Selitys.
Jos meidän on onnistunut oikein kuvata Raoul'in karakteeria,
karakteeria, jossa oli rikas pohja, mutta josta kaikki siveelliset
perusteet olivat pois juuritetut, ja jota intohimot ja innostus
vallitsivat mielipiteitten asemasta ja saattoivat yhtä todellisina
kääntää sen sekä hyvään että pahaan, niin on kenties saatu selville
monien nykyajan ihmisten salaisuus, ihmisten, joilta näyttää
heidän horjuvaisuutensa ja heidän vaihtelevaisuutensa, heidän
ylevyytensä ja heidän voimattomuutensa tähden puuttuvan ymmärrystä ja
oikeudentuntoa, vaan joilta todella puuttuu vaan uskoa. -- Ainakin
saattaa siitä ymmärtää, minkä suloisen, ilahuttavan ja kummallisen
mielentilan valtaamana Raoul palasi pappilaan nähtyänsä Sibyllan
vanhat iso-vanhemmat. Hän oli nähnyt heidät puoleksi voitettuina, ja
huolimatta kaikista niistä estelemisistä, joilla he olivat peittäneet
hänelle osoittamaansa suvaitsevaisuutta, hän tunsi niissä olevan
todellisen vahvistuksen hänen vaatimuksillensa ja toiveillensa. Hän
tunsi Sibyllan kunnioittavan ja ihailevan näitä vanhuksia ja hän luuli,
luottaen näin voimakkaisin siteisin, voivansa antautua toiveittensa
valtaan. Nämä toiveet olivat saaneet kiihkeämmän ja hellemmän luonteen
sen jälkeen, kun hän oli tunkeutunut tuohon patriarkalliseen kotiin ja
hengittänyt sitä rauhan, lempeyden ja arvokkaisuuden ilmaa, jonka hän
tunsi itseänsä ympäröivän. Itse linnan muoto, hyvä aisti, järjestys
ja hiljaisuus, mikä siellä vallitsi, suuret kukoistavat puutarhat,
kasvihuonetten kimaltelevat ikkunat, käytävät ja metsiköt, kaikki, mitä
hän oli nähnyt Sibyllan lapsuuden kodista, muodostivat tuon nuoren
tytön kuvalle hänen silmissänsä sopusointuisen kehyksen, samalla kertaa
ankaran ja miellyttävän niinkuin hän itsekin. Hartain sydämin hän antoi
mielikuvituksessansa sijaa sille ajatukselle, että hän sulkisi koko
elämänsä, taiteensa ja tulevaisuutensa tähän siunattuun turvapaikkaan
ja eläisi hänen rinnallansa, hänen, joka hänestä tuntui olevan
koko tämän hurmaavan paikan sielu ja sydän. Hänen häiriintyneelle
ajatusvoimallensa ja hänen uupuneelle sydämellensä tämä intohimon
kiihoittama unelma tuotti verratointa suloisuuden tunnetta. Kun hän ei
tavannut kirkkoherraa pappilassa, niin hän lähti kirkkoon. Työmiehet
olivat juuri, koska huomenna oli pyhä, korjanneet kirkon laivassa
olevat telineet. Raoul käytti hyväksensä tilaisuutta katsellaksensa
eri paikoilta, minkä vaikutuksen hänen alulla oleva työnsä teki, ja
muutti tuon tuostakin paikkaa kirkossa. Hän oli vaipunut tarkasteluunsa
ja nojautui erästä kuorin penkkiä vastaan, kun hän kuuli kirkon ovea
avattavan ja sitten jälleen suljettavan. Vähän myöhemmin ilmestyi
neiti de Férias laivaan: hän pysähtyi tuokioksi, ja huomattuansa
Raoul'in, joka hämmästyneenä seisoi paikallansa kuorin kivilattialla,
hän lähestyi häntä. Samassa määrässä kun hän tuli lähemmäksi, samassa
määrässä hänen kulmakarvojensa ankarat kurtut ja hänen silmäystensä
ylevä päättäväisyys saattoivat tuon nuoren miehen, joka yht'äkkiä oli
herännyt onnensa unelmista, yhä surullisemmaksi. -- Raoul kumarsi ja
sanoi:
-- Pitääkö minun lähteä, neiti:
-- Ei, herra, minä etsin teitä. Hetkisen mietittyänsä hän jatkoi:
-- Minä tulen itse, herra kreivi, pyytämään, että te antaisitte
takaisin minulle sen vapauden ja rauhan, jonka teidän olonne täällä
minulta ryöstää. Suokaa anteeksi, jos minä epäilen valitessani
perusteita, johon nojaan vaatimukseni... Teidän omaantuntoonneko
vai kunniaanneko minun on turvaaminen?... Teidän omallatunnollanne,
herra, ei taida olla muita lakia kuin mielikuvituksellannekaan
ja mielivaltaisuudellanne, eikä minulla siltä ole paljon apua
odotettavana, koska se ei ole teitä estänyt edes sellaisesta
käytöksestä, jonka pieninkin kunniantunto hylkää.
Sibyllan ankara ääni ja hänen kylmä puhuttelutapansa olivat niin
julmasti murtaneet ne toiveet, jotka hetkeksi olivat vallanneet
Raoul'in sydämen, että hän tunsi olevansa puoliksi tainnuksissa. Hän
talui toisen kätensä otsallensa, jolle oli levinnyt lyijynharmaa
kalpeus, ja tuki itseänsä toisella kädellänsä penkkiä vastaan mumisten:
-- Jumalani!
-- Minä luotan, nuori tyttö jatkoi samalla ankaralla äänellänsä, minä
luotan melkein enemmän teidän kunniaanne, teidän kokemukseenne ja
herkkätuntoisuuteenne, jota tavallista siveyttä enimmin halveksivainkin
ihmisten kuitenkin täytyy kunnioittaa, jos he ovat ylhäistä
sukuperää ja tahtovat säilyttää mainettansa... Sallikaa minun taas
teille huomauttaa, herra, että jos on olemassa mitään todellista ja
kumoamatonta kunnian lakia, niin se ennen kaikkia kieltää kohteliasta
miestä vainoamisen ja juonien kautta koittamasta saada itsellensä
sydäntä, joka hänet hylkää.
-- Jumalani! kreivi toisti pannen käsivartensa ristiin rinnallensa ja
huulilla kylmä välinpitämättömyys.
-- Ja joll'ei se riitä, herra, teitä liikuttamaan, niin minä
vetoan teidän järkeenne, terveesen järkeenne... Tämä yritys, jonka
kunniallisuus on suuresti epäiltävä, vaan josta itsepäisyydessänne ette
tahdo luopua, on päättyvä, sallikaa minun se teille ilmoittaa, teidän
häpeäksenne. Te olette yritykseenne tehneet osallisiksi eräät henkilöt,
joita minä suuresti kunnioitan, ja toivotte joskus minun taipuvani
heidän tahtoonsa... Mutta minä saan teille vakuuttaa, herra, että te
erehdytte, ja ett'ei koko minun rakkauteni näitä henkilöitä kohtaan
saata tänään eikä huomenna eikä milloinkaan luovuttaa minun käytöstäni
siltä tieltä, jonka olen itselleni teidän suhteenne viitoittanut... ja
minä vakuutan teille vielä, että teidän itsepintaisuutenne, kestäköönpä
se vaikka vuosia, saattaa teidän vaatimuksenne vaan tehottomammiksi ja
vaan kahdenkertaisesti lisää minun sydämessäni niitä halveksimisen ja
inhon tunteita, joita sellainen käytös minussa herättää.
Kreivi de Chalys ojensi kätensä erästä alttarilla olevaa enkelin kuvaa
kohti ja sanoi:
-- Pidättykää, neiti, minä kysyn, oletteko te se, joka puhuu... vai
eikö se ole joku kivipatsaista tuolla!
Vihan liekki välähti Sibyllan silmissä.
-- Se, joka teitä puhuttelee, hän sanoi kiivaasti, on nuori tyttö, jota
on hävyttömästi loukattu ja jolle varmaankaan ei olisi tullut osaksi
tällainen arvoton kohtelu, jos olisitte nähneet hänen rinnallansa
olevan ainakin yhden käden, joka saattaa häntä suojella tai hänen
puolestaan kostaa!
Kolea huudahdus tunkeutui näitten sanojen johdosta Raoul'in rinnasta,
hänen kätensä putosi raskaasti penkin tasaiselle laudalle. Hän astui
Sibyllaa kohti ja sanoi katsoen häntä silmiin:
-- Poistukaa!
Hämmästyneenä hänen silmiensä pelottavasta loisteesta nuori tyttö ei
liikahtanut paikalta.
-- Poistukaa! Raoul toisti kiivaasti... Te olette mieletön lapsi!
ja te saatatte minutkin järjiltä... kärsivällisyyksineni ja
kunnioituksineni!... Vai siinäkö on teidän hyveenne... teidän
kristillisyytenne... teidän uskontonne, neiti Sibylla!... Taivaan
Jumala!... Minä olen tunnoton... kunniaton... sydämetön... sieluton
mies! Ja miksi? Senkö tähden, että rakastan teitä hellästi,
uskollisesti, mielettömästi, huolimatta mistään ikävyyksistä, mistään
tuskista ja vääryyksistä, joita mulle saatatte?... Ei!... vaan
sentähden, ett'en minä usko, eikö niin?... sentähden ett'ei minulla
ole uskoa? Siinä vikani, vai kuinka?... vika, joka mulle tuottaa
niin paljon häpeätä ja halveksimista?... Mutta minä en ota vastaan
teidän kirouksianne, kuuletteko? ja Jumalanne, jos hän on olemassa,
ei niitä vahvista!... Mutta mikä onkaan minun järjettömyyteni ja
kunnottomuuteni?... Niin! huonoinkin tämän kylän vanhoista akoista,
jonka koko hyvyys on siinä, että hän joka sunnuntai tulee nukkumaan
tänne saarnastuolin juurelle, on teidän silmissänne pyhimys!... Ja
minä, joka olen koko ikäni etsinyt totuutta ponnistellen kaikkia
ajatukseni voimia... ja tuntien todellisinta tuskaa sielussani, minä
olen kurja raukka!... Oi halveksikaa niin paljon kuin tahdotte sitä,
mikä on kurjaa... välinpitämätöintä ja pilkkailevaa uskottomuutta...
mutta uskottomuutta, joka kärsii, joka huutaa apua, joka kunnioittaa...
kunnioittakaa sitä!
Mykkänä ja ikäänkuin kivettyneenä Sibylla katseli häntä ja kuunteli
häntä omituisen ilon ja pelon valtaamana. Raoul astui muutaman
äkkinäisen askeleen ahtaassa kuorissa, ikäänkuin viihdyttääksensä sitä
intohimojen myrskyä, jonka vallassa hän oli; sitten hän pysähtyi äkkiä,
näytti alttarin yläpuolella olevaa ristiä ja sanoi tyynemmällä äänellä:
-- Oppikaa tuolta, neiti Sibylla, kohtuullisuutta ja kristillisyyttä!
Muistakaa sitä surun ja voimattomuuden huudahtusta, joka on lähtenyt
tuon ristiinnaulitun rinnasta: "isä, miksis minun ylön annoit?"
Se on ollut minun huutoni koko elämäni lävitse, ja se on monen
muunkin huutona meidän aikanamme. Onko se sitten niin rikollinen?...
Ah! löytyy kirousta, tietäkää se, joka korvaa rukousta... ja on
jumalattomia, jotka ovat marttyyriä!... Niin; minä uskon lujasti
omasta puolestani, että epäilyksen tuottamat kärsimiset ovat pyhiä,
ja että Jumalata ajatella, ajatella häntä alati, epätoivoisenakin,
on Hänen kunnioittamistansa ja että se Häntä miellyttää!... Minä
luulen että anteeksi antamaton rikos hänen silmissänsä on ainoastaan
se huolettomuus ja kauhea pila, jota osotetaan niitten suurien
salaisuuksien suhteen, joihin hän itsensä peittää ja jotka meitä
ympäröivät... Niin, elää täällä maan päällä, nähdä taivas päänsä
yläpuolella ja koko luonnon ympärillänsä... ja olla kuitenkin yöt ja
päivät etsimättä ikuisen totuuden sanaa... niin, se on rikollista,
se on häpeällistä ja alentavaista! Mutta antautua sydämensä pohjasta
totuuden etsimiseen, huutaa avuksensa Jumalaa, jonka on kadottanut,
ja vaikka kirota Häntä, joll'ei Hän vastaa... kantaa tätä ajatusta ja
tätä surua läpi kaiken... tuntien otsansa sentähden äkkiä kalpenevan
keskellä elämän hymyilevimpääkin iloa, onko se jumalattomuutta?...
Sellainen ainakin on minun jumalattomuuteni!... Jos se saattaa minut
rikolliseksi, niin saan sen kenties kerran tietää; nytkin jo tiedän,
ettei se tee minua onnelliseksi... Mutta, Sibylla, -- huomatkaa se!
-- se ei kuivaa minun sydäntäni, vaan se täyttää sen päinvastoin
hartaimmalla säälillä kaltaisiani kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, jotka
minusta näyttävät, niinkuin minä itsekin, julmasti joutuneen tässä
maailmassa sattumuksen, väkivallan ja pahuuden oikkujen valtaan, se ei
vaadi minua uhraamaan katumukselle todellisimpia tunteitani, puhtaimpia
halujani; se ei neuvo minua noilla itarilla alttarilla, joita ei mikään
Jumala siunaa, uhraamaan omaani eikä muitten onnea; se ei anna minulle
teidän hyveitänne, mutta se antaa ainakin yhden, jota teillä ei ole:
hyvyyden!... Ja nyt, neiti Sibylla, olkaa onnellinen... Minä tottelen
teitä!... Ja minä lisään vielä, että tunnen teidät kylliksi, vast'edes
voidakseni teitä ikävöimättä totella!
Sanottuansa nämä sanat, Raoul kääntyi ikäänkuin ett'ei hänen tarvitsisi
nähdä nuoren tytön poistumista.
Sibylla näytti hetkisen epäilevän, lähestyi sitten häntä hitaasti ja
sanoi:
-- Raoul!
Kuultuansa tuon suloisen, rukoilevan äänen mainitsevan nimeänsä, kreivi
kääntyi äkkiä ja katseli Sibyllaa sanomattoman ihastuksen valtaamana.
-- Raoul, tämä toisti silloin, te, myöskin te olette kohtuuton, ja
te myöskin tunnette väärin minut... Saatatteko todella luulla, että
minä olen uhrannut teidän, -- ja omat tunteeni, joita en tahdo teiltä
salata, -- niille ahdasmielisille syytöksille, joista te puhutte,
että minä teitä rakastaissani ja antaissani elämäni teille, olen
pelännyt olevani jumalaton ja loukkaavani Jumalaa? Ei... minä olen
pelännyt tulevani vielä onnettomammaksi kuin nyt olenkaan ja ennen
kaikkia arvoni senkautta alentuvan. Koettakaa minua ymmärtää, minä
pyydän sitä... Sellaisena ollen, jollaiseksi taivas minut on luonut,
en ole milloinkaan voinut kestää ajatusta, että rupeaisin johonkin
noista päivän oikun synnyttämistä liitoista, jotka eivät sitä kauemmin
kestäkään... Eikä minun ylpeyteni yksinään, Raoul, vastusta tätä
ajatusta... vaan minun sydämeni... sydämeni, jonka herkkätuntoisuutta
te ette tunne! Rakkaus, jonka olisin teille tarjonnut, tuntui
minusta äärettömältä, tuntui ikuiselta, ja minä olisin tahtonut että
teidän rakkautenne olisi ollut samanlainen!... -- Oi, te rakastatte
minua, minä tiedän sen... ja te olette vakava ja oikeudentuntoinen
mies... mutta ettekö te itsekin tiedä, mitä tässä maailmassa tulee
tulisimmistakin ja todellisimmistakin tunteista, joll'eivät ne
Jumalaan itseänsä tue... kun ne eivät Hänessä puhdistu... Hänessä
ikuistu? Ettekö te käsitä, sanokaa se minulle, minkälaisen voiman ja
kestävyyden kahden sydämen rakkaudelle antaa... yhteinen loppumattoman
elämän toivo?... Niin, tätä toivoa teillä ei ole! tämä murtumaton
side meiltä on puuttunut... Te rakastatte minun nuoruuttani, -- josta
huomenna ei ole mitään jäljellä;... mutta sieluani, joka on katoamaton,
-- kuinka te sitä rakastatte? Te ette sitä usko olevan!... Siten
tulisi päivä, jolloin minä yksinäni rakastaisin!... Minä olin siitä
vakuutettu... Voi! siitä olen aina vakuutettu... ja ennenkuin antaudun
tälle hirveälle tuskalle alttiiksi, uhraan elämäni yksinäisyydelle,
hyljätyksi jäämiselle ja kaipaukselle... pitäen parempana omin käsin
murtaa sydämeni... kuin tuntea teidän kätenne sen murtaneen... Siinä
on minun rikokseni... ja vaikka se saattaakin teille kärsimistä, niin
kysyn kuitenkin, Raoul, luottaen teihin, eikö se ansaitse anteeksi
antoa?... tekeekö se minut teidän kunnioitustanne ansaitsemattomaksi?
Raoul oli tuokion ääneti, silmät kiintyneinä salaisen ihastuksen
hurmaamina nuoren innostuneen tytön kasvoihin, joista kuorin
mystillisessä hämärässä loisti melkein ylenluonnollinen valo. -- Sitten
sanoi hän ikäänkuin itseksensä puhuen:
-- Lapsi parka!
Kovemmalla äänellä hän sanoi sitten:
-- Kyllä, Sibylla, minä annan teille anteeksi... vieläpä kiitän
teitä... vaikka saatattekin minut epätoivoon, mutta teidän puheenne
osottaa minulle luottamusta, hyvyyttä, te pidätte minua ystävänä...
minä kiitän teitä! -- Ja miksi emme olisikaan ystävät? Enkö minä saa
edes sitä lohdutusta, vaikkapa vaan niin kauaksi kuin viivyn täällä?
Oi, älkää pelätkö mitään;... minä tunnen teidät hyvin nyt... enkä
minä koetakkaan teitä taivuttaa;... mutta eikö pysyvämmästä siteestä
huolimatta silläkin myötätuntoisuudella, joka meidät yhdistää, saata
olla suloisuutensa... ja emmekö me molemmat ansaitse sellaista
ystävyyttä?
Sibylla pudisti heikosti päätänsä, huulilla epäselvä hymy.
-- Ah! hän sanoi, jos minä saattaisin toivoa voivani jonakin päivänä,
vaikka kuinkakin kaukaisena, -- nähdä teidän rukoilevan tuolla!
Raoul hymyili vuorostaan:
-- Ettehän tahdo, että minä teidät petän, vai kuinka?... Minä en sitä
usko. Minä olen niin etäällä uskosta!... Ja kuitenkin minusta tuntuu
siltä että jos minä joskus tulen sitä lähemmäksi... se tapahtuu tässä
rakkaassa kirkossa... lähellä tuota arvokasta pappia... ja lähellä
teitä!
Sibylla katsoi häneen kauan; sitten hän lähestyi alttaria, laskeutui
polvilleen sen eteen ja alkoi palavasti rukoilla, kasvot käsiin
peitettyinä. Raoul nojasi liikahtamatta kuorin penkkiä vastaan ja
katseli rukoilevaa tyttöä; hänen kasvonsa piirteet osoittivat äkkiä
sisällistä liikutusta, hän puri huuliansa ja nosti pikaisesti kätensä
silmilleen.
Muutaman minuutin perästä neiti de Férias nousi, siunasi alttaria ja
sanoi hymyillen mennessään Raoul'in ohi:
-- Hyvästi vähäksi aikaa!
Kun hän lähti kuorista, niin hän pysähtyi katselemaan freskomaalausten
suunnitelmaa ja sanoi kääntyen takaisin:
-- Ne ovat sangen kauniit, herra!
Sitten hän poistui ja Raoul kuuli enää ainoastaan hänen lattiaa vastaan
laahaavien hameittensa kahinan.