiin käsiinsä ja huudahti innokkaasti:
-- Niin, Sibylla, minä rukoilen! minä uskon!... minä uskon, ett'ei ole
mitään totta maailmassa paitse että te olette kuolematon enkeli!
Kyyneltulva irtautui hänen sydämestänsä tätä sanoessansa. -- Sibylla
oli laskeutunut takaisin vuoteellensa ikäänkuin taivaallisen ilon
valtaamana; ihastuksen hymy saattoi hänen huulensa avautumaan ja
hänen säteilevät silmänsä olivat kiinnitetyt Raoul'in silmiin, joista
äänettömät kyynelet vuosivat. Nuori tyttö, ollen liiaksi liikutettuna
voidaksensa puhua, teki sanomatonta suloutta ja hellyyttä ilmaisevan
liikkeen; hän veti pois näitten pyhäin kyynelten kostuttaman kätensä ja
suuteli sitä.
Aamunkoiton himmeä valo alkoi silloin tunkeutua majaan. Rannalta
kuului epäselvää puhetta ja kiiruhtavain askelten ääntä. Samassa
ilmaantuivat hra ja rouva de Férias ovelle; miss O'Neil oli heidän
seurassansa. -- Sill'aikaa kun markiisitar ja Irlannitar osottivat
Sibyllalle hyväilyänsä ja rakkauttansa ja ahdistivat häntä levottomilla
kysymyksillänsä, hra de Férias vaihtoi Raoul'in kanssa muutamia
pikaisia sanoja.
-- Lapsi raukkani! hän sanoi vihdoin, rakas lapsi raukkani!...
Ja hän syleili häntä liikutettuna.
-- Jaksatko kävellä, luuletko voivasi? Tahdotko että sinut kannetaan?
vaunut ovat alhaalla rannassa... Auttakaa minua, herra.
Sibylla kohosi istumaan hiukan vaivalloisesti ja nousi sitten seisomaan.
-- Oh, kyllä jaksan käydä! hän sanoi iloisesti. Olen täydellisesti
tointunut... ja jaksaisin käydä vaikka maailman ääriin!
Hän loi silmäyksen Raoul'iin ja lähti, nojaten iso-isänsä käsivarteen-,
majasta.
Kun he astuivat pitkin rannikkoa päästäksensä polulle, joka vei
kallioitten lomitse alas tielle, alkoi päivä juuri koittaa ja aurinko
pujahti äkkiä esiin aalloista kuin kirkas kultapallo.
Sibylla pysähtyi hetkeksi ikäänkuin sen valon häikäisemänä, sitten
hän kääntyi Raoul'iin päin, joka tuli hänen jäljestänsä, ja osotti
sanomatta mitään sormellansa säteilevää taivaanrantaa. Kun he saapuivat
tielle, hän kääntyi vielä kerran:
-- Tulettehan meidän kanssamme, vai kuinka?
Hänen äänensä oli niin rauhallinen ja soinnukas, hänen silmänsä niin
hymyilevät ja hänen käyntinsä niin kepeä, että Raoul tunsi vähitellen
katoavan sen pelon, joka oli alkanut häntä hirveästi vaivata. Hänkin
sanoi sentähden melkein iloisella äänellä:
-- En, minä olisin vaan vaivaksi. Muuten minulla, on varsin lyhyt tie
kumpujen yli, ja käveleminen minulle tekee hyvää, sillä olen melkein
jähmetyksissä. Mutta pian tavataan... ja älkää epäilkö mitään minun
suhteeni!...
Sibylla ojensi hänelle kätensä ja katosi pian tien polvekkeessa
Raoul'in näkyvistä. Hän lähti kiiruhtamaan kohti kylää ja saapui
puolen tunnin kuluttua pappilaan. Hän hämmästyi huomatessansa portilla
olevan niitten vaunujen, jotka olivat vieneet Sibyllan. Hän sai pian
eräältä palvelijalta tietää, että Sibylla oli tullut niin kipeäksi,
ett'ei häntä voitu kuljettaa kauemmaksi. Markiisi riensi häntä vastaan
epätoivo kasvoilla. Sibylla oli sairastunut kovaan kuumeesen, hän
houraili. -- He neuvottelivat yhdessä hetkisen ja vähän sen jälkeen
hra de Chalys astui vaunuihin. Hän vaihtoi linnassa hevosia ja lähti
------:n kaupunkiin, joka oli seitsemän penikulman päässä Férias'ista,
hakemaan avuksi erästä lääkäriä, joka oli saavuttanut hiukan mainetta
niillä seuduin. Markiisi oli sitä paitse pyytänyt häntä kutsumaan
lääkäriä Pariisista. ------:n kaupungissa ei ollut telegrafiasemaa
ja Raoul'in täytyi ajaa lähimmälle pysäyspaikalle, kahden penikulman
päähän sieltä, toimittamaan sähkösanomaa perille.
Kaikki tämä sekä matkan vaikeudet veivät häneltä päivän ja kello oli
noin kuusi illalla, kun hän saapui pappilaan, sekä ruumis että sielu
väsymyksen, kärsimättömyyden ja levottomuuden runtelemina.
Kun hän astui puutarhaan, niin hän kohtasi lääkärin, jota hän oli
aamulla käynyt hakemassa ja joka käveli hitain askelin ja huolestunein
kasvoin.
-- Miten on laita herra? Raoul kysyi.
-- Se on vaarallinen kuume, joka on tullut kastumisesta ja
vilustumisesta... liialliset mielenliikutukset ja sitten tuo sumussa ja
suossa vietetty yö...
-- Onko vaara tarjona?
-- Hyvin suuri.
-- Oi herra... pelastakaa hänet!
-- Voitte olla varma, herra, ett'en lyö laimin mitään... Jos hän
kestää ensi kohtauksen, saattaa toivoa...; mutta tämä kohtaus on ollut
kauhea... Nyt se jo alkaa tyyntyä;... hän ei valita enää... Saamme
nähdä!
Rouva de Férias ja miss O'Neil ilmaantuivat huoneen ovelle. Hän
juoksi heidän luoksensa. Molemmat tarttuivat hänen käsiinsä sanaakaan
virkkamatta.
Oi, rouva! Oi taivaan Jumala!... te ette sano minulle mitään?
-- Hän on hiukan parempi, markiisitar sopersi.
-- Oi, kuinka onneton olen!
-- Ei, herra, ei... tointukaa. Hän on kertonut meille kaikki tänä
aamuna... Me emme moiti teitä laisinkaan... Se on meille yhteinen
onnettomuus. Me toivomme muuten taas vähän.
Hra de Férias'in ääni kuului portailta.
-- Louise! hän sanoi, tahdotko tulla?
Molemmat naiset menivät heti ja lääkäri seurasi heitä.
Jäätyänsä yksiksensä hra de Chalys astui muutaman askelen painaen
kättänsä vasten polttavata otsaansa ja pysähtyi sitten kuuntelemaan.
Mitään ääntä ei tullut hänen korvaansa. Rauhallinen ja surumielinen
äänettömyys vallitsi pienen puutarhan ympäristössä, joka jo alkoi
peittyä iltahämärän varjoon.
Tyynnyttääksensä aatostensa tavatonta kiihkeyttä hän lähti ja käveli
hetkisen tiellä portin edustalla. Yht'äkkiä hän alkoi kiivetä ylös
mäkeä, kulki kirkkopihan poikki ja astui kirkkoon. Kun hän näki seinäin
ja kupukaton puolivalmiit maalaukset, muistot niin monista toiveista
ja onnellisista hetkistä, kirkon puolihämärässä, niin hän tunsi tuskan
ahdistavan rintaansa. Hän veti suonenvedon tapaisesti kätensä kokoon,
heittäytyi polvillensa kivilattialle ja painaen otsaansa vasten
alttarin portaita, hän alkoi hillittömästi nyyhkiä.
Hän oli tässä asennossa itkien ja rukoillen, kun eräs käsi kosketti
häntä olkapäähän; hän nousi seisomaan: abotti Renaud oli hänen
edessänsä kalpeana ja ääneti. Raoul tarttui hänen käteensä ja sanoi
katsoen häntä silmiin:
-- Ah, isä, mitä tulette sanomaan?... Säästäkää minua isä! Eihän hän
ole kuollut? sanokaa!... Eihän? Oi, minä rukoilen teitä!... Jumalani!
mitä tekisin maailmassa?... Hän ei ole kuollut... Älkää sanoko minulle,
että hän on kuollut... minä pyydän, minä rukoilen teitä sitä sanomasta!
Ja hän heittäytyi polvilleen papin eteen melkein houreen tapaisessa
mielenkiihkossa.
Vanhus nosti hänet ylös.
-- Ystäväni... rauhoittukaa... ajatelkaa Jumalaa! Tulkaa, hän kutsuu
teitä?
-- Kutsuu minua?
Hän loi häneen vielä kysyvän ja tuskaa ilmaisevan silmäyksen ja
nähdessään kirkkoherran huulten vavahtelevan hän seurasi häntä äänettä.
Kun he astuivat ylös pappilan ahtaita portaita, niin he tapasivat
lääkärin, joka tarttui ohi mennessänsä Raoul'in käteen.
-- Olkaa mies, herra! hän sanoi hänelle.
He astuivat sitten siihen pieneen huoneesen, joka oli ollut Raoul'in
hallussa. Tänne oli Sibylla sijoitettu. -- Markiisi, markiisitar ja
miss O'Neil seisoivat vuoteen pääpuolessa: heidän kasvonsa, joissa
näkyi jälkiä kyyneleistä, olivat vakavat ja tyynet. Raoul'in ensi
katse kohtasi Sibyllan suuret siniset silmät, jotka olivat levottomina
kääntyneet huoneen oveen päin, mutta jotka kirkastuivat, kun hän tunsi
hänet. Raoul lähestyi vuodetta: Sibyllan kasvot, joita ympäröivät hänen
hajanaiset valkeat hiuksensa, ilmaisivat sellaista rauhallisuutta,
suloisuutta ja jonkinlaista iloa, että Raoul ensiksi alkoi toivoa
paranemista. Hän nyykäytti hiukan päätänsä hymyillen Raoul'ille ja
käänsi sitten heti silmänsä kirkkoherraan, joka astui esiin.
-- Herra, vanhus lausui hitaalla, juhlallisella äänellä, neiti de
Férias olisi tänä viimeisenä hetkenä tahtonut tulla teihin yhdistetyksi
avioliiton siunauksen kautta. Hän ei tiennyt, ja minun on täytynyt
hänelle selittää, että minun velvollisuuteni oli kieltää siunausta
sellaiselta yhdistykseltä; mutta minä teen kumminkin kaikki, mitä
omatuntoni sallii, antaakseni tälle sydämelle... joka on niin suuresti
teitä rakastanut... viimeisen lohdutuksen.
Hän vaikeni hetkeksi ja lisäsi sitten:
-- Neiti de Férias on minulle sanonut, herra, että te jo otatte osaa
hänen puhtaasen uskoonsa ja hänen ijankaikkisiin toiveihinsa?
-- Niin, herra, Raoul sanoi: -- ijäti! Ilon säde välähti Sibyllan
kasvoille.
-- Vanhus mietti hetkisen ja sanoi:
-- Antakaa hänelle kätenne.
Raoul laski hellästi kätensä Sibyllan käteen. Vanha pappi kohotti
silloin kosteat silmänsä kohti taivasta ja puhkesi liikutetuin äänin
näihin sanoihin:
-- Hyvyyden Jumala! Sinä tiedät, kuinka he ovat toisiansa
rakastaneet... ja kuinka he ovat kärsineet!...
Anna näitten kahden sielun, jotka niin hyvin ovat ansainneet toinen
toisensa ja jotka Sinä nyt erotat, kerran tulla yhdistetyiksi
ijankaikkisuudessa!... Siunaa se lupaus, jonka heille siitä nimessäsi
annan... Tapahtukoon niin!
Nyyhkytysten ääntä kuului huoneessa vanhan papin lopettaessa
rukouksensa, eikä hän itsekään saattanut pidättää kyyneleitään.
Sibylla yksinään ei itkenyt: hänen otsaansa ja hänen silmiänsä
näytti valaisevan kirkas loiste. -- Hetkisen kuluttua hän viittasi
kirkkoherraa silmäyksellänsä; hän kumartui pään-aluksen yli; Sibylla
näytti sanovan hänelle jotakin hiljaa ja ikään kuin arasti.
-- Herra, hän sanoi Raoul'ille noustuansa, syleilkää häntä. Raoul
kumartui alas ja painoi vapisevat huulensa nuoren tytön otsalle ja
hiuksille. Lapsi paran poskille levisi äkkiä vieno puna; hän loi
Raoul'iin ääretöntä hellyyttä ja suloutta ilmaisevan katseen, sitten
vieno puna katosi äkkiä hänen poskiltansa, niinkuin henkäys olisi sen
vienyt; hän vaaleni kuolonkalpeaksi, hänen pitkien silmäripsiensä
varjo aleni, hänen huulensa avautuivat vähän, ja hänen muuttumatoin
kauneutensa kiintyi tähän säteilevään liikkumattomuuteen. -- Itse
kuolemakin näytti kunnioittaneen häntä hänet viedessänsä. -- -- --
Nykyään on kolme valkoista hautapatsasta rannikon pienessä kalmistossa.
Valkoisimmassa niistä, jonka marmoria usein peittää metsäkukista tehdyt
seppeleet, on tämä yksinkertainen kirjoitus: "Sibylla Anna de Sérias.
-- Yhdeksäntoista vuotta vanha". -- Ja alempana: "_In aeternum_!"
* * * * *
Aina siitä pitäin, kun tämän kertomuksen viimeiset tapaukset
tapahtuivat, kreivi Raoul de Chalys asuu Férias'in linnassa. Noudattaen
Sibyllan tahtoa ja molempain vanhusten toivoa, jotka nimittävät häntä
pojaksensa, hän ei lähde sieltä enää koskaan. Hän näyttää samalla
perineen myöskin neiti de Férias'in hyveet. Seudun asukkaat, jotka
nauttivat hänen suurta hyväntekeväisyyttänsä, osottavat tälle nuorelle,
synkälle, vakavalle ja hurskaalle miehelle melkein taikauskon tapaista
kunnioitusta. Tuskin he tietävät hänen nimeänsäkään. He sanovat häntä
"neidin sulhaseksi".