Sibylla ei ollut odottanut näitä neuvoja ja ne selitykset,
jotka Blanche hänelle lähetti salaten niitten alkuperän, olivat
varsin turhat. Kärsimättömän intonsa kiihoittamana hän oli jo
piiri-arkkitehdin avulla toimittanut valmistustyöt kirkossa. Ne olivat
jo täydellisesti päätetyt ja muurit odottivat vaan maalarin harjaa,
kun eräänä kauniina kesäkuun iltana abbotti Renaud kuuli vaunujen
pysähtyvän puutarhansa portille; melkein samassa noin kolmenkymmenen
vuotias, komeassa matkapuvussa oleva mies, jonka kasvot olivat
tuntuvasti kalpeat, astui häntä kohti ja tervehti häntä ylhäisen
kohteliaasti:
-- Herra Fériasin kirkkoherrako? hän kysyi.
-- Niin, herra.
-- Te odotatte maalaria kirkkoonne, herra?
-- Niin herra, kirkkoherra sammalsi joutuen hiukan hämillensä vieraan
hienosta ulkomuodosta ja hiukan halveksivasta äänestä; me odotamme
nuorta maalaria, nuorta taiteilijaa Pariisista.
-- Nuoruuden kukoistus, toinen vastasi kylmästi hymyillen, ei
luullakseni ole välttämätöin ehto... No niin, herra, se olen minä!