Herttuatar Blanche.
Blanche de Guy-Ferrand, Sauves-Blanchefort'in herttuatar, jota
kutsuttiin herttuatar Blanche'ksi, oli lyhyt, ei tosin kaunis,
eikä juuri sievä, mutta ihastuttava olento. Hän oli hento ja pieni
ja hänellä oli vaaleahkot hiukset ja siniharmaat silmät, joitten
valkoiset ripset olivat melkein näkymättömät. Näytti siltä kuin turhan
tarkka taiteilija olisi muodostanut hänen hienot, hiukan lapselliset
kasvonpiirteensä. Se mikä teki hänet huomiota herättäväksi naiseksi,
oli se sulous, mikä loisti hänestä kiireestä kantapäähän, ja hänen
erityinen taitonsa pukeutua somasti. Hän oli todella omin käsin
pukenut itsensä, kammannut ja kiehkuroinnut hiuksensa niin täydellisen
sopusointuisesti, että oli mahdotointa olla mielessänsä kuvailematta,
kun näki hänet hänen iltapuvussansa, että hän oli juuri äsken jossakin
tenhokasvitarhassa kuutamolla puhjennut ruusu.
Hän oli viisi vuotta sitte mennyt naimisiin herttua Oswald-Louis
de Vital de Sauves'in kanssa, joka oli paria kymmentä vuotta häntä
vanhempi, mutta vielä sangen kaunis ja miellyttävä mies. Herttua oli jo
liki neljänkymmenen vuotias ja naiminen oli hänestä jo yhtä mahdotonta
kun turkkilaiseksi muuttuminen, kun hän sai äitinsä puolelta kestää
vimmattua ahdistusta, joka pakotti hänet kunniallisen puolustuksen
jälkeen antautumaan, vaan ei kuitenkaan ilman ehdoitta.
-- Äiti hyvä, hän sanoi hänelle silloin, iloisessa mielessänsä
huolettomuus ja salainen suru, te tiedätte hyvin ja minä tiedän sen
itsekin, että teidän kyynelenne pakottavat minut varemmin tai myöhemmin
myöntymään. Mitä pikemmin sitä parempi; mutta lohdutuksekseni teidän
pitää myöntymän muutamiin ehtoihin, minä pyydän sitä. Minulla ei ole
mitään, äitini, teidän viisaita mielipiteitänne vastaan, sillä minä
hyväksyn ne, vaikka te kukaties usein erhetytte niitten suhteen aina
intohimoihin ja ennakkoluuloihin asti; mutta se suunta, jonka te
olette elämälleni antaneet, ja jota minä kiltisti olen noudattanut,
ei ole jättänyt minulle muuta iloa tässä maailmassa, kuin sellaisia
nautinnoita ja tapoja, joista minun olisi sangen vaikea luopua,
ja jotka paha kyllä eivät sovi naineelle miehelle. Minä sanon
vielä kerran, en tahdo teitä moittia; te olette luullut tehneenne
velvollisuutenne ja kukatiesi olette sen tehneetkin... Mutta asia on
arveluttava, ja pari suoraa sanaa lienevät anteeksi suotavat... No
niin, te ette ole milloinkaan sallineet minun laskeutua polvilleni,
niinkuin te sanotte, vuosisatamme Baalin eteen... Mikä on ollut siitä
seurauksena? Te ette ole voineet minua kaappiin sulkea. Minä olen
hengittänyt, joko onneksi tai onnettomuudeksi aikani ja maani ilmaa:
minulla on aikalaisteni kaikki viat, vaan ei heidän ansioitansa.
Minä en ole hyvä, minä olen kelvoton. Jumala nähköön! teissä paloi
salainen viha kuningas Ludvig Filippiä vastaan... niinkuin luulen; te
olisitte minut kironnut, jos olisin aikonutkaan hänen hallitessansa
pyrkiä johonkin virkaan tai arvoon... Te olette riemuinnut hänen
kukistuksestansa... no hyvä! Tasavalta, joka ensin saattoi teidät
ilosta hypähtämään, on herättänyt teissä yhtä vastenmielisiä tunteita;
te olette suuresti iloinneet kaikista onnettomuuksista, jotka sitä ovat
kohdanneet... Tämä on oivallista! Mitä tulee nykyiseen hallitukseen,
ainakin tähän saakka olette siltä kieltäneet suostumustanne... Vielä
oivallisempaa! Mutta koko tänä aikana... mitä on minusta tullut?
Täytyihän toki elää! Veri kiehui suonissani, Minä en saattanut
vuodattaa sitä taistelutanterella; en saattanut viihdyttää sen
kuumuutta millään diplomaattisilla puuhilla... Siitä seurasi että jäin
kulissien taakse!... Olenko, äiti kulta, tuottanut teille liiaksi
huolta näinä nuoruuteni aikoina! Olenko ollut syynä liiallisiin
suruihin, Jumala paratkoon!... Ja kuitenkin kaikitenkin, ei minusta
lopuksi sentään ole tullut varsin kelvotonta. Minusta olisi saattanut
tulla kurja, ytimiin saakka pilaantunut roisto, ja kuitenkin olen
pysynyt kilttinä lapsena, koska minulla kaikesta tästä huolimatta,
on hyvä äiti, ja se asia tukee aina miestä; mutta minun on ikävä,
sitä en teiltä salaa... Mutta minä olen ruvennut saamaan jonkinlaista
tyydytystä huveistani: minä rakastan metsästystä, hevosia, kaunista
karjaa... ja minä olisin tahtonut muuttaa maalle, ja huvikseni puuhata
sellaisissa toimissa... Alankin jo käydä tässä vähän liian lihavaksi,
niin että jo olisi aika!... Te, äitini, ette saata lähteä Pariisista;
sen vuoksi olenkin pitänyt pääkortteeriani teidän luonanne; mutta,
niinkuin tiedätte, käyn rautateitse pari kertaa viikossa katsomassa
fasaaniani ja härkiäni... Sellainen on tilani! Tänään olette
minulle ilmoittaneet haluavanne, pitäen kohtuullista huolta sukumme
pysyväisyydestä, että minä naisin neiti de Guy-Ferrand'in. Olkoon
menneeksi! Minä suostun, äiti hyvä, ottamaan miespuolisia perillisiä
teidän vanhuutenne iloksi, vaan oman vanhuuteni harmiksi. Mutta... nyt
tulee vaatimukseni!... niitten useitten matkustuksien aikana, joita
mainittu Sauves'in herttua tuontuostakin tekee maalle, ja joita hän
tahtoo pitkittää, -- sekä omaksi että hevostensa ja härkiensä eduksi,
-- leski herttuatar suostuu, tehden valallisen vakuutuksen (ja on
tietty, ett'ei vala ole pilkantekoa!), suostuu laittamaan niin, että
nuori herttuatar kärsivällisesti kestää mainitun herttuan poissaoloa,
sekä suostuu samalla pitämään huolta ja salaisesti vartioimaan nuorta
herttuatarta, oli se sitten hänen omaksi onneksensa tai mainitun
Sauves'in, Blanchefort'in y.m. paikkojen herttuan kunnian sekä
sukuperän puhtauden säilyttämiseksi.
Avioliitto pantiin tällä välipuheella toimeen. Neiti Guy-Ferrand antoi
tavallisella hiukan surumielisellä huolettomuudellansa itsestänsä tehdä
herttuattaren. Hänen nuorena tyttönä ollessansa ei häntä oltu huomattu.
Mutta kun tuo nuori vaimo kerran oli saanut ylkänsä kihlalahjat
käsiinsä, niin hän tiesi niitten avulla heti hankkia itsellensä paikan
etevimpien tähtien joukossa. Mutta hänen kääpiönsuloutensa muodosti
hänen miehensä rotevalle ja hyvinvoivalle kauneudelle vastakohdan, jota
ensiksi alkoi nauraa juuri hänen puolisonsa.
-- No poikani, vanha herttuatar sanoi eräänä päivänä, viitaten
siihen onnelliseen muutokseen, minkä naiminen oli vaikuttanut hänen
miniässänsä, näyttää siltä, kuin olisitte onnellisia; tässä on
vastakohta sille sadulle, missä timantit muuttuvat pähkinöiksi: tässä
on pähkinä muuttunut timantiksi!
Tähän vastasi herttua hullumaiseen tapaansa, joka häntä miellytti,
höystäen sitä vielä hiukan paksulla painolla:
-- Aivan niin, äiti hyvä!... Vaimoni vaan ei olekaan vaimo, vaan kukka;
häntä ei saateta omistaa, vaan häntä haistetaan!
Tästä huolimatta hän sai kaksi poikaa aivan herttuallisen sopimuksensa
mukaan; mutta yhtä uskollisesti hän noudatti suostumuksensa muitakin
kohtia ja hän alkoi vähitellen elää totuttua tapaansa: kesät hän
asui vaimoinensa Sauves'in linnassa ja vei hänet jalomielisesti
talviksi Sauves'in palatsiin, ja sill'aikaa kun hän itse käytti aina
pari viikkoa joka kuussa metsäinsä ja hevostensa hoitoon, hän antoi
nuoren herttuattaren nauttia Pariisin huvituksia hänen sangen lempeän
anoppinsa tarkastuksen alaisena. Hän oli tällä tavoin saavuttanut
oivallisen aviomiehen maineen, ja varma on, että huonompiakin löytyy.
Herttuatar Blanche oli jo muutamia vuosia nauttinut tämän avioliiton
rauhallista suloisuutta ja hän näytti jo itsekin tyytyvän onneensa, kun
hän eräänä iltana, hänen käydessänsä äitinsä, rouva de Guy-Ferrand'in
luona, joka oli kipeä, kummaksensa tapasi siellä pesävalkean ääressä
orpanansa Raoul de Chalys'in, joka oli samana aamuna saapunut
Marseille'sta, oleskeltuansa pitemmän ajan itämailla. Blanche'n
isä oli ollut hra de Chalys'in holhooja, sillä hän oli jo lapsena
jäänyt orvoksi, ja hra de Guy-Ferrand'in kuoleman jälkeen hän oli
pitänyt huolta hänen leskestänsä, kuin omasta äidistään. Hänen
ja Blanche'n suhde oli siis jättänyt jo aikoja sitten tavallisen
orpanuuden rajat. Kuitenkin osotti tuo nuori vaimo, tavattuansa hänet
niin monen vuoden kuluttua, enemmän kummastelua kuin ihastusta ja
otti, hänen veljelliseen syleilyynsä vastatessansa, oikein erityisen
herttuattarellisen ryhdin. Hän teki hänelle muutamia välttämättömiä
kysymyksiä ja vaipui sitten kylmään äänettömyyteen, sill'aikaa kuin
hänen äitinsä jatkoi innokasta kyselemistänsä, jota Blanche'n tulo oli
keskeyttänyt. Sitten rouva de Guy-Ferrand tunsi suurta väsymystä ja
lähti pois, pyytäen Raoul'ia olemaan rouva de Sauves'in seurana siksi
kun tämän vaunu tulisi häntä noutamaan.
Tämä kahdenkesken-olo oli alussa aivan äänetöntä; herra de Chalys
katseli nuorta herttuatarta hämmästyneellä uteliaisuudella.
-- Serkkuni, hän sanoi yht'äkkiä, minä saan onnitella teitä kahdesta
asiasta: ensinnäkin on teistä tullut varsin sievä rouva, ja toiseksi
minä tiedän, että olette onnellinen vaimo, ja jos mikään saattaa minua
huvittaa tässä surullisessa maailmassa, niin se on tämä.
Blanche loi silmänsä häneen, ja kreivi näki, että niitä peitti kostea
verho; hän koetti kuitenkin vastata ja hymyillä, mutta hänen huulensa
liikkuivat sanoja löytämättä ja kyyneltulva vieri hänen poskillensa;
Raoul, ollen hämmästyneenä ja epäilevänä, teki liikkeen häneen päin,
mutta hän pidätti häntä kädellänsä ja lähti suoraapäätä huoneesta.
Kreivi Raoul oli hetkisen kuin lumottuna, silmät luotuina siihen, oveen
päin, mistä hän oli nähnyt serkkunsa Blanche'n menevän; sitten sanoi
hän laskien kätensä rinnallensa:
-- Oi Jumalani! Mitä tämä merkitsee?
Hän näytti miettivän, pudisti surullisesti päätänsä ja sanoi hetkisen
kuluttua:
-- En tiedä, mitä tehdä! Pitääkö jälleen lähteä tieheni?... Tämä on
todellakin kaunista!... Takaisin siis Persiaan!... Oi Herra Jumala!
Kun hän vielä oli tässä hämmästyksen tilassa, ovi aukeni ja nuori
herttuatar astui sisälle silmät punaisina, mutta hymyilevin huulin. Hän
ojensi hänelle kätensä ja sanoi suloisesti:
-- Ei se ole mitään, suokaa anteeksi... Älkää lähtekö vielä;
jutelkaamme!
Ja hän heittäytyi erääsen nojatuoliin. Oikein tulvana uhkui hänen
huuliltansa kysymyksiä hänen matkansa ja vaiheittensa johdosta. Tämä
saattoi heidät iloisemmalle tuulelle, ja he nauroivat keskenänsä.
-- Kas niin, Raoul sanoi, te olette nyt samallainen kuin ennenkin, kun
olin teidän veljenne; nyt olen iso-isänne. Oi kuinka vanhana pidän
itseäni!... Hyvää yötä, serkkuni!
Kun hän aikoi lähteä, Blanche muuttui yht'äkkiä totiseksi. Ojentaen
hänelle kätensä Raoul kysyi:
-- Saanko joskus käydä teitä katsomassa?
-- Toivoakseni useinkin, nuori vaimo vastasi; niinkuin itse vaan
tahdotte!
Kreivi Chalys lähti täältä erään ystävänsä luo, joka asui, oppinut
mies kun oli, rue Servandon'in varrella. Hänen nimensä oli Louis
Gandrax; ja hänellä oli kunnia likemmin tuntea neiti de Férias'in,
jossa hän oli herättänyt tavallista suurempaa huomiota. Sibylla oli
suuresti hämmästynyt, kun hän näki, että tämä plebeji oli päässyt
niin likeiseen tuttavuuteen de Sauves'in jotenkin ylhäismielisessä
perheessä. Tehden poikkeuksen, jota herra Gandrax'in sangen vapaitten
ja teeskentelemättömäni mielipiteitten tähden oli vielä vaikeampi
selittää, vanha herttuatar osotti hänelle sellaista imartelevaa
jumaloimista, jota hän tuskin soi vanhan Ranskan kunniakkaimmillekaan
nimille. Tämän säännöttömyyden syy on hiukan naurettavaa laatua.
Herra Gandrax, joka oli alhaista säätyä, oli nuoruudessansa jonkun
aikaa harjoittanut lääkärintointa ja oli siinä hyvin menestynytkin;
mutta vaikka hän olikin köyhä, niin hän oli kuitenkin jättänyt pian
tieteensä tuottavan puolen ja jatkanut laboratoorissansa puhtaan
tieteen tutkimuksia. Kun hänellä oli hyvät luonnonlahjat ja väsymätöin
työn-into, niin hän oli vähässä ajassa kohonnut aikansa kuuluisimpien
tiedemiesten joukkoon, ja tehtyänsä muutamia loistavia keksinnöitä
kemian ja fysiikan alalla, hän oli jotensakin nuorena päässyt Akademian
jäseneksi. Hän oli viidenneljättä vuotias, ei juuri kaunis, mutta
miellyttävä mies. Hänen säännölliset kasvonpiirteensä ja korkea otsansa
ilmaisivat raudan lujuutta; hänen silmänsä olivat samalla kertaa
sekä tuliset että vakavat; hänen keveä, selvä, tyyni ja pisteliäs
puhetapansa vastasi hänen olentonsa kylmää ja ylevää omituisuutta.
Hän oli radikaalinen demokraatti ja jäykkä materialisti, vaikk'ei hän
siitä enemmän kerskannut, kuin hän sitä salasikaan. Kaikesta päättäen
hän oli siis oudonlainen vieras herttuatar de Sauves'in pöydässä,
herttuattaren, joka sekä politiikin että uskonnon kysymyksissä pysähtyi
vasta toiselle puolelle vuoria.
Kuitenkaan herttuatar ei ollut onnellinen, joll'ei hra Gandrax ollut
hänen vieraittensa joukossa, vaikka kohta tämä onni olikin hänelle
jotensakin kallis. Tällä kummallisella naisella, joka oli sangen
hurskas, nerokas, vakavasti valmis kaikkiin uhrauksiin ja kärsimyksiin,
oli ainoastaan yksi heikko kohta. Hän pelkäsi tavattomasti kuolemista,
luonnollista kuolemista, tavallista kuolemista ja vuoteelle kuolemista.
Hän sairasti hermotautia, joka ilmaantui milloin missäkin muodossa ja
oli syynä hänen kaikkiin kipuihinsa. Noin kymmenkunta vuotta takaperin
oli häntä kohdannut ankara hermotaudin puuska, ja sattumus oli
tahtonut, että, kun hänen vakinainen lääkärinsä osui olemaan poissa,
kutsuttiin avuksi hra Gandrax'ia, joka silloin asui lähellä häntä.
Hänen taitonsa, hänen varmat ja rauhoittavat sanansa ja etenkin hänen
olentonsa luja tenhovoima olivat ihmeellisellä tavalla karkoittaneet
ne daimonit, jotka vaivasivat vanhan herttuattaren hermoja. Tästä
pitäin hän oli alkanut osottaa hra Gandrax'ille hellää ystävyyttä; hän
oli pyytänyt häntä edelleenkin pitämään hänestä huolta, ja hän olikin
suvainnut ruveta herttuattaren yksin-omaiseksi lääkäriksi. Tästä hän
oli suuresti kiitollinen; hän uskoi varmaan, että herra Gandrax oli
ainakin kymmenisen kertaa pelastanut hänen henkensä; hän toivoi, että
hän sen vieläkin pelastaisi, ja toivoipa hän, että hän sen pelastaisi
aina. Se ihailu, jota hän osotti tätä suojelijaansa kohtaan, yhtyneenä
siihen kammoon ja kauhuun, jota nuoren oppineen valtiolliset ja
uskonnolliset mielipiteet hänessä herättivät, saattoi herttuattaren ja
hänen lääkärinsä jotensakin samallaiseen keskinäiseen tilaan, missä
Ludvig VI ja hänen astrolooginsa olivat.
Louis Gandrax osotti häntä kohtaan ylevää, melkeinpä isällistä
myötätunteisuutta; häntä huvitti samalla se tehokas ja melkein
loukkaava vaikutusvalta, minkä hän oli saavuttanut de Sauves'in
tavattoman puhdasverisessä perheessä. Hän käyttikin sitä, vaikk'ei
hän ollutkaan mikään seuramies, suurella varovaisuudella ja
luonnollisuudella; mutta hänen lievimmätkin sanansa pelästyttivät
kuitenkin, kuin räjähtävä pommi, tuota ankaran puhdas-oppista seuraa.
Herttuatar parka, joka oli oikein pieni tenhotar sulostuttamaan
Ludvig XIV:n aikaisten vanhojen naisien yksinkertaista ja nunnamaista
käytöstapaa, pani koko neronsa liikkeelle, saadaksensa tavalliset
vieraansa suvaitsemaan hänen pelastajansa säälimätöntä puhetapaa. Kun
herra Gandrax oli hänen luonansa päivällisellä, joka tapahtui niin
usein kuin mahdollista, niin hän imarteli ja mairitteli häntä sekä
pyysi häntä sekä silmäyksillä että sanoilla mukaantumaan vaikka kuinka
vähän tahansa toisten mielipiteisin ja tapoihin.
-- Mutta, Gandrax, hän sanoi hänelle, leikki syrjään, uskottehan toki
Jumalaan?
-- Epäilemättä, hyvä herttuatar, Gandrax vastasi kylmäverisesti,
kaikkisuuden Pan nimiseen jumalaan!
-- Mutta ainakin, hän jatkoi tuokion kuluttua, on eräs asia, josta
paljon puhutaan, ja johon tekin, ystäväni, luultavasti uskotte: se on
rakkaus.
-- Josko uskon sitä, rouva! Gandrax vastasi ikäänkuin häntä olisi
pistetty; kuinkas sitten! Rakkaus on eräitten päälaen ja takaraivon
kalvojen keskinäistä väräjämistä!
Tapahtuipa väliin, ett'ei vanha herttuatar enää jaksanut häntä
kuunnella.
-- Oi, ystäväni! hän huudahti eräänä päivänä, eiköhän Jumala minulle
koskaan anna niin paljon rohkeutta, että saattaisin näyttää teille ovea?
Louis Gandrax'in maine, hänen vapaamielisyytensä ja hänen kummallinen
tuttavuutensa de Sauves'in perheessä eivät olleet ainoat syyt,
minkätähden hän herätti Sibyllan huomiota: hänen suustansa hän kuuli
useimmiten Raoul'in lumoavan nimen. Hän puhui herra de Chalys'ista aina
vakavalla kunnioituksella, jossa ei milloinkaan ollut hänen puheessansa
niin tavallista ivallisuutta. Hän tiesi, että he olivat likeisessä
ystävyydessä, ja että hra Gandrax oli ollut koko Raoul'in pitkän
poissaolon aikana hänen harras ja melkein ainoa kirjeenvaihtajansa.
Ainoastansa tämän tähden hänen hiukan oudot ja vastenmieliset kasvonsa
saivat Sibyllan silmissä lempeämmän värin, ja hän alkoi tuntea melkein
myötätuntoisuutta tätä miestä kohtaan, joka muuten tuntui olevan
hänestä yhtä etäällä, kuin maa on taivaasta.
Jo samana aamuna, kun Raoul saapui Pariisiin, oli hän käynyt Louis
Gandrax'in luona ja viettänyt hänen seurassansa osan päivästä. Hiukan
kummastellen Gandrax siis näki kreivin jälleen kello 11:n aikaan
illalla tulevan hänen luostarimaiseen työhuoneesensa, missä hän
askaroitsi pienen ylioppilaslampun valossa.
-- Hyvä! hän sanoi. Hyvä, että tulit toistamiseen... eihän sinulle
mitään liene tapahtunut?
-- Ei mitään erinomaista, Raoul sanoi. Asia kannattaa kuitenkin
kertomista. Ottaen erään tuolin, hän jatkoi: -- Pahus, kun sinun
luonasi saa huonosti istua! Minä pyydän sinua, osta minun mielikseni
nojatuoli, vaikka sillä sitten olisi Utrechtilainen päällystin! --
Ajatteleppas, ystäväni, miten auttamatoin lurjus minä olen! Tuskin olen
ollut päivän Pariisissa, kun jo olen joutunut seikkailuihin.
-- Mene jo tiehesi! nuori tiedemies sanoi.
-- Sieltä juuri tulen, ystäväni, vastasi kreivi, ja kysymys onkin,
pitääkö minun heti taas lähteä. Ensinnäkin, on minun moittiminen
itseäni siitä, että olen salannut sinulta jotakin: rikokseni on niiltä
ajoilta, kun läksin Persiaan. Minä uskotin sinua, ett'ei tähän matkaan
ollut muuta syytä kuin uteliaisuuteni ja taiteilijan harrastukseni.
Asian laita ei ollut ihan niin; mutta koska sellainen ystävyys, kuin
meidän, ei välitä ensinkään salaisuuksista, niin katsoin tosiaan
turhaksi niitä sinulle ilmoittaa... etenkin kun tuntuivat vähän
naurettavilta. Tunnethan serkkuni, herttuatar Blanche'n?
-- Tietysti, koska tavallisesti pelastan hänen anoppinsa hengen joka
viikko.
-- Sinä muistat sen erityisen ystävyyden, jota osotin hänen äitiänsä ja
häntä itseänsä kohtaan. Kolmena neljänä vuotena kävin säännöllisesti
rouva de Guy-Fenrand'in kanssa luostarissa, missä hänen tyttärensä
sai kasvatuksensa. Minusta tuo pienokainen oli tytön nupukka... jota
pidin sangen hyvänä... mutta siinä oli kaikki! Ulkonäöltänsä, hän ei
juuri ollut suloinen... muuten oli hän nukke! Muuten naiminen ei minua
ensinkään miellyttänyt. Mutta... jokin epäselvä ääni... joka saattoi
olla pelkkää itserakkautta... kuiskasi minulle, että pienokainen piti
minua varsin verrattomana, ja että hänen äitinsä salaa katsoi meidän
yhdistystämme kuin kohtalon kirjaan kirjoitettua määräystä... Tämä
saattoi minut pelkäämään selityksiä, selkkauksia ja ikävyyksiä; sanalla
sanoen, ajattelin: lyhin tie paras, ja pistin yht'äkkiä pillit pussiini
paria kolmea kuukautta ennen kuin serkkuni pääsi luostarista... ja
lähdin Persiaan!
-- Heikkoutta! Gandrax jupisi. Entä sitte?
-- Eräästä sinun ensi kirjeistäsi sain Ispahan'issa tietää Blanche'n
ja Sauves'in herttuan naimisen... Minä kiitin siitä Allah'ta isossa
moskeessa... Kuitenkin, varovaisuuden tähden, tahdoin antaa tämän
avioliiton rauhassa vahvistua ja juurtua... Oleskelin vuoden Persiassa,
vuoden Konstantinopelissa, vuoden Kairossa, vuoden... en enää muista
missä!
-- Kreikassa! Gandrax sanoi.
-- Aivan oikein. Kreikassa... ja palaan kotiin. -- Tän'iltana menen,
päivällisen jälkeen, tervehtimään täti de Guy-Ferrand'ia, niinkuin
velvollisuuteni olikin... Vastaan-otto on alussa vähän kylmä...
Sitten, koska hän on kelpo muija, ja koska muuten hänen tyttärensä on
herttuatar, hän on pian yhtä ystävällinen kuin ennenkin... Tulee sitten
nuori herttuatar sinne! Luulen huomanneeni, aina tervehdyssyleilystä
jäähyväissyleilyyn saakka, hänen käytöksessänsä hieman salaista vihaa,
kylmyyttä, liikutusta, hämmästystä... enkä tiedä mitä vielä!
-- Turhia! Gandrax sanoi, sinä väsytät kertomuksellasi! Hän, sinun
serkkusi, jumaloi miestänsä, ja syystä kyllä, sillä hän on muhkea
ulkonäöltään, juuri sopiva hänelle, ja on jo antanut hänelle kaksi
lapsi kultaa!
-- Sinä puhut liiaksi, ystäväni, Raoul vastasi tyynesti. Tiedä siis,
että sittenkuin rouva de Guy-Ferrand jätti minut yksikseni nuoren
herttuattaren kanssa... Siitä on nyt neljännestä vaille tunti... minä
tahdoin onnitella hänen onnellisuuttansa, jota sinäkin ylistät... Hän
katsoo silloin ensi kerran minua silmiin, puhkee itkuun ja rientää
viereiseen huoneesen.
-- O-oho! Gandrax sanoi rypistäen kulmakarvojaan.
-- Tuokion kuluttua hän palasi tointuneena ja osottihe lempeäksi,
ystävälliseksi ja sisarelliseksi, mutta kaiken tämän ohessa hän ei
ollut ensinkään luonnollinen ja hänen silmissänsä oli kuumeen tapainen
loiste. -- No, quid dicis, Thomas? Mitäs tuumit, Tuomas?
-- Minä sanon, ett'et saa käydä häntä näkemässä.
-- Mahdotonta! Kuinka se kävisi laatuun, kun elää Pariisissa... eikä
ole muuta tuttua perhettä kuin hänen? Se ei käy!
-- Palaa Persiaan sitten! Gandrax huudahti.
-- En tahdo palata Persiaan.
-- No mitä neuvoa sitten tahdot minulta?
-- En mitään; tahdoin vaan kertoa kummallisen tapauksen hullunkurisesta
elämästäni, siinä kaikki!
Herra de Chalys nousi ja käveli pitkin askelin huoneen lattialla.
-- Ei saata olla tällaisissa asioissa kokemattomampaa ihmistä kuin
minä, alkoi Gandrax puhua; mutta lapsikaan ei saattaisi erehtyä sinun
sijassasi sellaisen tapauksen seurauksien suhteen. Viikon tai vuoden
kuluttua, jos annat virran viedä itseäsi, olet nuoren herttuattaren,
ylhäisen miehen vaimon, sukulaisesi, melkeinpä sisaresi rakastelija, se
on, sinä te'et selvään huonon työn, jota minä en hyväksy enkä kiitä.
Dixi.
-- Vai niin! Raoul sanoi, keskeyttäen äkkiä kävelemisensä; vai huonon
työn! Mikä on sitten se huono työ? Minkä johdosta niin sanot? Entä
jos minä puolestani pidän sitä hyvänä? Jos tuo nuori nainen minusta
on erittäin suloinen, jos tunnen olevani ihastunut häneen luonnon
suloisimman lain mukaan, niin mikä toinen laki mielestäsi pakottaisi
minua rikkomaan edellistä?
-- Kunniasi! Gandrax sanoi lyhyesti.
-- Kunnianiko? Raoul jatkoi kovemmalla äänellä. Käykäämme tänne,
oppinut ystäväni... (ja hän osoitti laboratoorin ovea): sinä saatat
noissa sulatuskauhoissasi näyttää minulle kaikki aineet, mitä luonnossa
on, ja saatat selittää ne välttämättömät voimat, joitten vaikutuksesta
ne itävät ja muodostuvat sokean äitinsä kohdussa... Telluriumissasi
saatat sormellasi näyttää niitä voimia, jotka liikuttavat taivaan
kappaleita avaruudessa ja logaritmeillasi saatat laskea niiden
ikuiset kohtalon määräämät radat;... mutta minä suuresti epäilen,
saatatko destilleeraamisillasi ja kummallisten kirjaisi tutkimisella
saada selville sen voiman pienintäkään aihetta, jota tahdot minun
tottelemaan, ja jota nimität kunniaksi. Miksi tottelisin sitä, mitä ei
ole olemassa? Ole toki järkevä!
-- Sinä itse et ole järkevä, Gandrax sanoi. Jos tosivapaan ja
mistään riippumattoman miehen arvo menettäisi kunniansa, niin sinä
olisit siihen syypää! Mistä moititaan niitä, jotka, niinkuin mekin,
ovat niskoiltansa heittäneet ihmiskunnan lapsuuden jumaluustarujen
ikeen ja jotka toivovat, että koko maailma kerran tulee tällaiseen
yhtäläiseen tasa-arvoon? Heitä moititaan siitä, että he tyhjiksi
tekevät ne perus-aatteet, jotka ovat yhteiskunnan koossa pysymiselle
välttämättömät ja että he uneksivat kaikkien maailman ihmisten
voivan muuttua filosoofeiksi, jotka muka muodostaisivat järjettömien
eläinten yhteiskunnan... No niin, sinä todella, niin vaikea kuin minun
onkin sitä sanoa, annat aihetta tällaiseen syytökseen! Siitä, että
Jumala on paljas hypoteesi, sinä johdat sen päätöksen, että hyve ja
kunniakin ovat perättömiä käsitteitä!... Mutta se on tyhmyyttä. Enkö
minä ole kunniallinen mies, minä?... Löydätkö elämässäni ainoatakaan
vikaa?... Ja minkä tähden sellainen olen? Ensinnä ehkä ylpeydestä ja
sentähden että voin näyttää noille vanhojen lahonneitten jumalien
ihailijoille, että mitään uskomattakin saattaa olla etevämpi kuin
he... Niin, epäilemättä siis ylpeyskin vaikuttaa, mutta myöskin
ja ennen kaikkia se on järki, sanot mitä tahansa, joka sen tekee,
sillä minä tunnustan siveellisellä järjestyksellä olevan lakinsa
samoinkuin aineellisellakin, sillä tapojen puhtaus, jota ihmisen
oma arvo vaatii, kunniallisuus, jota taas vaatii lähimmäisen arvo,
rehellisyys, kohtuus ja kunnia ovat välttämättömiä pyöriä, jos tahtoo
hyvää yhteiskunnallista konetta... Niin, minä tunnustan nämät lait
välttämättömiksi ja minä noudatan niitä... Mitä kasvi ja tähti tekee
aistin tai sattumuksen mukaan, sen minä teen järkeni mukaan... Siinä on
minun etevyyteni, minun arvollisuuteni... Minä olen ihminen!
-- Sinä ylpeilet suuresti, veli kulta, luonnonlaadustasi! Raoul
sanoi. Sinä elät, minä myönnän sen, kohtuullisesti kuin munkki; mutta
minkätähden? Sentähden että se laimea neste, mikä suonissasi virtailee,
on alkunsa saanut Alppien jäästä! Sinun on onni, sen tunnustan, olla
puhdas kuin kuu; mutta siitä sinulla ei ole enemmän ansiota, kuin
tuolla tähdelläkään siitä, että se on sammunut!
-- Ihminen on puhdas silloin, kun hän itse tahtoo, nuori tiedemies
väitti kiivaasti; Ihminen on kaikkea, mitä hän tahtoo!... Sinä olet
akka!
Kreivi Raoul kohotti olkapäitään, purskahti heleään ja soinnukkaasen
nauruun ja jatkoi jonkun aikaa ääneti kävelyänsä; sitten hän jatkoi:
-- Turhaan sinä, Louis, saarnaat minulle, siitä saakka kun lakkasin
Jumalaan uskomasta, rehellisyyttäsi, hyvettäsi ja siveyslakejasi,
niissä en näe mitään riittävää syytä, minkätähden hillitsisin halujani
ja himojani... enpä edes, minkä tähden hillitsisin ruokahaluani!
Se mikä on pahaa, on se, että niitten tyydyttämisestä saavutan
jonkinlaista ilkeätä iloa ja katkeraa huvia... Tuntuu siltä kuin
tahtoisin tulla ruhjotuksi...
-- Siinäpä se on! Gandrax sanoi nauraen. Tunnusta pois, sinä melkein
toivot jotakin sellaista ilmestystä tai ihmettä. Tahdotko tietää,
kuinka asian laita oikein on, Raoul? Sinä et ole epäuskoinen, vaan sinä
niskottelet parempaa tietoasi vastaan! Sinulla ei ole asiasta varmaa
vakuutusta, niinkuin minulla, vaan sinä teet itsellesi väkivaltaa!
Mutta kapinoitsija edellyttää herran... Ja sinä, joka sanot olevasi
järjellinen, elät saadaksesi kostaa Jumalalle, jota et usko olevan!
-- Se on totta! Raoul sanoi vilkkaasti; minun epäuskoni ei ole niin
selvä ja niin luja, kuin sinun, vaan se on surullinen ja turvaton...
Minä olen kapinoitsija, niinkuin sanot, ja murretut kahleeni ovat
saattaneet ranteeni vuotamaan verta! Olen epätoivoissani, kun en
taivaassa löydä lapsuuteni Jumalaa... Minä etsin häntä joskus kyynel
silmin; mutta häntä ei enää ole! Hän on piiloutunut vuosisatojen
pilvien taakse, ja minä haen häntä sieltä ja minä, toivon, että hän
näyttäytyisi minulle edes silmänräpäykseksi, vaikkapa hänen vasamansa
minut tappaisikin!
-- Taiteilija! Gandrax sanoi lempeästi ja ojensi hänelle kätensä.
-- Raoul tarttui tähän käteen ja puristi sitä lujasti.
-- En ole taiteilija enkä akka, hän sanoi, ja olen paha kyllä yhtä
jyrkästi uskomatoin kuin sinäkin... Mutta minä olen ihminen jolla
on verta suonissa ja intohimoja sydämessä... Ja ällös sinä, Louis
ystäväni, milloinkaan oppiko tuntemaan, kuinka vähäpätöisiä esteitä
ja horjuvia lohdutuksia järjen pätevimmätkin todistukset ovat mielen
raivoa ja sydämen myrskyjä vastaan!
-- _Amen!_ Gandrax sanoi.
-- Puhukaamme toisista asioista, Raoul jatkoi yht'äkkiä, jälleen
istuutuen. Onpa muutakin kummallista minulle tänään tapahtunut. Minä
tapasin Champs-Elysées'illa, sangen komeissa, vaakunoituissa vaunuissa
tuon ihanan olennon, josta olen sinulle ennenkin puhunut pari sanaa...
joka oli samaan aikaan kuin serkkunikin luostarissa, jonka kuvan minä
hätimiten kyhäsin ja joka lupasi... Mikä olikaan taas hänen nimensä?...
Klotilda?...
Nuori tiedemies hypähti seisomaan ja kysyi kylmästi, nojaten kamiinia
vasten:
-- Klotilda Desrozais, vai kuka? Hän on tätä nykyä paroonitar de
Val-Chesnay, ja, ainakin minun tietääkseni, sangen rikas, komea ja ylen
siro.
-- Mitä! Olihan hän köyhä!... Kuka on hänen miehensä?
-- Eräs pieni, jäykkä ja vaaleanverinen herra, joka elää
yksin-omaisesti kilpa-ajojen pölystä... ei juuri mikään erinomainen!
Paroonitar on saanut hänet maalla satimeensa, tuonut hänet hänen
äitinsä luota ja pannut hänet tohvelinsa alle, kuten sanotaan.
-- Sepä ei ole kumma... Puhutaanko hänestä?
-- Ei tähän saakka ainakaan, tietääkseni.
-- Se on ihmeellistä... Käykö hän serkkuni luona?
-- Tietysti... Minä tapaan hänet usein rouva de Sauves'in luona.
Hän ylpeilee sillä, että hän on koonnut useita aikansa, kuuluisia
henkilöitä luoksensa... Onpa hän kunnioittanut minuakin yhdistämällä
minut tuttaviinsa: hän on kutsunut minua luoksensa maanantaisin.
-- Käytkö siellä?
-- Oh, kerran joka toinen kuukausi... voit arvata kuinka hauska minun
siellä on?
Saint-Sulpice'n kirkonkello löi yksi. Hra de Chalys nousi.
-- Luultavasti saan hänet nähdä Blanchen luona, sanoi hän, sytyttäen
sikarinsa lampusta; se kenties olisi hauskaa.
Tarttuen Gandrax'in käteen, hän jatkoi:
-- Sinä olet siis aina vaan onnellinen?
-- Täydellisesti!
-- Vaan en minä! Hyvää yötä!
Ja hän lähti.
Kreivi Raoul de Chalys oli jo pienenä jäänyt jommoisenkin omaisuuden
herraksi: yhtähyvin hän oli palavan tiedonhalun ja velvollisuuden
tuntonsa tähden uhrannut paljon vaivoja ja öitä henkisen kasvatuksensa
hyväksi. Hän tahtoi oppia tuntemaan jokaisen aikansa kuuluisan miehen
ja hänen intonsa oli johtanut hänet tieteellisiinkin harrastuksiin,
joihin hänellä ei kuitenkaan ollut halua eikä taipumusta. Ikäänkuin
jonkinlainen täydellisyyden kaipaus oli hänet ensin saattanut Louis
Gandrax'in pariin, jonka suuret luonnonlahjat, puhdas elämä ja luja
karakteeri olivat häntä ihastuttaneet, vaan eivät kuitenkaan häntä
hallinneet; sillä vaikka nämät molemmat miehet olivat sangen erilaiset
luonnonlaatunsa ja vaiheittensa puolesta, niin oli heissä kuitenkin
jotakin korkeampaa yhtäläisyyttä, joka ei sallinut kummankaan
ylivaltaa, vaan teki todellisen ystävyyden heidän välillensä
välttämättömäksi. Louis Gandrax'in jäiseen kylmyyteen Raoul'in
intohimoinen sielu ja tulinen mieli loi, kuten aurinko napamailla,
sellaista lämpöä ja eloa, joka tuntui ihastuttavan ja suloisesti
kiihoittavan nuorta tiedemiestä; Raoul puolestansa tunsi omituista
iloa, kun hän sai kiihkeän epäilyksensä viihdykkeeksi kuulla ystävänsä
suusta sattuvia ja rauhoittavia lauseita.
Raoul, ollen yleensäkin taiteisin mieltynyt, tunsi erityistä taipumista
maalaamiseen: hän oli innokkaasti koittanut edistyä tässä, ja
harjoiteltuansa kymmenkunta vuotta salassa taidettansa, muutamat hänen
harvat, mutta mainiot taulunsa olivat yhdessä harppauksessa tehneet
hänestä mestarin. -- Kotiintulonsa seuraavana päivänä hän sulkeutui
työhuoneesensa aikoen tauluiksi maalata muutamia sivuja itämaisesta
albumistansa ja tehden sen hyvän päätöksen, että hän lakkaamattomalla
työllä tukahuttaisi sen kiihkeän ja pahan viettelyksen, joka veti häntä
de Sauves'in palatsiin. Mutta vaikka häneltä ei tahtoa puuttunut,
niin hän ei kuitenkaan saattanut olla niin luja päätöksessänsä, että
hän olisi hyljännyt sen päivälliskutsun, minkä rouva de Guy-Ferrand
muutaman päivän kuluttua hänelle lähetti. Hän lähti siis sinne
tyytyväisenä, että hän oli osottanut niin suurta lujuutta ja että
hänellä nyt oli laillinen syy olla sitä osottamatta. Häntä hämmästytti
suuresti hänen serkkunsa iloinen ja huoleton käytös. Seuraavana päivänä
hän lähti hyvällä omatunnolla tervehtimään leskiherttuatarta, joka
otti hänet sangen kohteliaasti vastaan; mutta hänen serkkunsa oli
haukottelevinansa viuhkaimensa suojassa, sill'aikaa kun hän kertoi
matkoistansa, ja hän oli jo kokonaan suuttua, kun nuori paroonitar
de Val-Chesnay, syntyisin Klotilda Desrozais, astui saliin ja antoi
toisen suunnan hänen ajatuksillensa. -- Klotilda ei puhunut hänelle, ei
katsellut häntä eikä näyttänyt edes tuntevankaan häntä. Tämä harmitti
häntä sitä enemmän, kun häntä häikäisi hänen kauneutensa hurmaava
loisto. Lyhyen aikaa juteltuansa nuori paroonitar, ollen pois lähdössä,
kääntyi erään puolikuolleen vanhuksen puoleen, joka sattui myöskin
olemaan läsnä ja oli vetäytynyt erään esiripun verhoon, ja jota ei
kukaan näyttänyt huomaavan.
-- Herranen aika! herra Vicomte, hän sanoi hänelle, en enää koskaan
näe teitä luonani maanantaisin!... Mitä olen teille tehnyt?... Teitä
ikävöidään suuresti!
Tuntematoin vanhus näytti hämmästyvän ja kumarsi äänettä, kuten
herännyt muumio; sitten nuori paroonitar, ollen nyt vasta tuntevinansa
Raoul'in ja näyttäen tavattoman hämmästyneeltä, niinkuin se, joka
huomaa juuri tehneensä tyhmyyden, lausui sopertaen:
-- Jumalani!... minä olisin sangen iloinen, herra... minä otan vastaan
maanantai-iltoina... Herranen aika! herra de Chalys, luulen minä?
-- Niin, rouva.
-- No hyvä, herrani, rouva de Sauves'in ystävälle ja sukulaiselle ei
tarvinne sanoakaan, että hän on sangen tervetullut luokseni!
-- Minä kiitän, rouvani! Raoul sanoi kumartuen maahan asti; ja hän
lisäsi itseksensä, jälleen istuuduttuansa: -- Hän on yhä vielä sangen
viehättävä!
Kun Klotilda tämän kömpelömäisen hyökkäyksensä kautta oli taas
virittänyt verkkonsa entisen ihailijansa varaksi, niin uhkaava
loiste välähti nuoren herttuattaren silmissä. Hän saattoi yhtä hyvin
ystäväänsä Klotildaa aina eteishuoneisin saakka, ja sanoi hänelle,
syleillen häntä hellästi nuorien rouvien tapaan:
-- Hän on hirveästi vanhentunut, tuo minun persialaiseni... miten sinä
luulet?
-- Oh! niin tavattomasti, ystäväni, Klotilda vastasi, että töin tuskin
saatoin häntä tuntea.
Kun Raoul seuraavana maanantaina oli luullut tarvitsevansa noudattaa
rouva de Val-Chesnay'n kutsumusta, niin hän oli tuskin ennättänyt
päästä Klotildan saliin, ennenkuin hän näki sinne tulevan herttuatar
Blanche'n, jolla näytti erittäin tänä iltana olleen kamarineitsyenä
itse Tuhkimuksen ristiäiti. Hän vietti hetkisen näitten hurmaavain
olentojen, keskellä, jotka suurella suloisuudella ampuivat hänen päänsä
ylitse toisiansa vastaan kaikki nuolet, mitä heidän viinensä sisälsi,
ja hän lähti sieltä, sydämessä se suloinen vakuutus, että hän vast'edes
oli oleva syynä säännölliseen turnaukseen, jonka palkinnon hän jonakuna
päivänä oli saava määrätä.
Ei ole erittäin helppo luetella kaikkia niitä syitä, joitten tähden
mies miellyttää naisia. On syytä antaa lukijattariemme mielensä mukaan
kuvailla uroomme piirteitä, puhetta ja silmien väriä, sillä kullakin
heistä on oma ihanteensa, -- toivoaksemme heidän puolisossansa, -- ja
olisi yhtä tyhmää kuin varomatointakin ruveta haihduttamaan heidän
mielistänsä heidän kuvaelmiansa. Mutta kaiken vaaran uhalla sanomme
kuitenkin, että kreivi de Chalys oli sangen ylhäisen näköinen pitkä,
solakka mies, jolla hänen huolettoman välinpitämättömyytensä ohessa
oli paljon kissansukuisten eläinten pontevuutta ja vilkkautta ja jolle
tämä omituisuus antoi n.s. erityisen ulkomuodon. Hänen silkkihienot,
kastanjan ruskeat juonteat hiuksensa alkoivat jo harventua hänen
ohimoiltansa. Hänen otsansa oli kaunis, vakava ja erittäin puhdas.
Kaksi kohtisuoraa, kulmakarvojen välillä olevaa ryppyä ilmaisivat
kuitenkin syvää miettimistä ja lujaa tahtoa. Tätä melkein pelottavaa
vakavuutta lievensi kuitenkin hänen pitkäripsisten silmiensä sangen
lempeän ja hyväntahtoisen katseen suuri suloisuus. Sellainen kuin
kreivi de Chalys oli, häntä oli mahdoton katsella missään seurassa
ollen kysymättä hänen nimeänsä. Itse tämä nimikin oli viehättävä,
että se, samalla kun se ilmaisi korkeata asemaa, ilmaisi myöskin
suurta taiteellista kykyä; mutta kreivin ensimmäinen ansio naisten
silmissä oli siinä, että hän näytti ja todella olikin aina valmis
heihin rakastumaan, -- sillä, hänen oli tapana sanoa, ei ole niin rumaa
naista, jossa, kun häntä tarkoin katselee, ei löytyisi jotakin, mihin
ei ole mahdotonta ihastua. -- Hänen välinpitämätöin katseensa ja hänen
rauhallinen puheensa ihastui ja innostui heti, kun hän heitä puhutteli;
hän herätti heissä samalla kertaa häiriötä ja luottamusta. Heistä
tuntui, kuin hän rakastasi heitä, ja he rakastivat häntä.
Näistä vaarallisista eduista huolimatta, joitten voiman kreivi de
Chalys oli oppinut tuntemaan heti tultuansa suuren maailman yhteyteen,
hänellä ei kuitenkaan ollut koskaan ollut hyvää onnea. Tästä hän oli
oikein kuuluisa, sillä hänelle tarjottiin kaikkea sitä menestystä, mikä
vaan saattoi olla hänelle mahdollinen; mutta hänet oli pelastanut tästä
surkuteltavasta tilasta hänen luontonsa ylevyys, hänen vakavuutensa
ja hänen rehellisyytensä sekä kunniallisuutensa, mikä, merkillistä
kyllä, vallitsi hänen muuten kaikista siveellisistä mielipiteistä
ja velvollisuuksista vapaassa sielussansa. Hänen sydämensä, joka
epäilemättä oli tullut muutamissa taisteluissa voitetuksi, ei senkautta
kuitenkaan ollut lannistunut ja hänen syvälti turmeltunut henkensä
saattoi vielä joskus nähdä hänen puhtaan nuoruutensa unelmia koko
niitten alkuperäisessä loistossa. Siihen aikaan, jolloin me hänet
tapaamme, erityinen väsymyksen tunne esti herra de Chalys'ia enemmän
kuin milloinkaan antaumasta lempijuonien myrskyihin. Hän oli päättänyt
elää vast'edes erakon tavoin, ainakin, kun ei mikään tavallista
suurempi halu häntä vietellyt. Mutta onnettomuudeksi kävi niin, kuten
tällaisten päätösten aina käy, että jo ensi tilaisuudella, mikä
tarjoutui, näytti olevan tuo vastustamatoin luonne.
Raoul antautui siis näitten molempain kilparakastajattariensa
houkutuksien alaiseksi, jotka olivat tervehtineet hänen kotiin
palaamistansa. Kiirehtimällä hän nautti heidän suloista imarteluansa --
ja katseli uteliaana sen ilmaantuvan yhä eri muodossa. Pariisin elämä
sallii paremmin kuin mikään muu tällaista asiain pitkittämistä. Hänen
täytyi muuten olla sanoen varovainen, sillä häntä vartioivat ankarasti
nuot nuoret ystävättäret, jotka siitä saakka, kun heidän keskinäinen
vihansa kasvoi äärettömäksi, eivät enää saattaneet elää ilman toistensa
seuratta. Klotilda, se täytyy hänen kiitokseksensa myöntää, tunsi herra
de Chalys'ia kohtaan todellista elämänsä ensi rakkautta. Tuskin hän oli
mennyt naimisiin parooni de Val-Chesnay'n kanssa, kun tämä heikko nuori
mies oli joutunut hänen äärettömän ylenkatseensa alaiseksi... Parin
vuoden kuluessa hän oli laimentanut sielunsa virkeyttä Pariisin elämän
ilojen ensi pauhinassa, mutta sitten hän oli niihin ikävystynyt ja hän
alkoi uneksia innokkaampaa ja tärkeämpää ajanviettoa; mutta kun hänellä
ei ollut perus-aatteita, niin yleinen halveksiminen oli vallannut
hänen sielunsa ja ylpeys hänen sydämensä. Hän oli niitä vaimoja,
joilla on enemmän vaatimuksia rakastelijaa kuin puolisoa valitessansa.
Tällaisessa tilassa hän oli, kun kreivi de Chalys ilmaantui, jonka
todellista arvoa hänen ihanat muistonsa vielä lisäsivät. Hän huomasi
heti ensi silmäyksellä, että hänen ystävättärensä Blanche, joka jo
kilpaili hänen kanssansa ulkonaisessakin komeudessa, tahtoi hänkin
pitää Raoul'ia omanansa, ja tästä hän sai uuden syyn antautua elämänsä
ja omaisuutensa uhalla rajattoman intohimonsa valtaan.
Herttuatar Blanche, joka oli luonnoltansa lempeämpi ja
oikeudentuntoisempi, olisi kentiesi voittanut tunteensa, jotka muinen
olivat viattomat, vaan nyt rikolliset, ja jotka hänen puolisonsa
ymmärtämättömyys ja hänen orpanansa palaus olivat jälleen herättäneet,
joll'eivät hänen tunteitansa olisi kiihoittanut erään toisen naisen
hyökkäykset sitä miestä vastaan, joka oli ollut koko hänen nuoruutensa
ajatusten ihana esine. Tämän tähden tuo nuori vaimo kävi onnettoman
kuilun rannalle, puoleksi rakkauden, puoleksi vihan vaikutuksesta.
Herra de Chalys, jouduttuansa näin arkatuntoisen riidan esineeksi,
katui usein että oli antautunut tuollaiseen tilaan kahden tulen väliin,
joka totta puhuen saattoi hänet sangen suureen pulaan. Hänen sydämensä,
joka oli kokonaan liian levollinen omasta kohtuullisuudestansa,
viivytti päätöstänsä näitten kahden taistelijattaren suhteen; kuitenkin
jalomielisyydestä ja hiukan itsekkäisyydestäkin hän taipui enemmän
Blanche'n puoleen, jonka väsymätöin ystävyys häntä liikutti ja jonka
vähemmin myrskyinen luonto näytti hänestä vähemmin uhkaavalta hänen
elämänsä levollisuuden ja riippumattomuuden suhteen.
Nuori herttuatar ei saattanut olla huomaamatta hänen serkkunsa
vierailujen yhä kasvavaa ystävällisyyttä ja monilukuisuutta, vaan hän
ei ollut sen onnellisempi. Samassa suhteessa kuin hän tiesi olevansa
Klotildaa etevämpi, samassa määrässä hänen omantuntonsa nuhteet ja
tuskat herättivät yhä enemmän katkeruutta hänen intohimoissansa ja
enemmän salaisia kyyneleitä hänen taisteluissansa. Hän maltti mielensä
ja koki väliin palata siltä kukoistavalta rinteeltä, jonka lopullista
syvyyttä hän katseli kärpän vastenmielisyydellä; mutta joku Klotildan
loukkaava yritys, joku raivoisa hyökkäys saattoivat hänet jälleen
epätoivoiseksi ja sokeasti unohtamaan itsensä.
Herttuatar oli, kuten on ehkä aavistettukin, yhtä mustasukkainen neiti
de Férias'in suhteen. Käännellen eräänä päivänä äitinsä luona Raoul'in
albumin lehtiä, hän oli siinä nähnyt kolme piirustusta, jotka olivat
häntä tavattomasti hämmästyttäneet, sekä kuvat itsessänsä, että etenkin
selitykset, mitkä kreivi niille oli kirjoittanut. Ensimmäinen näistä
piirustuksista kuvasi erään liekokasvien peittämän kallion juurella
olevaa, paksujen lehvien varjoamaa, harvinaisen kaunista pientä tyttöä,
joka oli asettunut päättäväiseen, ruhtinattarelliseen asemaan, pitäen
kädessä erästä keppiä niinkuin taikasauvaa. Tämän piirustuksen alla oli
seuraava kirjoitus: "Lähellä ------:n rannikkoa (Normandiassa), 10 p.
elokuuta 184... Neiti Sibylla." Seuraavalla sivulla oli saman lapsen
kuva, jonka kasvojen piirteet ilmaisivat vaan suurempaa kehkeytymistä.
Alle oli kirjoitettu: "Neiti Sibylla viittä vuotta myöhemmin."
-- Vihdoin vielä kolmaskin kuva, joka oli valmistettu erittäin
huolellisesti, ja jonka allekirjoitus oli seuraava: "Neiti Sibylla
kahdeksantoista vuotiaana... luullakseni", antoi erittäin tarkan kuvan
nuoresta tytöstä, jonka otsa, katse ja koko kasvot, mitkä taiteilija
oli aavistuksensa mukaan kuvannut eri kehkeymistiloissa, muodostivat
melkein täydellisen kuvan neiti de Férias'ista. Tämä nimi tuli mykäksi
hämmästyneen herttuattaren huulille; mutta pikainen ajatuksen ponnistus
esti häntä sitä lausumasta ja kääntyen serkkunsa puoleen hän sanoi:
-- Kuka tämä oikeastansa on?
-- En tiedä, Raoul vastasi; eräs lapsi, jota muinoin katselin parin
minuutin ajan, ja joka, jos hän enää on elossa, on varmaankin
jumalallinen olento. Sitten hän kertoi serkullensa, kuinka hän oli
tavannut Sibyllan Haltiakallion luona, sekä mainitsi heidän lyhyen
keskustelunsa pienimmätki kohdat.
-- Pienen kauppalan ja sen läheisen linnan nimi on mennyt mielestäni,
hän lisäsi, tai kenties en ole sitä kuullutkaan, sillä minä poikkesin
vain ohimennen niille seuduille; mutta monta monituista kertaa on
mieleni tehnyt sinne jälleen mennä... mutta sitten jokapäiväisen
elämän toimet... asian hullumaisuus... ja pelko tulla toivoissani
petetyksi ovat minua siitä pidättäneet... On omituista, että kaikista
matkamuistelmistani, joita minulla onkin paljon, tämä on elävimpänä ja
suloisimpana mieleeni painunut... Tässä lapsessa oli varmaan jotakin
tavatonta, jotakin ylenluonnollista!
Hän alkoi puhua yhä laveammin ja yhä innokkaammin tästä aineesta eikä
lakannut, ennenkuin hän näki Blanche'n otsan peittyvän synkkään varjoon.
On ymmärrettävää, millä ylenpalttisella varovaisuudella ja viekkaudella
nuori herttuatar koki tästä päivästä lähtien poistaa neiti de Férias'ia
innostuneen serkkunsa näkyvistä. Hän ei kutsunut Raoul'ia luoksensa
paitsi silloin, kun hän oli melkein ihan varma siitä, ett'ei Sibylla
sinne tullut, ja hän tapasi häntä mieluummin rouva Guy-Ferrand'in
luona, jonka kanssa rouva de Vergnes ei seurustellut. -- Klotilda
puolestansa, vaikk'ei hän tiennyt siitä salaisuudesta, minkä sattumus
oli ilmaissut hänen ystävättärellensä Blanche'lle, koitti yhtä suurella
huolella estää heitä toisiansa tapaamasta, sillä Sibyllan sulous ja
lumoova kauneus antoivat hänelle riittävästi syytä pelkäämään uusia
vaaroja. Kun herra de Chalys ei käynyt ulkopuolella omaa työhuonettansa
ja kumppaliensa seuraa muualla kuin de Sauves'in perheessä ja nuoren
paroonittaren luona, niin näytti siis todennäköiseltä, ett'ei Sibyllan
eikä hänen maalarinsa ollut suotu milloinkaan tavata toisiansa tässä
maailmassa, kun aivan arvaamaton seikka mursi sen taikavoiman, mikä
heitä erotti.