1.
Palaus Férias'iin.
Joll'emme ole unhottaneet sitä ahdistavaa tuskaa, joka vaivasi
Sibyllaa hänen istuessansa rouva de Guy-Ferrand'in pöytään, niin
on aivan ymmärrettävää, millä innolla ja kuinka suureksi sydämensä
lohdutukseksi hän oli kuunnellut Raoul'in puhetta ihmisen henkisyyttä
koskevan kysymyksen johdosta, joka oli tullut keskustelun aineeksi. Se
hiukan epämääräinen, mutta innokas uskonnollinen tunteellisuus, joka
hehkui kreivin sanoista, ei saattanut herättää niin hurskaassa ja niin
puhtaassa sydämessä, kuin neiti de Férias'illa oli, muuta vakuutusta,
kuin että hän oli uskovainen sielu, joka enintään oli vaan lyönyt
laimin hurskauden käytännöllisen puolen, vaan jonka helposti saattoi
siihenkin jälleen suostuttaa. Tästä hetkestä saakka olivat nuoren tytön
huolet hälvenneet, ja hän näki onnellisen rakkautensa ja onnellisen
tulevaisuutensa temppelin kohoavan kirkasta sinitaivasta kohti. Se
Jumalata pilkkaava uskontunnustus, joka hetkeä myöhemmin lähti kreivin
huulilta, oli hänelle siis niinkuin ukkosen räjähdys, joka puhkeaa
mitä selkeimmän taivaan puhtaalla kannella. Tämä ainoa sana avasi
äkkiä hänen ja sen miehen välille, jota hän rakasti, kuilun, jonka yli
hän oli vannonut olla koskaan menemättä. Hän ei voinut kestää tämän
onnettomuuden ankaruutta ja hän pyörtyi.
Kun hän jälleen tointui eräässä sivuhuoneessa, mihin hänet oli
kannettu, niin hän huomasi heti ensi silmäyksellänsä rauenneen onnensa
rauniot ja hän olisi tahtonut sulkea ijäksi silmänsä. Kuitenkaan ei
hänen huuliltaan kuultu valitusta eikä hänen silmissään nähty kyyneltä.
Jäätyänsä yksiksensä isovanhempiensa ja ystävänsä Blanchen seuraan,
hän sanoi lyhyesti ja yksinkertaisesti, ett'eivät hänen periaatteensa
ensinkään suvainneet hänen mennä naimisiin miehen kanssa, joka oli
aivan vieras sekä siveelliselle että uskonnolliselle uskolle, ja että
hän rukoili, ett'ei hänelle sen enempää puhuttaisi avioliitosta,
johon hän kaiken muun puolesta kyllä olisi suostunut. Hän ilmaisi
sen toiveen, että hän saisi heti seuraavana päivänä lähteä hakemaan
unhotusta suruillensa Férias'in yksinäisyyteen.
Tultuansa kotiin, hän sai kuulla kylläkin ankaran nuhdesaarnan
iso-isältänsä, joka kutsui hänen käytöstänsä ahdasmieliseksi ja
lapsemaiseksi ulkokultaisuudeksi, lisäten että se muuten varsin hyvin
sopii vanhalle piialle, joksi neiti de Férias'ikin muka auttamattomasti
tulee naurettavien vaatimuksiensa tähden.
Sibylla vastasi hänelle tyynesti ja kunnioittavaisesti, että hän piti
vanhan piian tilaa parempana kuin petetyn ja onnettoman vaimon, ja
muutaman päiväisen epätoivon parempana kuin koko ikäisen surun.
Hra de Vergnes suuttui uudestansa hänen sanojensa johdosta:
-- Hittoko on teille sanonut, että hän pettää teidät? Mitä! siinä on
kohtelias, tunnettu mies, joka on niin hyvä, että hän tuntee teitä
kohtaan mieletöntä rakkautta, ja teidän ensi ajatuksenne on, että
hän pettää teidät... että hän tekee teidät onnettomaksi!... Se on
mieletöntä ja järjetöntä!
Hän vastasi yhtä lujasti, että rakkaus, jota ei ole puhdistanut
siveellinen ja uskon siunaama mielipide, ei saattanut olla muuta kuin
jonkinlaista tavallista haaveksimista, jonka esineenä hän ei tahtonut
päivääkään olla ja jolle hän ei tahtonut uhrata tulevaisuutensa onnea.
Tähän kreivi de Vergnes, hiukan hämmästyneenä ja neuvottomana, vastasi
lempeämmin:
-- Lapsi raukkani, se on varsin oikein; mutta siinä tapauksessa pitää
mennä naimisiin hyvän Jumalan kanssa; vaan älkäämme siitä enää puhuko!
Sibyllalla oli miss O'Neil'issa ymmärtäväisempi ja hellempi ystävä.
Irlannitar oli kokonaan määrännyt elämänsä oppilaansa elämälle:
saattaapa sanoa, että hän oli ottanut osaa hänen rakkauteensakin hra de
Chalys'ia kohtaan; hän otti myöskin osaa hänen pettymyksensä tuottamiin
suruihin. Ollen peloissansa sen alakuloisen ja hillityn mielialan
tähden, jolla nuori tyttö koetti suruansa peittää, hän kehoitti
itsekin häntä lähtemään Pariisista jo huomenna ja käytti osan yöstä
voittaaksensa sen vastarinnan, mitä hra ja rouva de Vergnes luulivat
tarvitsevansa tehdä tämän äkkipikaisen lähdön johdosta.
Tänä yönä ei Sibylla nukkunut hetkeäkään: hänen kuoleman iskun saaneen
rakkautensa kaikki kuvat, kaikki unelmat ja kaikki suloiset hetket
väikkyivät hänen mielessänsä julman selvinä ja pysyväisinä. Tämä
rakkaus, joka maailman silmissä oli kestänyt vasta muutamia päiviä,
oli jo hänen lapsuudessansa saanut alkunsa de Férias'in kallion
luona ja oli ollut hänen sydämensä ensi unelmia; hän oli tuntenut
sen salaista liekkiä koko nuoruutensa ijän; se näytti tekevän hänen
elämänsä elämäksi ja kadotessansa se näytti jättävän vaan tyhjyyttä
ja mitättömyyttä. Hänen ollessaan tässä ajatustensa kuumeessa, hra de
Chalys'in olento ja karakteeri tuntuivat hänestä näkyvän kummallisessa,
pelottavassa ja jopa inhottavassakin valossa: niin suuret, loistavat
ja jalot luonnonlahjat, jotka vihollisina palasivat alkuperäistä
pyhää lähdettänsä vastaan, saattoivat Sibyllan hurskauden raivoon;
intohimojen kohtuuttomuudella hän luki Raoul'ille rikoksiksi hänen
viattomimmatkin taipumuksensa, jopa hänen hyveensäkin. Hänen vilkas
taiteilijan mielikuvituksensa, hänen ylevät harrastuksensa ja hänen
intonsa näyttivät hänestä ainoastaan häpeällisen ja valheellisen
kaunopuheliaisuuden teeskentelemiseltä; hänen teki mieli luulla, että
kreivi oli käytöksellänsä häntä kohtaan sopimattomasti teeskennellyt,
pitäen sitä hauskana pilana, ja ollut olevinansa hänen silmissään
valistunut ihminen osottaaksensa sitten yht'äkkiä tämän säteilevän
maskin alta valistumattomuutensa arvet. -- Vaikein tämän nuoren tytön
kärsittävistä, joka oli tottunut iloitsemaan tahtonsa lujuudesta ja
joka ensi kerran vapisi intohimon valtaamana, oli se, että hän tunsi
sydämensä itsevaltiaana herrana yhä vieläkin olevan sen miehen, jota
hänen järkensä, hänen uskonsa ja hänen ylpeytensä tällä tavoin kirosi.
Hän lähti seuraavana aamuna. Hänen hyljätyn isoäitinsä jäähyväiset
eivät saattaneet edes kyyneltä hänen silmäänsä. Koko matkan hän
oli samassa, kylmässä ja välinpitämättömässä mielentilassa. Hän
saapui samana iltana Férias'iin, missä markiisi ja markiisitar häntä
tervehtivät levottomuuden sekaisella liikutuksella ja ihastuksella.
Hän sanoi heille nauraen, että häntä oli kohdannut suru, onnettomuus,
jonka oli tuottanut ainoastaan hänen unelmainsa raukeaminen, ja että
hän nyt tuli heidän syliinsä lohduttamaan siitä itseänsä. Hän pyysi
saada jättää tarkemman kertomuksen miss O'Neil'in huoleksi. Sill'aikaa
kun hänen huonettansa, kiireisesti pantiin kuntoon; hän tutustui
jonkinlaisella kuumeen tapaisella iloisuudella esineitten ja ihmisten
kanssa, jotka kuuluivat Férias'in pieneen, kodikkaasen maailmaan;
sitten hän, sanoen väsymystä syyksi, tarjosi tyynesti otsaansa
isovanhempiensa suudeltavaksi ja vetäytyi huoneesensa.
Sibyllan kasvojen muutos, hänen jäinen kylmyytensä, hänen omituinen
puhetapansa olivat yhä enemmän ja enemmän hämmästyttäneet hra ja rouva
de Férias'ia. Kun he olivat jääneet yksiksensä miss O'Neil'in kanssa,
kyselivät he häneltä asian syytä, silmissä tuskallinen uteliaisuus.
Irlannitar parka tarttui heidän käsiinsä, ja samalla kun hän sanoi,
että se on vähäpätöistä, ett'ei se ollut mitään, hän alkoi katkerasti
itkeä, ja molemmat vanhukset alkoivat hekin itkeä. Kun hän oli kylliksi
rauhoittunut kertoaksensa heille Sibyllan ja kreivi de Chalys'in
lyhyt-ikäisen rakkauden ja mainitaksensa sitä rohkeutta, jolla Sibylla
oli luopunut onnestansa mielipiteensä ja omantuntonsa tähden, hra de
Férias kohotti silmänsä kohti taivasta ja sanoi:
-- Lapsi raukka! Sitä aavistinkin... Aina vaan tuo täydellisyyden
unelma!... tuo joutsen!
Seuraavana päivänä he osottivat Sibyllalle osan-ottoa hänen suruihinsa
ainoastansa suuremmalla lempeydellänsä ja hyvyydellänsä. Hän näytti
itsekin ymmärtävän heidän tarkotuksensa eikä kertonut mitään surunsa
syystä. Tämä hänen murheensa tuli kuitenkin ilmi hänen omituisen
käytöksensä kautta, joka suuresti levotuutti hra de Férias'ia. Hän
osotti useimmiten alakuloista välinpitämättömyyttä, jota ajoittain
keskeyttivät hänen työläät iloisuuden ponnistuksensa. Sibylla itsekin
ihmetteli, että hän saattoi kuivin silmin katsella niitä paikkoja ja
sellaisia näkyjä, joitten pieninkin erityiskohta oli hänen Pariisissa
ollessansa hänen muistelujansa ihastuttanut. Hänen silmänsä, jotka
olivat uponneet kokonaan katselemaan hänen sisällisiä näköalojansa,
eivät kiinnittäneet ensinkään huomiotansa ulkomaailman tapauksiin.
Hänen jalkainsa kopina ja hänen äänensä sointu kaikuivat kummallisilta
hänen korviinsa, ikäänkuin hän olisi ollut yksinänsä tavattoman
suuressa kirkossa tai ikäänkuin hän olisi ollut ainoa elävä olento
nukuksiin lumotun kansan keskellä. Tätä sisällisen elämän liiallista
ponnistusta, joka on ihmiselle omituinen sielun ollessa suurissa
tuskissa, ei saattanut tavallinen ihmisruumis murtumatta kestää.
Hra de Férias tiesi sen varsin hyvin. "Rukoilkaamme Jumalaa, että
hän antaisi hänen itkeä!" hän sanoi markiisittarelle; mutta turhaan
koitettiin kaikkia keinoja, jotka näyttivät olevan mitä paraiten
omiansa tunteellisuutta herättämään. Huolettoman hajamielisyyden
valtaamana hän käyskenteli niillä paikoilla, jotka ennen olivat
olleet hänelle rakkaimpia; Férias'in puutarhat ja kasvi-istutukset,
hänelle lapsuudesta niin rakkaat metsät, merenrannikko, missä hän
jälleen oli tullut uskon helmoihin, hautausmaa, ja nuo kaksi valkoista
patsasta, joista hän oli oppinut lukemaan, eivät ne eikä mikään
saattanut häntä nimeksikään liikuttaa. Muutamaa päivää myöhemmin hänen
tultuansa hänet vietiin pappilaan, missä abbotti Renaud yhä vielä
vietti erakkoelämätänsä: vanhan papin innokas syleilykään ei saattanut
sulattaa hänen järkähtämätöintä kylmyyttänsä.
Saman päivän aamuna oli markiisittaren päähän juolahtanut omituinen
aatos. Hänen käskystänsä eräs palvelijoista oli salaa lähtenyt Jacques
Féray'n luo hänen kaukana meren rannalla olevaan yksinäiseen kojuunsa
ilmoittamaan hänelle, että Sibylla oli palannut linnaan. Sibylla näytti
todella hämärästi muistelevan Jacques Féray'ta, jota hän ainoastaan
sivumennen oli kysynyt; mutta markiisitar, vaikk'ei hän odottanutkaan
keksinnöstänsä mitään ihmeellisiä seurauksia, ei kuitenkaan tahtonut
mitään lyödä laimin. Jacques Féray osotti rouva de Férias'in sanomalle
suurta epätietoisuutta; palvelija, joka sen hänelle toi, saattoi töin
tuskin pikaisella pakenemisella välttää sitä väkivaltaista kohtelua,
jolla hullu uhkasi maksaa hänen sanansaattajatoimensa. Tämän mies-paran
äkäisyys oli selvä; aina siitä saakka, kun Sibylla oli lähtenyt, seudun
pahan-ilkisillä veijareilla oli ollut tavallisena kujeena se, että he
ilmoittivat hänelle tuon nuoren tytön palanneen, jota kohtaan hän tunsi
innokasta myötätuntoisuutta. Häntä oli tällä tavalla petetty varmaankin
parikymmentä kertaa; mutta vaikka hän oli jo aikaa tullut siihen
vakuutukseen, että ne olivat hänen tyhmyydellensä viritettyjä pauloja,
niin hän ei kuitenkaan jättänyt menemättä linnaan erhetyksestänsä
varmaa tietoa hankkimaan. Hänen aivojensa sekanaisissa sokkeloissa
liikkui tänäänkin hänen säännöllinen mietelmäsarjansa, ja ajatellen
itseksensä, että hänelle ihan varmaan oli valehdeltu, että neiti de
Férias ei ollut tullut ja että se oli mahdotointa ja järjetöintä, hän
kulki metsien läpi Férias'iin päin, poimien esikkoja ja metsäorvokkia,
joista hän sitoi suuren kukkavihkon. De Férias'in perhe palasi
vaunuilla pappilassa käynniltänsä, kun markiisitar huomasi hullun
Féray'n, joka hyppäsi erään ojan penkereltä tielle.
-- Minä pyydän sinua, lapseni, hän sanoi Sibyllalle, ett'et näytä
itseäsi hänelle.
Sitten hän pisti päänsä vaunujen ovesta, käski pysäyttämään hevoset ja
kutsui Jacquesin luoksensa. Jacques lähestyi hitain askelin, kukkavihko
kädessä, kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle, ikäänkuin hän
olisi tahtonut nähdä vaunujen ikkunain lävitse, joissa auringon säteet
kimaltelivat. -- Kenelle on tuo kaunis kukkavihko, Jacques? markiisitar
kysyi.
Jacques katseli häntä vastaamatta ja pudistaen surullisesti päätänsä,
ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: Ei... eikö se olekaan totta?...
Sillä välin hän oli jo ehtinyt parin askeleen päähän vaunujen ovelta,
ja vaikka Sibylla yhä vielä oli piilossa, jokin kummallinen vaisto
näytti hänelle ilmaisevan hänen läsnäolonsa: jonkinlainen kylmä väre
näytti liikuttavan hänen ryysyjänsä, ja hänen vaunujen oveen päin
käännetyt kasvonsa selkenivät.
-- Katso häntä, sanoi markiisitar Sibyllalle.
Nuori tyttö näyttäytyi hänelle silloin, nyykäytti hänelle hymyillen
päätänsä. Jacques Féray avasi tämän nähdessänsä suunsa, ikäänkuin
hän olisi aikonut huudahtaa; mutta hän ei saanut ääntä. Hän teki
liikkeen tahtoen antaa kukkavihkoa Sibyllalle, mutta se putosi hänen
kädestänsä. Hän lankesi itsekin voimatoinna polvillensa, ja samalla
kun hänen sanomatointa ihastusta ilmaisevat silmänsä olivat Sibyllaan
kiinnitetyt, kyyneleitä, niinkuin raju-ilman sadepisaroita, alkoi
vieriä hänen laihoille poskillensa ja putoilla hiekkaiselle tielle.
Tämä näky, tämä odottamatoin tapaus liikutti kovasti Sibyllaa. Hän
viittasi antamaan kukkavihkoa hänelle.
-- Kiitos, Jacques, hän mumisi, koettaen vielä hymyillä; mutta hänen
hymyilynsä hukkui kyyneltulvaan. Hän heittäytyi takaisin vaunuihin,
kätki kasvonsa kukkavihkoon ja painoi kädellänsä sydäntänsä vastaan,
joka pani hänen rintansa kohoilemaan.
Tämä mielialan muutos oli hänelle terveellinen. Hänen kasvojensa synkkä
surullisuus lieveni, ja tästä hetkestä alkaen hän rupesi osottamaan
omaa perhettänsä ja vanhoja naapureja kohtaan entistä sydämellistä
ystävällisyyttänsä, jossa kuitenkin ilmaantui enemmän vakavuutta
kuin muinoin. Hän rupesi jälleen joka päivä käymään lapsuutensa ja
nuoruutensa lempipaikoilla, ja vaikka nämät toivioretket hänessä
herättivätkin salaista mielikarvautta, niin herättivät ne myöskin yhtä
paljon iloa. Mielikuvitus parantaa itse tekemänsä haavat niinkuin
tuon kreikkalaisen uroon taikakeihäs. Ne, joilla tämä lahja on
tavallista suurempi, saavat tuntea katkerinta surua, mutta myöskin
suloisinta lohdutusta, kuin muut. Fériasin yksinäisyys, perhe-elämän
luostarimainen yksitoikkoisuus, ja se surumielisyys, joka vallitsi
metsien helmoissa, autioilla rannoilla ja meren salaperäisessä
juhlallisuudessa, kaikki ympärillänsä hengitti jonkinlaista vakavaa
sopusointuisuutta, joka vähitellen sulostutti hänen surullisuuttansa ja
teki sen hänestä runolliseksikin.
Ylempänä oli kuitenkin hänen lohdutuksensa lähde. Jumala, jota hän ei
ollut tahtonut pettää, ei myöskään pettänyt häntä: uskollisuudella
Hän palkitsi Sibyllan uskollisuuden. Uskovaisilla ihmisillä saattaa
olla surua äärettömän paljon, mutta epätoivoon he eivät joudu.
Pettyköötpä he vaan niissä onnen toiveissa, joita jokainen kuolevainen
uneksii, niin vaan huomiseksi ne jäävät täyttämättä; mitä maailma
heiltä kieltää, sen toivo heille aina lupaa. -- Neiti de Férias
oli lankeamatta kantanut koetuksensa raskaan taakan: vähäisestä
kokemuksestansa huolimatta hän oli oppinut tuomitsemaan maailmata,
aikaansa ja ennen kaikkia omaa itsensä; hän tiesi jo kuinka korkealla
hänen sydämensä oli eikä hän tahtonut tiellänsä toistamiseen kohdata
miestä, joka sen ansaitsisi omaksensa. Unohtamatta Raoul'in vikoja hän
kuitenkin piti oikeassa arvossa hänen loistavia luonnonlahjojansa,
hänen neronsa etevyyttä ja hänen olentonsa harvinaista mahtavuutta:
Raoul oli hänet syvästi hurmannut. Sibylla käsitti, että se onneton
rakkaus, joka tosin niin vähäksi aikaa, mutta niin täydellisesti oli
toteuttanut hänen mielikuvituksensa ja hänen sydämensä kaikki toiveet,
varmaan tuli olemaan hänen elämänsä ainoa. Raoul'in hyljätessänsä
Sibylla tiesi samalla hylkäävänsä koko vaimon kutsumuksensa tässä
maailmassa, ja löytämään sitä ääretöntä tyhjyyttä, joka levisi hänen
nuoruutensa eteen, tarvittiin koko hänen innokas uskonsa, hänen
kaksinkertainen hurskautensa, hänen ijankaikkiset toiveensa ja itse
Jumalakin. Ne tarvittiin, mutta ne täyttivätkin sen, ja hänen päivä
päivältä huojenneet ja vähemmän katkerat kyynelensä, hänen lujentunut
ja kirkastunut sielunsa ja melkein onnelliset tunteensa olivat hänelle
todistuksena siitä, että hänen rukouksensa olivat kuullut ja hänen
uhrinsa olleet otolliset.
Vaikka hän alussa oli innokkaasti halunnut luostariin, niin hän hylkäsi
kuitenkin sen ajatuksen, sillä hän ei tahtonut saattaa epätoivoon
vanhain isovanhempainsa sydäntä muka omaansa lohduttaakseen. Mutta
vaikka hän jäikin maailmaan, niin hänen elämänsä sai kuitenkin
uskonnollisen, jopa hiukan mystillisenkin värin, jossa selvään
ilmaantui hänen romantillinen mielenlaatunsa. Oli totta, niinkuin
hän itsekin eräänä päivänä sanoi miss O'Neil'ille jonkinlaisella
surumielisellä iloisuudella, joka vähitellen oli käynyt hänen
puhetapansa omituisuudeksi, että vaikk'ei hänen elämästään saattanut
romaania kirjoittaa, niin saattoi siitä kirjoittaa legendan; vaikk'ei
hän saanutkaan elää onnellisena, niin hän kuitenkin koetti kuolla
hurskaana: hän tahtoi kerran lahjoittaa isäinsä tilukset nunnakunnalle,
jonka perustajatar, ehkäpä suojeluspyhäkin hän oli oleva, iltaisin
palaisi silloin hänen varjonsa noihin synkkiin metsihin ja peloittaisi
valkovaatteisia nuoria noviiseja.
Joka päivä hän Renaud abbotin seurassa harjotti itseänsä ihmisrakkauden
täyttämisen ankarimmissakin vaatimuksissa: hänen kanssansa hän
kävi katsomassa köyhiä, sairaita, jopa kuolevaisiakin. Omituiselta
näytti, kun tämä nuori tyttö ilmaantui koko kauneutensa loistossa ja
vielä kaiken maallisen komeuden hienontamana näihin surun ja tuonen
majoihin; sillä salaisesta heikkoudesta, joka saattoi hänen isoisänsä
hymyilemään, neiti de Férias piti huolta omasta ulkomuodostansa, joka
seikka samalla kertaa muistutti maailmasta huolivaa ja sukuperästään
pitävää naista. -- Kun hän taas eräänä päivänä ratsain palasi eräältä
laupeuden-retkeltänsä, erään harmaapään palvelijan häntä seuratessa
kolmenkymmenen askeleen päässä, niin hra de Férias sanoi, ihmetellen
poikansa tyttären aamu-auringon valaisemaa ylhäistä ja hienoa
ryhtiä, hänen viehkeätä ja ylpeätä suloansa ja hänen ihastuttavaa
majesteetillisuuttansa:
-- Kas vaan, sydänkäpyseni, ketä tahdot täällä miellyttää? Ethän vaan
tahtone kääntää nurin köyhien ja minun päätäni?... Ja nöyryys, kunne se
on joutunut, lemmittyni?
Sibylla ei voinut itsekään pidättäidä hymyilemästä ja kun hänen
iso-isänsä oli sulkenut hänet syliinsä, niin hän sanoi:
-- Se on totta, se on minun heikko puoleni, sen tiedän hyvin kyllä;
mutta mitäs siitä? minä pidän itsestäni sellaisena!... Kun tällaisena
katselen itseäni lammikkonne kuvastimesta tai maantien ojain vedestä,
niin kuvailen mielessäni olevani pieni, ylhäinen prinsessa, joka on
onneton ja osanottoa herättävä. Se tuntuu niin suloiselta!...
Hra de Férias suostui muuten ystävällisellä mielihyvällä kaikkiin
niihin tuumiin, joka hurskauden kiivas into Sibyllassa synnytti. Hänen
kukkaronsa oli Sibyllan täysin käsin käytettävänä ja hän oli ylen
onnellinen voidessansa tällä hinnalla ostaa lepoa tälle rakkaalle
olennolle. Vaikka hän vihasikin melua ja epäjärjestystä, niin hän kärsi
kuitenkin valittamatta sitä kerjäläisten, rampain ja kaikenlaisten
kulkijain tulvaa, jonka Sibyllan armeliaisuudesta levinnyt huhu tuotti
Férias'iin kymmenen penikulman päästä ympäristöstä, ja oli tyytyväinen
iloisesti huomauttaessansa, että hänen linnansa oli muuttunut ihmeitten
paikaksi.
Yhtä huolellisesti hän auttoi Sibyllaa, kun tämä yksissä neuvoin
kirkkoherran ja miss O'Neil'in kanssa puuhasi Férias'in kirkon
ulkopuolista korjausta sekä sisäpuolista kaunistamista. Puhtahin
kauneuden-tunto vallitsi muuten näissä kaunistuksissa, jotka lisäsivät
kirkonmenon juhlallisuutta. Ei saata aavistaakaan sitä sydämellistä
ihastusta, joka valtasi vanhan kirkkoherran hänen nähdessään ikäänkuin
ihmeen kautta uudestaan muodostuvan sen pienen kirkon, joka oli ollut
hänen kotinsa, hänen isänmaansa, koko hänen maailmansa. Kun hän ensi
kerran astui kauniisti veistettyyn tammiseen saarnastuoliin, sen sijaan
että hän ennen oli saarnannut vanhasta ammeesta, ja kun hän näki tästä
ylhäisestä paikasta kirkkonsa uutena ja loistavana, näki kauniit taulut
jotka koristivat pylväitä, göötiläisen kynttiläruunun, joka riippui
laesta, kuorin komeat vuorilaudat, alttaria ympäröivät matot ja sen
hämärän valon, jota komeat maalatut ikkunat loivat tähän juhlalliseen
kokoukseen, niin hän puhkesi kyyneleihin hämmästyneen seurakuntansa
edessä.
-- Luulin, hän sanoi, olevani pyh. Pietarin kirkossa Roomassa.
Sibylla toimitti hänelle vielä enemmänkin ihastuksen aihetta. Neljä
raskaita vankkuria vetävää, väkevätä hevosta toivat eräänä aamuna
pappilaan mahdottoman suuren arkun, jossa oli pieniä kirkkoja varten
sovitetut urut. Abbotti Renaud riisui heti, ilosta hurmaantuneena,
kauhtanansa yltänsä ja koko päivän hän johti innokkaasti urkujen
purkamista. Soittokone vietiin yläpuoleen kirkon laiva-nimistä osaa
ja seuraavana sunnuntaina, ensin salaa harjoiteltuansa, neiti de
Férias meni punastuen istumaan koskettimien eteen ja antoi alhaisten,
silminnähtävästi ihastuneitten kuulijainsa ihmetellä harvinaisten
lahjainsa etevyyttä. Hän otti tavaksensa joka sunnuntaina toimittaa
tätä hurskasta tehtävää. Se synnytit kansassa kiitollisuuden sekaista
iloa. Kun urkujen ihanat sävelet pyhän savun kanssa kohosivat kohti
pienen kirkon kupukattoa, ja kun tuon nuoren tytön kirkkaat vakavat
kasvot näkyivät sopusoinnun ja suloisten tuoksujen synnyttämien pilvien
raosta, niin paatuneimpaankin sydämeen tunkeusi heikko lohdutuksen,
kauneuden ja taivaallisen sulouden tunne.
Neiti de Férias'illa oli samaan aikaan toinenkin tuuma, joka tuotti
sittemmin arveluttavampia seurauksia. Kiintyen yhä enemmän ja enemmän
toimeensa, josta hän ei ensinkään toivonut mitään uskonnollista ansiota
ja jota hän piti vaan viattomana taiteellisena huvituksena, hän oli
saanut päähänsä koristaa kotipitäjänsä kirkkoa freskomaalauksilla. Kun
hän arasti ilmoitti tämän uuden aikomuksensa iso-isällensä, niin alkoi
tuo kunnon vanhus nauraa.
-- Freskomaalauksilla! hän sanoi, olkoon menneeksi: minä suostun
freskomaalauksiin;... mutta meidän on muistaminen, että Paktolus
ei virtaa puistoni lävitse... Minä en tiedä, kuinka kalliita
freskomaalaukset ovat... Tyydytkö kenties kolmeen tai neljääntuhanteen
franciin?
-- Siinä ei ole likimainkaan kylliksi, Sibylla sanoi.
-- No olkoon menneeksi sitten kahdeksan tuhatta, vaan ei enempää, sillä
pitää säästää myöskin mosaiikkilattian varaksi, jonka näen siintävän
taivaan rannalla.
Sibylla oli Férias'iin palaamisestansa saakka ollut alituisessa
kirjevaihdossa Sauves'in nuoren herttuattaren kanssa, joka oli pysynyt
hänen yhtä innokkaana ystävänänsä. Heidän kirjeissänsä ei milloinkaan
mainittu kreivi de Chalys'in nimeä, mutta muuten tätä lukuun ottamatta
heidän keskensä vallitsi täydellinen luottamus, ja Blanche toimitti
hellällä innolla kaikki ystävättärensä pikku asiat. Sittenkuin
Sibylla oli saanut kahdeksan tuhatta franc'iansa, hän kirjoitti heti
herttuattarelle, ilmoitti hänelle aikeensa, antoi hänelle tarkat tiedot
kirkon koosta ja pyysi häntä etsimään jotakuta nuorta taiteilijaa,
jolla ei vielä ollut muuta kuin lahjainsa rikkaus ja joka piti hra de
Férias'in tarjousta hyvänä kauppana.
Blanche oli asunut noin kuukauden ajan Sauves'in linnassa, kun hän
sai Sibyllan kirjeen; hetkisen sitä mietittyänsä hänen mieleensä
juolahti naisellinen ajatus, joka saattoi hänet hymyilemään: hän asetti
kirjeen kirjekuoreen, lisäsi siihen itse pari riviä ja lähetti sen
sitten kreivi Chalys'ille, joka oli hänkin asettunut kesäksi asumaan
Fontainebleau'hon, missä hän eli sangen yksinänsä. Ihastuen Raoul otti
vastaan herttuattaren kirjeen, joka sisälsi seuraavat sanat:
"Serkkuni tämän asian, jota minulta tässä vaaditaan, tunnette te
paremmin kuin minä. Heti kun olette löytäneet tuon nuoren miehen,
ilmoittakaa se minulle.