Raoul Férias'in linnassa.
Tuskin oli vielä tuntia kulunut, ennenkuin kreivi de Chalys, joka
vaan oli riisunut yltänsä maalarin pukunsa, astui Férias'in linnan
isoon salonkiin, missä markiisi ja markiisitar häntä odottivat ja
ottivat hänet erinomaisen totisina vastaan. Tervehdykset vaihdettua
vallitsi tuokion aikaa äänettömyyttä, jonka kestäessä kreivi ja hänen
vastaan-ottajansa tarkkaavaisina katselivat toisiansa. Herra ja
rouva de Férias olivat salaisesti hämmästyksissänsä sen sulouden ja
ylevyyden johdosta, joka oli omituista Raoul'in olennolle; häntä taas
näitten vanhusten niin arvokas, niin lempeä ja niin surullinen katsanto
rohkaisi hänen epäillessänsä puhetta aloittaa.
-- Rouva markiisitar, hän sanoi hiukan vapisevin äänin, joll'en
jo tänne tullessani olisi tuntenut mitä täydellisintä nöyryyttä
mielessäni, niin alkaisin sitä ainakin täällä tuntea... Teille on kai
jo ilmoitettukin, että tulin luoksenne vaan saamaan käskyjä ja että jo
edeltäkäsin tahdon niitten alaiseksi alistua, pyytäen vaan, että minun
sallitaan selittää käytöstäni.
-- Herra kreivi, markiisi de Férias sanoi, me emme saata teiltä kieltää
tilaisuutta siihen; mutta mikään selitys ei saata muuttaa -- ei sen
käskyn -- vaan sen pyynnön laatua, joka meillä on teille ilmoitettava.
-- Herra markiisi, minä toivon päinvastaista. Minun tuloni tähän
seutuun on herättänyt epäluuloa neiti de Férias'issa ja teissäkin;
se on sangen ymmärrettävä asia. Sallikaa minun kuitenkin teille
vakuuttaa, että ajatus olla kunnioittamatta neiti de Férias'ia tai
teitä, on ollut minusta yhtä kaukana, kuin teistä on ajatus rikkoa
Jumalata vastaan, jolta te toivotte autuuttanne... Te ette tunne
minua, herra markiisi, ja ne edeltäpäin saadut tiedot, jotka nyt
kiihottavat mieltänne, tekevät teille vaikeaksi tällä hetkellä uskoa
minun sanaani;... mutta totuudella on aina ollut voimansa, ja minä
toivon, että te sen huomaisitte minunkin suustani lähtevien sanojen
korosta. -- Raoul pysähtyi vähän ja jatkoi sitten: -- Te ette tunne
minua, mutta te tunnette neiti de Férias'in ja te saatatte helposti
kuvailla mielessänne, minkälaista rakkautta hänelle omistetaan, jos
hän joskus tapaa miehen, joka on kelvollinen ja ansiollinen hänen
avujansa arvostelemaan... No niin, herra, minä pyydän teitä tuokioksi
otaksumaan, että minä olen tämä mies, että minun luontoni, minun
ajatusteni ja elämäni kehkeytyminen ovat niin paljon kuin mahdollista
auttaneet minua käsittämään sitä, minkä arvoinen neiti de Férias on,
omistamaan hänelle kokonaan kaiken sen ihailemisen, kunnioituksen
ja hellyyden, minkä hän ansaitsee... hyvin käsittämään vihdoin koko
sen onnen äärettömyyttä, minkä niin jalo ja niin täydellinen olento
vuodattaisi siihen avioliittoon, mihin hän yhdistyisi... Suvaitkaa
muistaa, että minun on sallittu pitää yhden päivän ajan tätä unelmaa
toivonani... ja että se yht'äkkiä on minun sydämmestäni ryöstetty...
ja minä kysyn teiltä, herra, teiltä, jolle minä olen vieras, melkeinpä
vihollinen, -- minä kysyn teiltä, ettekö sääli minua sen suhteen, mitä
olen saanut kärsiä!
Kuultuansa nämä viime sanat, jotka Raoul oli lausunut liikutuksesta
kalpeana, markiisitar käänsi hiukan päätänsä ja yskähti hiljaa.
-- Herra, vanha markiisi sanoi, te puhutte lämpimästi ja luullakseni
myöskin vakavasti; mutta minä kysyn puolestani teiltä, jos olette
hankkineet varman käsityksen poikani tyttären luonteesta, mitä hyötyä
olette toivoneet teillä olevan tästä yrityksestä, -- tästä askeleesta,
jota minä yksinkertaisesti tahdon sanoa seikkailijan tapaiseksi?
-- Jumalani! herra markiisi, Raoul puuttui puheesen, eihän voi vaatia
haaksirikon tuskissa taistelevalta mieheltä täydellistä tyyneyttä
ja mielenmalttia... Hän tarttuu kaikkeen... Minulle on ilmaantunut
tilaisuus lähestyä neiti de Férias'ia, tavata häntä... minä olen
käyttänyt sitä hyväkseni! Eikä minun yritykseni, herra, kuitenkaan
ole ollut aivan punnitsematoin. Minulla on ollut toive, jonka järki
ja kunnia saattavat tunnustaa. Minun tietääkseni neiti de Férias on
omantuntonsa nuhteitten tähden hyljännyt ne toiveet, jotka hän varmaan
hyvin tunsi... No hyvä, herra markiisi, minä tiesin että neiti de
Férias'in mielipiteitten jäykkä -- kenties liiankin jäykkä -- lujuus
ei kuitenkaan halveksinut sydämen jaloutta... Hänen sydäntänsä minä
olenkin tahtonut saada liikutetuksi, hänen jalomielisyyteensä minä
olenkin tahtonut turvautua, kun hän olisi jalkojensa juuressa nähnyt
miehen, jonka hän tietää ei olevan tapana itseänsä nöyryyttää.
-- Teidän selityksenne, herra kreivi, minua liikuttaa ja minä
tunnustan, että te herätätte minussa suurta myötätuntoisuutta; mutta
ymmärrättehän, ett'en sen ohessa saata unohtaa poikani tyttären rauhan
ja arvon valvomista. Minun täytyy siis anoa teitä noudattamaan sitä
nöyryyttä, jota olette hyväntahtoisesti meille luvanneet.
-- Olkaa vakuutettu siitä, herra, ett'en sitä kieltäydykkään tekemästä,
jos te asiata mietittyänne luulette, murtaissanne viimeisetkin
toiveeni, ainoastaan minun siitä kärsivän, jos te täydellisesti
tunnette ne mielipiteet, joille neiti de Férias minut uhraa, ja jos
vihdoin arvelette, että mies, joka teitä puhuttelee, on todellakin
kelvoton tullaksensa teidän perheenne jäseneksi ja tyttärenne onnen
sepäksi. Sallikaa minun tänä niin juhlallisena hetkenä, jona koko
minun onneni on kysymyksessä, käyttää täydellisintä ja harvinaisinta
suoruutta. Älkää kieltäkö minulta mitään, mitä sanon puolustuksekseni,
niin vähäpätöistä kuin se onkin... Sallikaa minun koettaa hyväkseni
käyttää teidän huoltanne hänenkin tulevaisuutensa suhteen, jota te
niin suuresti rakastatte! Sallikaa minun teille muistuttaa, eikä neiti
de Férias'ikaan ole minua siinä vastustava... sillä hän ei saata
muuta sanoa kuin totuuden, -- että hän ei minua ensin hyljännyt. Koko
minun elämäni ylpeytenä ja kenties epätoivona on oleva se, että hänen
suostumuksensa on hetkisen aikaa minua kunnioittanut... No hyvä,
kuinka olen menettänyt tämän suostumuksen, jota sellainen sydän ei
suinkaan kevytmielisesti ole minulle myöntänyt? Yhden ainoan lauseen,
yhden ainoan sanan tähden, jota, -- joll'ei sitä väärin käsitetty,
-- ainakin sangen väkivaltaisesti selitettiin! Minä kunnioitan ja
ihailen neiti de Férias'in uskonnollisia mielipiteitä;... mutta eikö
niissä teidänkin mielestänne, herra, ole jonkinlaista ensi nuoruuden
suvaitsemattomuutta? Eikö niitten järkähtämättömyys joudu ristiriitaan
elämän ja kokemuksen kanssa? Ettekö luule, että se päätös, jonka
poikanne tytär niitä noudattaen on tehnyt, on synnyttävä hänessä
salaista katumusta? Tokkohan hän aina, niinkuin tänäänkin, luulee
tehneensä oikein erottaessansa, kuolettaessansa kaksi olentoa, joidenka
yhdistys hänen mielestänsä tarjosi hänelle enemmänkin kuin vaan onnen
ehdon?... Ja minkätähden? Sentähden että mies, joka rakasti häntä
niin sydämellisesti, -- ja jonka hänkin katsoi hiukan vastarakkautta
ansaitsevan, -- oli aikansa mies, vuosisatansa lapsi... ja kenties
parhaita niistä, sillä jos kohta olen uskomaton, en kuitenkaan ole
jumalaton; minä en ylpeile enkä riemuitse uskottomuudestani, vaan
päinvastoin suren ja surkuttelen sitä. Minä kunnioitan ja vihaan
niitä, jotka ovat totuuden saavuttaneet. Minä puolestani etsin sitä
koko sieluni vakavuudella ja surulla. Sellainen minä olen, herra. Minä
ymmärrän kyllä, ettei neiti de Férias, hän kun on nuori ja kasvanut
kaukana maailmasta, ole luullut tällaiseen siveelliseen kantaan voivan
yhdistyä minkään hyveen, minkään kunnian, minkään rehellisyyden...
mutta minä vetoan siitä teidän ikänne kokemukseen ja rakkauteen,
herra;... uskotteko, ettei hän erehdy? Luuletteko, että uskomaton
ihminen, niinkuin minä, on todellakin mahdoton omistamaan mitään
kunnian ja laillisuuden tunteita, ettei hänen sydämessänsä ole mitään
pyhää, ettei hän saata mitään rakastaa, mitään kunnioittaa, mitään
jumaloita tässä maailmassa... ei isäänsä, ei vaimoansa, ei lastansa?
Oi, jos niin luulette, niin vakuutan teille, herra, että tunnette minut
väärin... minä vakuutan teille niitten tunteitten nimessä, jotka ovat
vallanneet minut teidän edessänne... että puhtahin kunnioitus saattaa
asua sydämessä, missä ei uskoa ole!
Herra de Férias loi silmäyksen markiisittareen ja vastasi sitten
jonkinlaisen myötätuntoisuuden valtaamana:
-- Oi! herra kreivi, otaksukaamme tuokioksi, että poikani tyttären
mielipiteissä, elämän käytännölliseltä kannalta katsoen, on jotakin
muistutettavaa liiallisuutta... Mitä saatamme me tehdä, rouva de
Férias ja minä, tässä tapauksessa? Ei saata tulla kysymykseen, että me
käyttäisimme valtaamme... Mitä sitten saatamme tehdä? Mitä te tulette
meiltä vaatimaan? Minä kysyn teiltä vakavasti, sillä katsoen siihen
vaikutukseen, minkä teidän tunteenne ja teidän tilanne ovat meihin
tehneet, tahtoisimme me, rouva de Férias ja minä, jollakin tavoin
osottaa teille myötätuntoisuuttamme kuitenkaan velvollisuuksiemme
rajoja rikkomatta.
-- No hyvä, herra markiisi, Raoul sanoi mitä suloisimmin hymyillen,
älkää karkoittako minua, siinä on kaikki mitä pyydän... Sallikaa
minun hajoittaa ja poistaa ne turhat pelot, joita te itsekin pidätte
liioiteltuina... Sallikaa minun, niinkuin muinoin Jakobin, palvella
seitsemän vuotta, jos tarvitsee, saadakseni Rakhelin sydämen ja käden!
-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, vanha markiisi puuttui puheesen
vuorostansa hymyillen; mutta te unhotatte, että poikani tyttären maine
saattaisi senkautta tulla vaaroille alttiiksi.
-- Kuinka niin, herra markiisi? Onhan ymmärrettävää, että minun
ajattelemattomuuteni kautta ainoastaan minun oma maineeni tulee
vaaroille alttiiksi, jos nimittäin otaksutaan, että maailma tunkeutuu
sen salaperäisyyden läpi, johon peitän itseni... Onnellinen, rohkaistu
intohimo ei saata minun tilassani olevaa miestä ajattelemattomiin
tekoihin... Minua kenties pilkataan, kenties nauretaan, se on pahinta,
mikä saattaa tapahtua. Vaaditteko vielä enemmän? Vaaditteko, että
kunniasanallani lupaan olla etsimättä neiti de Férias'in seuraa,
lupaan häntä välttääkin, joll'ei hän itse minua kutsu? Minä suostun
siihen... suostun vielä siihenkin, ett'en viivy täällä kauvemmin, kuin
työni kunnollinen täyttäminen vaatii ... Tunnustanko teille sen ylevän
toivon, minkä olen tähän työhön liittänyt? Jos neiti de Férias pysyy
järkähtämätöinnä, joll'ei minun äänetön ja kestävä myötätuntoisuuteni
häntä liikuta... niin jää minulle vielä yksi lohdutus... Minä jättäisin
hänen katseltavaksensa työn, minkä minun käteni, minun sydämeni ovat
hänelle pyhittäneet... Kaukanakin ollessani saattaisin itsekseni
ajatella, että tämä todistus väliin hänelle muistuttaisi, kuinka paljon
häntä on rakastettu, että hän yhdistäisi minun nimeni ajatuksiinsa...
ja rukouksiinsa... että se joskus saattaisi hänen silmäänsä kaipauksen
kyynelen tai kohottaisi hänen rinnastaan hellän huokauksen... ja että
kenties minun elämäni ei vielä ole aivan turha... Nyt, herra, odotan
teidän määräyksiänne... Jos vaaditte, niin minä lähden, lähden jo tänä
iltana, mutta lähden toivotonna!
Markiisi oli hetken aikaa liikahtamatta, silmät maahan luotuina. Raoul
luuli hänen otsansa kurtuista huomaavansa, että hän kokosi voimiansa
antaaksensa hänelle kieltävän vastauksen. Hän nousi ja lähestyi rouva
de Fériasia lausuen liikutettuna, mutta arvokkaana:
-- Rouva markiisitar, älkää salliko, että minut tuomitaan, kenties
kirotaan päästämällä ensinkään huuliltanne sen hyvyyden ja sen säälin
sanoja, jonka näen silmistänne loistavan... Sanokaa edes yksi sana,
minä rukoilen sitä... sanokaa, että teidän äidin sydämessänne on
luottamusta... ja että minä todella rakastan lastanne, niin ett'ei
kukaan maailmassa koskaan ole häntä niin rakastava!
-- Oi, herrani, markiisitar sanoi pyyhkien silmiänsä nenäliinallaan,
kuinka on mahdollista, ett'ei mies, jolla on sellaiset tunteet kuin
teillä, usko Jumalaan!
Kreivi kumartui, tarttui rouva de Férias'in käteen, suuteli sitä ja
sanoi ihastuksen ja kunnioituksen valtaamana:
-- Jos minulle olisi annettu... ja jätetty äiti sellainen kuin te, niin
ehkä minäkin uskoisin!
Markiisitar loi kosteat silmänsä puolisoonsa ja katsoi häneen hetkisen.
-- Herra kreivi, markiisi silloin sanoi, ettehän panne pahaksenne,
jos me, rouva de Férias ja minä, haluamme harkita asiasta kauemmin
ennenkuin annamme lopullisen päätöksen. Me pyydämme kuitenkin teitä yhä
vielä pitämään lupauksianne, sillä minä en tahdo teiltä salata, että me
mahdollisesti niihin turvaudumme... Siihen asti me emme hyväksy teidän
oloanne näillä seuduin, vaan tahdomme kuitenkin olla olevinamme siitä
tietämättä.
Kuultuansa nämä sanat Raoul hengitti väkevästi ja puna levisi hänen
kalpeille kasvoillensa.
-- Kiitos! hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä ja kumarsi, pannen
kätensä rinnallensa, syvään molempia vanhuksia ja lähti.
Markiisi ja markiisitar katselivat kahden kesken jäätyänsä ääneti
toisiansa jonkun aikaa.
-- Jumalani! vihdoin rouva de Férias sanoi, kuinka hän minua miellyttää!
-- Kyllä, kyllä epäilemättä, markiisi sanoi kohottaen päätänsä; mutta
olkaamme varoillamme, ystäväni... hän on suuri viettelijä!
-- Tarkoitatko että hänen rehellisyytensä on epäluulon alainen?
-- En... sitä en tarkoita;... mutta hän on suuri viettelijä... Hän
on jo vietellyt minut, minä tunnustan sen... Minä olen etsinyt
ajatuksissani syitä hänen puolustukseksensa... Tämä nuori mies, -- jota
saadessansa kutsua pojaksensa olisi monessa suhteessa onnellinen, -- on
aina elänyt aikamme huonossa pyörteessä... Olen itsekseni ajatellut,
eikö jonkun aikaa kestävä uusi elämä, johon hyödylliset ohjaukset
saisivat vaikuttaa, saattaisi häntä jälleen sen tykö, jota hän niin
hyvin ansaitsee oppia tuntemaan!
-- Sinä olet muistellut, markiisitar sanoi hymyillen, miss O'Neil'in
kääntymistä, Jacques Féray'n lohdutusta, kunnon kirkkoherramme
muuttumista, ja sinä olet toivonut, että saman enkelin henkäykset
saattaisivat tyynnyttää ja puhdistaa tämän nuoren miehenkin
häiriintyneen sielun?
-- Niin, rakkaani; mutta tämä yritys on hyvin arveluttava, ja meidän on
ensin neuvotteleminen ja tuumiminen ennenkuin siihen ryhdymme.
Sibylla tuli samassa saliin; hän loi kiihkeän ja kysyvän katseensa hra
de Férias'in.
-- Miten kävi? hän kysyi.
-- No niin, lapseni, vanhus sanoi hymyillen ja hiukan hämmästyneenä, me
olemme ruvenneet vihollisen puolelle!
-- Kuinka! Sibylla huudahti.
-- Ei, rauhoitu... Me olemme vaan luulleet voivamme jättää maanpakoon
ajamisemme tuonnemmaksi... Me tahdomme asiata ajatella, ja sinulla
itselläkin on siinä mietittävää... Tämä nuori mies ei pyydä muuta
kuin oikeutta lopettaa työnsä, jonka hän jalomielisesti tarjoo meille
myötätuntoisuutensa ja ystävyytensä osotteeksi... Hän lupaa muuten
ehdottomasti jättää sinut rauhaan... Asiain näin ollen on meidän
ollut mahdotonta pitää pahantekijänä miestä, joka on jalosukuinen...
hyvälahjainen... ja lopuksi vielä onneton!... Me tahdomme miettiä
asiata, tyttäreni.
Sibylla kuunteli tätä ilmoitusta osoittaen iso-isällensä tavallista
ulkonaista kunnioitustansa, mutta hänen sielunsa kauhistui siitä.
Hän huomasi että Raoul'in viehätysvoima oli voittanut herra ja
rouva de Férias'in ja tämä voitto antoi hänelle lisää aihetta häntä
syyttääksensä. Hän luuli huomaavansa vanhuuden heikkoutta siinä
myöntyväisyydessä, josta hän salaisesti moitti isovanhempiansa, ja
jonka seurauksia hän epätoivoisena kuvaili. Hän yksinään tiesi kuinka
monta tuskaa ja taistelua ja kuinka monta unetonta yötä hänen oli
tarvinnut kestää tukahuttaaksensa, ja vaan puoliksi tukahuttaaksensa
intohimoa, jota hänen ymmärryksensä kirosi. Raoul'in näkymätöinkin
läheisyys saattoi hänet jälleen kokonaan niitten tunteitten
valtaan, joita hän tuskin luuli kahdesti voivansa voittaa. Hän oli
vakuutettu siitä, että suurin rikos, minkä ihminen ja etenkin nainen
saattoi tehdä, oli se, että hän antaa intohimon valloittaa järjen
ja vakuutuksen sijan onnensa ohjaamisessa. Hän tunsi että hänen
luonnollisten oppaittensa myöntyväisyys saattoi hänet tämän vaaran
alaiseksi. Se saattoi hänet vapisemaan ja hän päätti heti paikalla
antautua mitä ankarimman koetuksen alaiseksi pysyäksensä onnensa
herrana. Hän jätti isovanhempansa neuvottelemaan miss O'Neil'in ja
kirkkoherran kanssa, joka juuri oli saapunut linnaan, nousi ratsun
selkään muka lähteäksensä katsomaan köyhiä ja sairaita ja lähti
nopeasti ajaen Férias'ista vanhan palvelijan seuraamana.