I.

Klotilda.

Me emme laveammin puhu niistä kolmesta tai neljästä vuodesta, jotka

seurasivat Sibyllan ensimmäistä ripilläkäyntiä. Hänelle itsellensä

sekä hänen omaisillensa ne olivat sulan onnellisuuden aika. Hänen

vilkas taipumuksensa soitantoon ja etenkin piirustukseen edistyi miss

O'Neil'in johdannolla siinä määrin, että se ihastutti sekä häntä

itseänsä että muita. Samalla myöskin hänen henkinen olemisensa, joka

sai enemmän valoa ja jolla jo alkoi olla hiukan elämän kokemustakin,

kadotti vähitellen entisen jäykkyytensä, joka oli hänen lapsuudessansa

ollut hänen karakteerinsa ainoa vika. Sitten kehkeytyi myöskin

hänen naisen sydämensä, ja hillitsi lempeydellänsä hänen suloutensa

ankaruutta.

Tämä hänen siveellisen elämänsä uusi vaihos esiintyi uskonnollisella

alalla erään huomiota ansaitsevan omituisuuden kautta. Lukija on

kenties jo tämän kertomuksen ensi osassa huomannut Sibyllassa erään

ajatuksen, josta hänen iso-isänsä oli usein murehtinut, erään

kummallisen halun, niin sanoaksemme yhdellä ainoalla hypyllä lähestyä

Jumalaa, huolimatta ensinkään välittäjistä. Epäilemättä oli tämä

taipumus jossakin määrin omituinen Sibyllan luonteelle; mutta se oli

myöskin hänen ikänsä mukaista. Lasten sielu, joka helposti innostuu,

ei ole arka. Vanha testamentti on yhtähyvin heidän kirjansa kuin

uusikin. Yksinkertainen käsitys Jumalasta valtaa välittömästi heidän

mielensä ja hallitsee siinä; mutta evankeelinen draama, vaikka se tosin

miellyttää heidän uteliaisuuttansa henkilöittensä kautta, jotka heitä

huvittavat, ei todella liikuta heidän järkeänsä eikä sydäntänsä. Tämän

suuren salaisuuden jumalallinen henki jää heiltä kokonansa huomaamatta,

eivätkä sen inhimillisetkään osat heitä liikuta, ja vasta silloin, kun

heidän intohimonsa ovat ensi kerran hellyttäneet heidän sydämensä,

Kristus sinne astuu -- Jumalana, mutta samalla myöskin ystävänä.

Tämä uskonnollisen mielipiteen vaihos, jonka me luulemme yleiseen

todeksi, oli ainakin tosi mitä tulee neiti de Férias'iin. Se mikä

oli hänestä hänen lapsuudessansa näyttänyt vähemmin tärkeältä

uskonkappaleelta, näytti nyt oikein heräävän hänen ajatuksissansa:

evankeliumin verraton runollisuus valtasi hänet syvästi, ja hän

harjoitti suuressa määrässä sitä ainoata epäjumalanpalvelusta, joka on

sallittu kristitylle, nimittäin Kristuksen palvelemista. Hän puuttui

mielellänsä, miss O'Neil'in ja kirkkoherran kanssa puhellessansa, tähän

aineesen hän halusi muistella tämän puhtaan olennon liikuttavimpia

lauseita, ihmetellä hänen jumalallisen lujuutensa ja inhimillisen

heikkoutensa keskitietä, joka on hänen luonteensa pääomituisuus: hän

vietti suloisia hetkiä tällaisissa innostuksissansa, milloin pitkittäen

Irlannittaren kanssa iltakävelykään halki metsän, kunnes tähdet

säteilivät kultaansa puitten tummille lehdille, milloin istuen vanhan

papin vieressä meren rannalla katsellen loistavaa taivaanrantaa tai

hajamielin hieroen käsissänsä kangaskanervan sinisiä terttuja.

Se valta, joka Sibyllalla oli kirkkoherran yli, ei ollut heikontunut;

mutta vuosien vieriessä sen muoto oli tullut lempeämmäksi ja ikäänkuin

höllemmäksi. Neiti de Férias oli itse alkanut hymyillä oman intonsa

liiallisuuksille. Hänen sekaantumisensa uskonnon asioihin tuli

harvinaisemmaksi, ja osotti joka kerta yhä suurempaa suvaitsevaisuutta,

etenkin vanhusta itseä koskevissa kysymyksissä. Hän ei ensinkään

pakottanut häntä enää käymään niin ankaran kohtuuden tietä vaan

käyttipä joskus viatonta viekkauttakin taivuttaaksensa häntä hänen

yksinäisyydestänsä ja hänen elantotapojensa kovuudesta. Mutta niissä

kohdissa, jotka hänestä näyttivät olevan olennollisia uskonnon arvolle,

hän pysyi järkähtämättömän lujana eikä lakannut siinä suhteessa

antamasta abotti Renaud'ille neuvoja, jotka heti pantiin sellaisella

kuuliaisuudella toimeen, että herra de Férias siitä väliin laski

leikkiä markiisittaren kanssa.

-- Lemmikkini, hän sanoi nauraen, hän on spiritualisti, ja hän tahtoisi

tehdä koko seurakunnan spiritualistiksi!

Tämä markiisin pila sisälsi jokseenkin täydellisesti Sibyllan

väsymättömän harrastuksen ja abotti Renaud'in ansiokkaat pyrinnöt.

Me emme tahdo tässä suhteen kertoa enää mitään uutta tapausta, sillä

olemme siitä luultavasti jo liiaksikin puhuneet, vaikka olemme

koettaneet tehdä sitä sellaisella vakavalla huolella, jota asia

vaatii: on kylliksi sanoa, että abotti Renaud'in pappina ollessa

jumalanpalvelusta toimitettiin Férias'in seurakunnassa harvinaisella

puhtaudella, ilman että oppi siitä joutui mihinkään vaaraan.

Tähän aikaan oli Sibyllalla onni tutustua kreivinna de Vergnes'in

kanssa, joka äidin puolelta oli hänen isoäitinsä. Kreivi de Vergnes

oli useampia kertoja Sibyllan syntymän jälkeen ollut kyllin rohkea

keskeyttämään pariisilaisia tapojansa tullaksensa viettämään kolme

neljä päivää Férias'issa. Sibylla oli siis jo kauvan tuntenut

hänet ja rakasti häntä, koska hän ensinnäkin oli miellyttävä, ja

koska toiseksi hänen kuvansa häälyi hänen mielessänsä komeitten

reunuksien ympäröimänä, joihin oli suloiseen järjestykseen aseteltu

konvehtia, nukkeja ja sieviä kaulahelmiä; mutta hänen oli ikävä, kun

hän ei koskaan ollut nähnyt isoäitiänsä rouva de Vergnes'ia, joka,

välttääksensä liiallista tunteellisuutta, jota hän sanoi pelkäävänsä,

oli jättänyt vuodesta vuoteen mielenliikutuksensa, jota hän luultavasti

oli mielessänsä liioitellut, sillä kun hän ensi kerran näki

tyttärentyttärensä asemahuoneen odotussalissa, niin hän silmäili häntä

varsin levollisesti, kääntyi vanhan kamarineitsyensä puoleen, joka oli

mukana häntä auttamassa ja sanoi hänelle tyynesti:

-- Katsoppas, Julia, hän on ihan, ihan niinkuin minä viidentoista

vuotiaana! Tämä koskee minuun! Lapsi kulta! hän lisäsi syleillen

Sibyllaa ja pyyhkien silmistänsä kyynelen, jonka lähde oli jotensakin

salaperäinen.

Vuorokaudessa olisi luullut, että rouva de Vergnes jäisi kokonaan

asumaan Férias'iin, niin hän oli ihastunut maaelämän runollisuuteen:

metsä, meri, niityt, lintujen laulu, kaikki ihastutti häntä; hän ei

päässyt hetkeksikään ihailuksestansa.

-- Jumalani! hän sanoi isäntäväelle, kuinka onnellisia olette, kun

saatte elää täällä! Mutta tunnetteko te ensinkään onneanne? Luultavasti

olette liiaksi siihen perehtyneet voidaksenne oikein nauttia sen

suloisuutta?... Tämä tyyneys, tämä äänettömyys... ja sitten tämä melu,

tämä puitten humina, nuot elukat, jotka ammuvat tuolla kaukana...

nuot pienet fasaanit, -- ovathan nuot fasaania, nuot pienet keltaiset

elävät?... Eikö? Ne ovat kanoja... vaan kanoja? No niin! Nuot pienet

kananpojat, jotka piipertävät emänsä perässä ja sanovat pioo, pioo...

voi kuinka suloista, Jumalani, kuinka hupaista tämä on! Minä olisin

vaikka yöt päivät ikkunani ääressä, kun vaan saisin nähdä ja kuulla

kaikkea tätä! Oi täällä kelpaisi elää, täällä maalla luonnon helmoissa!

Jumalani kuinka onnellisia olette, kun saatte elää täällä!

Mutta jo kolmantena aamuna rouva de Vergnes uskoi salaisuutena

Julialle, ett'ei hän ollut saanut rahtuakaan unta koko yönä.

-- En todellakaan tiedä, hän sanoi, minä en saata käsittää miten

ihmiset saattavat nukkua tässä maassa. Minä, joka olen tottunut

niin suureen hiljaisuuteen (hän asui rue de la Chaussée-d'Antin'in

varrella), en voi kauvemmin kestää tätä tällaista hälinää!... Täällä

on oikea rykmentti lintuja, jotka meluavat aamun koitosta saakka! --

Jumalani, kyllähän minä rakastan lintujen laulua, mutta kullakin pitää

olla aikansa!... Ja noita lehmiä ja lampaita sitten, jotka jo auringon

noustessa alkavat mylviä ja määkiä!... On kuin olisi Noakin arkissa!

Ja aina silmissä nuot vihreät lehdet!... Tästä täytyy ruveta inhoamaan

kaikkea vihreätä!... Minä saan painajaisen tästä vihreästä!... Kaikki

näyttää minusta nykyään vihreältä!... Antakaapas, hyvä Julia, minulle

pikku peilini!... Kas niin, nyt olen jo itsekin vihriäinen! Mutta ei se

kumma olekkaan, kun on viettänyt tällaisen yön!

Neljäntenä päivänä sai rouva de Vergnes kirjeen, jossa hän sanoi

kutsuttavan häntä mitä pikemmin Pariisiin. Hän ilmoitti olevansa

siitä kovin mielipahoissaan, valitteli onnettomuuttansa ja lähti

puolipäiväjunalla.

-- Kas niin, lapsi kultani, hän sanoi syleillessänsä pientä

tyttärentytärtänsä jäähyväisiksi, hillitkäämme tunteitamme, ei yhtään

mielenliikutusta! Pian sinäkin saat vaihtaa tämän paratiisin meidän

helvettiimme... Oi, siellä on elämää, lapseni! Hyvästi! Hyvästi!

Hillitkäämme tunteitamme, pikku tyttäreni!

Tämän eron katkeruus ei ollut niin suuri, ett'ei Sibyllan sielun voima

olisi sitä voittanut; mutta kaikissa tapauksissa hän kyllä olisi saanut

tukea ja lohdutusta siitä likeisestä ystävyydestä, joka vallitsi

hänen ja hänen ystävättärensä Klotilda Desrozais'in välillä. Klotilda

oli jo kaksi vuotta sitten tullut luostarista ja hänen palattuansa

hänen tätinsä rouva de Beaumesnil oli rientänyt esittämään häntä koko

paikkakunnalle. Neiti Desrozais olikin kelpo näytettävä: hän oli

säilyttänyt runsaassa määrässä kaiken sen, mitä hänen lapsuutensa oli

hänestä luvannut. Hän oli pitkä, solakka ja notkea. Hänellä oli tuuheat

mustat hiukset, joille hän ei tiennyt mitä tehdä; hän niitä väänteli,

hän palmikoitsi niitä, hän asetteli niitä niskaansa kiehkuroihin,

hän sitoi ne diademin tavoin otsallensa. Hänen käsivartensa,

hänen sormensa, hänen olkapäänsä, jotka olivat kuin marmorista

muodostetut, muistuttivat jumalatarta. Kun hän kohotti tuuheakarvaisia

silmäluomiansa, niin hänen silmäteränsä loivat säteilevää tulta, joka

kuitenkin pian sammui hänen mustissa kostean kirkkaissa silmissänsä.

-- Mitä tulee Klotildan hengelliseen tilaan, niin tunnustettiin,

että hän oli tullut paljon paremmaksi. Ikäänkuin osoitteeksi rouva

de Beaumesnil'in mielipiteitten oikeudesta, mitä kasvatukseen tulee,

tuosta peloittavasta, rajusta, oikukkaasta ja huolimattomasta

lapsesta oli tullut nuori, ankara, kaino tyttö, joka puhui hiljaa,

oli kohtelias, valmis kaikkeen, vieläpä neljänneksi whisti-peliinkin,

sanalla sanoen, hänestä oli tullut oikean neidin esikuva.

Kenellekään tämä onnellinen muutos hänen karakteerissansa ei tuottanut

niin paljon iloa kuin Sibyllalle. Kun hän ei siinä enää huomannut niitä

karheuksia, jotka ennen olivat tehneet hänen mielensä levottomaksi,

niin hän antautui vastustamatta sydämensä taipumuksen valtaan, ja

heidän keskensä syntyi melkein jokapäiväinen yhteys. Ystävättären

kauneus herätti Sibyllassa ylpeyden sekaista ihmettelyä: hän oli hänen

mielestänsä oikea kauneuden peruskuva, jota täydellisempää hän ei

voinut kuvaillakaan. Klotilda antautui hymyillen hänen ihastuksensa

esineeksi: hän antoi vaatettaa itseänsä, kihertää hiuksiansa, pukea

itsensä milloin druidittareksi, milloin roomalaiseksi, milloin

juutalaiseksi, milloin taas turkkilaiseksi naiseksi; sitten Sibylla

piirusti tai maalasi hänet kaikissa näissä eri puvuissa ja huudahti

tuon tuostakin taitelijattaren tapaisella kärsimättömyydellä:

-- Ei! sinä olet liian kaunis, näetkö! Sinä olet hirveän kaunis,

naurettavan kaunis! Jumalani, kuinka on tyhmää olla noin kaunis!

Nämät olivat sellaisia herjauksia, joista Klotilda ei ensinkään ottanut

pahastuaksensa.

Hän myöntyi aina yhtä mielellänsä neiti de Férias'in kaikkiin

pyyntöihin, ja oli ikäänkuin heijastuksena Sibyllan tunteista,

unelmista ja innostuksista; tämän hän teki lämpimällä innolla,

kaunopuheliaalla ja täydellisellä luonnonmukaisuudella, sillä hänen

sielussansa aaltoili ikäänkuin tunnemeri, joka oli aina valmis

tulvailemaan, ja tulvan alle jäi väliin hyvääkin. Jos hän oli

jotakin vailla, niin se ei ollut kykyä, vaan arvostelemistaitoa ja

vakaantuneita siveellisiä mielipiteitä, joita hän kaipasi. Olkoonpa

kuinka tahansa, ylevät, runolliset ja jalot innostukset valtasivat

hänet usein, ja hän näytti joskus, puheensa innossa, voittavan Sibyllaa

ideaalisimmatkin pyrinnöt.

Sibyllalta ei ollut jäänyt huomaamatta, että, kun heidän

keskustellessansa tuli puheeksi muutamat perheelliset asiat, neiti

Desrozais heti kävi salaperäiseksi, ja että hänet valtasi syvä

alakuloisuus ja lohduttamatoin epätoivo. Hän päätti kysyä tämän

kummallisen seikan syytä.

-- Sinä olet liian nuori, ystäväni, neiti Desrozais sanoi pudistaen

päätänsä ja huoaten surullisesti.

Tämä kiertelevä vastaus tietysti vaan kiihdytti Sibyllan uteliaisuutta.

Hän vainusi jonkun romaanin piilevän ystävättärensä suruissa ja rukoili

lakkaamatta häntä uskomaan sitä hänelle. Klotilda vastusteli ensin;

mutta sitten hän sanoi, vannotettuansa Sibyllan pitämään sitä ikuisena

salaisuutena:

-- Minä, ystäväni, minä, jonka näet tässä, en koskaan ole menevä

naimisiin!

-- Onko se mahdollista? Sibylla kysyi kahta uteliaammin lähestyen

kertojaa.

-- Se on totta, neiti Desrozais jatkoi, sillä minä rakastan, mutta se,

jota rakastan ja joka rakastaa minua, ei voi minua naida: on esteitä,

jotka eroittavat meitä ijäksi.

-- Voi Jumala! Sibylla huudahti; mutta kuinka tämä on tapahtunut? Missä

olet hänet tavannut? Mikä on hänen nimensä?

-- Minä en voi sanoa sinulle muuta kuin hänen ristimänimensä: hänen

nimensä on Raoul... Miksi punehdut?

Kuullessansa Raoul'in nimen Sibylla oli todella punehtunut otsaansa

myöten.

-- Miksi punehdut? Klotilda toisti, ja hänen äänensä kävi kiivaammaksi;

tunnetko Raoul'in? vastaahan toki!

-- Minä punehdun, koska asia minua liikuttaa kovasti... Missä olisin

saattanut nähdä Raoul'in?

-- Niin todella, se on mahdotonta... No niin, hänellä oli serkku, joka

oli samaan aikaan kuin minäkin luostarissa, ja jota hän kävi äitinsä

kanssa hyvin usein katsomassa. Hänen katsantonsa, hänen käytöksensä

miellyttivät minua heti. Minä tahdon sanoa sinulle, ett'ei hän ollut

enää juuri nuori, jonka vuoksi luulin olevani hyvin eriskummallinen, ja

ett'ei kukaan muu luostarin tytöistä ollut häntä huomannut. Mutta minä

petyin suuresti: eräänä päivänä me tahdoimme leikkiä jotakin; silloin

eräs tytöistä esitti, että kukin meistä ajattelisi jotakuta niistä

nuorista miehistä, jotka useimmin kävivät vastaan-ottohuoneessa, ja

kirjoittaisi pienelle paperilapulle sen nimen, jonka kanssa mieluimmin

olisi tahtonut mennä naimisiin, jonka jälkeen joku meistä lukisi

ääneensä kaikki nimet.

-- Se oli narrimainen leikki, Sibylla sanoi.

-- Se oli leikki niinkuin muutkin... Siihen suostuttiin. Kukin

kirjoitti salaa lapullensa ja heitti sen sitten erääsen koriin... Mutta

kun alettiin lukea lappuja, niin kaikkiin oli kirjoitettu nimi: Raoul.

-- Se on kummallista, Sibylla sanoi kylmästi.

-- Minä näin siitä, ett'en ollutkaan niin eriskummallinen, kuin olin

luullut. Muutamaa päivää myöhemmin satuin olemaan samalla kertaa

vastaan-ottohuoneessa kuin hänkin ja huomasin, että hän katseli minua

paljon, niinkuin ainakin. Hänen serkkunsa, joka oli ystäväni, --

vaikk'en häntä juuri rakastanut, -- nousi äkkiä ylös, kulki halki

huoneen ja sanoi ohimennessänsä minulle pikaisesti: "Älä liikahda

paikaltasi viiteen minuuttiin!" -- Minä näin silloin, että Raoul'illa

oli eräs albumi polvilla ja että hän piirusti... Sivumennen sanoen,

hän maalaa mainiosti... Kun hän oli lopettanut, hän lähetti minulle

silmillänsä tervehdyksen ja kiitoksen, jonka suloutta en saata

sinulle kuvailla. Minä olin tästä tullut sellaiseen häiriöön, että

pois mennessäni, kun olin lähellä häntä väkijoukon keskellä, pudotin

hansikkaani, joita nykertelin käsissäni. Hän otti ne heti ylös,

viivytteli hetkisen niitä antaessansa, silmäili niitä vielä kerran

ja katsahti sitten minuun silmissä niin syvä, niin hellä katse, että

sydämeni lakkasi sykkimästä, ja että sitä hetkestä saakka luulin, että

olimme ijäksi yhdistetyt.

Lopetettuansa tämän osan kertomuksestansa, neiti Klotilda loi suuret

silmänsä taivaasen päin, ikäänkuin hän olisi sille tahtonut uudistaa

ikuisen uskollisuuden valansa.

-- Onko siinä kaikki? Sibylla kysyi.

-- Tietysti. Mitä enempää vielä tahdot? Enkö sanonut sinulle, että

olimme ijäksi yhdistetyt?

-- Mutta minusta näyttää, kuin ette olisi, Sibylla sanoi.

-- Lapsi! neiti Desrozais sanoi kohottaen keveästi olkapäitään.

Kuule siis, että kahdeksan päivän kuluttua ystävättäreni ilmoitti

minulle salaisesti, että hänen serkkunsa, jota hänen omaisensa olivat

pakoittaneet naimaan erästä nuorta, ylhäistä kaunista ja rikasta

tyttöä, oli äkkiä lähtenyt Persiaan. Luultiin, lisäsi ystävättäreni

luoden minuun ilkeän katseen -- sillä hän ei rakastanut minua enemmän,

kuin minäkään häntä. -- että hän oli rakastunut köyhään ja alhaiseen

tyttöön, jota hän ei uskaltanut tunnustaa... Onko tämä kyllin

selvää?... Raoul parka! Minun tähteni hän on lähtenyt maanpakoon ja

antautunut hengen vaaraan... sillä usein eivät matkustajat palaa niin

kaukaisista maista. Sinä naurat ehkä, Sibylla, mutta minä pidän itseäni

hänen leskenänsä... ja usein yöllä itken häntä ja itseäni, niinkuin

olisimme molemmat kuolleet.

Klotildan lausuessa viime sanoja vierähti hänen poskillensa kaksi

kaunista kyyneltä, ja Sibylla, joka kokonaan uskoi mitä oli kuullut,

kuivasi ne vapisevilla huulillansa.

Tytöt uskoivat näitä salaisuuksia toisillensa erään puiston

yksinäisimpien käytävien vieressä. Heitä häiritsi yht'äkkiä melu, ja he

kuulivat ääniä aivan läheltä, samassa juoksi muuan toimekkaan näköinen

jahtikoira penkin luo, jolla tytöt istuivat, ja jäi siihen heidän

hyväiltäväksensä.

Jumalani! Klotilda sanoi pikaisesti nousten, kuka tulee? Kenen on tämä

kaunis koira?

Silloin näkyivät käytävän polvekkeessa markiisi ja markiisitar

de Férias, ja heidän seurassansa eräs vieras nainen, joka jo oli

jättänyt ikänsä kulta-ajan, ja eräs nuori, lyhyt, vaaleaverinen,

komeasti vaatetettu mies, joka heilutti kädessänsä ratsupiiskaa.

Tämän nähdessänsä tuo Raoul paran lohduton leski pyyhki nopeasti

kosteat silmänsä, selitti epäjärjestykseen joutuneita hiussiteitänsä,

kutriansa, palmikoltansa ja hamettansa sekä oli kahdessa sekunnissa

valmis taisteluun.

-- Ah! Sibylla sanoi tyynesti, he ovat varmaankin Val-Chesnay'laisia.

Isoäitini on heitä odottanut jo kahdeksan päivää.

Sibylla oli silloin täyttänyt viidennentoista ikävuotensa, ja hänen

tulevaisuutensa näytti jo vaativan, että hän pääsisi näkemään maailmaa

ja tutustumaan Pariisin suuren näyttämön henkilöitten kanssa. Herra

ja rouva de Férias tunsivat kyllä, kuinka äärettömän suuri se uhraus

oli, jota heidän omatuntonsa heiltä vaati. He olivat ajatelleet

pidättää Sibyllan lähtöä, jota sitten ei paluu enää näyttänyt

seuraavan, koettaen lähitienoossa valmistaa poikansa tyttärelle sopivaa

avioliittoa; mutta kun he olivat turhaan koittaneet sellaista löytää

siitä ahtaasta piiristä, mihin heidän yksinäinen elämänsä oli heidät

sulkenut, niin he olivat pian jättäneet sen epävarman yrityksen, joka

muuten näytti heistä haiskahtavan hiukan itsekkäältäkin.

Myöskin eräs ystävä, jolle he olivat uskoneet surunsa, oli puolestansa

koittanut toteuttaa samaa yritystä: tämä ystävä oli ------:n piispa,

jonka kanssa Férias'ilaiset, miss O'Neil'in kääntymisen jälkeen, olivat

olleet likeisessä yhteydessä, ei niin kohteliaisuuden kuin todellisen

ystävyyden tähden. Tämä prelaatti, joka oli valpas ja innokas

mies, ja jossa Sibyllan suloisuus ja kummallisuus oli herättänyt

suurta huomiota, luuli eräänä päivänä voivansa ilmoittaa vanhalle

markiisille, että hän oli löytänyt hänen poikansa tyttärelle, joka

oli nostanut häiriötä kirkossa, puolison, joka näöltään oli oikea

phoenixlintu. "Minä olen etsinyt tätä harvinaista lintua, hän sanoi,

koko hiippakuntani halki, käydessäni piispankäräjillä, ja niinkuin

tällaisilla hakumatkoilla on tavallista, olen löytänyt hänet vasta

palatessani melkein omalta portiltani. Hän on eräs nuori parooni, de

Val-Chesnay, suvun Val-Chesnay Merinville viimeinen edustaja; tämä

suku ei tosin vedä vertoja teidän suvullenne, herra markiisi, mutta on

kuitenkin hyvä sekin. Hänen omaisuutensa on ääretön, ainakin yhtä suuri

kuin teidän pienen kuvanraastajattarennekin... Kas! tästä ikkunasta

voittekin nähdä Val-Chesnay'n palatsin, vastapäätä minun asuntoani...

Ja juuri tuolla on nuori Roland itsekin, joka juuri nousee hevosen

selkään pihassa: sievä poika, niinkuin näette... vähän liian nuori,

tuskin neljääkolmatta vuotta, mutta se on vähäpätöinen seikka; ja

muuten voi neiti de Férias vielä odottaakin... Tuo vanha rouva, joka

taputtelee hevosia käskien sitä olemaan hiljaa, on äiti tietysti...

hurskas, -- ei juuri pyhimys, mutta hurskas nainen. Hän on, kasvattanut

poikansa kotona parhaimpien opetustapain mukaan; hän ei ole milloinkaan

häntä jättänyt. Hän on tätä nykyä juuri samallaisessa pulassa kuin

tekin; hänkin pelkää, ett'ei poikansa voi täältä maaseudulta löytää

sopivaa puolisoa, mutta ei myöskään uskalla upottaa häntä Pariisin

pyörteisin... Mitä nuoreen herraan tulee, niin saatte likemmin häneen

tutustua: hän on hyvä, sangen hyvä! -- Jumalani! ei hänellä juuri

ole mitään erinomaista sanottavaa, mutta hyvä hän on! Minä luulen

että olemme löytäneet etsittävämme... Kas vaan äitiä, hän seuraa

poikaansa kadulle asti;... hän menisi varmaan, hevosen lautasille, jos

uskaltaisi... Vaimo parka!"

Herra ja rouva de Férias kuulivat ihastuksella tämän ehdotuksen.

Muutamaa päivää myöhemmin tapasivat he rouva Val-Chesnay'n ja

hänen poikansa piispan palatsissa. Molemmat äidit, joita kumpaakin

vaivasi samat surut, olivat heti mitä sydämellisimmät ystävykset, ja

lausuttuansa aina sopivan väliajan päästä uusia kohteliaita kiitoksia,

Val-Chesnay'laiset suostuivat tulemaan viikoksi tai pariksi Férias'in

linnaan, jossa molemmat päähenkilöt saisivat tutustua toistensa kanssa

ja, jos heidän sydämensä siihen suostuivat, toteuttaa omaistensa

toiveet.

Kaikkien näitten valmistavien tapauksien aikana olivat herra ja rouva

de Férias päättäneet pitää Sibyllalta tarkasti salassa ne tärkeät

puuhat, joitten esineenä hän oli. He olivat keksineet todennäköisen

tekosyyn äkilliseen tuttavuuteensa Val-Chesnay'n perheen kanssa,

josta Sibylla kuuli usein puhuttavan, vaan jota hän ei koskaan ollut

nähnyt. Epäillen sitä erityistä hartautta, joka heitä innostutti

tässä suhteen, he olivat päättäneet salata tyttäreltänsä oikean

tarkoituksensa, antaaksensa hänelle vapaan valitsemisvallan. Heidän

oli sitä helpompi poistaa Sibyllan ajatuksista kaiken epäluulon, koska

hänen mieleensä oli juurtunut jo lapsuudesta saakka se ajatus, että

hänen naittamiseensa välttämättömästi kuului pitempi tai lyhyempi olo

Vergnes'in palatsissa. -- Mutta neiti de Férias katseli kuitenkin

jonkinlaisella uteliaisuudella, vaikka muuten varsin levollisella

mielellä nuorta miestä, joka astui taisteluunsa ratsupiiska kädessä.

Nuori parooni, joka paremmin, kuin hän, oli saanut edeltäkäsin tiedon

asiasta, punehtui tuntuvasti häntä tervehtiessänsä, ja rouva de

Val-Chesnay, tarttuttuansa hänen käteensä ja häntä tarkasteltuansa

hetkisen äidillisellä lempeydellä, painoi häntä niin innokkaasti

kashmirshaaliansa vasten, että Sibylla sitä katsoi melkein

sopimattomaksi.

Sittenkuin neiti de Férias oli ilolla näytellyt vieraille puiston

kauniimmat paikat, mentiin katsomaan kasvihuoneita ja karjapihaa.

Sibyllan rauhallinen iloisuus, miellyttävä puheleminen ja se aistikas

yksinkertaisuus, jolla hän näytteli kotitalonsa merkillisyyksiä,

voittivat helposti puolellensa vanhan rouvan sydämen, jolta ei

ihastuksen huudahdukset tahtoneet ensinkään loppua, ja joka tuon

tuostakin loi poikaansa voiton ja riemun silmäyksiä. Herra ja rouva

de Férias, jotka olivat ihastuneet silminnähtävästä menestyksestä,

yhtyivät paroonittaren suloiseen liikutukseen ja olivat kuin ylimmässä

taivaassa. Nuori parooni itsekin, hieno, kylmä ja flegmaattillinen

mies, osotti tyytyväisyyttänsä kaikilla tavoin, jotka vaan saattoivat

sopia hänen kauneudellensa, mistä hän suuresti ylpeili ja minkä hän

luuli hirmuisesti vähenevän, jos hän olisi antautunut innostuksensa

valtaan. Hymyily myhäeli hänen amerikalaisesti hoidetussa parrassansa,

ja tuon tuostakin hänen huulensa avaantuivat puoleksi ja niitten

välistä putoilivat, kuin jäälohkareet, sanat: "ihanaa! verratointa!

oivallista!"

Klotilda oli ainoa tumma pilkku tässä valoisassa taulussa: hän kulki

muutamaa askelta muita jäljempänä, milloin hyväillen paroonin koiraa,

milloin vaipuen surumielisyyteensä, vaikk'ei häneltä jäänyt huomaamatta

ainoakaan salainen katse, joita hänen tavaton kauneutensa veti

puoleensa tuolta kylmäveriseltä nuorelta mieheltä.

Neiti Desrozais söi tätinensä linnassa päivällistä. Kun päästiin

ruoalta molemmat ystävykset, joita pitkällinen vapaudettomuus jo

kauvan oli kiusannut, vetäytyivät salaa hetkeksi tiehensä ja menivät

kirjastoon, joka viime aikoina oli muutettu työhuoneeksi. Sibylla

alkoi heti piirustella eräälle harmaalle paperin palaselle ja vastasi

muutamalla epämääräisellä sanalla siihen hillittömään ylistyspuheesen,

jonka Klotilda katsoi soveliaaksi pitää Férias'in uusista vieraista.

-- Mutta kuuleppas, oikein totta, ystäväni, Klotilda sanoi oltuansa

hetken ääneti, mitä pidät paroonista?

-- Hra de Val-Chesnay'sta? Oi, hän on suloinen, verraton, oivallinen!

Sibylla sanoi matkien leikillisesti paroonin jäykkää ääntä.

-- Älä pety, ystäväni, Klotilda sanoi, hän on sinun tuleva puolisosi.

Sibyllan silmät kävivät suuriksi, ja sitten purskahti hän nauruun:

-- Pyh! hän sanoi, mitä hullutuksia!... Ai, tästä tulee hyvä!

Ja näyttäen Klotildalle muutamalla piirteellä muodostettua kuvaa, hän

sanoi:

-- Kas tuossa on minun puolisoni!

Siinä oli todellakin varsin selvästi kuvattuna herra de Val-Chesnay

vaaleanpunaisine poskipartoineen, joka heilui hänen olkapäillänsä,

jakauksineen, joka oli kuin kirveellä isketty keskelle hänen päätänsä,

niska kankeana kuin metallitanko, ja kaulassa sininen huivi ja siinä

valkoisia pilkkuja, joista Sibylla oli tehnyt kuita. Tätä hullunkurista

päätä kannatti melkein näkymättömän pieni vartalo, josta lähti aika

hansikkapari, kauniin violettivärinen, ja täydellisen kavaljeerin

hoikat ja taivutetut jalat.

Klotilda ei saattanut katselluksi tätä luonnotonta kuvaa purskahtamatta

hillittömään nauruun.

-- Oi! hän sanoi sitten, kunhan taas osasi puhua, minä pyydän, anna

tämä minulle!

-- Ota Jumalan nimessä! Sibylla sanoi. Klotilda heittäytyi hänen

kaulaansa:

-- Sinä olet hyvä, pikku Sibyllani! Ja Sibylla oli todella hyvin hyvä.

Sill'aikaa näytteli miss O'Neil salaa rouva de Val-Chesnay'lle muutamia

oppilaansa piirustuksia, joita katsellessa tuo kunnon paroonitar oli

ihailusta menehtyä, samalla kun nuori Roland lausui pää pystyssä:

"mestarillista!" Sittenkuin Sibylla astui huoneesen, pyydettiin häntä

yleisön iki-iloksi soittamaan jotakin pientä, vaikka kuinka mitätöntä

kappaletta harpulla, -- tätä soittokalua herra Roland de Val-Chesnay,

jonka Férias'in kellarin höyryt olivat tehneet puheliaammaksi, sanoi

ideaaliksi, ei ainoastaan sen oivallisen muodon takia, lisäsi hän, vaan

koska se päällepäätteeksi oli ihastuttava soittokalu, etenkin kun sitä

hyvin soitettiin. -- Näitä kauniita pyyntöjä ei sopinut vastustella,

eikä neiti de Férias niitä vastustellutkaan...

Sibylla ylimalkaan oli tavattoman suloinen harppua soutaessansa;

mutta etenkin tänä iltana, kun hän oli pukeutunut valkoiseen, hienoon

hameesen, jonka väljät hihat riippuivat kuin kokoonvedetyt siivet,

hänen suloinen vartalonsa, sievä päänsä, syvät ja tuliset silmänsä, ja

hänen kultakutrien verhoama otsansa ilmaisivat taivaallista ihanuutta

ja loistoa. Sana _enkeli_ tuli väkisinkin huulillesi, kun näit hänet

sellaisena, ikäänkuin se olisi ollut keksitty ainoastansa häntä varten.

Kaikissa tapauksissa hänen kauneutensa luonne, joka vielä hänen tällä

iällänsä oli enemmän intellektuaalinen kuin fyysillinen, liikutti

jotensakin suuressa määrässä sellaistakin kauneudentuntijaa, joka niin

suuresti kaipasi tietoa todellisesta kauneudesta, kuin viimeinen sukua

Val-Chesnay. Hän osottikin tyytyväisyyttänsä, sittenkuin Sibylla oli

lopettanut, lyömällä toista hansikasta toista vastaan (hän oli pannut

ne jälleen käsiinsä), ja teki itseksensä sen surettavan huomion, että

hänen morsiamensa oli hiukan laiha.

Heti sen jälkeen Sibylla, jota oli surettanut se toimettomuus, jonka

alaisena Klotildan oli täytynyt olla koko päivä, pyysi häntä nyt

soittamaan pianoa. Klotilda hiukan kainosteltuansa siihen suistuikin.

Hän veti hansikkaat kädestänsä uneksivan näköisenä, liikutteli hetkisen

muhkeita paljaita käsivarsiaan nuoren paroonin Atlantin-meren takaisen

parran edessä, sillä tämä oli istuutunut pianon kulman viereen, ja

koetteli sitten klaviatuuria ja alkoi kauniilla alttoäänellä laulaa

erästä Donizett'in kuuluisaa ariaa: -- _Oi Fernandoni,_ -- joka oli

hänen mielilaulunsa. Hän lauloi sen todella ja hän lauloi sen etenkin

tänä iltana erinomaisen surumielisellä ja tuntehikkaalla painolla,

jolle hänen suloinen vaaleutensa, hänen tummat ja kirkkaat silmänsä,

hänen liikkuvat sieramensa ja kohoileva rintansa antoivat melkein

liiankin selvän värin. On totta, että tämä maalaria ja kuvanveistäjää

ihastuttava näky oli useimmilta läsnäolijoilta salassa, sillä he

istuivat laulajattaren takana, mutta se ei ollut, Jumalan kiitos,

salassa herra de Val-Chesnay'lta, jolla oli mitä mukavin paikka ja joka

sai suurimman osan niistä nuolista, jotka oikeastaan olivat tähdätyt

espanjalaiseen kapteeniin. Tämä nuori mies ei ollut luultavasti koskaan

tuntenut juhlallisempaa hetkeä. Klotilda oli jo lakannut laulamasta,

kun hän vielä tuijotti häneen harmailla ja jäykillä silmillänsä,

samalla kun hänen puoleksi avonaisen suunsa ja kumartunut asentonsa

osoittivat, että täydellisen _gentlemanin_ lakikirja antoi hänelle

tällä haavaa tavallista vähemmin huolta. Hänellä ei ollut ainoatakaan

sanaa kiittääksensä neiti Desrozais'ia, -- joll'ei ota lukuun sitä

todellista ihastusta, jota tämä oli hänessä herättänyt; mutta hän

otti kiireesti hansikkaansa kädestänsä, kun nuori tyttö pyysi häntä

auttamaan erään vihon etsinnässä, joka oli nuottikaapin alimmilla

hyllyillä. Jos hänellä oli se epävarma toivo, että hänen kätensä tämän

etsimisen aikana mahdollisesti saattaisi koskettaa, ehkäpä pusertaakin

neiti Klotildan lumoavaa kättä, niin täytyy tunnustaa, että nuori

parooni todella vaati paljon. Mutta liian paljon se ei kuitenkaan

ollut, sillä tosiasia on, että hän saavutti sanotun onnen.

Olisi väärässä, jos luulisi, että neiti Desrozais, kun hän käytti herra

de Val-Chesnay'n kunniaksi tätä lumousvoimaansa, olisi edeltäkäsin

päättänyt riistää sen sydämen ja ne kädet, jotka olivat Sibyllalle

määrätyt. Niinkään lujassa sielussa, kuin hänen oli, ei niin rohkea

ajatus olisi saattanut muodostua niin äkkiä; mutta löytyy naisia,

muuten ihastuttaviakin, jotka eivät saata samassa huoneessa katsella

miestä, josta ne eivät muuten välitä vähintäkään, vaan joka on iskenyt

silmänsä toiseen naiseen, ilman että he heti alkavat ajatella kostoa.

Tämä mustasukkainen ja väkevä halu, joka on sille sukupuolelle

omituinen, kasvattaa intohimoisissa ja hillittömissä sydämissä

pirullisia ajatuksia. Klotilda noudatti ainoastansa tätä luontonsa

käskyä, eikä vielä ollut päättänyt muuta kuin murtaa ystävänsä sydämen

ja kiveksi ihastuttaa sen, jota tämä kukaties piti sulhasenansa. Mutta

hänen yrityksensä täydellinen menestys ja nuoren Rolandin ihastus ja

saamattomuus herättivät jo hänen yritteliäässä sielussansa paremmin

järjestettyjä ja vakavampia unelmia.

Kun rouva de Beaumesnil ja hänen sisarentyttärensä puolta tuntia

myöhemmin astuivat kotiinsa päin pitkin varjokasta ja hyvänhajuista

polkua, Klotilda kysyi yht'äkkiä:

-- Tätini, kuinka rikkaita de Val-Chesnay'n ovat?

-- Oi, kukapa sen tietää? täti sanoi, Peru!

Klotilda huokasi syvään.

-- Jumalan nimessä, tyttäreni! rouva de Beaumesnil sanoi vähän ajan

kuluttua, on niitä kummempiakin kuultu... Jos vaan hyvä Jumala niin

tahtoo, niin siinä on kyllin!

-- Oi täti! nuori tyttö sanoi nauraen. Kun hän sitten näki kiiltomadon

valaisevan yksinäistä sammalpesäänsä ojan varrella, hän asetti sen

hattunsa syrjälle ja jatkoi mielihyvissään hyräillen matkaansa,

ikäänkuin hän olisi saavuttanut tähtensä.

Jo seuraavana päivänä neiti Desrozais aloitti tätinsä äänettömän

siunauksen suojassa tuottavan taistelun nuoren paroonin pienten

aivojen, mutta suuren omaisuuden saavuttamiseksi. Tässä taistelussa

Klotilda sai vielä leijonan voimansa avuksi rouva de Beaumesnil'in

viisauden, mutta sen kertominen veisi meidät liian kauvaksi

aineestamme. Sen onnistumisen ymmärtämiseksi ja tämän sivuseikan

arvostelemiseksi on kyllin, kun lyhyesti määrittelemme sen henkilön

huonon luonteen, jonka Klotilda oli valinnut saaliiksensa. Roland

de Val-Chesnay, joka oli joutunut tuollaisen umpinaisen kasvatuksen

uhriksi, minkä ymmärtämätöin hellyys usein antaa huolensa esineelle,

joutui elämänsä päätaisteluun varustuksitta, aseettomana ja

puolustuksettomana. Ne mainiot mielipiteet, joita hänelle oli runsaasti

opetettu, olivat jääneet hänen velton ja kykenemättömän sielunsa

ulkopinnalle, voimatta siihen juurtua. Kun hän ei ollut saanut askel

askelelta käydä läpi julkisen kasvatuksen terveellistä opetusta, niin

hän sai yht'äkkiä kestettäväksensä miehen intohimot, samalla kun

hänellä vielä oli lapsen viat, ja juuri samalle sydämelle, joka oli

harjoittanut häntä kohtaan tällaista vahingollista hemmoittelemista,

juuri äitinsä sydämelle tämän nuoren kiittämättömän miehen täytyi

samalla kertaa heikolla kuin väkevälläkin kädellänsä antaa ensi isku.

Kahden kuukauden päästä vanha paroonitar, turhaan taisteltuansa ja

kyyneleitä vuodatettuansa, luuli todellakin takaisin voittavansa

poikansa rakkauden ja välttävänsä lain voiman häpeällistä asiaan

sekaantumista, kun hän vahvisti avioliiton, joka sittenkin oli sangen

outo, vaikka rouva de Beaumesnil oli temmannut joltisenkin omaisuuden

puolisoltansa ja testamentannut sen sisarensa tyttärelle. Klotilda ja

Roland vihittiin Fériasi'n kirkossa ihastuneen yleisön keskellä, jonka

iloa ylläpidettiin anteliailla lahjoilla, kummallisilla leikeillä,

jopa ilotulituksillakin, joita poltettiin merenrannalla. Tästä

sopii Sganarelle'n kanssa lausua: "Tämän avioliiton pitäisi oleman

onnellinen, sillä se tuottaa iloa koko maailmalle".

Ei juuri tarvinne lisätä, että muutaman viikon kuluttua, kun leski

paroonitar oli joutunut pieneen kinaan miniänsä kanssa, hän jäi

Val-Chesnay'n perinnöllisen palatsin ja irtaimiston hoitajaksi,

sill'aikaa kun nuori pari asettui asumaan iloiseen Pariisiin, erääsen

Champs-Elysées'in varrella olevaan sievään taloon.