Raoul pappilassa.
Hra de Chalys oli viettänyt kaksi katkerata kuukautta. Muulloin hänen
surullisuutensa olisi saanut lohdutusta Gandrax'in ystävyydestä ja
siveellisestä lujuudesta; mutta Gandrax oli nykyään vaipunut yhteen
niistä hurjista intohimoista, joihin useinkin näkee keski-ikäisen
miehen sydämen syttyvän etenkin jos siinä vielä tykyttää sellaista
ennen kokematon veri. Jättäen hänet kokonaan Klotildan haltuun. Raoul
lähti äkkiä Pariisista. Sibyllan tavoin hänkin etsi yksinäisyyttä;
mutta hän ei saavuttanut siitä samaa lohdutusta. Yksinäisyys tuntui
hänestä tyhjältä kuin avaruus; hänen haavansa paranemisen asemasta
vaan paheni. Työn huolta poistava vaikutus oli tehoton. Kymmeniä
kertoja päivässä hän haluttomana heitti pensselinsä pois ja koitti
sikarilla huumauttaa sydäntänsä raatelevat ajatukset. Aina hereillä
oleva Sibyllan muisto synnytti hänessä ajatusten ja tunteitten
sekasorron, jossa intohimot, kaiho ja viha myrskyn tavoin sekaantuivat
toisiinsa. Tämän nuoren tytön rakkaudessa, heidän toivotussa
yhdistyksessänsä ja siinä tulevaisuudessa, joka sen kautta hänelle
avautui, hän oli silmänräpäyksen ajan nähnyt toteutuvan yhden niistä
rauhan, nuhteettomuuden ja siveellisen parantumisen unelmista,
jotka väliin niin tenhoavasti viettelevät häiriytyneitä ja itseensä
tyytymättömiä sieluja. Ne syyt, joitten nimessä Sibylla oli murtanut
tämän unelman ja jotka kreivi sangen vaillinaisesti tunsi, näyttivät
hänestä poikamaisilta, kurjilta, jopa rikollisiltakin; ja hänen tämän
kiihoituksen vallassa juuri riehuessansa neiti de Fériasin kuva
ilmaantui hänen silmiensä eteen omituisella suloudellansa varustettuna,
samalla kertaa ylevänä ja kirkkaana, puhtaana ja intohimoisena, ja
tulisena virtasi veri hänen suonissansa: hän kirosi ja jumaloitsi
samalla kertaa tuota hurmaavaa ja julmaa lasta.
Hän sai serkkunsa Blanche'n kirjeen ollessaan tällaisessa
raivostuneessa mielentilassa. Nuori herttuatar oli lähettänyt kirjeen
tehdäkseen jonkinlaisen naisellisen kujeen eikä hän saattanut
käsittääkään sitä omituista tuumaa, jonka Raoul päätti tämän
kirjeen johdosta panna toimeen. Hän ei vielä ollut lukenut loppuun,
herttuattaren ilmoitusta sekä siihen liitettyä kirjettä, ennenkuin
hänen päätöksensä jo oli tehty. Hän palasi paikalla Pariisiin,
toimitteli siellä parin viikon ajan kaikellaisia valmistuksia ja
tutkimuksia ja lähti sitten Fériasiin tuhansien vastakkaisten
tunteitten valtaamana, joihin useimmiten sekaantui jonkunlaista
pilkallista ja vahingoniloista epätoivoa.
Tämä hänen katkera mieli-alansa ilmaantui selvästi hänen puheessansa,
kun hän ensin kohtasi abbotti Renaud'in; mutta hänen luonnollinen
ylevyytensä pääsi heti voitolle, kun hän katseli vanhuksen
hyväntahtoisia ja arkoja kasvoja, ja hän osotti häntä kohtaan nyt
kohteliasta ystävällisyyttä äskeistä ynseyttänsä korvataksensa. Mutta
kirkkoherra parka hämmästyi vielä enemmän, kun tämä niin ylhäisen
näköinen vieras pyysi häntä ilmoittamaan hänelle kylässä jotakin
ravintolaa, missä hän töittensä aikana saisi asunnon ja ruo'an.
-- Ravintolaa, herra?... Jumala nähköön!... Marianne, herra kysyy
ravintolaa.
-- Jos herra tahtoo ravintolaa, Marianne sanoi, niin rakentakoon sen
ensiksi!
-- No älähän nyt, Marianne!... Voi herra kulta, täällä lähiseudussa
ei ole muuta kuin huonoja kapakoita... Voi, kuinka en tätä tullut
ajatelleeksikaan?... Mutta minä tahdon miettiä: Kyllähän meillä täällä
pappilassa, hyvä herra, on pieni kamari, tosin sangen yksinkertainen,
mutta kuitenkin puhdas... Jos ehkä tahtoisitte asua siinä ja tyytyä
minun jokapäiväiseen ravintooni?
-- Mutta, herra kirkkoherra, pelkään olevani teille vaivaksi...
Kuitenkin olisin sangen mielissäni saadessani joka päivä kanssanne
seurustella, ja jos aineelliselta kannalta katsoen, suostutte siihen
korvaukseen, että minä vaivaisillenne suoritan sen hyvän, jota mulle
osotatte...
-- Oh, herra!... Saanko kysyä nimeänne herra?
Niin arvattava kuin tämä kysymys olikin, niin ei Raoul sitä kuitenkaan
ollut tullut ajatelleeksi. Valhe soti enimmän kaikista paheista hänen
ylpeätä luontoansa vastaan. Hän viivytteli, punastui ja ilmoitti, niin
vähän kuin mahdollista valhetellaksensa, arvonimensä:
-- Lecomte [Kreivi], hän sanoi.
-- No niin, hyvä herra Lecomte, olkaa varma siitä ettei meillä
tule olemaan vaikeuksia keskenämme... Pane kuntoon viheriä kamari,
Marianne!... Mutta teidän on kenties nälkä, herra Lecomte?
-- Niin on, herra kirkkoherra, minun on nälkä... Näette nyt, miten
tulen teitä vaivaamaan... nyt minun jo on nälkä!
-- Sitä parempi, sitä parempi, herra Lecomte! Marianne, laita huone
sittemmin kuntoon... Tapa ensiksi yksi kana!
-- Ei, minä pyydän, kirkkoherra, älkäämme tappako mitään... Onhan
teillä munia, eikö niin? Minä pidän omeleteista ja minä olen varma,
että Marianne laittaa niitä mainion hyviä.
Vähäistä myöhemmin kreivi de Chalys oli istuutunut kirkkoherran pienen
pyöreän pöydän ääreen ja kehui Mariannen taitoa omelettien laitannossa.
Vähän kylmää lihaa, pullo vanhaa viiniä ja kuppi höyryävää kahvia
olivat tämän aterian täydennyksenä, jonka kestäessä Raoul salaisen
kuumeen kiihoittamana osotti iloista ja kohteliasta ystävällisyyttä ja
valloitti senkautta kokonaan abbotti Renaud'in sydämen, saattoipa itse
Mariannenkin ynseille kasvoille ilmaantumaan harvinaisen hymyn. Omasta
puolestansa kreivi huomasi ystävyytensä vanhusta kohtaan yhä kasvavan,
kun hän kuuli hänen tuontuostakin innokkaan rakkauden valtaamana
mainitsevan Sibyllan nimeä; hartaaksi iloksensa hän huomasi isäntänsä
maalaisessa yksinkertaisuudessa ylevyyden ja arvokkaisuuden piirteitä,
jotka todistivat hänen ja neiti de Férias'in henkistä yhteyttä.
-- Herra kirkkoherra, hän sanoi jättäen pöydän, me tulemme luullakseni
olemaan hyvät ystävät, vai kuinka?
-- Minun puolestani, hyvä herra, asia on jo varma.
-- Mutta, herra kirkkoherra, minä en tahdo teitä pettää... minä en
ole... erittäin jumalinen!
-- Entä sitten, herra Lecomte. Ei pyhä Paavalikaan teidän iällänne
ollut jumalisempi!
-- Se on totta, herra kirkkoherra;... mutta ajat ovat muuttuneet... Ja
sitten... sallitteko minun polttaa puutarhassanne, kirkkoherra?
-- Puutarhassani, omassanne ja minun huoneessani, missä vaan tahdotte!
-- Vaikka minun kyökissäni! lisäsi Marianne.
Yö oli tullut: kirkkaana kulki kuu taivaalla kulkuansa luoden
hopeisia säteitänsä käytävien hiekalle, peittäen varjohon lehtimajat
ja levittäen lumivalkoisen hohteen pienen kirkon tornille, jonka
kolmikulma kuvaantui läheisen rannikon korkeata mäenrinnettä vastaan.
Sill'aikaa kun Raoul poltti sikariansa ja katseli tätä suloista ja
tyyntä näkyä, Marianne kutsui hiljaa abbotti Renaud'ia, joka seisoi
vähän taempana.
-- Kas niin, herra abbotti, minkälainen taitelija hän on?... Te olette
minulle sanoneet: pieni nuoriherra?... Juuri kaunis pieni nuoriherra!
Kyllä hänellä jo on täydet hampaat, kyllä vaan!
-- En ymmärrä sinua, tyttäreni; mutta minä kummastelen suuresti,
joll'ei hän ole suuri taiteilija, vieläpä sangen suuri taiteilija!
-- En tiedä, onko hän suuri taiteilija... mutta totta tosiaan hän on
sangen miellyttävä mies... Minä kysyn teiltä hra abbotti, olenko minä
niitä vaimoja, joita helposti saattaa ihastuttaa, olenko?
-- No et, Marianne!
-- No hyvä, hän on minut ihastuttanut!... Totta tosiaan, hän on sangen
miellyttävä mies... ja niin hyvin varustettu! Olen alkanut Pierre
vanhuksen kanssa järjestellä hänen kapineitansa hänen kamarissansa...
Voi, herra, miten huolellisesti järjestetyt ja miten hienot ne ovat!
Hänellä vasta on hyvää palttinaa, oikein ruhtinasten palttinaa!
-- Hiljaa, Marianne! hän kutsuu minua.
Ja abbotti Renaud riensi Raoul'in luo, joka todella häntä kutsuikin.
-- Minä pyydän anteeksi teiltä, herra kirkkoherra, mutta minä kuulen
soitantoa... Eiköhän sireeniä liene rannoillanne?... -- Kuulkaahan!
Hiukan aikaa kuunneltuansa kirkkoherra sanoi:
-- Ah, todellakin, kirkossa soitetaan urkuja... se on neiti Sibylla
hän käy muutamia kertoja viikolla harjottamassa niitä kappaleita,
joita hän sunnuntaina soittaa... Minä olen iloissani, että hän on
tullut tän'iltana... ja minä lähden heti ilmoittamaan hänelle teidän
onnellisesti saapuneenne.
Raoul pidätti häntä kädellänsä:
-- Ei ei, minä pyydän teitä, kirkkoherra! älkää sanoko hänelle olevani
täällä! Minä soisin, ett'ei hän ennen saisi tietää tuloani, ennenkuin
hän saattaa työstäni sen päättää... koska hän on siitä huvitettu...
Minä toivon, että hän siten on suloisimmin siitä ihastuva... Minä
pyydän teiltä tätä, kirkkoherra!
-- Hyvä, hyvä, niinkuin tahdotte, herra Lecomte; mutta on otettava
huomioon, että hän välttämättömästi tulee messuun sunnuntaina...
-- Vai niin, tänään on maanantai;... sunnuntaiksi saan jo jotakin
osapuille... Ja nyt, herra kirkkoherra, minä pyydän teiltä saada mennä
katselemaan vähän merta tuolta korkealta rannalta... Minä tulen heti
takaisin, herra kirkkoherra...
Raoul poistui hidastuttaen askeleitansa; mutta tuskin hän oli päässyt
ulkopuolelle puutarhaa, kun hän kiiruhti kulkuansa ja alkoi nopeasti
kiivetä sen mäen rinnettä, jonka juurella pappila oli. Päästyänsä
mäen päälle, hän loi levottoman silmäyksen ympärillensä: rannikko oli
tyhjä. Hän ryntäsi lähimmästä portista kalmistoon ja kuunnellen urkujen
äänen suuntaa hän lähestyi yhtä kirkon sivu-ikkunoista. Ikkuna oli
jotensakin matala ja hän pääsi, turvautuen muutamiin muurin rakoihin,
lasien korkuudelle; mutta hänen silmänsä olivat tottuneet siihen
himmeään loistoon, joka silloin valaisi rannikkoa ja valtamerta, ja
hänen oli ensin vaikea nähdä kirkossa vallitsevan suhteellisesti
suuremman hämäryyden läpi: hän ei erottanut muuta kuin kuorista
riippuvan pyhän lampun valon ja muutaman kirkkaan valosäteen, jotka
heijastivat ikkunasta laivan kivikuoruja vasten. Mutta yksi säde,
muuttuen yht'äkkiä, alkoi valaista urkujen sivuja ja Sibyllan pää
ilmaantui varjosta kuin kalpea haamu. Hänen painunut otsansa, hänen
kumartunut asentonsa ilmaisivat liikuttavaa surumielisyyttä. Oli
silminnähtävää, että hän soitti itsepäästänsä: hän löi sormillansa
koskettimia epämääräisen innostuksen valtaamana, joka toisinaan kasvoi
intohimon huudannaksi sitten jälleen sammuaksensa unelmien vienoihin
säveliin. Yht'äkkiä kun urkujen ääni juuri ilmaisi jotakin palavinta
rukousta taikka mitä surullisinta kaihoa, hänen päänsä kohosi jälleen
ja hänen jännitetyt silmänsä tarkastelivat häntä vastapäätä olevaa
ikkunaa, josta Raoul häntä katseli. Maalaukset peittivät suurimman
osan ikkunasta ja hän saattoi nähdä vaan epämääräisen haamun; hän veti
kuitenkin kätensä äkkiä koskettimilta ja tuo nuori tyttö ojensihe
hämmästyneenä aivan suoraksi, sill'aikaa kun urkujen ääni sammuen
vaikeni. Raoul pudotti itsensä nopeasti alas kalmistoon. Hänen
sydämensä tykytti hänen rinnassansa: hänen ensi ajatuksensa oli paeta
kuin lapsi; hän hylkäsi sen kuitenkin ylpeästi ja odotti piiloutuen
turvamuurien muodostamaan nurkkaan.
Tuokion kuluttua hän luuli kuulevansa, miten kirkon ovi suljettiin.
Melkein samassa hän kuuli Sibyllan äänen muutaman askelen päästä
itsestänsä:
-- Oletko se sinä, Jacques? hän sanoi.
Kun hän ei saanut vastausta, nuori tyttö lisäsi tyynesti:
-- Minä olen hupsu!
Raoul kuuli, miten hän poistui. Jättämättä tukimuurin suojaavaa varjoa
hän kurotti varovasti päätänsä ja saattoi nähdä neiti de Férias'in.
Hän poistui todella hitain ja epävarmoin askelin: hän piti toisessa
kädessänsä hattuansa ja kannatti toisella pitkiä amatsoonihameitansa.
Tultuaan meren puolelta kalmistoa suojaavan pienen muurin luo hän
pysähtyi ja pani sulilla kaunistetun hatun päähänsä, sitten hän kiipesi
erään soraläjän päälle, nousi sammaltuneelle muurille ja seisoi
siinä liikahtamatta, silmät luotuina avaruuteen ja ylevä ja tumma
haamunsa omituisesti kuvautuneena taivaan rannan ja meren muodostamaan
kirkkaasen taustaan. Tuokion katseltuansa hän hyppäsi keveästi maahan
ja katosi. Raoul lähti piilostansa ja lähestyi hitaasti pientä muuria,
joka oli ollut nuoren tytön astinlautana; hän tähysteli pitkin
rannikkoa, vaan ei häntä nähnyt enää. Hän istuutui sitten muurille,
etsi hänen askeleittensa jälkiä, otti muutamia litistyneitä sammalia ja
painoi ne huulillensa. Meren välkkyvä tasanko leveni hänen silmiensä
eteen himmentyen kauempana ja sulaen yhteen taivaan rannan kanssa, hän
katseli tuokion aikaa tätä näkyä.
-- Mitä hän näki tuolta? hän jupisi. Jumalansa!... Jumalansa, joka ei
koskaan ole minun!
Kun hän palasi pappilaan, abotti Renaud ja Marianne hämmästyivät hänen
lyhyestä ja äreästä puhetavastansa.
-- Oikullista väkeä, nuo taiteilijat, kirkkoherra sanoi arasti vanhalle
palvelijattarelleen.
-- Pyh! minä viisi hänen oikuistaan, Marianne sanoi; sitten hän
lisäsi kovemmalla äänellä: -- kuulkaa, nuori herra, herra Lecomte,
älkää unohtako sammuttaa kynttiläänne... sitten kuin olette lukeneet
rukouksenne tietysti!
-- Neiti Marianne, Raoul vastasi kylmästi ylhäältä portailta, minä
tottelen teitä... mitä kynttilään tulee tietysti!
Kun kreivi de Chalys heräsi seuraavana aamuna, aurinko tunkeutui
ikkunata ympäröivän viiniköynnöksen läpi ja verhosi väräjävällä
mosaiikilla pienen kamarin vernissatun tiilikivilattian. Iloisuuden,
rohkeuden ja toivon tunne levisi Raoul'in suoniin. Hän nousi nopeasti,
avasi ikkunan ja tervehti hymyillen abotti Renaud'ia, joka jo luki
käsikirjaansa viikunapuunsa varjossa. Vähäistä myöhemmin he molemmat
lähtivät kirkkoon. He tapasivat siellä muutamia työmiehiä, joita
kirkkoherra kiireimmiten oli hankkinut ja jotka kreivin johdolla
alkoivat laittaa rakennustelineitä laivaan. Hän saattoi itse aloittaa
työnsä jo aamupäivällä, ja hänen pensselinsä ensi piirteet olivat
niin varmat, että ne saattoivat kirkkoherran hämmästymään. Raoul
lisäsi vielä vanhan papin ihastusta selittämällä hänelle työnsä
yleisen suunnitelman: evangelisen kertomuksen ylevimmät kohdat
tulisivat peittämään pylväitten rajoittaman osan katosta; holvitaivas,
täynnä pyhiä vertauksia, tulisi olemaan jonkinlaisena sivufreskojen
salaperäisenä selittäjänä ja yhdistymään kuhunkin niistä tummemmilla
tai kirkkaimmilla väreillä, ollen sopusoinnussa niissä olevien eri
kuvauksien kanssa. Holvin taustassa, kuorin sisällekäytävän kohdalla,
tulisi Kristus voiton riemun ympäröimänä loistamaan valkenevassa yössä.
-- Oi hyvä herra Lecomte, kirkkoherra huudahti, jospa Jumala armossansa
sallisi minun elää niin kauvan, että tämän saisin nähdä, niin laulaisin
sydämeni syvimmästä sopukasta Nunc dimittis! [Herra, sinä päästät
palvelijasi rauhaan menemään!]
Omasta uteliaisuudestaan huolimatta tämä kunnon vanhus koetti useamman
kerran tänään ja seuraavillakin päivinä hillitä sitä intohimoista
kiihkoa, millä Raoul oli ryhtynyt työhönsä. Hra de Chalys varoi joka
silmänräpäys Sibyllan sangen luultavaa tuloa ja tarkemmin miettimättä
melkein poikamaista toivoansa hän ilahutti itseänsä sillä, että kuta
pitemmälle hänen työnsä ehtisi valmistua, sitä enemmän se tulisi
liikuttamaan tuon nuoren tytön sydäntä. Kirkkoherran, jolta hän ei
saattanut levottomuuttansa salata, pakoitti hänen hyväsydämisyytensä
ottamaan siihen osaa, vaikk'ei hän sitä käsittänytkään, ja hän käytti
mitä machiavellimaisinta viekkautta voidakseen pidättää neiti de
Férias'ia pappilasta ja kirkosta. Mutta koko hänen valtioviisautensa
ei saattanut kuitenkaan tukahuttaa huhua tästä seurakunnalle niin
tärkeästä tapauksesta ja kun Sibylla ensi lauantai-aamuna kävi
katsomassa muutamia köyhiä kylässä, niin hän kuuli vaunuista
astuessansa kahdenkymmenen akan yhdestä suusta huutavan, että
Pariisilainen maalari oli kahdeksan päivää työskennellyt kirkossa ja
että hän sai ihmeitä aikaan. Sangen kummastuneena ja uteliaana uutisen
johdosta Sibylla jätti miss O'Neil'in huoleksi almujen jakelemisen ja
lähti suoraa päätä rientämään kirkkoon päin.
Kreivi de Chalys oli juuri saanut valmiiksi pääpiirteet kuvasta, joka
esitti tietäjäin Kristuslapsen palvelemista: johtava tähti loisti
selvin tummalla taivaalla ja loi säteilevää valoansa pimeään pyhään
huoneesen, missä näkyivät neitsy Maria ja polvillaan olevat kuninkaat;
tuskin näkyvä enkeli tuki tähteä sinisellä taivaalla niinkuin
kultalamppua. Raoul oli pannut tähän kuvaan kaiken tietonsa, kaiken
kykynsä ja kaiken rakkautensa; hän oli siihen vuodattanut hurmaavaa
suloisuutta ja salaperäisyyttä, jotka olivat aamulla saattaneet
kyynelen kirkkoherran silmään.
Kreivi siveli keveästi viimeisiä kertoja enkelinsä kirkkaita kasvoja,
kun yht'äkkiä telineihin nojautuvat portaat liikahtivat, sitten hän
kuuli hameen kahinata ja pehmeän ja keveän jalan käyntiä. Hänen
sydämensä pysähtyi tuokioksi ja alkoi sitten niin rajusti tykyttää,
että se oli hänet ruhjoa. Hän ei kuitenkaan katsonut taaksensa, vaan
koitti näyttää työhönsä vaipuneelta. Sibylla oli jo hänen takanansa
kapealla käytävällä: kiinnittämättä maalariin huomiotansa hän
tarkasteli freskomaalausten suunnitelmaa osottaen hartautta, joka
vähitellen muuttui ihailemiseksi, melkeinpä hämmästykseksi. Hänen
kehkeytynyt kauneuden aistinsa ei saattanut olla huomaamatta siinä
mahtavan käden työtä. Hän loi sitten äkkiä silmänsä Raoul'iin, jonka
sangen yksinkertainen puku ja pilkkuinen mekko eivät olleet herättäneet
hänen huomiotansa.
-- Herra... hän kuiskasi arasti.
-- Neiti... sanoi Raoul vakavasti nousten ja kääntäen kasvonsa häneen.
Purppuran puna levisi Sibyllan poskille; hänen huulensa avautuivat ja
hänen kätensä etsivät tukea; sitten hän kävi kalpeaksi kuin puhtahin
vaha ja hänen sinisistä silmistään säihkyi kreiviä kohtaan ylhäinen
vastenmielisyys ja ylpeys. Vähäistä myöhemmin hän lähti sanaakaan
virkkamatta nopein askelin kirkosta.
Ovella hän tapasi abotti Renaud'in, joka varsin hengästyneenä ja
säteilevin kasvoin riensi hänen vastaansa.
-- No, hän sanoi, miltä näyttää, hyvä neiti?
Liikutus, joka oli vallannut Sibyllan kiihkeän sielun, oli katkerinta
loukkauksen tunnetta sen uhkarohkean yrityksen johdosta, millä oli
häiritty hänen rauhaansa ja hänen arvoansa. Melkein peloittava ylevyys
ja viha värisyttivät hänen ääntänsä, kun hän tahallansa kovalla äänellä
vastasi abotille.
-- Meitä on, hyvä kirkkoherra, ilkeästi petetty! Tuo mies on heti
erotettava työstänsä! Hän ei ole maalari... tai on hän sitten huonoin
maalari maailmassa! Hän tahraa kirkkonne! Tulkaa!
Ja hän lähti hämmästyneen vanhuksen kanssa pappilaan päin.
Kreivi de Chalys'ilta ei ollut, hänen telineillä istuessansa, jäänyt
ainoakaan Sibyllan sana kuulematta. Ne saattoivat hänen otsansa
punastumaan ja hänen rintansa riehumaan. Niitä tunteita, joitten
innostuttamana hän oli ryhtynyt tähän viehättävään yritykseen,
tuomittiin hänen mielestänsä kohtuuttoman ankarasti. Hänen kasvoillensa
kuvautui synkkä ja päättäväinen ivallisuus. Hän lähti kirkosta, ja
nojautui välinpitämättömyyttä teeskennellen kirkkotarhan kiviaitaa
vasten ja alkoi tyynesti tupakoida katsellen merelle päin.
Neljännestuntia myöhemmin hän katsoi taaksensa kuultuansa jalan
astuntaa: kirkkoherra tuli kalmistoon; hänen mukanansa oli miss O'Neil.
Molemmat lähestyivät häntä ankaran näköisinä. Raoul nojasi selkäänsä
aitaa vasten ja odotti heitä kädet ristissä rinnalla ja sikari suussa.
-- Herra, kirkkoherra sanoi, te olette kreivi de Chalys ja teidän
pitäisi tietämän, ettei teidän ole soveliasta viipyä täällä hetkeäkään
kauempaa.
-- Siitä, herra kirkkoherra, Raoul sanoi kylmästi ja kohteliaasti, ei
minun mielestäni tarvitse ensinkään johtua sellaisen seurauksen. Vaikka
olenkin kreivi de Chalys, ei minun sentähden tarvitse olla huonoin
maalari, niin koin neiti de Férias ehkä väittänee. Te kyllä voitte
minulta vieraanvaraisuutenne kieltää; mutta minä en luule teidän voivan
kieltää minulta oikeutta lopettaa työtäni, johon minut on laillisesti
kutsuttu. Niin helposti ei temmata taiteilijalta hänen kättensä työtä.
-- Tietysti, kirkkoherra vastasi arvellen, korvataan teidän kulunkinne
oman arvionne mukaan.
-- Suokaa anteeksi, herra kirkkoherra, Raoul jatkoi hymyillen,
mutta minä en olekaan palkan vuoksi työskentelevä taiteilija: minä
maalaan pääasiallisesti mainetta saavuttaakseni. Minä olen halunnut
liittää nimeni kirkkonne historiaan, ja se halu näyttää minusta yhtä
kunniakkaalta kuin sekin, joka tahtoo minut täältä karkottaa. Olenko
minä täällä neiti de Férias'in armoilla? Onko neiti de Férias tämän
kirkon omistaja? Minulla ei ole täällä tehtävää muitten kanssa kuin
teidän ja teidän kirkkoraatinne; meidän välillämme on sopimus, jota te
ette kunnialla voi rikkoa niin kauan kuin itse olen sille uskollinen.
Oletteko tyytymätöin työhöni? Epäilettekö taitoani? Kutsukaa kokeneita
tuomitsijoita; jos he yhtyvät neiti de Férias'in tuomioon, niin minä
taivun ja lähden pois. Siihen asti pysyn täällä ja olen ihan valmis,
jos te koetatte sulkea minulta kirkkonne ovet, avaamaan ne maani
oikeuden avulla. -- Herra kirkkoherra, minä olen puhunut.
-- Herra, kirkkoherra sanoi, tämä puhe ei saata olla teidän täyttä
tottanne.
-- Täyttä totta, herra kirkkoherra; en kuolinvuoteellanikaan olisi
vakavampi.
Abotti Renaud oli arka; mutta hänessä oli myöskin arvokkaisuutta,
rohkeutta, jota ei saanut ylen määrin loukata.
-- Herra kreivi, hän sanoi vakavasti, olen varma siitä, että te
heittäisitte tuon pilanne ja uhkailemisenne, jos vaan tahtoisitte
muistaa, että olette tekemisessä naisten ja vanhusten kanssa.
Raoul vaaleni. -- Oltuaan hetken ääneti hän sanoi:
-- Saanko minä, neiti, puhutella neiti de Férias'ia muutaman minuutin
ajan.
-- Ette, herra.
Raoul kohotti olkapäitänsä:
-- No niin, herra kirkkoherra, minä lähden heti paikalla herra markiisi
de Férias'in luo, ja minä lupaan kunniasanallani, etten hetkeäkään
viivy täällä ilman hänen suostumustansa.
Hän lähti sitten nopein askelin rannikkoa kohden, tervehti jäykästi
ohimennessään Sibyllaa ja meni pappilaan.
Kun miss O'Neil oli ilmoittanut Sibyllalle päätöksen, joka oli
ratkaissut taistelun, niin hän kiiruhti vaunuihin mennäksensä
ilmoittamaan iso-isällensä sen odottamattoman vieraan tuloa, jota hänen
tuli valmistua ottamaan vastaan.