De Vergnes'in talo.
Klotildan avioliiton ja sen edellisten tapausten johdosta jäi de
Beaumesnil'in ja de Férias'in perheitten välille jonkinlainen kylmyys
ja välinpitämättömyys, josta Sibyllakaan ei voinut itseänsä pidättää.
Hän oli samalla kertaa liiaksi rehellinen ja liiaksi kokematoin
voidakseen oikein huomata neiti Desrozais'in juonia, jonka hän luuli
todella rakastavan Rolandia; vielä vähemmän oli hänellä sellaisia
kateellisia tunteita, joiden mukaan rouva de Beaumesnil ja nuori
paroonitar tahtoivat selittää syitä hänen ystävyytensä kylmenemiseen;
vaan häntä hämmästytti suuresti se ääretön pikaisuus; millä herra de
Val-Chesnay oli vallannut Klotildan sydämessä sen lämpimän paikan, joka
vähää ennen oli ollut Persiassa olevan Raoul'in oma. Parooni ei hänestä
näyttänyt niin hurmaavalta, että hän olisi voinut saada sellaista
mullistusta aikaan. Hän luuli siinä huomaavansa suurta kevytmielisyyttä
ja horjuvaisuutta, jotka hänen silmissänsä suuressa määrin alensivat
hänen ystävättärensä arvoa.
Sibyllan isovanhemmat tuomitsivat luonnollisesti Klodildan käytöstä
suuremmalla varmuudella ja myöskin suuremmalla ankaruudella; mutta
paljon ankarammin he tuomitsivat itseänsä, sillä he eivät saattaneet
antaa itsellensä anteeksi sitä viatonta itsekkäisyyttä, joka oli
kokonaan sulkenut heidän silmänsä huomaamasta nuoren paroonin
arvottomuutta. Sittenkuin he kerran olivat pelastuneet antamasta
Sibyllaa niin sopimattomaan avioliittoon, he hylkäsivät kokonaan
ajatuksen naittaa hänet maaseudulla, ainakin sillä seudulla, missä he
itse asuivat, sillä he eivät tahtoneet näin tärkeässä asiassa antaa
ensinkään sijaa yksityisille eduillensa. Päätettiin siis ehdottomasti,
että Sibyllan piti lähteä Pariisiin. He ilmoittivat tämän uutisen
kreivi de Vergnes'ille, joka vastasi, että se oli sangen iloista,
etenkin kun oikea armeija rakastelijoita piiritti kitara kädessä yöt ja
päivät hänen taloansa, niin että poliisi alkoi siitä huolestua. Mutta
Sibyllan terveys alkoi käydä huonommaksi. Herra ja rouva de Férias
saivat tästä suureksi iloksensa aihetta pitää häntä vielä vuoden ajan
luonansa. He kirjoittivat tästä varovaisesti hra de Vergnes'ille, joka
vastasi, että neiti de Férias'in luonnollisesti tuli terveytensä tähden
viipyä vielä vuoden ajan maalla, ja että, mitä armastelijoihin tuli,
vuoden odotus pehmittäisi heidät vaan vielä hellätuntoisemmaksi.
Markiisi ja markiisitar olivat luultavasti toivoneet Jumalan armosta
jo kuolevansa ennen tämän vuoden loppua. Mutta he eivät saavuttaneet
sitä onnea. Eräänä pilvisenä aamuna seuraavana syksynä he saattoivat
Sibyllaa rautatien asemalle ja sanoivat hänelle jäähyväiset.
Vihaten kaikenlaisia ylellisiä tunteen-osotuksia he kestivät tämän
hetken levollisesti ja tyynesti, vaikka heidän kasvojensa piirteet
osottivatkin ääretöntä surua. Mutta kun vanhukset sanaakaan vaihtamatta
olivat palanneet kotiin ja astuivat autioon linnaansa, niin he
eivät enää voineet itseänsä pidättää: he sulkeutuivat nopeasti
pojantyttärensä tyhjään huoneesen, heittäytyivät toistensa syliin ja
itkivät katkerasti.
Sibyllaa oli ollut saattamassa toinenkin, yhtä epätoivoinen ystävä: se
oli Jacques Féray, jolle nuori tyttö edellisenä päivänä oli lausunut
muutaman jäähyväissanan. Hän ei luullut miesparan ymmärtävän häntä ja
hän tuli suuresti liikutetuksi, kun hän suureksi hämmästykseksensä näki
hänet seuraavana päivänä asemalla. Vähän ajan kuluttua, kun Sibylla
oli mennyt miss O'Neil'in kanssa vaunuun, hän näki hänen nojaavan
ristikkoaitaa vastaan, joka oli rautatien ja tavallisen tien välillä.
Silloin kun juna lähti liikkeelle, onnetoin lähti pitkin maantietä
häntä seuraamaan. Hän ei lakannut tästä oudosta taistelusta, ennenkuin
hän väsyneenä lankesi maahan. Tällä paikalla hän odotti useampia
päiviä sen vaunun palaamista, joka oli vienyt Sibyllan, eläen Jumala
tiesi mistä; mutta se kummallinen ajatus, joka oli herännyt hänen
aivoissansa, ei jättänyt häntä erittäin äkkiä. Hän oli sattumalta
pysähtynyt muutaman askelen päähän erään ratavahdin mökistä; kun hän
näki tämän ratavahdin tulevan ulos mökistänsä ja ojentavan kättänsä
säännöllisesti jokaiselle ohikulkevalle junalle, niin Jacques Féray
luuli hänenkin tarvitsevan tehdä samoin. Hän luuli nähtävästi, että
kaikilla tien varrella olijoilla oli sellainen velvollisuus. Mutta se
tuntui hänestä muutaman päivän sitä koiteltuansa, niin raskaalta, että
hän lähti karkuun ja oli onnellinen päästyänsä koppiinsa meren rannalle
kauaksi maailmasta ja sen oikullisista laeista.
Kreivi de Vergnes oli rue Saint-Lazare'n pysäkillä ottamassa Sibyllaa
vastaan ja vei hänet heti Chaussée-d'Antin'in varrella olevaan
asuntoonsa, missä kreivinna levotoinna odotti tyttärentytärtänsä
kolmen koiran seurassa, jotka pumpulilla vuoratun koppansa pohjalta
tervehtivät neiti de Férias'ia vihaisesti muristen. Hänet vietiin
sitten sangen sievään huoneesen, missä kreivi oli sytyttänyt kaikki
kynttilät juhlan ja tervetuliaisten merkiksi. Hän nukkui sinne heti
huolimatta mieltänsä häiritsevistä ajatuksista ja kadulta kuuluvasta
oudosta melusta, sillä hänen iällänsä uni on vielä jumala.
Kun hän seuraavana päivänä oli noussut ylös, niin herra de Vergnes
vei hänet katsomaan pihalle kahta puhdasrotuista hevosta, jotka
hän oli määrännyt Sibyllalle ja jotka olivat kuin kaksi gasellia.
Hän pyysi heti saada koettaa niistä toista ja seurata iso-isäänsä
kävelylle, jonka hän tavallisesti teki ennen aamiaista. Kreivi, joka
oli vielä kohtelias kavaljeeri, katsoi hupaiseksi näyttää Sibyllalle
Boulogne-metsää ja näyttää itseänsäkin tämän sievän tytön seurassa.
Kuitenkin eräs tapaus, joka muuten näytti sangen vähäpätöiseltä,
saattoi tumman varjon hänen otsallensa. He kohtasivat eräällä metsän
käytävällä sangen kaunisvartaloisen naisen, joka itse ajoi erästä
englantilaista jahtivaunua, jollaisia vetämään valjastetaan hevosia,
joita tahdotaan koetella. Pari kolme komeaan aamupukuun puettua
nuorta herraa polttelivat tupakkaa hänen takanansa vaunussa. Nainen
tervehti hiukan hymyillen kreiviä, kun tämä ajoi hänen ohitsensa;
sitten katseli hän Sibyllaa, ja hymyili uudestaan herra de Vergnes'ille
muka hämmästyksestä suurin silmin. Herra de Vergnes, jota nähtävästi
huoletti se hypähdys, minkä hänen hevosensa samalla hetkellä teki, ei
tervehtinyt.
-- Miks'ette tervehdi tuota naista, joka teitä tervehtii? Sibylla kysyi.
-- Onko hän tervehtinyt minua? kreivi sanoi. Luuletko niin?... Mutta
en minä häntä tunne... Ja sitäpaitse nyt ollaan Pariisissa, lapseni...
Täällä kohtaa, niinkuin äsken, joukon ihmisiä... jotka tuntevat
sinut... jotka tuntee... mutta todella ei heitä kuitenkaan tunne... Oi
kuinka on suloinen aamu, lemmikkini!
Herra de Vergnes antautui noin kolmen kuukauden ajaksi
Sibyllan palvelukseen oikein nuorukaisen innolla ja kavaljeerin
kohteliaisuudella, jotka olivat hänelle omituisia. Hän vei hänet
museoihin, palatseihin, historiallisille paikoille ja kaikkiin
teaattereihin; mutta sitten eräänä päivänä valitti hän hiukan väsymystä
ja jätti opasvirkansa siksi päiväksi miss O'Neil'ille eikä siihen sen
koommin enää ruvennutkaan. Hänen innostuksensa oli lopussa ja hän
alkoi jälleen viettää entistä elämätänsä. Sibylla sai nähdä häntä
ainoastaan aterioilla, mutta silloin olikin hän suloinen ja imarteli
tyttärentytärtänsä; hän toi hänelle pussittain konvehtia, leivoksia
ja marionettinukkeja. Hän jutteli pilaa miss O'Neil'in kanssa. Hän
oli asettunut hänen suhteensa leikilliselle kannalle, joka ilmaantui
erilaisena kunakin päivänä, mutta joka kuitenkin perusteeltaan pysyi
aina samallaisena: hän oli olevinansa rakastunut Irlannitar parkaan ja
oli varsin epätoivoissansa hänen kylmyytensä tähden.
-- Miss O'Neil, hän hänelle sanoi, minä rukoilen teitä, älkää minua
katselko! Te estätte minua syömästä, eikä se ole hyvä... Jos te
ryöstätte minulta minun ideaalini, minun jumalallisen ideaalini, niin
jättäkää minulle kumminkin minun aineellinen iloni!
Väliin taas katseli hän häntä uneksivin silmin ja huudahti yht'äkkiä.
-- Miss O'Neil... asumatoin saari keskellä Tyyntä merta, palmu keskellä
tätä saarta, te tämän palmun suojassa ja minä teidän jaloissanne...
Ihana unelma!
Tämä ilveileminen oli hänelle edullinen. Kun hän joskus tahtoi lähteä
tavallista varemmin seurakumppaliensa luo tai muuanne, niin hän sanoi:
-- Miss O'Neil, minä en saata kauvemmin tätä kestää, lausukaa yksi
toivon sana tai minä lähden.
Ja hän lähti. Hän ei milloinkaan viettänyt iltaa hänen luonansa,
luultavasti pysyäksensä uskollisena sille määritykselle, minkä hän itse
antoi Pariisille, että se on eräs ranskalainen kaupunki, missä joskus
vietetään iltaa muitten rouvien seurassa, vaan ei milloinkaan oman.
Kreivi de Vergnes'in yksityiset poissakäynnit eivät näyttäneet
ensinkään tekevän kreivinnan elämää sitä tyhjemmäksi, sillä hänellä oli
aina niin paljon työtä.
-- Minä en todella tiedä, hän sanoi joka aamu, kuinka saan tehdyksi
kaikki, mitä minulla on tänään tehtävää!
Hän heräsi noin kello kahdeksan aikaan, joi vuoteellansa suklaatinsa,
söi muutamia voileipiä koirainsa kanssa ja nukahti sitten vielä kello
kymmeneen. Sitten nousi hän ylös ja alkoi pukeutua, mikä väliin
päättyi kello kaksitoista. Silloin söi hän toisen aamiaisensa,
joka oli runsas ja kesti kauvan. Sitten pistäytyi hän pikimältään
kaupungilla, kävi parissa kolmessa kangasmakasiinissa, antoi purkaa
pari kolme tuhatta kyynärää kangaspakkoja eikä ostanut mitään. Hän
palasi kotiin, muutti pukua ja lähti puistoon, Täältä palatessansa
poikkesi hän säännöllisesti erään piirakanleipojan luo, söi muutamia
rasvaisia pieniä makarooni- ja maksapiirakoita, nielasi hiukan jäätelöä
ja lähetti näitten kaikkien turvaajaksi lasin Espanjan viiniä, ja
alkoi käydä tervehdyksillänsä, joiden kestäessä hän pureskeli noin
puolen naulaa konvehtia. Kello seitsemän ajoissa hän söi päivällistä
niin hyvin kuin jaksoi. Pukeuduttuansa kolmanteen pukuun lähteäksensä
iltavierailuillensa, hän valitteli yleensä pientä purua vatsassansa,
joka laitos hänellä aina oli ollut huono, niinkuin hän sanoi. Hän
koki sitä lieventää illan kuluessa juomalla muutaman kupin teetä ja
syömällä muutamia sokurileivoksen viipaleita; mutta se oli turhaa.
Hänen vatsansa oli yhä vaan levoton huolimatta niin terveellisestä
ravinnosta. Hän tunsi siinä kaikenlaisia kummallisia väänteitä ja
töin tuskin saattoi hän maistaa sitä juomaa, mikä oli valmiina hänen
huoneessansa, kun hän palasi kotiin. Tämä oli kauheata; tämä kokonaan
turmeli hänen elämänsä. Sibylla, jolle hänen isoäitinsä oli uskonut
epätoivonsa, ihmetteli suuresti, minkä Jumalan ihmeen kautta tämä
heikko Pariisitar oli saattanut elää viisikymmentä vuotta noudattaen
sellaista ruokajärjestystä, joka olisi tappanut ihmissyöjänkin
kahdeksassa päivässä.
Rouva de Vergnes katsoi tietysti velvollisuudeksensa viedä
tyttärentyttärensäkin tuollaisiin, toimeliaihin toimettomuuden
seuroihin, joissa hän itse kävi joka päivä kevytmielisenä kuin orava.
Hän vei hänet järjestänsä kaikkien ystävättäriensä luo, joitten luku
oli niin suuri, että tarvittiin useampia kuukausia niitten kaikkien
luona käymiseen. Eräs mitä likeisimmistä tuttavista oli jo maannut
kuusi viikkoa kuolleena, kun kreivinna ja Sibylla tulivat häntä,
tervehtimään.
-- Mitä! kreivinna sanoi portinvartijalle, joka oli tullut hänen
vaunujensa luo ilmoittamaan tätä surullista uutista, kuollut! Mitä
sanotte?
-- Niin, kreivinna, puhelias portinvartija sanoi, hän on kuollut jo
kuusi viikkoa sitten; hän on jo haudattukin.
-- Ah ystäväni, älkää puhuko tästä enempää, kreivinna sanoi. Se on
kauheata!... Eihän tällaista ole kuultu eikä nähty!... Sellainen
on elämä, lapseni!... No niin, Jean hyvä, piirakan leipojalle, rue
Castiglione'n kulmaan, tiedäthän?
Sibylla seurasi isoäitiänsä myöskin hänen iltavierailuillansa,
jolloin hän kävi pikimältään kolmessa neljässä perheessä, niissä
sen lujempaa ystävyyttä solmimatta. Omituisin seikka, mikä neiti
Férias'ia kummastutti näillä vierailuilla, oli se, että silloin
harvoin tapasi miehiä. Muutama alakuloinen vanhus tai parratoin
nuorukainen oli ainoa, mikä yleensä edusti vahvempaa sukupuolta.
Olisi saattanut luulla, että jokin turmiollinen sota oli julmasti
vähentänyt miespuolista väestöä. Juhlallisissa ja välttämättömissäkin
tilaisuuksissa, niinkuin esimerkiksi joillakin päivällisillä, kutsutut
herrat ja talon-isännätkin odottivat selvästi kärsimättöminä, että
naisten ilta loppuisi, jotta he saisivat aloittaa omansa. Sibyllan
mielestä tämä kummankin sukupuolen erillään oleminen tuotti sivistyneen
seuraelämän tavoissa sen epäkohdan, että naisten keskustelu senkautta
sai useimmitten haaremissa tavallisen juorupuheitten muodon. Hän ei
saattanut tietää, että se päinvastoin tuotti sen edun, että miesten
keskustelu sen kautta muistutti paljon kasarmia.
Jos kohta tämä ensi silmäys Pariisin elämään ei täydellisesti
vastannutkaan Sibyllan toiveita, niin ei tämä erehdys jäänyt
palkitsemattakaan. Ulkopuolella tuota mautonta elämän sekamelskaa,
muutamissa harvinaisissa perheissä, aamuretkillänsä, joita hän teki
miss O'Neil'in kanssa, museoissa, teaattereissa ja kaduillakin hän
sai nauttia sitä eloisaa huvia, mitä liike, alin-omainen näytelmä ja
neron kaikkialle levinnyt sähkövirta antaa toimeliaalle ja onnellisesti
kehkeytyneelle hengelle. Hän hengitti ihastuneena sitä henkistä ilmaa,
mikä Pariisissa vallitsee ja mikä on sen yksin-omainen ja verraton etu.
Muinaiset purjehtijat, jotka nousivat maalle Kypron saareen tunsivat,
siellä suitsutuksen ja hekuman tuoksua, joka tunkeutui heidän suoniinsa
ja muistutti heille paikan mahtavaa jumalatarta. Pariisissakin
tuntuu henkäilevän samanlaista hurmaavaa ilmaa, joka todistaa sen
jumaloimista, sen ainoata, mutta palavaa ja tunnokasta jumaloimista,
nimittäin neron jumaloimista, jonka pyhäksi kaupungiksi Pariisia
todella voipi kutsua.
Muutamia kuukausia elettyänsä de Vergnes'in perheessä, Sibylla koetti
eräässä kirjeessä, jonka hän kirjoitti markiisi de Férias'ille,
kuvailla näillä sanoilla niitä eri tunteita, jotka hänessä vallitsivat:
-- "Minä häälyn lakkaamatta äärettömän hauskuuden ja äärettömän
ikävyyden välillä. Pariisi näyttää minusta olevan paikka, joka tarjoo
suurimmassa määrässä tukea järjelle, mutta vähimmässä sielulle. Minun
järkeni on täällä iloinen ja minun sieluni surullinen. On mahdotonta
selvemmin tuntea, kuin minä täällä tunnen, ett'eivät järki ja sen
ylevimmätkään ilot saata tyydyttää ihmistä. Jos itse saan määrätä
tulevaisuuteni, niin en milloinkaan oleskele Pariisissa muuten
kuin muuttolintujen tavoin. Tämä meluava elämä, tämä lakkaamatoin
huvitteleminen, nuo aina liikkeellä olevat, aina iloiset ja aina hullut
ihmiset vaivaavat korviani kuin kulkusten helinä ja huumaavat minut.
Minä etsin poloista itseäni enkä häntä löydä. Kun ensin tulin tänne,
luulin joutuneeni johonkin karnevaaliin, jonka loppua yhä odotin, mutta
turhaan, sillä sillä ei olekaan loppua, vaan se on päinvastoin kaiken
elämän pohjana. Kaikki ihmiset täällä tulevat ja menevät, hyppäävät ja
hääräävät, laskevat leikkiä ja kuolevat yht'äkkiä. Kuolema Pariisissa
minua etenkin kummastuttaa; se ei näytä minusta luonnolliselta. Kaikki
ympärilläsi on niin teeskenneltyä, että tätä tapausta katsotaan
melkein kuin onnettomuuden kohtausta jossakin juhlassa. Tämä on ainoa
luonnollinen elämän laki, jota ihmiset eivät voi unhottaa, sentähden
että sitä on mahdoton välttää. Mitään muuta minun mielestäni täällä
ei tunneta. Sivuseikat, komeus, loisto ja koru-ompelut ovat kaikki
kaikessa. Täällä saa nähdä sokurileivoksia, vaan ei leipää... Oi Herra,
anna minulle minun jokapäiväinen leipäni!... ja anna minulle joku,
joka sitä söisi minun kanssani, hiljalleen, pala palalta, minun vanhan
kotilieteni ääressä ihan rakkaan isoisäni nojatuolin vieressä!"
Sibylla uskoi täten herra de Férias'ille vaan pienen osan ikävästänsä:
ne vajavaisuudet, mitä hän luuli pariisilaisissa huomaavansa,
ilmautuivat joka päivä sellaisissa esimerkeissä, jotka koskivat niin
kipeästi hänen sydämeensä, ett'ei hän niistä rohjennut puhuakaan.
Nuo kummalliset perhe-olot, joita hän sai joka päivä katsella
de Vergnes'in huoneessa, olivat hänen mielestänsä surullisena
vastakohtana de Férias'in suloiselle, melkeinpä pyhälle ystävyydelle.
Oli silminnähtävää, että hra ja rouva de Vergnes, joll'ei ota lukuun
aamiaista ja päivällistä, elivät yhtä vieraina toisillensa, kuin jos
valtameri olisi heitä erottanut. Heillä ei ollut ainoatakaan yhteistä
iloa tai surua, yhteistä muistoa tai toivoa. Ruoalla ollessansa he
vaihtoivat ohimennen muutaman välttämättömän sanan ja riensivät sitten
kumpikin omiin huvituksiinsa.
Etsiessänsä syytä asiain tällaiseen tilaan, jonka hän alussa oli
luullut valitsevan ainoastaan de Vergnes'in perheessä, hän tuli
siihen päätökseen, että syy oli hänen isoäitinsä, jonka tavatonta
tuhlaamista ja ääretöntä turhamaisuutta hän ei saattanut olla
huomaamatta. Päinvastoin hän luuli, että kreivi, joka loistavilla
ominaisuuksillansa oli voittanut hänet puolellensa, oli lopuksi väsynyt
vaimonsa auttamattomaan lapsemaisuuteen ja päättänyt elää hänestä
erillänsä. Kun hänessä kerran oli herännyt tällainen ajatus, niin
hän antautui, niinkuin usein tapahtuu, yhä enemmän sen valtaan eikä
ensinkään ihmetellyt sitä röyhkeätä puhuttelutapaa, jota kreivi de
Vergnes, niin kohtelias ja miellyttävä kuin hän olikin muun maailman
silmissä, joskus käytti kreivinnan kanssa, ikäänkuin häntä olisi
harmittanut hänen väärin käsitetty sydämensä ja sulotoin elämänsä.
Sibylla, jossa hänen iso-isänsä luuloteltu kärsiminen oli herättänyt
sääliä, luuli tarvitsevansa olla hänelle sitä ystävällisempi ja
kohteliaampi. Eräänä aamuna, kun hän tällaisessa aikomuksessa astui
kreivin erityiseen huoneesen, hän hämmästyi suuresti, kun hän näki
kääntyvän häneen päin erään ällistyneen miehen, jota hänen oli alussa
vaikea tuntea: se oli vanhus, jonka kurttuisilla kasvoilla ja paljaalla
päällä virtaili pomaadaa. Tässä kiiltävässä päässä oli kahdet kasvot,
niinkuin Januksella: toisella puolella oli mitä kauniimmat mustat
kulmakarvat ja hiukan harmahtava poskiparta, sen sijaan että toisella
puolella kulmakarvat ja poskiparta vivahtivat ihan lumivalkeaan. Kun
Sibyllan täytyi tunnustaa hirviö iso-isäksensä, niin hän huudahti
hiljaa, kääntyi ja riensi kiireesti pois. Hänen mieleensä juohtui heti
se huoli, mitä markiisi de Férias piti itsestänsä, ja kuinka hän, sen
sijaan että hän olisi vaatteihin pukenut vanhuuttansa, päinvastoin
koristi sitä panemalla valkoista puuteria valkoisille hiuksillensa. --
Samoin hän muisti sitä sopimatointa tapaa, jolla kreivi de Vergnes,
kreivinnan menetyksen johdosta, soimasi niitä vaimoja, jotka eivät
ensinkään ymmärtäneet vanhentua ja jotka vielä kokivat ihastuttaa
silmää puolen vuosisadan vanhalla kauneudellansa. Hänessä heräsi
kysymys, oliko tämä saarna, joka kyllä itsessänsä oli mainio täydelleen
paikallansa kreivin suussa. Nämä mietelmät ja se tapaus, joka ne oli
herättänyt, vajottivat Sibyllan uudestaan tietämättömyyteen, joka ei
kuitenkaan jäänyt pitkäksi aikaa selviämättä.
Juuri tämän onnettoman päivän iltana, jona neiti de Férias oli hänet
yllättänyt ihan hänen sisimmässä työhuoneessansa, tämä vanha gentlemani
tuli eräässä nurkkakohtauksessa, joka ei kuulu meidän aineesemme,
niin arveluttavasti pettyneeksi, ett'ei hänen koko iloinen luontonsa
saattanut sitä sulattaa. Hän sai yöllä hiukan luuvaloa, joka esti hänet
viikkokauteen käymästä ulkona. Sibylla hämmästyi suuresti huomatessansa
isoäitinsä kokonaan keskeyttävän entiset rakkaat tapansa ja antautuvan
miehensä hoitamiseen innolla, joka ansaitsee sitä suurempaa kiitosta,
sentähden että sitä huonosti palkittiin. Herra de Vergnes ei juuri
mielellänsä ollut sairaana, ja kun väliin niin sattui, niin hän ei
tahtonut keneltäkään talossaan olevalta salata, mihin määrään se häntä
harmitti. -- Hän ponnisti kuitenkin viimeisiäkin voimiansa ollaksensa
tässäkin tilassa kohtelias tyttärentyttärellensä; mutta hänen vaimonsa,
vaikka hän oli niin viatoin kuin mahdollista hänen tuskiensa suhteen,
sai kuitenkin niellä niitten hedelmät. Hän kärsi muuten kiitettävällä
tyytyväisyydellä sitä kylmää ja tylyä kohtelua, jolla kreivi useimmiten
maksoi hänen huolensa. Mutta eräänä päivänä hänen kärsivällisyytensä
loppui. Herra de Vergnes oli heittäytynyt erääsen nojatuoliin ja puheli
Sibyllan kanssa silloin maineessa olevan näytelmäkappaleen eduista.
Rouva de Vergnes kävi edestakaisin huoneessa, milloin valmistaen erästä
lääkejuomaa, milloin sulkien verhoja, milloin vetäen kiinni jotakin
ovea.
-- Pahus vieköön! herra de Vergnes huudahti, oletko kukatiesi päättänyt
liikkua edestakaisin kuin varjo? Ei mikään ole sen ilkeämpää, kuin tuo
alinomainen häärääminen, juuri silloin kun puhutaan. Käy istumaan!
Rouva istuutui tottelevaisesti. Keskustelu alkoi; hänkin tahtoi siihen
nöyrimmästi lausua jonkun sanan. Herra de Vergnes kohotti olkapäitään
ja sanoi:
-- Älä viitsi puhua, kun sinulla ei kerran ole mitään sanottavaa! Kun
päässä on ainoastaan kaksi ajatusta, niin pitää olla vaiti!
-- Ystäväni, kreivinna sanoi, sinä olet kovin epäkohtelias! -- Ja hän
peitti silmänsä nenäliinallansa.
-- Hyvä, verrattoman hyvä! kreivi sanoi, oikea näytelmä! Näytelmä
sairashuoneessa... Paikka on hyvin valittu... nerokkaasti valittu! Oh
Jumalani, kyllä minä tiedän, mikä sinua vaivaa... Minä tiedän mikä on
syynä sinun ilottomuuteesi... Siinä nyt olet viettänyt kolme neljä
iltaa kotona, ja sitä ei sinun voimasi kestä! No hyvä, lähde, mene,
mene lörpöttelemään ystäviesi luo, ajamaan hevosesi näännyksiin,
näyttelemään hameitasi! Se on ainoa huvi, mitä sinä saatat nauttia
tässä maailmassa... Minä en tahdo sinua enää pidättää!
Tämä hävytön solvaus herätti kreivinnan hänen tarmottomuudestansa;
hän alkoi puhua äänellä, jonka intohimo ja totuus saattaa synnyttää
vähimminkin kaunopuheliaan naisen huulille.
-- Oi, hän sanoi, tämä on liian kohtuutonta... tämä on hävytöntä!...
Minä en näyttele mitään näytelmää... vaan minä tahdon sinulle
vastata... Sinä et ryöstä minulta tuon lapsen kunnioitusta, ilman että
minä koetan sitä saavuttaa takaisin! Hänelle onkin hyväksi varotukseksi
se, mitä täällä tapahtuu, ja hänen pitää myöskin ymmärtämän syyt
siihen! Minäkin olin lapsi silloin, kun sinä minut nait, ja jos vielä
olen sama kuin silloinkin, joll'ei minulla ole, niin kuin sanot, muuta
kuin kaksi ajatusta päässäni, jos minä olen saanut neljänäkymmenenä
vuotena hävetä ymmärtämättömyyttäni sinun ja maailman silmissä... niin
kenen on syy? Jos todella olisin sinulle ollut se, mikä minun pitäisi,
sinun vaimosi, sinun ystäväsi, enkä ainoastaan yhtenä päivänä sinun
lemmikkisi, niin olisiko näin käynyt?... Enkö ole kyllin rakastanut
sinua ansaitakseni sinun opetustasi ja neuvojasi, jos olisit niitä
minulle tarjonnut? Ah, minä olisin polvillani niitä kuunnellut!
Ainoastaan tätä minä halusin, ainoastaan tätä minä uneksin... että
olisin saanut olla sinun läheisyydessäsi, nähdä sinua, kuulla sinua
ja nousta yhtä korkealle sivistyksen asteella kuin sinäkin! Jokainen
nuori tyttö, joka menee naimisiin, ja jolla on rehellinen sydän,
on valmis, niinkuin minäkin olin, antautumaan puolisonsa nöyräksi,
onnelliseksi, innokkaaksi oppilaaksi... Nainen oppii kaikki siltä, jota
hän rakastaa, ja oppii yksin-omaisesti häneltä... Te ne olette, jotka
nostatte meidät mitättömyydestämme tai jätätte meidät siihen!... Sinä
olet minut jättänyt. Sinä et ole tahtonut uhrata ainoatakaan iloasi,
ainoatakaan tottumustasi, ainoataan iltaasi tehdäksesi tuosta lapsesta,
joka sinua jumaloitsi, puolison, joka sinua ymmärtäisi! Ja sittenkin
sinä moitit minun mitättömyyttäni, joka on oma ansiosi!... Ja sittenkin
sinä, oi Jumalani, moitit minun turhuuttani, minun hulluuttani ja
elämäni tuhlaamista!... Mutta kumpi meistä on ensiksi hyljännyt
kotilieden, jonka juurella ennen kaikkea maailman onnea olisin tahtonut
sitoa itseni sinun jalkoihisi?... Näinkin monen vuoden kuluttua, minä
riennän, minä sidon itseni tämän lieden ääreen, niinpian kuin sinä
vaan siellä olet... Ja näin sinä minua kohtelet!... Oi, joll'en olisi
heittäytynyt tällaiseen tylsään ja turhamaiseen elämään, niin olisin
suruuni kuollut... tai menehtynyt, niinkuin moni muukin! Mutta älä sitä
valita, sillä vaikka olenkin pysynyt lapsena ja tyhmänä vaimona, niin
olen kumminkin kunniallinen vaimo... Ja jos elämäni onkin kurja, jos
pääni tyhjä, jos sydämeni murtunut... niin onhan sinun kunniasi toki
vielä ehjä, sinun nimesi tahraton!
Kun hän oli lausunut nämät sanat, niin vaimo paran ääni tukahtui
kyynelvirtaan; hän nousi ja lähti huoneesta.
Kreivi de Vergnes, vaikka olikin suuressa määrässä itsekäs ja
kevytmielinen, ei kuitenkaan ollut tyhmä eikä ilkeä mies; hän oli
tuskin koettanut alussa ehkäistä muutamilla vastenmielisyyden
huudahduksilla vaimonsa kiivaita syytöksiä; sitten hän oli
hämmästyneenä ja ikäänkuin huumaantuneena tuon leppyisän olennon
odottamattomasta ja tuimasta puolustuksesta, kuunnellut häntä
jonkinlaisella hajamielisellä kunnioituksella. Kun hän näki vaimonsa
menevän pois, hän sanoi Sibyllalle vakavalla äänellä, joka ei ollut
hänelle tavallinen.
-- Mene, lapseni, katsomaan voiko isoäitisi pahoin.
Sibylla riensi pois. Tapaus, jonka hän juuri oli nähnyt, saattoi
tietysti rouva de Vergnes'in osaksi sen erityisen myötätuntoisuuden,
jota hän oli erhetyksestä hetkisen osottanut iso-isällensä. Hän löysi
kreivinnan polviltaan Jumalan kuvan edessä. Tuhlaamalla tuhlaten
hänelle lohdutustansa, hän ilmoitti hänelle, hiukan liioitellenkin,
että kreivi oli heltynein mielin lähettänyt hänet hänen luoksensa.
Hän kuvaili hänelle lyhyesti muutamia suloisia vuosia, jotka jossakin
määrässä korvaisivat hänen onnetonta elämäänsä. Herra de Vergnes'in
oli varmaankin päivä päivältä yhä useammin tuova kotiin tunne hänen
kohtuuttomuudestansa ja myöskin vanhuus sekä levon tarve; rouva de
Vergnes'in tehtävä oli pidättää ja viihdyttää häntä siellä tarjoomalla
hänelle sellaista ystävyyttä, joka voisi tyydyttää hänen sydäntänsä.
Kreivinna antautui tämän lohdutuksen ja näitten toiveitten viehätyksen
valtaan.
-- Lapsi raukkani, hän sanoi Sibyllalle, se on sangen myöhäistä. Minä
tahdon kuitenkin koettaa... Minä tahdon tehdä, mitä sinä määräät...
Minä antauden sinun haltuusi!
Sibylla ryhtyi tavallisella innollansa sen velvollisuuden täyttämiseen,
jonka hänen likeinen suhteensa hänen isoäitiinsä hänelle antoi. Hän
ei tahtonut yht'äkkiä kohottaa rouva de Vergnes'ia hänen ulkonaisesta
turhamaisuudestaan, vaan hän tahtoi sitä ohjata ja hillitä, senkautta
että hän vähitellen sulki hänet ainoastansa paraiten valittujen
perheitten tuttavuuteen. Hänen onnistui saada hänet väliin poikkeamaan
hänen alinomaisista, turhista puuhistansa ja antaa hänen kävelyillensä
arvokkaampi tarkoitusperä. Harvinaisia tapauksia lukuun ottamatta, hän
sai hänet jäämään illoiksi kotiin: hän oli tilannut hänelle muutamia
aikakauskirjoja ja luki niistä hänelle vuoroon miss O'Neil'in kanssa
hänelle sopivia kirjoituksia. Sibyllan mieleen ei ollut kertaakaan
juolahtanut se ajatus, että hänen tulisi yht'äkkiä panna toimeen
tämän kaikkea perustusta vailla olevan hengen kasvatus: hän koetti
ainoastansa saada pystymään hänen vakaantumattomiin ja häälyviin
ajatuksiinsa muutamia sopivia vihjauksia niihin asioihin, joista
Pariisin sivistyneissä piireissä keskusteltiin kunakin päivänä. Hän oli
huomannut, ett'ei hänen isoäitinsä, enemmän kuin muutkaan hänenlaisensa
kevytmieliset ihmiset ensinkään ollut älyä vailla, vaan että häneltä
puuttui ajatusten vakavuutta ja tarkkuutta niitten lausumisessa; hän
selitti hänelle useampain sanojen merkityksen, joita hän oli kuullut
hänen käyttävän päinvastaisissa merkityksissä; sen kautta että hän
puhdisti hänen kieltänsä, hän saattoi hänen ajatuksensa selvemmälle
ja vapaammalle kannalle. Ahkeraan hän myöskin ponnisti voimiansa
saadaksensa hänet sen erotuksen yli, joka on lörpöttelemisen ja
keskustelemisen välillä. Hän oli oikeassa kun hän ajatteli, että rouva
de Vergnes, joll'ei hän muuta voittanutkaan myöhäisillä pyrinnöillänsä,
sai ainakin vanhuutensa yksinäisyydelle arvokasta ja vakavaa lohdutusta.
Sibylla oli koko talven mielessänsä miettinyt lähteäksensä Férias'iin
joksikin ajaksi kesästä; mutta hän päätti uhrata tämän toivonsa, ett'ei
hänen tarvitsisi keskeyttää tyttären rakkaudella aloittamaa työtänsä
ja jättää isoäitiänsä, joka oli alkanut häntä rakastaa liikuttavalla
innolla. Hän meni hänen kanssansa Saint-Germain'iin, jonne kreivi
ja kreivinna tavallisesti menivät kesäksi, muka sinne viettämään
maaelämää. Myönnettävä on, että he siellä näkivät katoltansa ja
läheisistä huviloista toisen osan Pariisia, olematta kuitenkaan liian
kaukana toisestakaan. He saattoivat sieltä, jos heidän liiaksi tuli
ikävä asfaltin hajua, helposti päästä, kuten Anteus muinen, tuon pyhän
maapihan pariin. -- Pariisilaiset, jotka muuten mielellänsä ylistelevät
maaelämän suloisuutta, saattavat yleensä kärsiä sitä sangen vähässä
määrässä ja sillä ehdolla, että he siellä saavat kuulla lintujen laulun
asemasta kaartin musiikkia. Ne, jotka kesäksi pystyttävät telttansa
johonkin Pariisin välittömän läheistön ulkopuolelle, koettavat
turhaan peitellä idyllin väreillä taloudellisia puuhiansa. Maaelämä
tuntuu heistä todella peloittavalta, ei sentähden, niinkuin he itse
suvaitsevat luulla, että Pariisi muka olisi ainoa paikka maailmassa,
missä heidän henkisyydellänsä olisi kylliksi vaikutus-alaa, vaan että
ne, joilla ei mitään ominaisuuksia ole, paraiten siellä saattavat
luulotella itsellänsä niitä olevan, ja että he siellä tulevat paraiten
ilman niittäkin toimeen. Pariisilainen (me emme tietysti tässä puhukaan
pariisittarista!) kuvailee tyytyväisenä mielessänsä, että hänen
hallussansa on koko se nerollisuus, mikä vallitsee hänen ympärillänsä,
ja hänen oma neronsa on kuitenkin useimmin, kuin hän luuleekaan,
aivan osatöin siitä. Kun hän joutuu suhteellisesti yksinäisyyteen
ja omain voimainsa nojaan, niin hän luulee, että hänen sentähden on
ikävä, vaikka hänen oikeastaan on ikävä itsensä tähden. Tällaisella
kollektiivisella olennolla ei ole ensinkään omatakeista olemassa oloa;
sittenkuin hänen täytyy elää itsenäisenä ihmisenä, hänestä tuntuu
kaikki niin tyhjältä, ja hän kaipaa suuresti tuota Pariisia, missä
hänen ei milloinkaan ollut ikävä, sentähden ett'ei hän koskaan siellä
löytänyt itseänsä.
Kuitenkin elämä Sant-Germain'issa, vaikka useat paikalliset suhteet
ja boulevardien läheisyys sitä sulostuttivatkin, tuotti kreivi ja
kreivinna de Vergnes'ille toimettomuutta, jota heidän edellisinä
kesinä oli ollut aivan mahdoton kestää. Näinä pakollisina levon ja
työttömyyden hetkinä he kumpikin saivat ensi kerran tuntea niitten
salaisten siteitten suloutta, joita heidän tyttärentyttärensä
hieno käsi kutoi heidän ympärillensä ihastuttavalla innolla. He
kummastelivat, kuinka illat nyt tuntuivat niin lyhyiltä, jotka ennen
olivat olleet niin sanomattoman pitkiä. Sibyllan suloinen läsnäolo,
hänen neronsa vilkkaus ja hänen suuret luonnonlahjansa auttoivat
tosin suuressa määrässä ajan kulumista; mutta useamman kuin yhden
kerran herra de Vergnes, joka yleensä halveksi ruveta säännölliseen
keskusteluun vaimonsa kanssa, ihastui jossakin määrin kuuntelemaan
hänen puhettansa ja melkein vakavasti siihen vastaamaan. -- Eräänä
iltana, kun Sibylla soitti erään uuden operan parttituurin, hän
meni niin pitkälle, että hän rupesi väittelemään kreivinnan kanssa
italialaisen ja saksalaisen musiikin laadusta; hän kiivastui tästä,
alkoi tapansa mukaan puhua vähän kovemmalla äänellä ja suuttui vähän
siitä, että hänen vaimollansa oli asiasta eri mieli kuin hänellä, ja
että hän vielä osasi sitä hyvin puolustaa; sitten hän sanoi yht'äkkiä:
-- No niin, minä olen voitettu... sinä olet oikeassa! Mutta hitto
vieköön, sinusta on tullut oikein oppinut!... minä en sinua enää
tunne... Kuka on sinulle opettanut kaiken tämän?
-- Tuo lapsi, kreivinna sanoi osoittaen Sibyllaa. Herra de Vergnes
astui muutaman askeleen salissa.
Sitten pysähtyi hän äkkiä Sibyllan eteen ja tarttui hänen molempiin
käsiinsä:
-- Sinä olet oikein Jumalan lähettämä, lapseni! hän sanoi liikutetulla
äänellä. Sinä ansaitset palkinnon tästä ja luullakseni saatkin sen.
Hän lähestyi rouva de Vergnes'ia ja suuteli hellästi hänen otsaansa:
sitten lähti hän salista.
Rouva de Vergnes viittasi heti, kun hän oli mennyt, Sibyllaa
kädellänsä: hän avasi hänelle sylinsä ja painoi kauvan häntä itkien
rintaansa vasten.
Tämä ilo, joka ilmaantui toiste toisissa muodoissa, teki mahdolliseksi,
että Sibylla saattoi viihtyä Saint-Germain'in hiukan teeskennellyssä
maaelämässä; hän lähti sieltä iloissansa lopulla syksyä Pariisiin,
missä häntä odotti hänen elämänsä ratkaiseva hetki.