Atelieeri.
Kun Sibylla seuraavana päivänä miss O'Neil'in seurassa tuli
huoneestansa aamiaiselle, niin hän huomasi heti iso-isänsä kasvoista,
että hänellä oli tieto eilen-iltaisista tärkeistä tapauksista. Heti
aamulla kreivinna olikin pyytänyt saada puhutella miestänsä ja oli
ilmoittanut hänelle ne toiveet, mitkä hän oli saanut herra de Chalys'in
innokkaan keskustelun johdosta Sibyllan kanssa. Kuultuansa tämän herra
de Vergnes löi otsaansa ja huudahti:
-- Perhana! Chalys! kuinka emme ole ennen tulleet häntä ajatelleeksi?
Mutta se käy itsestänsä niin! Muhkea nimi... suuret taipumukset...
kaunis kavaljeeri! Se on määrätty... kohtalo on niin määrännyt! Heistä
on tuleva ihastuttava pari!
Kun hän näki Sibyllan tulevan, hän oli rypistävinänsä kulmakarvojansa.
-- Älä lähesty minua, neitiseni, älä lähesty minua!
-- Minkä tähden! Sibylla sopotti ja punastui korvia myöten.
Kreivi syleili häntä nauraen; aamiaista syötäessä haasteltiin
iloisesti. Etenkin miss O'Neil näytti oikein ilosta säteilevän ja
koetti yleisessä riemussa olla pääenkelinä. Kun palvelijat olivat
vetäytyneet pois, kreivi sanoi:
-- No eihän sinun olekaan nälkä tänä aamuna, lapseni? Kas siinä, siinä
on selviä merkkiä pahasta omastatunnosta!
Sitten hän kääntyi Irlannittaren, tavallisen uhrinsa puoleen ja sanoi
traagillisella äänellä:
-- Ah niin! tiesittekö te sitä, miss O'Neil?... Mutta, à propos, miss
O'Neil, mitä kansallisjuhlaa olette muistelleet viime yönä. Olen
kuullut tuon viheriäisen Irlannin harpun suloiset sävelet aina kukon
laulusta saakka.
-- Oi Jumalani! herra kreivi, suokaa minulle anteeksi... Jos olisin
saattanut aavistaakaan teidän sitä kuulevan...
-- Minunko, minun sitä kuulevan?... Vai te ette siis milloinkaan opi
tuntemaan sydäntäni, miss O'Neil?... Vaikka te olisitte Kalkutassa...
ja minä Bellevue'ssa... niin kuulisin, kun te vaan sormellanne...
yhdellä... pikkusormellanne koskettaisitte harppuanne... ja värisisin
ehdottomasti myötätuntoisuudesta... Mutta puhukaamme vakavasti:
tiesittekö te sitä, miss O'Neil, niin tai ei?
-- Mitä herra kreivi?
-- Tiesittekö te, että tämä nuori tyttö varsin järjettömästi on
vannonut rakkauden valoja erään tuntemattoman herran kanssa metsän
syvyydessä?
-- Oh, iso-isä! Sibylla sanoi.
-- Totta tosiaan, minulle, juuri minulle on niin kerrottu!... Päälle
päätteeksi, Jumala paratkoon, naiminen on tässä ainoa, mikä voi kaikki
jälleen parantaa.
-- Rakas iso-isä, älkää rientäkö niin nopeasti, minä rukoilen teitä.
-- Kuinka! mitä! hän ei nyt taas tahdokkaan mennä naimisiin. Sitten
tämä kaikki on tapahtunut, ainoastaan rakkauden tähden, taiteellisen
myötätuntoisuuden tähden!... Miss O'Neil, minä kiitän teitä oppilaanne
siveyden tunnosta!
Mentiin viereiseen huoneesen ja Sibylla kietoi molemmat kätensä
viekastelevan iso-isänsä kaulan ympäri sanoen:
-- Älkää saattako mieltäni tuolla tavalla häiriöön!
-- Olkoon menneeksi, tietysti jos lupaat mennä hänen kanssansa
naimisiin... sillä kunnia kumminkin on pelastettava!
-- Mutta kenen kanssa naimisiin? Herranko, jonka olen nähnyt kahdesti
kymmenen vuoden kuluessa ja jota en kentiesi enää saa koskaan nähdä?
-- Kuinka! Sinä saat heti hänet nähdä! Onhan tänään isoäitisi
vastaan-ottopäivä?
-- Ei hän tiedä isoäitini vastaan-ottopäivästä.
-- Pah! Minä vakuutan, että hän tulee... Istu tuohon, että saan
sinulle kertoa, mitä tapahtuu... Hän tulee... neljän tai viiden
tunnin kuluttua pysyäksensä kömpelön kiihkeyden ja moitittavan
välinpitämättömyyden välillä... Hän näyttää sinulle albuminsa, ja
sinä punastut tuntuvasti... aivan kuin miss O'Neil... ja ihmettelet
hänen hyvää muistoansa... Hän pyytää saada nähdä sinun taulujasi...
ja sill'aikaa kun sinä sitä kainosti kiellät, miss O'Neil menee niitä
etsimään... Kreivi ihastuu... Nuori tyttö punastuu uudestaan... ja tuo
hento kukkanen, jota kutsutaan miss O'Neil'iksi... Sitten... ah! sitten
sinä puhelet hänelle hänen itämaalaisista tutkimuksistansa, jotka
hän on juuri lopettanut, ja siitä levottomuudesta, mitä sinä ja koko
Pariisi tunnette... j.n.e... Ja tämän jälkeen hän ei ole pyytämättä
teitä jonakuna päivänä ohimennessä tekemään hänelle sitä kunniata ja
iloa, että kävisitte hänen atelieerissansa... Miss O'Neil punastuu
vielä entistä enemmän ja sinä katsot isoäitiisi suloinen epävarmuus
kasvoilla... Isoäitisi sanoo, että kreivin taide tekee hänen kotinsa
ikäänkuin julkiseksi, ja siellä siis, hänen turvissansa, on mahdollista
ja sopivaa käydä... Jonakuna päivänä hän pyytää sinulta sitä suosiota,
että hän saisi maalata sinun muotokuvasi, -- ja kun hän sen on saanut
tehneeksi, -- hän antaa sen meille ja lähtee itse alkuperäisen kuvan
kanssa pois... Siinä on elämäkertasi, neitiseni!
Kreivi nousi ylös ja lisäsi vakavalla äänellä, likistäen tyttären
tytärtänsä rintaansa vasten:
-- Rakas lapseni, mikään ei olisi minulle niin mieluista!
-- Suokaa anteeksi! Sibylla sanoi. Sallitteko minun huomauttaa
teille erästä asiaa? Te olette suloinen ja hyvä iso-isä, mutta
ajattelematon... Minä tunnustan suoraan, että kreivi de Chalys on
minusta paras ja miellyttävin mies, kuin milloinkaan olen nähnyt...
teidän jälkeenne... sillä on sangen mahdollista, että, hänen
eilen-iltaisesta kohteliasuudestaan huolimatta, hänessä ei milloinkaan
synny ajatusta minua naida!
-- Epäilemättä se on mahdollista... Mutta siinä tapauksessa se on
hänelle sitä pahempi... Mitä sinuun tulee, niin minä avaan sinulle
kokonaan sydämeni, sillä minä tiedän kelle puhun... Sinä olet viisas
tyttö, pikku Sibylla! Muuten sinun mieltymyksesi herra de Chalys'iin ei
ole saattanut yhtenä yönä muuttua vastustamattomaksi intohimoksi, eikö
niin? Hyvästi, lapseni!
Kreivi lähti tyynesti läsnäolollansa ansaitsemaan pelirahaansa, hän
kun näet oli erään suuren rautatielinjan hoitaja, käveli sitten
neljännestunnin kello kolmen jälkeen Italialaisten bulevardilla
ja meni sitten pelikumppaniensa seuraan pelaamaan whistiä, --
liikuntosuunnitelma, jota ainoastaan hänen terveytensä tila ja
maanpallon mulkkaukset saattoivat muuttaa.
Hra de Vergnes jätti tyttärentyttärensä paljoa rauhattomammaksi ja
levottomammaksi, kuin hän saattoi aavistaakaan, sillä hän ei tiennyt,
ja vaikeata se hänelle olisikin ollut, sitä salaista ystävyyttä ja
niitä hämäriä ja syvämielisiä aavistuksia, jotka näyttivät edeltäkäsin
valmistaneen ja kypsyttäneen Sibyllan ja Raoul'in välille sen
myötätuntoisuuden, jonka hän luuli eilen syntyneen. Nämä kaksi olentoa,
joilla kummallakin oli yhtä elävä ja ikäänkuin yhtäälle päin kallistuva
mielikuvitus, olivat jo monena vuonna niin sanoaksemme luistaneet
toinen toistansa vastaan jotakin salaperäistä kaltevaa rinnettä myöten,
ja heidän ensikerran tavatessaan toisiansa tapahtui kova tölmäys, josta
leimahti tulta. Tällaiset intohimojen ukon-iskut, joita voi selittää
väkevän kahdenpuolisen hengenheimolaisuuden ja myötätuntoisuuden
avulla, ovat epäilemättä poikkeuksia; mutta nämät poikkeukset eivät
ole harvinaisia, ja niiden tosi-elämässä ilmaantuminen oikeuttaa
sellaisia kertomaan romaanissa, joka juuri onkin poikkeuksellisten
tunteitten kertomista, ja antaa sille saman viehätyksen ja arvon kuin
tosiasioillekin.
Neiti de Férias käsitti tuskin itsekään, kuinka syvästi hra de Chalysin
eilen-iltainen puhe oli häneen vaikuttanut. Hän kysyi itseksensä,
kuinka koko hänen kohtalonsa saattoi riippua ainoastaan pelkästä
salonkikeskustelusta. Hänet teki hirveän rauhattomaksi se ajatus, että
herra de Chalys, kerran lähdettyänsä pois de Sauves'in asunnosta,
oli jälleen antautunut töittensä ja toimiensa uralle sen enempää
ajattelematta tätä elämänsä vähäpätöistä sivuseikkaa. Hän olisi antanut
vaikka verensä, jos olisi saanut selvää Raoul'in ajatuksista.
Raoul'in ajatukset olivat ihan samat kuin Sibyllankin, vaan että hänen
levottomuutensa oli vielä astetta suurempi. Sibylla ei kuitenkaan
epäillyt siitä vaikutuksesta, minkä hän oli tehnyt herra de Chalys'iin:
hänen naisellinen aistinsa sen hänelle varmaankin ilmoitti, ja hän
olikin epätiedossa ainoastansa siitä, missä määrässä hän oli häntä
viehättänyt; mutta herra de Chalys, joka oli viettänyt osan yötä
muistelemalla ja miettimällä, tarkkaan tuon nuoren tytön jokaista
sanaa, jokaista äänen värähdystä ja kasvojen piirrettä, oli sellaisten
yhdistysten ja vähennysten kautta, joita ainoastaan rakastavaiset
tuntevat, saanut päätöslauseen, joka häntä ei ensinkään miellyttänyt.
Sitten hän oli sangen surumielisenä nukkunut.
Herätessänsä hän pakotti itseänsä katselemaan asioita kirkkaammassa
valossa. Hän asui Saint-Dominique-Saint- Germain'in kadun varrella
isänsä talossa, jolla oli se etu, että siinä oli puutarha. Silloin oli
helmikuun loppupuoli, ja linnut lauloivat kukkivissa kastanjapuissa.
Kreivi alkoi itsekin laulaa kävellen pitkin askelin ja taittoi
silloin tällöin orvokin taimen, haistoi sitä ja näpäytti sen sitten
peukalollansa maahan. Pian hän meni atelieeriinsa ja avasi albuminsa,
missä oli nuo kolme Sibyllan muotokuvaa. Hän täydensi viimeisen
samannäköisyyttä muutamalla hienolla viivalla, tarkasteli sitä äänettä
ja jupisi sitten hiljaisella, huokauksen tapaisella äänellä:
-- Vaimoni. -- Tämä sana saattoi hänet hymyilemään, sitten hän kohotti
olkapäitänsä ja muuttui huolettoman näköiseksi. Hänen hullumainen
pelkonsa palasi jälleen:
-- Joutavia! ei hän minusta huoli; se on varma! Minähän olen liian
vanha!... Ah, työhön!
Hän laitteli hyräillen värilautastansa kuntoon. Yht'äkkiä hän nosti
telineeltänsä sen taulun, jota hän maalasi, muutti siihen uuden
kankaan, pani avonaisen albumin eteensä eräälle tuolille ja alkoi
sitten haahmollensa kuvata neiti de Férias'ia ja hänen kalliotansa.
Hän oli eilen hankkinut itsellensä sen tiedon, että rouva de Vergnes'in
vastaan-ottopäivä oli tiistai; hän päätti kumminkin lykätä käyntinsä
seuraavaan tiistaihin, vaikkapa vaan osottaaksensa neiti de Férias'ille
ylevää välinpitämättömyyttä. Mutta kello neljän aikaan hän heitti
maalilautasensa äkkiä pois ja lähti pukeutumaan. Kahtakymmentä
minuuttia myöhemmin hän oli, albumi kädessä, de Vergnes'in ovella.
Ujostelemattomimmatkin naiset, jotka lapsuudestaan saakka ovat
tottuneet noudattamaan ankarata käytös- ja puhetapaa, huomaavat
arkatuntoisissa asioissa olevansa etevämmät, kuin karaistuneimmatkin
miehet. Kun hra de Chalys, otsa mielenliikutuksesta kalpeana, astui
saliin, missä Sibylla istui rouva de Vergnes'in ja miss O'Neil'in
keskellä, niin se iloisuus ja totisuus, millä hän vastasi hänen
tervehdykseensä, herätti hänessä vastenmielistä hämmästystä, vaikka
tuo nuori tyttö kuuli tällä hetkellä korvissansa pauhaavan valtameren
myrskyjen kohinan. Tämä kreivin tuskallinen tunne kasvoi vielä
keskustelun kestäessä: todella tapahtui aivan itsestänsä niin, että
puheltiin järjestään niistä eri asioista, mitä herra de Vergnes asiain
tottuneena tuntijana oli ennustanut, ja että tämä täsmällisyys lopuksi
alkoi tuntua naurettavalta neiti de Férias'ista, joka muuten tunsi
olevansa iloisessa ja huolettomassa mielentilassa. Kun Raoul sitten
pyysi rouva de Vergnes'ia hyväntahtoisesti käymään katsomassa hänen
atelieeriansa, niin; Sibylla iski salaa silmää miss O'Neil'in kanssa,
tuskin voiden nauruansa pidättää. Tämä epäilystä herättävä kasvojen
väänne oli ihan odottamatointa herra de Chalys'ille ja hämmästytti
häntä sanomattomasti. Se ei asiaa parantanut, että rouva de Vergnes
lupasi käydä hänen atelieerissansa ensi joutopäivänä: hän lähti pois
kokonaan tyytymättömänä koko käyntiinsä, itseensä ja etenkin neiti de
Férias'iin.
-- Hyvä Jumala, hän puhui itseksensä, kävellen pitkin bulevardia,
synkkä hajamielisyys kasvoilla, ett'en minä häntä miellytä, on varsin
selvää ja luonnollista... kymmenestä tuhannesta naisesta on yksi,
jota tahtoisi miellyttää ja juuri häntä sitten ei miellytäkkään...
tämä on kyllä selvää;... mutta että minussa hänen mielestään on
jotakin huvittavaa, naurettavaa, että minä olen narri... sitä en saata
käsittää!... sillä on ihan selvää, että hän teki minusta pilkkaa
opettajattarensa kanssa, joka, sivumennen, on maailman hirvittävin
opettajatar!... Minä en saata kärsiä pilkallista luontoa nuorella
tytöllä: se on hänen luontonsa ilkeyden ja hänen sielunsa kuivuuden
merkki... Ja olihan se välttämätöintä että hänelläkin, tuolla nuorella
olennolla on hänen vikansa; muuten hän olisi liian kaunis!... Jumalani!
kuinka kaunis hän kumminkin on. Kuinka kaikki hänen liikkeensä ovat
kauniita, kainoja ja sopusointuisia!... Se on kuin sävelten sointua!...
Ja sen ohessa jalo sydän ja puhtaat ajatukset kuin teräs!... eikä ole
hyvyyttä... luonnollisesti!... No niin sydän parkani, älkäämme siitä
huoliko, mennään päivällistä syömään!
Hän lähti todellakin syömään päivällistä kumppaniensa luo, mikä
ei ollutkaan vaikein osa sitä ohjelmaa, mitä hän oli ottanut
noudattaaksensa. Sinä iltana hän joutui oikein peliraivoon ja menetti
suuren summan. Seuraava päivä tuntui hänestä kestävän iankaikkisesti,
mutta illalla hän muisti, että rouva de Vergnes'illa oli sinä päivänä
loosi operassa ja hän lähti teaatteriin. Ensi silmäyksellänsä
saliin tullessansa hän kohtasi Sibyllan silmät, jotka levottomina
tarkastelivat orkesteria ja jotka nopeasti kääntyivät toisaalle, kun
hän huomasi hänet. Raoul'issa heräsi jälleen hiukan elämisen halua.
Näyteltiin _Hugenottia_. Kärsivällisesi hän odotti aina kolmannen
näytöksen loppuun saakka, ennenkuin hän lähti rouva de Vergness'in
loosiin, missä hän oli yksinänsä tyttärentyttärensä kanssa. Neiti
de Férias ojensi hänelle valkoisiin hansikkaihin puettua kättänsä
niin todellisella ystävyydellä, että se häntä liikutti. Kuitenkaan
hän ei paljon ottanut osaa keskusteluun: hän kohotti tuon tuostakin
lornjetin silmillensä, katseli yleisöä ja vaipui jälleen suloiseen
äänettömyyteensä; mutta kun Raoul väliajan loputtua nousi ylös, hän
kääntyi yht'äkkiä ja kysyi ikäänkuin hämmästyneenä:
-- Ettekö jää tänne?
Ja hän jäi.
_Hugenottien_ neljäs näytös alkoi. Vaikka herra de Chalys osasi ulkoa
pienimmätkin kohdat tässä mahtavassa lyyrillisessä teoksessa, joka on
ehkä kauniin, mikä ihmiskorvaa milloinkaan on ihastuttanut, niin hän
luuli kuitenkin kuulevansa sitä ensi kertaa. Runoelman hirvittävät ja
intohimoiset sävelet, jotka niin sanoaksemme tulivat hänen sieluunsa
toisen sopusointuisen sielun kautta, näytti herättävän hänessä uutta
ja tuntematointa ihastusta. Hänen istuessansa Sibyllan tuolin takana
häntä hurmasi sanomattomasti se mystillinen tuoksu, jota rakastettu
olento levittää ympärillensä. Hän luuli näkevänsä tuon nuoren
tytön riippuvissa kutrissa, hänen hiuskukissansa ja hänen marmorin
valkoisissa olkapäissään käyvän milloin hekuman, milloin kylmyyden
väreitä ja henkäyksiä. Vaikk'ei Sibylla ainoallakaan sanalla ollut
poistanut niitä epäilyksiä, jotka eilisestä saakka olivat hänen
mieltänsä häirinneet, niin kaikki epäilys oli kuitenkin kadonnut: hän
tunsi silloin kummallisen varmaan, että hän itsekin oli rakastettu,
ja että koko tämä taivaallinen musiikki, kaikki näyttämöltä kuuluneet
äänet ja orkesterin sävelet olivat Sibyllasta ja hänestä ainoastaan
rakkauden hymni, jota heidän kummankin sydämensä lauloivat. Hän oli
siis enemmän ihastunut kuin hämmästynyt, kun neiti de Férias näytännön
lopulla, juuri kun kappaleen rakastavat päähenkilöt tyhjentävät
tuskaansa jumalallisen ihanaan surulauluun, kääntyi yht'äkkiä hänen
puoleensa, kosteissa silmissä säteilevä loiste, ja sanoi melkein
hellällä äänellä:
-- Ettekö ole onnellinen?
-- Kaikesta sielustani, neitiseni! hän vastasi.
Ja hänen sanoissansa ja katseessansa oli sellainen paino ja
tunteellisuus, että neiti de Férias'in täytyi luoda kauniit silmänsä
Raoul'iin, pois Kaarlo IX:nnen ajoilta.
Näytelmän päätyttyä hra de Chalys lausui jäähyväiset ja lähti kotiinsa
miettimään tämän illan suloisia muistoja. Tätä myötäistä vakuutusta
puoleksi vahvistivat muutamat pienet kirjeet, joita hänen serkkunsa
Blanche, äskenkääntyneen palavan innostuksen valtaamana, seuraavina
päivinä hänelle tuon tuostakin lähetti ikäänkuin kiihoittavaksi
yllykkeeksi. Hänen täytyi useamman kuin yhden kerran jättää Sibyllan
muotokuva ja lähteä pyytämään selitystä nuorelta herttuattarelta
muutamille lauseille, joitten monimutkaiset sulkumerkkien välit
saattoivat hänen aivo-raukkansa pääsemättömään pulaan. Kerran hän
tällaisella käynnillänsä sattui tapaamaan Sibyllan, ja nuoren tytön
käytös, hänen arka ja kaino katseensa ja ikäänkuin uupunut ylpeytensä
puhuivat hänelle suloisempaa ja selvempää kieltä, kuin herttuattaren
hirveän ongelmia täynnä olevat kirjeet.
Rouva de Vergnes, jonka luona hän ei lyönyt laimin käydä seuraavana
tiistaina, ilmoitti huomispäivänä tulevansa tyttärentyttärensä kanssa
häntä tervehtimään. Tämän päivän aamuna Raoul hankki atelieerinsa
täyteen kallisarvoisia kukkia ja suurilehtisiä, troopillisia kasvia,
jotka hän itse järjesteli taiteellisella aistilla ja lapsemaisella
huolellisuudella. Nämät juhlalliset varustukset, jotka muistuttivat jo
hiukan hääjuhlallisuuksia, herättivät rouva de Vergnes'issa salaista
ihastusta ja Sibyllassa nähtävää hämminkiä, kun he astuivat tähän
tuoksuavaan temppeliin. Kreivi näytteli heille kaikkeinpyhimpänsä
salaisuuksia hänelle omituiselle sievällä kohteliaisuudella ja
taiteilijan suopeudella. Hän katseli ihastunein silmin neiti de
Férias'ia, joka harhaili hänen kasviensa joukossa niinkuin Runotar
pyhässä lehdossa. Yht'äkkiä hän huomasi oman muotokuvansa ihanan
suunnitelman, joka oli asetettu erääsen kukkien muodostamaan pyhään
kappeliin, ja hän punastui. Raoul pyysi, että hän myöntäisi hänelle
vielä vähän aikaa sen lopulliseen valmistukseen. Sitten käytiin
puutarhaa katselemassa. Päivä oli sangen helteinen, ja herra de
Chalys, joka sangen hyvin tunsi Pariisittarien heikkoudet ja heidän
kuolemattoman ruokahalunsa, tarjoutti kastanjapuitten verhossa
muutamia herkkuja, joihin rouva de Vergnes oli erittäin ihastunut.
Sitten erottiin, rinnassa kummallakin puolen, niinkuin näytti, mitä
suloisimmat toiveet ja parhaat aikomukset.
Raoul sai seuraavan päivän aamuna kirjeen serkultansa Blanchelta,
joka kutsui häntä tulemaan seuraavan viikon lauvantaina päivälliselle
äitinsä, rouva de Guy-Ferrandi'in luo.
"Sinne tulevat", sanoi hän kirjeensä lopussa, "myöskin teidän ystävänne
Gandrax ja minun ystäväni Sibylla."
Blanche oli todella rientänyt ilmoittamaan äidillensä näitä pieniä
kujeitansa, ja rouva de Guy-Ferrand, joka, kuten useimmat muutkin
naiset, katsoi pyhäksi velvollisuudeksensa toimittaa naimisiin niin
paljon ihmisiä kuin mahdollista, oli järkähtämättömästi päättänyt
edistää asiain menoa kutsumalla nuo kaksi henkilöä luoksensa
päivällisille, missä oli valmistettu tilaa ainoastaan kahdelletoista
hengelle.
Jo edeltäkäsin oli kaikkien niitten mielestä, jotka asiata harrastivat,
tällä juhlallisuudella ratkaiseva tärkeys. Käynti atelieerissa oli
ollut sitä laatua, että se tuskin saattoi jättää epäilystäkään herra
de Chalys'in yksityisten mielipiteitten suhteen. Hänen ja neiti de
Férias'in liittymistä edistivät muuten niin myötäiset asianhaarat,
heidän kummankin mielipiteensä oli niin selvään tullut ilmi,
heidän asemansa oli niin vapaa kaikista niistä vastuksista, jotka
tällaisissa tapauksissa pitkittävät alkukeskusteluja, että asiain
välitön loppupäätös näytti todenmukaiselta ja luonnolliselta. Raoul
itsekin tunsi, että suoruus ja kunnioitus eivät sallineet hänen paljon
kauvemmin viivyttää hänen tunteittensa virallista ilmoittamista,
ja hän valmistautui neuvottelemaan rouva de Guy-Ferrandin kanssa
sopivimmasta tavasta ja keinoista, millä hän saattaisi saada omaksensa
neiti de Férias'in sydämen, käden ja kultahiukset.
Mutta neiti de Férias, huolimatta niistä myötäisistä enteistä, mitä
saattoi helposti tähdistä lukea, ei tuntenut itseänsä likimainkaan
ihan onnelliseksi. Mitä enemmän hän rakasti ja mitä enemmän hän tunsi
olevansa rakastettu, sitä enemmän häntä huolestutti se ainoa, mutta
auttamatoin este, mikä saattoi viimeisellä hetkellä ilmestyä ja erottaa
hänet iäksi Raoul'ista. Tästä yhtä ankarasta kuin hellästäkin sielusta
ei intohimotkaan saattaneet poistaa perus-aatteita: kun hän oli
perin pohjin vakuutettu sellaisten avioliittojen hellyydestä, joista
uskonnollinen side puuttui, niin hän oli päättänyt mennä naimisiin
ainoastaan sellaisen miehen kanssa, joka uskoi, mitä hänkin uskoi,
ja hän olisi halveksinut itseänsä, jos hän olisi antanut sydämensä
viettelyksen voittaa hänen järkensä juhlallisen päätöksen. Mutta mitkä
olivat herra de Chalys'in mielipiteet uskonnon asioissa? Sibylla ei
sitä tiennyt. Kummastellaan ehkä vähän, ett'ei kukaan ollut tahtonut
hänelle jutella tällaisesta sivuseikasta, ja mitä häneen itseensä
tulee, hän oli lykännyt asiasta selon ottamisen päivästä päivään, joko
sitten sellaisesta salaisesta heikkoudesta, joka kammoo päivänvaloa,
taikka sen luottamuksen tunteen vaikutuksesta, joka omistaa sille,
jota ihminen rakastaa, kaikki ne hyveet, joita hänelle toivoo; mutta
kun hän huomasi, että Raoul'in rakkaus riensi sitomaan avioliiton
solmua odottamattoman nopeasti, niin hän huolestui nähdessään heidän
edessänsä tämän himmeän ja epäillyttävän kohdan. Hänen pelkonsa
haihtui hiukan, kun hän muisteli sitä teeskentelemätöintä ja jaloa
innostusta, mikä oli omituinen kreiville. Olihan hän osottanut niin
avonaista sielua kaikille jaloille tunteille, kaikille kauniille ja
yleville aatteille, ett'ei hän saattanutkaan epäillä häntä ehdottomasta
jumalattomuudesta, niin likeinen näytti hänestä runollinen tunne olevan
uskonnolliselle tunteelle, rakkaus kauniisen rakkaudelle Jumalaan.
Mutta väliin kuitenkin atheisti Gandraxin kuva, jonka miehen hän tiesi
olevan läheisessä ystävyydessä kreivin kanssa, joutui yht'äkkiä hänen
mieleensä ja herätti hänessä synkkiä ajatuksia, Tämä neuvottomuus,
johon miss O'Neil huolestuneena otti osaa, seurasivat Sibyllaa rouva
de Guy-Ferrand'in luoksikin ja surumielisyyden pilvi verhosi hänen
otsaansa, kun hän pöytään istuttaissa otti hänelle määrätyn paikan,
joka oli herttua de Sauves'in ja kreivi de Chalys'in välillä.
Rouva de Guy-Ferrand oli älykäs, rakastettava, vapaamielinen nainen,
muutama vuosi sitten hän oli saanut päähänsä koota luoksensa valitun
seuran, johon kuului ansiokkaita miehiä politiikin, tieteen ja
taiteen maailmasta. Pannaksensa toimeen tämän unelmansa hän luuli
tarvitsevansa liittää oman viehätysvoimansa avuksi oivallisten
päivällisten houkutuksen, joissa häntä ei pahoittanut kuunnella
vieraittensa puhelevan kaikista jumalallisista ja inhimillisistä,
ajallisista ja hengellisistä aineista sillä kasvavalla innostuksella,
jota kyökin runotar herättää. Louis Gandrax oli ollut ensimmäisiä
näistä valituista pöytävieraista sekä oman maineensa, että läheisen
ystävyyden tähden, jossa, hän oli hra de Chalys'in kanssa. Raou'lin
pitkän poissaolon aikana Gandrax'in ja rouva de Guy-Ferrandin
tuttavuus, jota lisäsi uutisien tähden perustettu kirjevaihto, kasvoi
oikein jonkinlaiseksi, tutun-omaiseksi ystävyydeksi. Kuitenkin
Raoul'in tädissä hänen ulkonaisen ystävällisyytensä ohessa vallitsi
Gandrax'ia kohtaan salainen vastenmielisyys, jota hänen sukupuolensa
varsin yleisesti osottaa tiedemiehiä kohtaan, tietysti sentähden, että
tiede ei sovellu mielikuvitukselle eikä tunteellisuudelle, jotka ovat
naisten päätaipumukset, -- ja sentähden, ett'ei se puhu heille koskaan
rakkaudesta, jota he aina mietiskelevät. Vaikka rouva de Guy-Ferrand
kammoi melkein Sauves'in vanhan herttuattaren tavoin tämän nuoren
oppineen filosofillista periaatteita, niin hän kuitenkin mielellänsä
kiihotti häntä niitä vieraillensa selittelemään, sillä hänen oli
hauskaa kuulla niitä kumottavan tai itse väitellä niitä vastaan
kostonhimoisella kärkkyydellänsä.
Tänään hän alkoi häntä ahdistaa juuri paraillaan syötäessä erään
tieteellisen keksinnön johdosta, jonka Gandrax oli tehnyt: hän pyysi
häntä ensiksi selittämään sen tarkotusta ja käytäntöä; hän kuunteli
hieman ivallisella tarkkaavaisuudella Gandrax'in todistuksia, kun hän
kaunopuheliaasti osotti sen uuden voiman tuottamia suuria seurauksia,
jonka hän oli saattanut ihmisneron käytettäväksi, ja kun hän oli
päättänyt puheensa, rouva de Guy-Ferrand kysyi:
-- No niin, entä sitten?
-- Kuinka! entä sitten?... Suokaa anteeksi, rouva, minä en käsitä
teidän muistutustanne.
-- Tuleeko maailma siitä sen onnellisemmaksi, ystäväni?
-- Teidän luvallanne rouva: onhan kaksi kertaa kaksi neljä, ja
myöntänettehän että edistys on aina edistys?
-- Edistystä on monta lajia, rouva de Guy-Ferrand sanoi, on onnellista
edistystä... on surkuteltavaa edistystä... ja on edistystä, joka ei ole
kumpaakaan laatua: sen saatan teille myöntää, että teidän keksintönne
tuottama edistys on viimemainittua laatua.
Gandrax pudisti mustatukkaista päätänsä, kasvoilla pilkallinen, mutta
samalla vihainen hymy, niinkuin jalopeura, jota hyönteinen on purrut.
-- Jumala nähköön! hän sanoi, minä pyydän, ymmärtäkäämme toinen
toistamme, rouva: jos teidän muistutuksenne tarkottaa ainoastaan
keksintöni arvoa, niin minulla tietysti ei ole mitään sanottavaa;
mutta jos, niinkuin epäilen, te kunnioitatte minua sillä, että itse
tiedetten hyödyllisyys ja arvo saavat kärsiä samalla kun ryntäätte
minun halpaa persoonaani vastaan, niin pyydän teitä pysymään yhtä
rohkeana mielipiteessänne loppuun saakka... väittäkää nykyistä
tieteen edistymistä vastaan, vaikka se onkin niin hyödyllisesti
vaikuttanut teollisuuteen ja taiteisin... kieltäkää kaikki ne suuret
keksinnöt, jotka ovat olevat tämän vuosisadan ikuisena kunniana...
halveksikaa kaikkea sitä, millä tieteet joka päivä lisäävät meidän
omaa onneamme ja arvoamme;... julistakaa vaan uljaasti että koko
maapallon pinnalla vallitsevan tuskan sijaan tullut onnellisuus,
pimeyden sijaan tullut valo, ihmisten hiki ja vuotanut veri, ehkäisty
nälänhätä, kaksinkertaisesti kasvanut aineellinen toimeentulo,
äärettömästi virkistynyt henkinen elämä -- että koko meidän kuuluisa
sivistyksemme... ovat teidän silmissänne mitättömiä asioita... ja
että raakalainen, joka elää metsissänsä ja rämeissänä, että keskiajan
turpeesen sidottu orja teidän mielestänne edustavat todellista onnea ja
ihmissuuruutta!
Läsnäolijoitten suostumuksen hyminä näytti myöntävän Gandrax'ille
oikeuden; mutta rouva de Guy-Ferrand ei vielä heittänyt asiaansa.
-- Minä puolestani, hän vastasi tyynesti, en ymmärrä miten rautatiet,
sähkölennätin ja valokuvaamistaito ovat onnellisuuttani lisänneet...
Yöt ja päivät kiusaa korviani junien vihellykset; sähkölennätin
levotuuttaa minua kauheasti joka kerta, kun se tuo minulle uutisia,
sen sijaan että se minua rauhoittaisi... valokuvaamistako tekee minut
rumaksi... Te ehkä sanotte, että olen aristokraatti ja etuoikeuksia
vaativa, että on kysymys ihmiskunnan onnesta yleensä eikä minun omista
pienistä mukavuuksistani... No hyvä, tältäkin kannalta katsoen,
ystäväni, rohkenen teille väittää, että tieteen hyvät työt ovat sangen
epäiltävää laatua, ja minä olen vakuutettu siitä, että menneinä
aikoina, ja juuri etenkin keski-ajalla, koska olette sitä maininneet,
niin kutsuttu rahvas oli paljon onnellisempi kuin nyt.
-- Ah! rouva, Gandrax sanoi, sallikaa minun juoda teidän terveydeksenne!
-- Minä olen siitä vakuutettu, toisti rouva de Guy-Ferrand: se on minun
mielipiteeni!
-- Teidän mielipiteenne!... Sellaisia ovat naiset!... Mutta mainitkaa
syitä!
-- No niin, ensinnäkin ei keskiajalla ollut tiedemiehiä!
-- Minä pyydän anteeksi, rouva: heitä ainoastaan poltettiin!
-- Se oli aivan oikein! rouva de Guy-Ferrand huudahti, jota vieraitten
nauru rohkaisi. Sitten... sitten keskiaika oli runollinen ja viehättävä
aika!
-- Ohho! rakas rouvaseni, jospa saattaisitte kuolleista herättää
yhdenkin tämän runollisen ja viehättävän ajan ihmisistä ja panna hänet
istumaan nykyajan juhlapöydän ääreen, niin luulisipa hän olevansa
paratiisissa!
-- Eipä! rouva de Guy-Ferrand puuttui kiivaasti puheesen... Hän
sanoisi: viekää minut takaisin omiin oloini... viekää minut takaisin
kurjuuteeni ja Jumalani luo, joka minua lohduttaisi!
Sibylla, joka oli kuunnellut tätä keskustelua vaihdellen hymyileviä
silmäyksiä Raoul'in kanssa, osotti pään nyökkäyksellä myöntymystä rouva
de Guy-Ferrand'in viime, sanoille. Raoul riensi puolustamaan tätä viime
väitöstä, joka näytti miellyttävän neiti de Férias'ia. Hän puuttui heti
puheesen:
-- Suo anteeksi, Louis, hän sanoi Gandrax'ille, mutta tätini on
oikeassa!
Gandrax loi häneen kummastelevan katseen.
-- Oletko varma siitä? hän kysyi.
-- Onhan asia aivan selvä, Raoul jatkoi. Mikä on tätini väitös? Tätini
ei suinkaan tahdo kieltää tämän ajan aineellista suuruutta.
-- En sitä tahdo! rouva Guy-Ferrand sanoi.
-- Hän tahtoo ainoastansa vastausta siihen, missä määrässä tämä suuruus
on lisännyt ihmiskunnan todellista onnea.
-- Juuri niin!
-- No niin, totta puhuen se ei lisää sitä laisinkaan!
-- Kauheata! Gandrax sanoi.
-- Minä pakotan sinut sen myöntämään... vastaa onko totta, onko vai
eikö, ett'ei aineellinen nautinto ole ainoastansa vähemmin jaloa onnea,
mitä ihminen saattaa nauttia, vaan että se myöskin on katoavaisinta,
tyydyttämättömintä? Sitä et saata kieltää kieltämättä samalla meidän
oman luontomme arvoa... Aineellisen elämän iloisuus ja suruttomuus
on ainoa mitä tieteesi on meille antanut, meille antaa ja on tuleva
antamaan;... mutta se ryöstää meiltä tunteen, mielikuvituksen ja sielun
elämän, josta ihmisen varsinainen ja todellinen onnellisuus riippuu...
Te kerskaatte kaksinkerroin lisänneenne ihmis-ikää... Ettepä! joll'ei
ihmis-ijän pituutta mitata vuosimäärällä, vaan hänen henkisyytensä
arvolla; kaukana siitä, että sitä olisitte lisänneet, te olette sitä
suuresti vähentäneet ja typistäneet... Te olette, kehdosta hautaan
saakka, työskennelleet siihen suuntaan, että siitä on tullut suora
ja kuiva viiva... rautatien raitio!... Ajatteleppas hetkinen oikein
vakavasti, millainen oli keskiajan kurjimmankin ihmisen elämä... Kuinka
paljon hänellä oli siveellistä iloa aineellisen tuskansa ohessa! kuinka
paljon miellyttävää, huvittavaa ja ihastuttavaa, mistä me emme tiedä
mitään, ja jonka johdosta me tunnemme syvää liikutusta, lukiessamme
vanhain kroniköörien kertomuksia! Sikäläisellä ihmisellä ei ollut
ainoastaan hänen uskossansa vaan vieläpä hänen ennakkoluuloissansakin
kuivumaton toivoin, unelmien ja siveellisen innostuksen lähde, joka
antoi hänen elämällensä meille tuntemattoman vaikutusvoiman... On
totta, että aineellinen maailma oli hänelle ankara, mutta tuskinhan
hän siinä elikään... Alinomaahan hän jätti sen... Jos hänen jalkansa
olivat kahleissa, niin hänen sielullansa sen sijaan oli siivet...
Hänellä oli Jumala, enkeliä ja pyhimyksiä... lakkaamatta hänen
silmänsä saivat katsella kirkonmenojen juhlallisuutta... paratiisin
loistava valo paistoi aina hänen päänsä päälle;... hänen mieleensä oli
lujasti painuneet kaikki luonnolliset tunteet, rakkaus, kunnioitus,
usko, isänmaanrakkaus, joita te koetatte päivä päivältä heikontaa...
Eikä siinäkään vielä ollut kaikki! Hänen mielikuvitustansa kiihoitti
vielä lakkaamatta sen äärettömän tuntemattoman salaperäisyys, joka
ympäröitsi häntä joka puolelta... Hänen lietensä ääressä, metsissä
ja kedoilla hänen kanssansa seurusteli kokonainen kansakunta
ylenluonnollisia olentoja, jotka häntä milloin levotuuttivat, milloin
ihastuttivat ja tekivät hänen elämästänsä legendan, romaanin,
yhtämittaisen, viehättävän ja kauhean runoelman... Niin, tuollainen
ryysyinen, nälkää näkevä, turpeellaan verta vuodattava ihminen eli
ja kuoli paljoa onnellisempana, kuin kukaan sinun hyvin puetuista ja
varakkaista oppineistasi, jotka tietävät, ett'ei ole Jumalaa, joka
antaa ukkosen jylistä, jotka eivät usko enkeliä eikä männinkäisiä,
jotka tekevät työtä sunnuntainakin, ja joilla ei ole muuta juhlaa,
kuin maanantain yksitoikkonen juominki!... Sikäläinen ihminen ei
tuntenut sitä pelottavaa pahaa, joka kalvaa nykyisiä sukupolvia ja
joka tekee sille teidän muka hyvät työnne myrkyksi... hän ei tuntenut
levottomuutta! Levottomuus! Siinä on ajan merkki! Niin, teidän kuuluisa
humaanisuutenne on levoton ja on sitä oleva yhä enemmän ja enemmän,
vaikka sitä ympäröikin teidän aineellisen sivistyksenne loisto... Ei
yksikään teidän komeista koneistanne ole hankkiva sille palaakaan sitä
leipää, jota se kaipaa, sielun leipää! Turhaan se tekee vallankumouksia
joka kymmenes vuosi hajoittaaksensa levottomuuttansa, se murhaa itse
itsensä, niinkuin sairas, joka iälleen kääntyy tautivuoteellensa, ja
joku tulevista vuosisadoista, sen sinulle ennustan, saapi nähdä, miten
viimeinen ihminen omalla kädellänsä hirttää itsensä viimeiseen koneesen!
Raoul oli ensin puhunut leikillisellä äänellä, mutta sitten hän
oli kiivastumistaan kiivastunut, ja hänen innokkaita sanojansa
tervehdittiin kättentaputuksella, johon rouva de Guy-Ferrand
ihastuksissansa antoi merkin.
-- Loistava muunnos edellisistä hullutuksista... naisille kunniaksi!
Gandrax sanoi kylmästi.
Raoul luuli tätä ystävän ivallista moitetta yllin kyllin palkitsevan
sen ihastuksen, joka kuvautui hänen nuoren naapurinsa kauniille
kasvoille.
-- Poikani, rouva de Guy-Ferrand puuttui jälleen puheesen, minä en
kiitä teitä ainoastaan siitä, että olette puolustaneet minun asiaani;
minä kiitän teitä myöskin siitä, että olette poistaneet minulta erään
ajatuksen, joka minua on vaivannut... Minä pyydän sen johdosta anteeksi
hra Gandrax'ilta. Hän tietää, että minä hänestä pidän, ja että hänen
jumalattomuutensa minussa herättää surullista sääliä, sentähden
että katson sitä jonkinlaiseksi, ikäänkuin viran puolesta tulevaksi
heikkoudeksi; mutta minä olen väliin pelännyt, että teilläkin olisi
samat viat, vaan ei mitään niitten puolustukseksi... Mutta kuultuani
äskeisen puheenne, minun on, Jumalan kiitos, mahdoton enää asettaa
teitä siihen luokkaan, jota minä kammoon, nimittäin sellaisten ihmisten
joukkoon, jotka eivät rukoile.
Raoul vastasi tähän salaiseen kysymykseen ainoastansa epätietoisella
hymyllä; mutta kun hän yht'äkkiä sattui katsahtamaan Gandrax'in
kylmiin ja vakaviin kasvoihin, hän katsoi tekevänsä väärin jättäissään
ystävänsä yksin rouva de Guy-Ferrand'in huonosti hillittyjen iskujen
alaiseksi; se oli hänestä pelkurimaista.
-- Hyvä tätini, hän sanoi, tämä keskustelun aine ei minusta ole
oikein paikallansa, minä luulen kuitenkin, että te, joll'ette rakasta
jumalattomia, ette myöskään rakasta tekopyhiä, ja minä omistaisin
itselleni tämän nimen, joll'en korjaisi niitä johtopäätöksiä, joita te
olette puheeni johdosta tehneet. Jos minä tunnen aikani varjopuolet ja
niitä valittelen, niin teen sen sentähden, että itsekin olen niitten
alainen ja ikäväkseni minun täytyy teille tunnustaa, että teidän
surullinen saalinne on minun suhteeni yhtä oikeutettu kuin ystäväni
Louis'inkin. Rukoilla Jumalaa, johon pahaksi onneksi en saata uskoa...
-- Suokaa anteeksi! Gandrax keskeytti, joka yht'äkkiä hyppäsi ylös,
neiti de Férias voi pahoin!
Raoul kääntyi heti Sibyllan puoleen, joka todella oli, kalpeampana
kuin ruumis, vaipunut tuolillensa ja jota herttua de Sauves'in kädet
jo tukivat. Kaikki naiset nousivat; kaikki kokoontuivat nuoren tytön
ympäri, ja hänet kannettiin pyörtyneenä salista. Gandrax meni pitämään
hänestä huolta.
Hän astui muutaman minutin kuluttua saliin, missä vieraat olivat
kävelleet ja jättäneet pöydän. Niihin uteliaihin kysymyksiin, joita
satamalla sateli hänen ympäriltänsä, hän katsoi kylläksi vastata
tavallisella kylmyydellänsä vain:
-- Ei mitään! Taintumisen kohtausta, joka on seurannut
mielenkiihoituksesta... Huono mieliala!
Keskustelu, jonka tämä surullinen tapaus oli hetkeksi keskeyttänyt,
alkoi jälleen. Ainoastaan hra de Chalys ei ottanut siihen osaa.
Hän näytti kovin huolestuneelta, ja kun rouva de Guy-Ferrand vähän
myöhemmin palasi vieraittensa luo, niin hän lähestyi häntä nopeasti ja
kysyi:
-- Voihan hän paremmin, vai kuinka?
-- Rouva de Guy-Ferrand katsoi häntä silmiin, kohotti olkapäitään eikä
vastannut.
Raoul vetäytyi erään pöydän taakse ja alkoi hajamielillisenä käännellä
erään albumin lehtiä. Puolen tunnin kuluttua tuli vuorostansa nuori
herttuatar de Sauves saliin; hän oli kovin vaalea. Hän vastasi
hymyillen kysymyksiin, joita hänelle hänen huoneen läpi kulkiessansa
tehtiin, ja sitten meni hän suoraa päätä istumaan Raoul'in viereen.
-- Miten hän voi? kreivi kysyi.
-- Niin, teidän jumalattomuutenne on kaikki turmellut: hän lähtee
huomenna Férias'iin. Te ette saa häntä enää milloinkaan nähdä.
Nuori nainen katui sanojensa ilmaisemaa katkeruutta ja vihastumista,
kun hän näki sen perinpohjaisen muutoksen, joka yht'äkkiä kuvaantui
kreivin kasvoille ja joka saattoi ne lyijynharmaiksi. Hän loi
herttuattareen katseen, joka ilmaisi sanomatointa tuskaa, sitten hän
loi äkkiä silmänsä maahan, ja hänen huulensa alkoivat suonenvedon
tapaisesti vavahdella.
-- Ystäväni, herttuatar jatkoi lempeämmin, ettekö voi tätä parantaa?
Yksi ainoa sana siihen riittäisi!...
-- Jos se olisi valhe? nuori mies sanoi luoden häneen synkästi
loistavat silmänsä, -- en milloinkaan!
Oltuansa tuokion äänettä, hän nousi yht'äkkiä ja lisäsi:
-- Blanche, olkaa varma siitä, että minä siunaan teitä koko ikäni
siitä, mitä olette tehneet ja tahtoneet tehdä.
Hyvästi!
Hän viittasi Gandrax'ia, joka oli jo tuokion aikaa levotoinna pitänyt
häntä silmällä, ja lähti äänettä huoneesta. Gandrax yhtyi hänen
seuraansa eteisessä. Sill'aikaa kun he pukivat päällystakkia yllensä,
Raoul sanoi puoli ääneensä:
-- Olethan sinä ymmärtänyt?
-- Olen, Gandrax vastasi.
Rouva de Guy-Ferrand asui Saint-Dominique kadun varrella, vähän matkan
päässä de Chalys'in talosta. He kulkivat kumpikin pitkin tätä autiota
katua sanaakaan toisilleen virkkamatta.
-- Astu sisälle, kreivi sanoi, kun he olivat tulleet hänen talonsa
portille.
Palvelija kulki, näyttäen valkeata heidän edellänsä, pitkin suuria
rappusia, sytytti pari kolme kynttilää atelieerissa ja jätti heidät
sinne.
Atelieeri oli vielä kukilla ja kasvilla koristettu, ja siellä henkäili
vielä riemun ja juhlan tuoksu. Raoul osotti tuolin Gandrax'ille, joka
siihen istuutui, ja alkoi itse nopein askelin kävellä pitkin tyhjää
huonetta, temmaten tuon tuostakin jonkun kukkavihkon ja heittäen sen
lattiaan. Yht'äkkiä hän pysähtyi Sibyllan muotokuvan eteen, joka oli
kuin valkoinen aave keskellä hämärää ja viheriäisiä kasveja; hän
tarttui pensseliinsä ja heitti sen rajusti kangasta vasten, johon tuli
läpi ja jossa sydämen kohdalla näkyi suuri ammoittava haava. Gandrax
hypähti heti ylös, tarttui Raoul'in käteen ja sanoi:
-- Hiljaa, ystäväni! älä tee tuolla lailla, rauhoitu, minä pyydän sinua!
Raoul työnsi hänet ensin pois ikäänkuin jonkinlaisen vihan valtaamana,
sitten hän heittäytyi hänen syliinsä ja sanoi ääneensä nyyhkien:
-- Oi, minä rakastin häntä kuin lapsi!
Hän vaipui eräälle tuolille ja jäi siihen istumaan kasvot käsiin
kätkettyinä.
Muutaman minuutin kuluttua hän nousi ja sanoi lyhyesti:
-- Minä muistan, että tänään on maanantai. Minä lähden rouva de
Val-Chesnay'n luo... Tuletko sinä sinne?
-- Ja mitä teet rouva de Val-Chesnay'n luona? Gandrax sanoi, kohottaen
olkapäitänsä.
-- Menen hänelle sanomaan, että rakastan häntä... Ja totta vieköön,
minä rakastankin häntä!... Minä olen suuresti pelännyt tätä rakkautta,
sillä minä näin tämän nuoren naisen silmissä koko surullisten
intohimojen loiston... No niin, nyt en sitä juuri sentähden enää
pelkääkään! Minä tarvitsen voimallista lievitystä itselleni enkä näe
tätä parempaa... Siis tänä iltana teen rynnäkön Klotildan luona...
kahden kuukauden kuluttua minä hänet ryöstän ja taistelen hänen
puolisonsa kanssa, jonka minä murhaan... Huhu siitä toivoakseni tulee
neiti de Férias'inkin hurskaille korville... Tuletko kanssani?
-- Raoul, Gandrax sanoi, ja hänen äänensä ilmaisi kummallista
liikutusta, jos olet ystäväni ja jos tahdot sellaisena pysyä, niin älä
tee siten!
-- Minä vannon, että niin teen! Ei mitään siveyssaarnoja nyt! Louis,
nyt ei niille ole sopiva aika!... sinun vakuutuksesi ovat turhia!...
Minä kärsin kuin kirottu ihminen... Ja minkä tähden? Sentähden että
olen uneksinut taivasta sydämeni puhtaimmasta pohjasta! Ei! minä en
sano mitään... en sanaakaan! Minä tahdon olla rouva de Val-Chesnay'n
rakastelija... tai kenen taas tahtoisinkaan... ja eihän ole mitään
syytä maailmassa... ei maassa eikä taivaassa... mikä saattaisi minua
estää sitä tekemästä.
-- Toivoakseni on yksi, Gandrax sanoi, ja se on se, että minä rakastan
rouva de Val-Chesnay'ta.
-- Sinä! sinä rakastat... rakastat häntä!
Raoul oli pysähtynyt hänen eteensä ja katseli häntä jonkinlaisen kauhun
valtaamana; sitten hän sanoi tyynesti:
-- Se on totta. Siinä on syy... ja ainoa!... Rakasta häntä sitten;...
mutta minä surkuttelen sinua!
Gandrax ei vastannut mitään; hän astui muutaman askeleen atelieerissa,
ojensi kätensä kreiville ja lähti.