Madeleine-kirkko.
Neiti de Férias oli eräänä aamuna mennyt isoäitinsä vanhan palvelijan
kanssa kuulemaan messua Madeleine-kirkkoon, jonka seurakuntaan hän
kuului. Hän huomasi muutaman askeleen päässä itsestänsä herttuatar
Blanche'n, joka oli syvään mietiskelyyn vaipuneena laskeutunut
polvillensa erääsen rukoustuoliin eikä näyttänyt häntä huomaavan.
Sibylla oli edellisenä iltana ollut de Sauves'in perheessä ja oli
siellä nuoren herttuattaren puolelta saanut tavallista selvempiä
osotteita siitä samalla kertaa ystävällisestä ja kylmästä kohtelusta,
jonka merkitys oli hänelle salaisuus, vaan jonka lukija jo ymmärtää.
Odottamattansa tavatessaan Blanche'n tässä pyhässä paikassa, hän joutui
hiukan hämillensä, kun muisteli niitä ajatuksia ja tunteita, jotka
jonkun aikaa olivat suuressa määrin hänessä vallinneet. Hän vaipui
kuitenkin heti hurskaasen levollisuuteen ja hänet herätti siitä vasta
hiljainen nyyhkyttäminen, joka kuului hänen läheltänsä. Messu päättyi
ja kirkko tuli melkein tyhjäksi. Kun Sibylla uteliaasti katsahti
ympärillensä, niin hänen ei ollut vaikeata huomata, että se oli nuori
herttuatar, joka itki. Hän peitti käsillään kasvojansa, ja hänen
hansikkaansa olivat kastuneet kyynelistä. Neiti de Férias lähestyi heti
häntä ja sanoi hänelle mitä hellimmällä äänellä:
-- Suokaa anteeksi... onko teillä tuskia?
Blanche kohotti äkkiä päätänsä ja, katsahdettuansa häneen kyyneleisillä
silmillänsä, hän sanoi hämmästyksen ja vihan sekaisella, kuivalla
äänellä:
-- Ei, neitiseni.
-- Enkö voi teille missään suhteessa olla hyödyksi? Sibylla kysyi
jälleen arasti.
-- Ette, neiti; kiitoksia.
Sibylla tunsi silmiinsä nousevan kyyneleet, kun hänen apunsa oli niin
kylmästi hyljätty. Hän kumarsi pikaisesti, heitti hunnun kasvoillensa
ja lähti, antaen merkin palvelijalle, kirkon ovelle päin. Hän oli
juuri astumaisillaan ulos, kun joku nyhkäsi keveästi kädellänsä hänen
käsivarttansa ja saattoi hänet katsomaan taaksensa: hän näki nuoren
herttuattaren, jota näytti liikuttavan varsin uusi tunne.
-- Neitiseni, Blanche sanoi, olenko loukannut teitä?
-- Hiukan, Sibylla sanoi hymyillen.
-- Suokaa anteeksi, nuori vaimo jatkoi. Minä olen niin onneton!...
Tulkaa luokseni tänään kello kaksi, tuletteko?... Kysykää minua...
ainoastaan minua!
-- Kyllä, rouva, Sibylla sanoi, jonka sydän oli äkkiä alkanut
rauhattomasti sykkiä, minä tulen.
Blanche tarttui Sibyllan käteen, puristi sitä kuumeentapaisesti ja
lähti.
Aamu oli pitkä neiti de Férias'in mielestä. Huolimatta siitä suuresta
tietämättömyydestä, missä hän oli, jokin hämärä aavistus näytti
hänessä heräävän siitä, että hän oli lähellä tulevaisen elämänsä
tärkeintä ja arkatuntoisinta kohtaa. Kun hän määrätyllä ajalla tuli
rouva de Sauves'in asuntoon, niin hän tunsi mielessänsä tuskansekaista
liikutusta.
Nuori herttuatar, nähdessään hänen tulevan, juoksi häntä vastaan. Hänen
silmissänsä, joissa vielä näkyi kyynelten jälkiä, oli kummallinen
loiste. Hän tarttui nuoren tytön molempiin käsiin, katseli häntä
tarkkaan sanaakaan sanomatta ja lausui sitten, vetäen häntä likemmäksi
puoleensa:
-- Neiti, neiti Sibylla, -- ja hän lausui nämät sanat kummallisella
painolla, -- tahdotteko olla ystäväni?
-- Oi, sydämeni pohjasta! Sibylla sanoi.
Blanche katseli häntä vielä, sitten hän heittäytyi hänen kaulaansa ja
puristi häntä rintaansa vasten, niin että hän oli tukehtua. Hän vei
hänet sitten eräälle sohvalle ja kätkien päänsä Sibyllan syliin, hän
alkoi nyyhkiä, sekoittaen kyyneleihinsä katkonaisia sanoja:
-- Oi Jumala!... minä rakastan teitä!... minä tahdon teitä rakastaa...
Olkaa hyvä minulle... Rakastakaa minua, rakastatteko? Minä kaipaan niin
suuresti rakkautta!
Kun tämä ihastus oli hiukan tyyntynyt, pieni herttuatar sanoi,
puristaen yhä uuden ystävänsä käsiä ja koettaen hymyillä:
-- Teidän ei tarvitse tietää, mitä teille tapahtuu, sydänkäpyseni...
sen saatte sittemmin tietää!... Rakastakaa nyt vaan luottamuksella
minua... minä vakuutan, että sen ansaitsen... ja pelastakaa minut... se
on tärkeämpi!
-- Pelastaa teidät? Sibylla kummasteli.
-- Niin!... olen varma, että sen voitte... Te olette sangen viisas
ja hyvä, minä luotan teihin! Älkää vaan minua halveksiko!... Minä
olen paljon kärsinyt, paljon taistellut, minä vakuutan teille... Ja
muuten saatan vielä punehtumatta katsella teidän kauniita silmiänne...
Kuulkaa minua. Kun menin naimisiin, rakastin jotakuta... olin häntä
jo kauvan... oi, aina rakastanut! sillä siitä saakka, kun minulla on
ollut yksikin tunne sydämessäni, hän sen oli herättänyt. Minä toivoin
tulla hänen puolisoksensa, ja minun annettiin sitä toivoa -- olkoon se
puolustuksekseni sanottu! -- mutta hän ei nähnyt mitään tai ei tahtonut
nähdä mitään... Hän lähti... sangen kauvaksi! Luulin, ett'ei hän enää
milloinkaan palaa!... Minä katsoin onneni menneeksi... menin naimisiin
mieheni kanssa.
Hetkisen aikaa vallitsi hämmästyksen äänettömyyttä; pieni
herttuatar näytti tässä kohden tavanneen mitä suurimman vaikeuden
luottamuksessansa. Voittaen väkisin ajatustensa suuren häiriön, Sibylla
puristi melkein liian innokkaasti ystävänsä kättä ja sanoi:
-- Rohkeutta, ystäväni... Ja tuo joku on palannut, eikö niin?
Blanche loi häneen sivultapäin pikaisen katseen ja sanoi:
-- Niin, hän on palannut... ja sanalla sanoen, minä olen huomannut,
että vielä häntä sangen sokeasti rakastan... enkä ole voinut sitä
häneltä salata... ja kärsien tällaista tuskaa, sillä minä itsessäni
kammon pahaa, olin vähällä joutua turmioon... auttamattomaan turmioon,
kun Jumala on antanut minulle rohkeutta heittäytyä sinun käsiisi,
enkelini!...
Ja hän syleili kerran vielä Sibyllaa kaikin voimin. Sitten jatkoi hän:
-- Lemmikkini, teillä on koko minun luottamukseni; minä käsitän
täydellisesti, mitä te olette, ja minä tahdon tehdä, mitä te
määräätte... No niin, sanokaa... mitä tekisitte minun sijassani?
Niitten mietteitten, arvelujen ja mielikuvailujen valtaamana, joihin
herttuattaren kertomus oli Sibyllan vajottanut, hänellä oli suuri vaiva
kootessaan ajatuksiansa niin selvälle, että hän arvokkaasti saattaisi
toimittaa sitä tehtäväänsä, mihin hän oli määrätty. Hän onnistui siinä
kuitenkin, vaikka hänen ensi sanansa tosin vielä ilmaisivat hiukan
hänen omatakeista huoltansa.
-- Mutta, hän sanoi, te pidätte minua liian hyvänä... ja minä olen
varsin hämmästyksissäni... ja sitten vielä tämä kaikki on minulle niin
uutta! Minua liikuttaa kuitenkin suuresti teidän luottamuksenne, ja
minä tahtoisin kaikesta sielustani siihen vastata... Katsokaamme...
minusta tuntuu... tuo joku... rakastaako hän puolestansa teitä?
Blanche pudisti surullisesti päätänsä ja sanoi:
-- Ei paljon, pelkään minä!
Ja lisäsi sitten heti tointuen:
-- Minä luulen!
-- Jos te kääntyisitte hänen puoleensa hänen kunniansa nimessä? Onko
hänellä sitä?
-- On, kyllä hänellä on! herttuatar sanoi innokkaasti.
-- Jos te sanoisitte hänelle, kuinka paljon onnettomuutta hän teille
saattaa... jos pyytäisitte vakavasti häntä lähtemään pois?
-- Luuletteko niin? Blanche sanoi häntä keskeyttäen. Vaan ei se käy!...
minä en sitä osaa... en sitä voi... Ei, ei, ei niin, minä rukoilen
sinua!... Ja minä rukoilen sinua vielä, jos rakastat minua, niin
sinuttele minua, niinkuin minäkin sinua!
Sibylla suuteli hänen otsaansa suloisesti ja sitten hän loi ihanat
silmänsä alas, muuttui jälleen vakavaksi ja näytti vaipuvan syviin
mietteisin.
-- Minä tekisin, hän sanoi tuokion kuluttua, näin: kääntyisin
varsin yksinkertaisesti puolisoni puoleen. Puhumatta ensinkään
erityisseikoista ja mainitsematta mitään nimeä, minä sanoisin hänelle,
että olen häiriötilassa, että turvaan häneen, että liian suuri
yksinäisyyteni vaikuttaa minuun pahaa, ja että minä pyydän häntä minua
enää hyljäämästä sekä sallimaan minun seurata häntä. Minä sanoisin
hänelle, että velvollisuus, jonka vertauskuvana hän on hänelle, on
niinkuin risti, että se on hyvä olemassa aina silmien edessä, jotta se
olisi aina sydämessä. Herttua on epäilemättä jalomielinen mies;... hän
on käsittävä asian, ja te olisitte pelastettu.
-- No hyvä... tämä on parempi, herttuatar sanoi. Niin, se on totta,
herttua on jalosydäminen mies... ja minä luulen, että olisin häntä
rakastanut, jos hän olisi tahtonut... Olen sitä usein koettanut; mutta
minä tiedän, että olen hänestä niin vähäpätöinen... lapsi! Hän ei minua
tunne!... No niin, minä tahdon tätä ajatella!
-- Sitä ei saa ajatella, Sibylla puuttui puheesen, vaan se täytyy
tehdä... Onko puolisosi Pariisissa.
Nuori herttuatar hymyili kuullessansa tätä tutun-omaista puhuttelutapaa.
-- Se on oikein! hän sanoi... Niin, hän on Pariisissa.
-- No hyvä, lupaatko puhutella häntä tänä iltana? Herttuatar vavahti.
-- Minä kuulen hänen tulevan, hän sanoi.
-- Lupaa heti puhutella häntä, Sibylla sanoi vilkkaasti. Ja kun Blanche
viivytteli, hän nosti sormensa ja lisäsi:
-- Lupaa pian, tai en rakasta sinua enää!
-- Minä lupaan! herttuatar sanoi kietoen käsivartensa hänen kaulansa
ympäri... Lähde... hyvästi huomiseen!
Herttua avasi samassa oven ja näki molempien nuorten naisten hartaan
syleilyn; hän tervehti mitä kohteliaimmin Sibyllaa, joka lähti heti.
Herra de Sauves, joka ei ollut eilispäivän lapsi, niinkuin sanotaan,
oli ensi silmäyksellä huomannut herttuattaren piirteissä vallitsevan
häiriön ja mielenliikutuksen. Hän alkoi hämärästi aavistaa jonkun
murheen vallitsevan huoneessansa ja hän tuli huonolle tuulelle niinkuin
ainakin mies, joka, kuullessaan myrskyn kaukaista pauhinaa, tuntee
jo ilmassa ukkosen hajua. Peittäen tätä vastenmielistä tunnetta
tavallisella herttuallisella iloisuudellansa, hän suuteli hymyilevillä
huulillansa pienen suloisen vaimonsa otsaa.
-- Tapasin juuri lapsesi Tuileriassa.
Sitten hän pyörähti viereisessä huoneessa, hyräili ja haisteli
muutamia kukkia. Hän katkaisi yhden ruusun, pisti sen huolettomasti
napinläpeensä ja sanoi:
-- En tiennyt sinun ja neiti de Fériasin välin olevan niin hyvän
kultaseni!
-- Oi me olemme sangen hyvät ystävät! Oletko siitä pahoillasi?
-- Päin vastoin, hän on nuori tyttö, joka minua suuresti miellyttää.
Paitsi sitä että hän on erittäin sievä, hänen puhetapansa on vallan
mainio ja minä luulen että häntä pidetään suuressa arvossa. Mitä
juteltavaa teillä oli kahdenkesken?
Herttuatar kokosi koko rohkeutensa.
-- Minä kerroin hänelle surujani, hän sanoi.
-- Surujasi? herttua kysyi nauraen. Sinulla on suruja, nuori nainen?...
Sinulla Blanche raukka, on suruja?
-- Sangen suuria.
-- Oi, Jumala paratkoon! herttua sanoi totisena haistellen ruusuansa.
-- Neiti de Férias, herttuatar jatkoi, neuvoi minua uskomaan niitä
sinulle... Hän väittää, että sinulla on jalo sydän!...
Menettämättä laisinkaan tyyneyttänsä; herttua tunsi kuitenkin veren
virtaavan nopeammin suonissansa.
-- Oikeenko totta? hän sanoi. Kas vaan, tuo nuori, tyttö? No en juuri
itse tiedä, onko minulla jalo sydän, mutta neuvo tuntuu minusta
viisaalta, ja minä olen siitä neiti de Férias'ille kiitollinen.
Herttuatar nousi ja sanoi vakavasti, nojaten toisella kädellänsä erästä
tuolia vastaan.
-- Ystäväni, älä jätä minua niin usein... taikka muuttamatta ensinkään
tapojasi, vie minutkin maalle joka kerta kun itsekin menet... Sinä
tekisit minut siten sangen onnelliseksi.
Herra de Sauves, joka seisoi vähän matkan päässä, hengitti syvään.
-- Etkö ole sitten onnellinen? hän sanoi luoden häneen vakavan katseen.
-- En varsin, Blanche sanoi. Olen liian nuori voidakseni niin usein
olla yksinäni, kuin olen. Minä tarvitsen paljon rakkautta... Elämälläni
ei ole tässä suhteessa kylläksi tyydytystä;... siinä on aukkoja joita
minun on vaikea täyttää.
-- Ah! herttua sanoi kärsimättömästi, tässä meillä nyt on siis romaani,
vai mitä?... Entä lapsesi, eivätkö hekään ole mitään?
-- Minä heitä jumaloin... Mutta usko minua, ystäväni, se ei riitä
täyttämään minun ikäiseni sydäntä.
-- En minä ensinkään ymmärrä tuollaista kiertelemistä! herttua
huudahti. Joll'et nykyisessä tilassasi ole onnellinen, niin olet
tavattoman kiittämätöin taivasta ja minua kohtaan! Sinun onnettomuutesi
on pelkkiä romaanien unelmia, enkä minä myönny sitä parantamaan...
Olisi naurettavaa ja hankalaa kuljettaa teitä kahdesti viikossa
maalla... niinkuin ruokasäkkiä! Se on järjetöntä eikä käy päinsä!
Nuori herttuatar mietti hetkisen äänetöinnä ja loi sitten kosteat
silmänsä mieheensä.
-- Ystäväni, hän sanoi puoliääneen, älä minua väärin ymmärrä, minä
rukoilen sinua: niin täytyy tapahtua!
Herttua de Sauves astui hitaasti likemmäksi häntä ja pysähtyi kahden
askeleen päähän.
-- Mitä hullutuksia! hän sanoi ankarasti, mikä sinua oikein vaivaa?
-- Ei mikään, paitsi se mitä sanoin: Minä tunnen olevani heikko ja
rukoilen sinua minua tukemaan.
Herttuan kasvot vääntyivät ja kävivät lyijynharmaiksi; kauhea viha
leimusi hänen silmistänsä. Nuori vaimo, jonka tämä loiste ikäänkuin
sokaisi, näytti taintuvan, kaatui sohvalle ja jäi siihen peräti
uupuneena.
Herttua jätti hänet säälimättä tähän asemaan, pani kätensä rinnallensa
ja alkoi pitkin askelin harppailla huoneen toisesta päästä toiseen.
Hänen vaimonsa katseli häntä arasti, ja rukoilevasti. Kymmeneen
minuuttiin ei huoneessa kuulunut muuta ääntä kuin herttuan jalkojen
yksitoikkoinen kopina. Yht'äkkiä hän teki käännöksen ja meni sohvan
luo. Nuori herttuatar hypähti suonenvedon tapaisella nopeudella
ylös. Herttua tarttui hänen käsiinsä, katseli häntä kasvoihin ja
sanoi hänelle soinnukkaalla, mielenliikutuksesta hiukan sortuneella
äänellänsä:
-- Sinä olet kunniallinen vaimo!... Minä kiitän sinua.
Blanche raukka huudahti hiljaa kuin lapsi, kuultuansa nämät sanat,
heittäytyi miehensä kaulaan ja nyyhki vavisten kauvan hänen
rinnallansa. Herttua pyyhki salaa sormellansa muutamia kyyneleitä,
jotka vierivät hänen kalpeille poskillensa. Tuokion päästä hän sanoi:
-- Minä jätän sinut, pikku kultaseni; me tarvitsemme kumpikin aikaa
rauhoittuaksemme; mutta luonnollistahan se on, että maalle mennessäni
otan sinut mukaani?
-- Ainako? Blanche sopersi.
-- Aina.
Ja hän lähti.
Tuskin oli nuori herttuatar yksinänsä, kun hän jo laskeutui polvillensa
sohvansa eteen, käänsi kauniit kasvonsa, jotka samalla kertaa sekä
itkivät että hymyilivät, taivaasen päin ja kiitti Jumalaa siitä
onnesta, jonka hän tunsi sieluunsa vuodatetuksi. Lopun päivän hän oli
niinkuin paratiisissa.
Mutta illemmalla heräsi hänen aivoissansa katkera ajatus, joka
muistutti hänelle, että hän oli maan päällä, ja hän tunsi yht'äkkiä
kukkavuoteellansa olevan pistäviäkin oksia. Hän ajatteli Klotildaa
ja sitä voittoa, minkä hän hänelle valmisti, kun hän luopui Raoul'in
rakkaudesta. Tämä seikka, jota hän ilonsa ensi häiriössä ei tullut
ajatelleeksi, näytti lisäävän varsin äärettömästi hänen uhrauksensa
kovuutta; hänen mieleensä kuvautui kauhean selvästi Klotildan
ja hänen lemmikkinsä hurmaantunut riemu. Koko yön hän mietti
polttavissa aivoissansa tuhansia turhia keinoja poistaaksensa tätä
kalkkia huuliltansa. Hän keksi vihdoin sotajuonen, joka oli hänestä
varsin kelvollinen, ja kun hän oli harkinnut pienimmätkin kohdat
päätöksestänsä, joka kyllä todisti naisen sydäntä, mutta samalla
myöskin urhokasta sydäntä, Blanche nukkui.