VI.

Seppele.

Seuraavasta päivästä nuoren herttuattaren meni melkein koko aamupuoli

käydessänsä koristuskukkapuodeissa, joissa hän teki useita salaperäisiä

ostoksia. Sitten hän meni de Vergnes'ille ja päästyänsä kahden kesken

neiti de Férias'in kanssa, hän kertoi hänelle, osoittaen tuhannella

tavalla ihastunutta ystävyyttänsä, kuinka hän oli keskustellut miehensä

kanssa, ja kuinka se menettely oli täydelleen onnistunut, mitä Sibylla

oli hänelle neuvonut.

-- Sinun täytyy, kultaseni, hän lisäsi, tulla tänään luokseni

päivälliselle. Anoppini panee varmaankin minun pyynnöstäni, tänä iltana

pienet tanssijaiset toimeen. Meille ei tule päivälliselle muita kuin

sinä. Sinä tulet tuollaisena kuin nyt olet. Päivällisen jälkeen me

pukeudumme yhdessä, voi, kuinka se on suloista... Jos tahdot tehdä

mielikseni, niin pukeudut sinivalkoiseen vaatetukseesi. Älä ensinkään

ole huolissasi hiuslaitoksistasi, sillä niistä minä olen pitänyt

huolen, ja minä tahdon kammata sinut omalla valkoisella kämpäkälläni,

sentähden että sinua jumaloin!

Sill'aikaa kun neiti de Férias odotti tätä sovittua lähtöaikaa, hän

jatkoi niitä hämäriä unelmia, jotka sitten eilisen olivat häälyneet

hänen ajatustensa pilvisellä taivaalla. Saattamatta päästä selvän

totuuden perille, hänellä oli siitä kuitenkin vähän vihiä; hänen

kätensä kohotti sen taikaverhon syrjää, mikä tähän saakka oli niin

kovapintaisesti peittänyt häneltä sen henkilön, jonka pelkkä nimikin

jo herätti hänen sydämensä tunteet. Hän tunsi sitä epäselvää, mutta

syvää liikutusta, mikä leviää meidän suoniimme elämän ratkaisevina ja

juhlallisina hetkinä; hänestä tuntui kuin hän menisi näkemään kasvoista

kasvoihin ajatuksensa salaista jumalaa, ja hänen rintansa joutui

jonkinlaiseen ylenluonnolliseen häiriötilaan.

Hän tuli noin kello 7 aikaan de Sauves'ille ja hän huomasi, että

nuori herttuatar oli melkein yhtäläisessä häiriössä kuin hän itsekin.

Päivällisen kestäessä herttua osoitti hänelle erityistä huomiota.

Jälkiruokaa syötäessä hän laski ystävällistä leikkiä hänen kasvojensa

totisuudesta ja hänen sinisien silmiensä miettiväisyydestä.

-- Te olette, hän sanoi, hänelle, vaalea ja synkkä yht'aikaa... Te

olette kuin enkeli, joka ajattelee rikosta... Oi, tottahan te kuitenkin

joskus nauratte? Kuinka se minua ihastuttaisi, neitiseni!

Kun Blanche oli hänelle kertonut, että tämä vakava nuori tyttö oli

mainio piirtämään irvikuvia, niin herttua ei sitä uskonut, vaan

vastasi, että hän heti laittaisi hänestä sellaisen. Hän juoksi etsimään

lyijykynää. Sibylla kielteli ensin kauvan, vaan vetäytyi sitten

erääsen nurkkaan, piirusti suurilla ja hätäisillä piirteillä Henrik

IV:n Neuf sillalla olevan kuvapatsaan, ja antoi tämän kyhäyksen sangen

kunnioittavaisen näköisenä herttualle. Kun hän aikoi Blanchen kanssa

lähteä huoneesta, pidätti herttua häntä hetkisen erään ikkunan luona ja

sanoi:

-- Neiti de Férias, suokaa minun teille sanoa, että tunnen teitä

kohtaan todellista kunnioitusta ja ystävyyttä. Minulle on kerrottu,

että te rakastatte jaloja miehiä. Mikään ei minusta olisi suloisempaa,

kuin että te katsoisitte minua sellaiseksi.

Sibylla punastui, ojensi hänelle kätensä ja riensi nopeasti pois.

Nuori herttuatar vei hänet huoneesensa, ja he alkoivat pukeutua

iltapukuunsa tuontuostakin toisiansa syleillen. Blanche, joka piti

huolta pukunsa pienimmistäkin kohdista, vaatetti kuumeen tapaisella

innolla itseänsä: hän kyseli ystävättärensä mieltä taiteen,

kirjallisuuden, kävelyjen ja matkustuksien suhteen ja ilmoitti hänelle

omat mielipiteensä.

-- Minä pidän tästä, tuosta... Entä sinä? Oletko nähnyt Sveitsiä ja

Italiaa?... Me matkustamme yhdessä joka paikkaan... jahka sinä menet

naimisiin.

Hän vaikeni heti, kun tämä sana oli päässyt hänen huuliltansa.

Kun Sibylla oli ehtinyt jo jotensakin pitkälle vaatetuksessansa, hän

alkoi epäillä ja viivytellä.

-- Olen tuonut muassani hiuskoristeita... hän sanoi; saanko niitä panna

päähäni?

-- Et, et! pieni herttuatar huudahti innokkaasti. Minä kampaan ensin

itseni ja sitten sinut... Kas tässä, verhoa tuolla itseäsi niin kauvan,

ett'ei tule kylmäsi!

Ja hän heitti hänen hartioillensa leveän vaipan.

Vähän sen jälkeen herttuatar käski pois ne naiset, jotka olivat heitä

tähän saakka auttaneet, ja asetti Sibyllan istumaan erään suuren

peilin eteen, joka ulettui aina lattiaan saakka ja jota valaisi kaksi

monihaaraista lamppuruunua. Hän otti sitten varovaisesti kääryistä ne

kukat, joita hän oli aamulla ostanut. Sibylla näki, että nämä kukat

olivat ihan yksinkertaisten ja puhtaitten metsäkukkien kaltaisia:

niissä oli sekaisin erilaisia ruohoja, lehviä ja liekokasveja, jotka

kaunistavat yksinäisiä metsäpaikkoja. Sibyllan ajatukset lensivät

heti Férias'in metsiin, ja hän oli tuntevinansa sitä raitista ja

terveellistä tuoksua, joka muinen oli hänet niin usein hurmannut

hänen käyskennellessään kaukana metsän helmoissa. Nuori herttuatar

mietti ensin hetkisen, muisteli pienimpiäkin kohtia siitä Sibyllan

pään kuvasta, jonka hän oli nähnyt Raoul'in albumissa, ja alkoi sitten

hienoilla ja hennoilla käsillänsä koristella rakkaan kilpailijattarensa

hiuksia. Hän kampasi ensin äidin tavoin Sibyllan pitkät hiukset ja

kokosi ne sitten hänen niskaansa, mihin hän ne sitoi komealle nupulle;

sitten hän alkoi niitä silitellä, leikellä ja kiherrellä oikein

taiteilijan nerolla ja varmuudella. Sitten hän otti kukkia ja lehviä

ja seppelöitsi hänet niillä niinkuin metsänymfin. Tuon tuostakin

silmäsi hän peiliin nähdäksensä työnsä menestymistä; mutta yht'äkkiä

hänen silmänsä himmenivät ja, sill'aikaa kun hän näppärästi kuin lintu

pienillä sormillansa asetteli Sibyllan hiuksia, alkoi kyyneleitä vuotaa

hänen silmistänsä ja asettuivat kuten kastehelmet seppeleen kukille.

-- Sinä itket? Sibylla kysyi. Mikä sinun on?

-- Ei mikään... älä siitä huoli, sanoi Blanche; on näet ilon

kyyneleitäkin!

Mutta ilon kyyneleitä ne eivät kuitenkaan olleet, ja koko hänen

alttarilla suitsuavan sydämensä veri ei olisi ollut, mitä uhrin

katkeruuteen ja puhtauteen tulee, taivaalle ja enkeleille otollisempi.

Kun hän oli lopettanut työnsä, hän auttoi Sibyllaa lopullisesti

pukeutumaan.

-- Kas niin, hän sanoi, ole nyt, että saan sinua katsella! Oi, sinä

olet kaunis! Minä olen tyytyväinen sinuun ja itseeni! Mennään nyt.

Hän tarttui hänen käteensä ja vei hänet huoneesta.

Neiti de Férias oli todellakin nyt, ei ainoastansa kaunis, vaan vieläpä

ihmeteltävän sievä ja lumoova. Hän ei ollut pitkä, vaan kuitenkin

hän näytti siltä, niin täydellinen sopusointu vallitsi koko hänen

olennossansa. Hänen erinomainen viehättäväisyytensä ilmaantui hänen

ylevien ja vakavien kasvojensa juonteissa ja samaa ilmaisivat myöskin

hänen puhdas, hieno suunsa, hänen hymynsä ja etenkin hänen katseensa;

hiukan ulkonevat, kaarevat kulmakarvat suojasivat hänen silmiänsä,

jotka olivat siniset kuin meri, taivaan ollessa selkeänä. Väliin jonkin

sydämen salaisen tunteen johdosta tälle hänen silmiensä sinitaivaalle

nousi pilvi, joka näytti uhkaavan jyrinää ja salamaa. Nuori herttuatar,

joka helposti oli huomannut tämän hänen kasvojensa lumoavimman

omaisuuden, oli sitä vielä lisännyt sen asennon kautta, minkä hän antoi

hänen kukkaseppeleellensä. Siinä heikossa varjossa, mikä peitti hänen

otsaansa, Sibyllan silmät säteilivät enemmän kuin koskaan ennen tuota

synkkää ja salaperäistä loistettansa, niinkuin auringon säde, joka

tunkeutuu paksujen lehvien lävitse tai joka lempeästi pujahtaa kirkkoon

sen maalatusta ikkunasta. Tämän ohessa hän oli vielä nainen: hänen ylen

ihania olkapäitänsä verhosi läpinäkyvä, kimalteleva ja loistava vaate,

joka häikäsi silmää niinkuin taivaallisen aineen valo; niinmuodoin

hänen kauneutensa aineellisimmassakin osassa oli jotakin jaloa ja

jumalallista.

Sellainen oli neiti de Férias, kun hän astui de Sauves'in juhlasaliin

pitäen kiinni herttuatar Blanche'n kädestä. Heidän pukeutumisensa

oli ottanut aikaa, ja suurin osa vieraista oli jo saapunut. Heti

ensi silmäyksellänsä nuori herttuatar huomasi Raoul'in ja Klotildan,

jotka istuivat vieretysten eräällä sohvalla ja näyttivät vajonneen

innokkaasen keskusteluun. Blanche vastasi hajamielisesti niihin

tervehdyksiin, joita hänelle tehtiin, kulki halki salin pitäen yhä

Sibyllaa kädestä ja meni suoraa päätä vihollistansa vastaan. Kun

paroonitar de Val-Chesnay näki tämän arveluttavan parin lähestyvän,

tunsi hän kylmän väristyksen käyvän läpi sydämensä; kreivi de Chalys,

joka juuri jutteli hänen kanssansa, kummastui hänen kasvonpiirteittensä

äkillisestä muutoksesta, loi silmänsä samaan suuntaan kuin

paroonitarkin ja ensi kerran hän näki neiti de Férias'in. Hän jätti

yht'äkkiä huolettoman asentonsa ja istuutui suoraan sohvalle.

-- Mitä tämä on? hän sopotti,

Klotilda ei vastannut; hän oli noussut seisomaan; Raoul nousi myöskin

seisomaan ja vetäytyi ikäänkuin vähän syrjään siksi aikaa, kun

herttuatar ja Sibylla kättelivät Klotildaa. Nuori herttuatar astui

sitten askeleen kreiviin päin ja kääntyi Sibyllan puoleen.

-- Kreivi Raoul de Chalys, serkkuni, hän sanoi. Sitten hän kääntyi

Raoul'iin päin.

-- Neiti Sibylla de Férias, minun ystäväni! Blanchen ei ollut ensinkään

vaikea ymmärtää sitä suurta hämmästystä, joka kuvautui hänen serkkunsa

kasvoille; ja ihastukseksensa hän tunsi Sibyllan käden yht'äkkiä

ruvenneen vapisemaan ja lujemmin nojautumaan hänen käteensä. Hän vei

hänet heti aivan vastaiselle puolelle salia, istuutui hänen viereensä

ja sanoi hänelle luoden häneen samalla kertaa iloisen ja uteliaan

silmäyksen:

-- Toinnu, ystäväni, ei se ole mitään;... mutta kuinka olet voinut

hänet tuntea niin monen vuoden kuluttua? Selitäppäs se minulle.

-- En tiedä... jupisi Sibylla: luullakseni tuo sinun salaperäinen

puuhasi minun hiuksieni suhteen on saattanut minut tätä aavistamaan...

Mutta kuka on saattanut sinulle jutella tämän kaiken?

-- Arvaa!

-- Se on mahdotonta!

-- Oletko kylliksi tointunut tanssiaksesi yhden valssin?

-- Valssin?... minkätähden?

-- Tullaksesi hiukan punaisemmaksi... noin suuri kalpeus ei sovi niin

kauniille kuin sinä!

Blanche kutsui miestänsä, joka juuri kulki ohitse.

-- Ystäväni, neiti de Férias on kuolemaisillaan halusta saada tanssia

sinun kanssasi!

Herttua asetti toisen kätensä sydämellensä ja kumarsi aina maahan

asti. Sitten hän kietoi käsivartensa Sibyllan hennon vartalon ympäri

ja tunkeutui väkijoukon välitse niinkuin kotka, joka lentää kyyhkynen

saaliina kynsissänsä.

Herttuatar oli ihastunut pienten juoniensa onnistumisesta ja rupesi

iloisesti keskustelemaan lähellä istuvien kanssa luomatta kuitenkaan

hetkeksikään silmiänsä siitä nurkasta, missä Klotilda ja Raoul yhä

vielä istuivat yhdessä. Hän oli täydellisesti tyytyväinen serkkunsa

hajamieliseen katsantoon ja siihen synkkään harmiin, joka kuvautui

nuoren paroonittaren kasvoille. Hän näki kreivin katseitten olevan

kokonaan kiintyneinä neiti de Férias'iin ja hän huomasi iloksensa, että

tuo nuori tyttö oli tullut hänen huomionsa, jopa hänen keskustelunsakin

ainoaksi esineeksi.

Vaikka herra de Chalys olikin sangen kokenut mies, niin hän tunsi nyt

kuitenkin sellaista mielenliikutusta, mikä saattoi tasapainosta koko

hänen ulkonaisen levollisuutensa. Sibyllan kummallinen ilmaantuminen

ja se melkein yhtä kummallinen seikka, että suloinen herttuatar hänet

hänelle esitti, kysyivät varmaankin suuresti hänen kokemuksensa ja

seurustelemistaitonsa kylmäverisyyttä; hän oli niin tavattoman kömpelö,

niinkuin koulupoika, että hän sangen uteliaana alkoi kysellä kauniilta

naiselta toista naista koskevia asioita.

-- Te tunnette siis, rouva, tämän nuoren henkilön? hän sanoi

naapurillensa.

-- Kenen nuoren henkilön?

-- Jolla on päässä tuollainen seppele... neiti de Férias'in...

luullakseni.

-- Hiukan. Me olemme kotoisin samalta paikkakunnalta, Klotilda sanoi

kuivasti.

-- Ah, Férias... missä se on siis?

-- Normandiassa.

-- Lähellä mertako?

-- Jotensakin.

-- Ja hän on myöskin serkkuni ystävä?

-- Niin näyttää!

-- Asuuko hän Pariisissa?

-- Luullakseni ei. Hän on täällä vaan väliaikaisesti.

-- Kuinka kauvan?

-- Oi Jumalani!... Tehkää hyvin ja kysykää häneltä itseltänsä.

-- Suokaa anteeksi!... minä luulen, että olen ennen tuntenut hänen

perheensä... Muuten se ei merkitse mitään. Etupäässä minä haluaisin

vakuuttaa teille, että se on totta, mitä minun oli kunnia teistä

lausua... Se kuva, minkä hätimältä piirsin teidän luostarinne

esihuoneessa, on aina ollut muassani... ja, jos jokin onnettomuus olisi

minua kohdannut, se olisi mennyt kanssani hautaan...

Klotilda alkoi hymyillä ja leikkiä viuhkaimellansa.

-- Oh, todellakin! hän sanoi. Persiassako?... Jumalani, kuinka on kuuma!

-- Persiassa, vastasi Raoul totisena, jouduttuansa hetkeksi selvän

hajamielisyyden valtaan, on paljon vuoria, niinkuin tiedätte, jotka

estävät liiallista kuumuutta.

Klotilda kohotti olkapäitänsä, viittasi erästä ohikulkevaa nuorta

miestä ja alkoi hänen kerallansa tanssia.

Hra de Chalys kärsi tämän häväistyksen kulmiansa rypistämättä: hän

lähti salaa pujottelemaan tanssijoitten välitse ja meni istumaan

Sibyllan paikalle nuoren herttuattaren viereen.

-- Blanche, serkkuni? hän sanoi.

-- Mikä on?

-- Armahtakaa miestä, jonka järki on menemäisillään... ja sallikaa,

että teen teille pari kolme rohkeata kysymystä.

-- Minä kuuntelen.

-- Tiesittekö, kun esittelitte minut neiti de Férias'ille, että se oli

hänen kuvansa, jonka olette nähnyt albumissani.

-- Jokseenkin varmaan.

-- Ja... rakastatteko häntä?

-- Suuresti.

Raoul katseli nuorta vaimoa koko tarkkaavaisuutensa voimalla.

-- Ja... sallitteko että sanon häntä kauniiksi?

-- Minä käsken teitä niin tekemään.

-- Entä sitten!

-- Mitä sitten!

-- Mitä te vielä käskette minut tekemään?

Blanche loi silmänsä häneen, peitti kasvonsa viuhkaimellansa ja sanoi:

-- Olemaan kunniallinen ja onnellinen.

Valssi loppui samassa; Raoul ei ehtinyt muuta kuin lukea nuoren vaimon

silmistä hänen jalon päätöksensä varmuuden. Hän nousi, kumartui

herttuattaren puoleen ja sanoi, osottaen liikkeillänsä, silmillänsä ja

äänellänsä sitä arvon-antamista, mikä miehen sydämelle on mahdollinen.

-- Blanche, minä kunnioitan teitä!

Sibylla oli istuutunut vanhalle paikallensa, ja kreivi aikoi vetäytyä

pois, kun herttuatar kutsui häntä takaisin.

-- Älkää toki lähtekö tiehenne, serkkuni... olkaa neiti de Férias'in

seurana... sill'aikaa kun menen teetä toimittamaan. Hänessäkin on

hiukan taitelijan vikaa... ymmärrättehän te... puhukaa hänelle

maalaamisesta, matkoista, lehdoista, kallioista, lähteistä j.n.e!

Raoul kumarsi, istui herttuattaren paikalle vasten tavallisuutta

hiukan kömpelön ja aran näköisenä ja sanoi toinnuttuansa ensi

hämmästyksestänsä:

-- Totta tosiaan, neitiseni, minä en osaa valehdella... Entä te sitten?

-- En luullakseni minäkään.

-- Minun on ollut kunnia saada suudella teidän kättänne noin

kaksitoista vuotta takaperin erään kallion luona, josta valui vettä

erääsen lähteesen... Muistatteko sitä vielä?

-- Muistan, herra, Sibylla vastasi, luoden häneen siniset silmänsä,

joissa loisti iloinen hymy.

-- Te muistatte sen!... Mutta sehän voi tuskin olla mahdollista!

-- Se on kuitenkin varsin yksinkertaista: minun elämässäni ei ole ollut

paljon seikkailuja ja minun kohtaamiseni teidät iso-isäni puistossa oli

yksi niitä harvoja. Pienimmätkin muistot lapsuuteni ensi ajoilta ovat

vielä sangen elävinä mielessäni...

-- Minä pelästytin teitä suuresti, vai kuinka?

-- Kyllä vähän ensiksi...

-- Minä muistan vielä, millainen olitte silloin valkoisine sauvoinenne

ja kummallisine seppelinenne... melkein samallainen kuin nytkin, eikö

niin?

-- Mitä nykyisyyteen tulee, Sibylla sanoi, kohottaen hiukan sormiaan ja

ylpeätä päätänsä, niin minun täytyy teille tunnustaa, ett'en itse ole

keksinyt pääkoristeitani ja ett'en ensinkään silloin tiennyt, kun näitä

minulle laitettiin, siitä ilosta, mikä on tullut osakseni tänä iltana.

Sibyllan äänessä ja sanoissa oli ollut heidän keskustelunsa alusta

saakka jotakin peittelemätöintä mutta samalla myöskin jotakin

kainoa, mikä suuresti hämmästytti kreivi Raoul'ia, joka tunsi

ihmisten pienimmätkin mielenvaiheet. Muuten hän huomasi heti,

katsellessansa näitä harvinaisen yleviä kasvoja, niissä oikein

kosolta piirteitä, jotka häntä ihastuttivat. Hänet valtasi kokonaan

tuo hurmaava kaunotar, jonka jo kauneudellaankin täytyi herättää

erityistä huomiota taiteilijan silmissä ja sydämessä, ja hän tunsi

vastustamatonta myötätuntoisuutta neiti de Férias'ia kohtaan ja

hän päätti, jättämättä mitään toivoa huomispäivän näkemiseen,

voittaa hänet itsellensä tai kuolla. Hän luopui heti siitä liian

tutun-omaisesta keskustelun-aineesta, jonka Sibyllan varovaisuus oli

häneltä katkaissut, ja alkoi puhella taiteestansa ja matkoistansa; hän

osotti neronsa koko voimaa ja rikkautta ja sydämensä koko suloisuutta,

niin sanoaksemme täysin kourin kantaaksensa niitä neiti de Férias'in

jalkojen juureen. Vaikk'ei Sibylla saattanut huomata hänen puheessansa

varjoakaan suoranaisesta mairittelemisesta, niin hän huomasi kuitenkin

tarkalla naisellisella käsitysvoimallansa, että Raoul'in ihastuneet

silmät, ääni ja sanat osottivat hänelle yhtämittaista kunnioitusta;

hän ymmärsi hänessä herättävänsä tuota palavaa kaunopuheliaisuutta,

millä hän hänelle kertoi havainnoitansa, harrastuksiansa, epätoivojansa

ja ilojansa, puhuen kaikista asioista niinkuin mies, joka edellyttää,

että hänen kuuntelijansa nero saattaa ymmärtää kaikkia maan ja

taivaan asioita. Tämä ylevämpi imarteleminen, jota hän ansaitsikin,

ihastutti ja hämmensi Sibyllaa. Hän pelkäsi salaisesti näyttävänsä

hänestä hullulta ja lapsimaiselta, samalla kun Raoul ihmetteli hänen

pienimpienkin sanojensa sattuvaisuutta. Sibyllan onneksi kreivinna de

Vergnes, jota syystäkin huolestutti hänen tyttärentytärtänsä vallitseva

ääretön hartaus, ei ollut hidas keskeyttämään heidän kahdenkesken

oloansa. Sibylla riensi hänelle naurussa suin kertomaan hänen ja herra

de Chalys'in satunnaista kohtausta Férias'in metsässä ja, tultuansa

isoäitinsä läsnäolosta vähän rohkeammaksi, hän saattoi vastata neronsa

koko suloisella sukkeluudella niihin kysymyksiin, joita kreivi silloin

teki hänelle Fériasista, hänen perheestänsä, lapsuutensa muistoista

ja hänen unelmistansa. Raoul kuunteli ihastuneena hänen puhettansa,

yhdestä ainoasta sanasta saaden tietää kaikki hänen ajatuksensa,

väliin hänen pelkästä hymyilemisestänsäkin ja usein hän ne tiesi jo

edeltäpäin, ikäänkuin heidän kummankin elämänsä olisi joka hetki ollut

jollakin tavoin toisiinsa yhdistetty, ja ikäänkuin jokaista sykähdystä

toisen sydämessä olisi uskollisesti vastannut sykähdys toisen sydämessä.

Mutta Klotilda ei ollut saattanut katsella niin onnellisen ystävyyden

syntyvän ja kehkeytyvän koettamatta sitä kaikin tavoin ehkäistä:

hän oli useamman kerran asettunut tanssittajoinensa parin askeleen

päähän Raoul'ista, ja näytellyt hänen edessänsä muhkeita kutriansa ja

ihastuttavan kauniita olkapäitänsä; sitten hän harmissansa lakkasi

tanssimasta ja tahtoi hänessä herättää mustasukkaisuutta: hän käski

juuri tullutta Louis Gandrax'ia istuutumaan viereensä, puheli

hänelle viuhkaimensa suojassa ja saattoi nuoren tiedemiehen jäisen

kylmyyden silmiensä tulen alaiseksi, joka olisi sulattanut Alppienkin

jään. Kentiesi hän lopuksi herätti hiukan uteliaisuutta ja saavutti

kunniatakin tällä juonellansa, jonka Gandrax ei kuitenkaan näkyväisestä

antanut itseänsä ihastuttaa, vaikka hän osottikin kasvoillansa

pilkallista levottomuutta.

Herra de Chalys näki kyllä tämän salahankkeen, mutta hän näki sen

taivaan korkeudesta, eikä hän enää sieltä laskeutunut alas. Hänen

irroittuaksensa tästä suloisesta ihastuksesta, Sibyllan, jota

hämmästytti niin silminnähtävä yksipintaisuus, täytyi itse ehdottaa

isoäidillensä poislähtemistä. Kun rouva de Vergnes nousi, niin Raoul

sanoi kumartaen syvään:

-- Suvaitsetteko minun, kreivinna, osottaa teille kunnioitustani

kotonanne ja tarjota teille kuvan, minkä olen tehnyt neiti de

Férias'ista kaksitoista vuotta takaperin?

Rouva de Vergnes nyökkäsi päätänsä suloisen suostumuksensa osotteeksi

ja vetäytyi pois, kasvoilla voiton riemu, niinkuin ainakin isoäiti,

joka näkee taivaan rannalla tyttärentyttärellensä loistavan

odottamattoman avioliiton soihdut.

Kreivi de Chalys tarttui, lähdettyänsä de Sauves'in hotelista,

ystävänsä Gandraxin käteen. Kumpikin oli vajonnut mietteihinsä ja he

kulkivat pitkin Tuilerian rantakatua sanaakaan toisillensa sanomatta.

Yö oli viileä ja kaunis. Raoul loi, kävellessänsä pitkin Seine'n

puoleista trottoaaria, hajamielisen katseen virran tummalle pinnalle,

jolle siltojen ja rantakadun monet lyhdyt loivat heikkoa valoansa.

-- Vellamon neidoilla on tän'yönä juhla, hän sanoi; he ovat valaisseet

kristallipalatsinsa portaat; tekisipä mieli astua alas pitkin noita

välähteleviä rappusia!

Gandrax loi silmäyksen kadun kaidepuun ylitse.

-- Kaasuvalon taittumista, hän sanoi.

Seurasi taas pitkä aika äänettömyyttä; sitten herra de Chalys puhkesi

äkkiä kysymään:

-- Mitä ajattelet avioliitosta, Louis?

-- Kuinka! nytkö jo? Gandrax huudahti nauraen. No hyvää minä siitä

ajattelen, ystäväni: avioliitto edistää rodun puhtautta! Se suojelee

yhteiskunnan miehuutta. Katsoppas yhteiskuntia, missä monivaimoisuus

vallitsee, ne riutuvat haaremin läkähyttävässä ilmassa kuin kasvi

pimeässä ja joutuvat perikatoon rikollisten naisten tähden, joihin

he määrättömästi takertuvat; ne ovat herkkähermoisia ja julmia! Jota

suuremmassa kunniassa jokin kansa pitää avioliittoa, sitä lähempänä

se kansa on yhteiskunnallista perikuvaa, mikä ilmaantuu järjestyksen

voimassa. Avioliitto on siis hyvä ja sinä saatat siis minun täydellä

suostumuksellani naida neiti de Férias'in, jos sydämesi niin sanoo!

-- Oletko jo ennen tavannut häntä serkkuni luona? kysyi kreivi.

-- Kymmeniä kertojat

-- Ja hairaus on sinut estänyt hänestä minulle puhumasta?

-- Miksi olisin sinulle hänestä puhunut?

-- Kuinka et ole tuntenut pientä, lähteellä tapaamaani haltiatarta,

josta kertomalla usein olen korviasi väsyttänyt, albumini seppelöittyä

Sibyllaa?

-- Tosiaankin hän on se!... Ja kuinka, hitto vieköön, olisin saattanut

hänet tuntea...

-- Onhan hän elävä kuva... omasta kuvastansa!

-- Loruja! sanoi Gandrax, jonka heleälle naurulle yö antoi kummallisen

soinnun. Kuitenkin, ystäväni, olen iloissani siitä, että hän sinua

miellyttää; mutta minä sanon suoraan, että meidän esteetilliset

mielipiteemme tässä eriävät toisistansa. Selitä, mitä suloutta hänessä

on, sillä minä en ole sitä vielä huomannut.

Raoul pysähtyi yht'äkkiä, nosti kätensä taivasta kohti ja sanoi.

-- Jumala, anna hänelle anteeksi!... Louis parka! lisäsi hän tarttuen

uudestaan hänen käteensä, oli kerran taiteilija... suuri taiteilija

olikin... joka päätti erään kerran maalata oikein matemaatillisesti

kauneutta; hän maalasi naisen tai miehen, en tiedä varmaan kummanko,

jonka pää oli ihan säntilleen neljä nenän pituutta, jonka käsi oli

kasvojen pituinen ja kymmenes osa koko ruumiin pituudesta, jonka

jalka oli pään korkeuden pituinen, ja muu ruumis sen mukaan... Tämä

kauneuden perikuva on Bologne'ssa, mene katsomaan sitä: se on sinua

varten tehty!... Mitä neiti de Férias'iin tulee, niin minusta tuntuu,

että hän on minua varten, minun silmiäni ja minun sydäntäni varten

luotu ikipäiviksi!... Sinä tiedät, kuinka tuo kunnollinen lapsi on

jo kymmenenä vuonna antanut työtä minun ajatuksilleni: sinulle olen

uskonut kaikki omituiset unelmani tämän muiston johdosta. Hän on

ollut minulle sama kuin muinaiselle kuvanveistäjälle hänen marmorinen

lemmittynsä. Hänelle omistin kaiken sen sulouden ja hyveen, mitä etsin,

vaan mitä en löytänyt hänen puutteellisessa sukupuolessansa; minä

kuvittelin mielessäni hänen ruumiinsa ja sielunsa myötäistä kukoistusta

ja kehkeytymistä; minä annoin hänelle kaiken sen sulouden, kaiken sen

vilkkauden ja kaiken ylevän ja jalon, mitä elämän sulottomuus oli

sydämeeni jättänyt. Tuomitse siitä, mitä tän'iltana on tapahtunut, kun

jälleen olen hänet löytänyt yht'äkkiä, ja löytänyt hänet kaikkia näitä

unelmiani korkeammalta ja kaikkea tätä kunnioitusta ansaitsevana!...

Minä rakastan häntä vimmatusti!

-- Olkoon niin! Gandrax sanoi. Minua miellyttää, että olet sen minulle

suoraan ja peittelemättä sanonut. Nai vaan hänet, minä en, Jumalan

kiitos, ole milloinkaan haluava päästä kilpakosijaksi. Minä myönnän

kyllä, että hän on kaunis, vaan se on vaan pelkkää taiteellista, millä

ei ole minulle mitään sanottavaa.

-- Sinä varmaankin, Raoul vastasi nauraen, pidät rouva de Val-Chesnay'n

parempana?

-- Niin tosiaankin teen!... Hän vasta on nainen, sanon minä, ja kaunis

nainen! Minun mielestäni aine ei vielä milloinkaan ole muodostunut

onnellisempaan ja kauniimpaan muotoon! Luonto on valinnut häntä

valaaksensa paraan taikinansa, ja aurinko loisti silloin täydessä

valossansa taivaan la'ella, kun se häneen heitti elämän kipinän!...

Senkaltaisena Eevakin varmaan lähestyi ensimmäistä miestä Eedenin

autioissa lehdoissa.

-- Tra la la... Nyt siis tiedät, Louis, joll'et ennen sitä ole tiennyt,

Raoul sanoi, että olet täydellisesti rakastunut. Ensi kerran elämässäsi

puet puheesi runolliseen väriin... Se on merkki... Mutta sinä teit

historiallisen erehdyksen: kaikkien etevien tiedemiesten mukaan Eeva

oli valkoverinen.

-- Hulluutta! Gandrax sanoi, Eeva oli tummanverinen ja puhui

sanskriittaa!

-- No hyvä, ennen pitkää sinäkin taidat haastaa sanskriittaa rouva de

Val-Chesnay'n kanssa?

-- En, Gandrax vastasi lujasti, sentähden ett'en tahdo. Ihminen tekee

mitä tahtoo. Minä tahdon tehdä työtä ja minä menen sitä tekemään...

Hyvää yötä!