Pursi.
Syksyn ensi päivät olivat tulleet. Oli sunnuntai. Hra ja rouva
de Férias, jotka olivat kutsutut pappilaan päivälliselle, olivat
lähettäneet vaununsa aamulla takaisin ja käskeneet tulemaan heitä
noutamaan iltamessun jälkeen. Vähää ennen sanottua aikaa vaunut
pysähtyivät kylän ainoalle kadulle; Sibylla astui niistä alas. Hän
oli käyttänyt hyväksensä vaunujen palausta mennäksensä katselemaan
korkealta meren rannalta vuoden suurta kohovettä, jonka voiman teki
kahta suuremmaksi jo eilisestä saakka pauhaava, ankara myrsky. Lapsi,
joka oli hiukan uuvuksissa, kiipesi vaivalloisesti ylös mäen rinnettä,
saapui kovin hengästyneenä kukkulalle ja kulkien pitkin kirkkotarhan
aidan vierustaa hän eteni aina uloinna mereen pistäville kallioille
saakka. Näitten kallioiden keskellä hän näki Jacques Féray'n tutut
kasvot. Hän istui, nojaten kyynärpäitänsä polviaan vastaan, ja
kämmenillänsä tukien poskipäitään, sekä katseli merta. Sibylla kosketti
häntä olkapäähän. Mielipuoli mietiskelyissänsä häiriintyneenä loi
sivullensa hurjistuneen silmäyksen, joka heti lauhtui, kun hän huomasi
Sibyllan. Hän vetäytyi hiukan syrjälle ikäänkuin tehdäksensä hänellekin
tilaa, ja otti entisen vakavan asentonsa.
Heidän edessänsä oli aava meren sinivihreä ulappa, pauhaavana,
rauhatonna, peloittavana. Tuhannet aallot syöksyivät, kohotellen
vaahtoista päätään, rantoja vastaan ja huuhtoivat niitä kumeasti ja
peloittavasti kohisten, johon kohinaan yhtyi vinhan tuulen valittava
viuhina ja kirkosta tuon tuostakin kuuluva pyhä veisaaminen. Sumea
syksytaivas, jolle alkoi levitä pilviä, paksuja kuin tulipalojen savu,
antoi tälle näylle surumielisen jopa kolkonkin karvan.
Tuokion ääneti katseltuansa Sibylla tarttui mielipuolen käteen. Tämä
loi levottoman katseen häneen.
-- Jacques raukka, hän sanoi, me olemme sangen onnettomat.
Jacques nyökkäsi surullisesti päätään myöntymisen osoitteeksi.
-- Jumala on hyljännyt meidät, Jacques parka! --, Teidätkin? hän hiljaa
sanoi.
-- Niin, hän on minutkin hyljännyt, lapsi sanoi. Jacques kääntyi ylös
nousematta pieneen kirkkoon päin, jolle hän pudisti nyrkkiä. Sitten
hän asettui olkapäitänsä kohottaen entiseen asemaansa. Sibylla veti
kaappunsa paremmin värisevien hartioittensa yli ja vaipui hänkin
synkkiin unelmiinsa.
Tästä hänet äkkiä herättivät kirkkotarhassa olevien vaimojen huudot.
Sibylla kavahti heti jaloillensa ja näki sen pienen joukon, joka
ei ollut mahtunut kirkkoon sisälle ja joka vanhan tavan mukaan oli
asettunut kirkon etehiseen, olevan hämmästystä ja kauhua osoittavassa
liikkeessä. Toiset olivat nousseet hautapatsaitten päälle, toiset
kirkkopihan aidalle ja kaikki tähystelivät kuumeen tapaisella
uteliaisuudella merelle päin. Sibylla huomasi pian tämän hälinän syyn:
eräs suuri kalastusvenhe näkyi juuri rannikon niemekkeen kohdalla ja
näytti ankarasti taistelevan kovaa tuulta vastaan. Osa sen purjeista
oli hävinnyt ja kokemattominkin silmä saattoi heti huomata muitakin
hätämerkkiä. Tämä pursi oli kotoisin jostakin läheisestä satamasta,
sillä pienen Férias'in sataman ilman ruukitta muurattu aallonmurtaja ei
voinut tarjota turvaa kuin vain sangen pienille veneille, jotka muuten
kaikki jo eilisestä saakka olivatkin sinne suojaan vetäytyneet. Mutta
Férias'in lahdelma saattoi kuitenkin tarjota suhteellisesti suurta
turvaa, koska sitä yhdeltä puolen suojeli rivi karia ja syvänteitä,
jotka pistivät kauvaksi ulos merelle ja muodostivat jonkinmoisen
luonnollisen aallonmurtajan. Vaikka vesi peittikin kolmen korttelin
paksulta tätä luoto- ja hietapankko-riviä, niin suojeli se kuitenkin
tätä puolta rannikosta meren aalloilta. Tämän luotorivin ohitse koitti
näkyvissä oleva laiva purjehtia, sillä selvään näki, että se ainoastaan
Férias'in lahdesta enää toivoi pelastusta.
Sillä välin oli kirkko tyhjentynyt ja meluava joukko, keskellä itse
kirkkoherra, vielä messupaitaan puettuna, kiiruhti meren rannalle ja
katseli tarkkaavaisena vaarassa olevan aluksen toivottomia liikkeitä.
Selvästi nähtiin kannella olevat kolme tahi neljä miestä, joista toiset
kokivat sitoa jäljellä olevia köyden repaleita, toiset taas ammensivat
vettä ämpäreillä, ollen kaikki suonenvedon tapaisessa liikkeessä.
Luulipa joku kuulevansa väliin heidän huutojansakin. Hra de Férias ja
kirkkoherra, joita näky kovasti liikutti, rukoilivat kylän kalastajia
työntämään venettä vesille ja koittamaan viedä apua onnettomille. Mutta
markiisin suurimmillakaan lupauksilla ei ollut mitään vaikutusta:
sataman paraskin venhe, hänelle vastattiin, menisi parissa minuutissa
kumoon sellaisessa myrskyssä. Noita ihmisparkoja kyllä surkuteltiin,
mutta kukaan ei tahtonut mennä kuolemaan heidän kanssansa.
Tuulen alentama pursi oli jo puolen tunnin ajan taistellut pienen
niemekkeen kohdalla, voimatta päästä sen ohitse, kun yht'äkkiä pari
kolme onnistuneempaa liikettä veivät sen tämän turmion kohdan yli, joka
yksinään näytti sitä pelastumasta estävän. Rannalta kuului ilohuuto,
joka hetkeä myöhemmin muuttui kauhun ja säälin huudahdukseksi: myrsky
oli paiskannut venheen juuri niemen kärkeen. Parin, kolmen minuutin
ajan tuuli paiskeli sitä teräviä kallion kärkiä vastaan, jotka olivat
juuri syvänteen rajalla; sitten se kohosi aallon harjalle, putosi äkkiä
pankolle niinkuin haavoitettu eläin, eikä enää kohonnut. Sitä oli
suojellut heti hukkumasta ainoastaan kaksi näkymätöintä karia, joitten
väliin sen emäpuu näytti takertuneen. Mutta jokainen meren hyrsky, joka
peitti sen kokonaan vaahdollansa, oli murtaa sen rannalla kuljeksiviksi
laivan pirstaleiksi. Tästä sekasorrosta saattoi vielä eroittaa
laivaväen, joista yksi oli heittäytynyt laivan kannelle, toiset taas
riippuivat kiinni köysistä. Pikainen loppu heidän tuskillensa oli
ainoa, mitä enää saattoi toivottaa noille onnettomille, joiden oli
hukkuminen rannasta eroittavan aaltoilevan kuilun ja jo pimenevän meren
kamalan ulapan välillä häälyvällä purren jätteellä.
Äänettömyys vallitsi väkijoukossa, joka korkealta meren rannalta
katseli tätä julmaa näytelmää: sitä ei häirinnyt muu kuin muutaman
naisen nyyhkiminen. Yksi heistä huusi yht'äkkiä rukoilevalla äänellä:
-- Kirkkoherra, kirkkoherra!
Heti ymmärrettiin hänen tarkoituksensa. Kuului hiljainen hyväksymisen
hyrinä, ja sitten kaikki miehet ottivat lakin päästänsä, ja melkein
kaikki laskeutuivat polvillensa. Sibyllaa, joka oli sielunsa
koko innolla seurannut tämän näytelmän pienimpiäkin kohtauksia,
hämmästytti se liikuttava valo, joka yht'äkkiä kuvastihe kirkkoherran
yksinkertaisille kasvoille. Hän oli noussut sille kallion lohkareelle,
jolle Sibyllakin vähää ennen oli istuutunut: tuuli puhalsi hänen
harmaat hapsensa hänen otsallensa, hänen kalpeat, taivaasen käännetyt
kasvonsa ilmaisivat melkein jumalallista uskoa ja surua. Hän ojensi
toisen kätensä haaksirikkoisiin päin ja sanoi hiukan vapisevalla, mutta
selvällä äänellä:
-- Teidät, jotka olette lähellä kuolemaa, -- joita minä en tunne, mutta
jotka Jumala tuntee, -- minä päästän teidät teidän synneistänne, nimeen
Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.
Lausuttuansa nämät sanat, joita läsnäolijat liikutettuina olivat
kuunnelleet, hän laskeutui polvillensa kalliolle ja oli siinä
rukoilevassa asennossa jonkun aikaa. Kun hän nousi ylös ja jälleen
tuskallisesti katsahti särkyneesen alukseen, niin hän näki, että se oli
vielä jäljellä, vaikka aallot sitä huuhtoivatkin kauhealla voimallansa.
-- Mutta koska Jumala, huusi hän, antaa heille vielä vähän armon aikaa,
eikö voi mitään tehdä heidän pelastukseksensa? Oletteko ihan varmat
siitä, ystäväni?
Kieltävä hyrinä tuli hänelle vastaukseksi.
-- Ainakin, sanoi hän, voi koittaa, voi saada siitä varman
vakuutuksen... Ystäväni, minä rukoilen teitä... tulkaa kanssani
rannalle. Siellä voimme paremmin nähdä, paremmin päättää... Tätä ei
totta tosiaan voi kestää!
Riisuen pikaisesti päältänsä pyhät vaatteet, hän lähti kiiruhtamaan
kylään vievää polkua myöten väkijoukon seuraamana.
Silloin hra de Férias, joka oli useamman kerran yrittänyt saada
Sibyllaa näkemästä tänpäiväisiä surullisia tapauksia, koetti vielä
kerran viedä häntä pois linnaan.
-- Oi ei! hän sanoi, minä rukoilen teitä... Antakaa minun vielä olla...
minä olen niin onnellinen!
-- Onnellinenko, lapseni? kysyi hän. -- Oi niin, sangen onnellinen!
Ja Sibylla seurasi juosten väkijoukkoa, jättäen iso-isänsä levotoinna
miettimään hänen tällaisessa tilaisuudessa lausumansa ajatuksen
kummallisuutta.
-- Rannalta näky merelle päin oli hirvittävä. Vesiputouksen pauhinalla
syöksi raivokkaat aallot rannalle, ja pienen aallonmurtajan
suojelemassa lahdekkeessakin aallot kuohuivat tuimasti, tyrskyillen
veneitä vastaan, joita ei ollut vedetty kuivalle maalle. Pari kolme
niistä oli uponnutkin. Kirkkoherra parka, hänkin näytti hetkisen
toivottomalta; mutta hän loi silmäyksen perikadossa olevaan laivaan,
jonka mastot näkyivät, ja hän sanoi, tehden äkillisen päätöksen:
-- Minä lähden yksin, jos tarvitsee, mutta minä lähden! Ja ennenkuin
oli ehditty ajatellakaan pidättää häntä, hän oli jo hypännyt erääsen
rantaan sidotuista veneistä. Tämä tapaus nosti uteliaassa joukossa
hämmästyksen huudahduksia. Muutamat miehet näyttivät jo arvelevan,
mutta heidät ympäröitsivät heti vaimot ja lapset, jotka riippuivat
heidän vaatteissansa. -- Kuitenkin oli katselijoiden joukossa eräs
henkilö, joka oli tähän asti osoittanut tässä yleisessä liikkeessä
täydellistä välinpitämättömyyttä. Se oli eräs vanha, kylmäverinen,
yrmeä ja pilkallinen kalastaja, jota pidettiin kylän parhaana
merimiehenä. Hän käveli rannalla hitain askelin, sininen lakkinsa
silmille vedettynä, kädet taskussa ja pieni piippunysä hampaissa.
Oli useamman kerran kysytty hänen neuvoansa. Hän oli vaan kohottanut
olkapäitään, viitsimättä edes vastata. Tämä kunnon mies keskeytti
yht'äkkiä huolettoman kävelynsä; hän otti piipun suustansa, kallisti
siitä tuhkan käteensä ja pisti sen taskuunsa.
-- Jos kirkkoherra panee nahkansa alttiiksi, hän sanoi, niin kyllä
minäkin panen omani!
Samalla hän hyppäsi veneesen ja alkoi päästellä sen köyttä. Mutta
vanhuksen äkillinen alttiiksi-antaminen oli herättänyt joukossa jaloa
suostumusta, jota eivät enää saattaneet pidättää vaimojen kyyneleet
eivätkä rukoukset. Meluava joukko hyökkäsi laiturin reunalle ja
kymmenkunta miesääntä huusi yht'aikaa:
-- Minä, minä tulen mukaan! Pian! Vanha kalastaja viittasi kädellänsä:
-- Ainoastaan kolme airoa kirkkoherran kanssa, hän sanoi, siinä ei ole
liikaa, mutta siinä on kyllin!
Kolme miestä astui heti veneesen ja tarttuivat airoihin, sill'aikaa kun
kalastaja tarttui vakavasti peräsimeen. Kuului airojen ja hankaimien
synnyttämää kolinaa, ja vene lähti rannasta. Tuokion kuluttua nähtiin
sen säännöllisesti nousevan ja laskevan lahdelman verrattain tyynissä
aalloissa. Mutta sittenkuin se oli mennyt aallonmurtajan ohitse, se
kulki eteenpäin vaan säännöttömien nytkäysten avulla, milloin nousten
aaltojen harjalle, milloin taas puoleksi häviten laineitten väliin.
Katselijat saattoivat enää vaan vaivoin seurata tuota häilyvää, heikkoa
venettä, johon heidän mielestänsä tätä nykyä oli suljettuna koko
maailman tärkeys. Yö, jota kiiruhti synkkä taivas, oli tulemaisillaan,
ja vene katosi pian usvaan ja hämärään.
Yleinen tuska, joka nyt, kun oli jäänyt aivan ilman lohdutuksetta,
muuttui tietämättömyyden ja arvelemisen kalvavaksi tyhjyydeksi, suureni
suurenemistaan siihen määrään, että se muutamista jo kävi mahdottomaksi
kestää. Täytyi viedä pois muutamia vaimoja ja pitää heistä huolta. Hra
ja rouva de Férias, jotka pelkäsivät Sibyllan heikkohermoisuutta näiden
hirmuisten tapausten tähden, eivät enää myöntyneet lapsen rukouksiin;
mutta yksi ainoa Sibyllan sana voitti heidän määräyksensä:
-- Antakaa minun olla loppuun saakka, hän sanoi heille, minulla ei
sitten ole oleva mitään salaisuuksia, minä tahdon sanoa kaikki.
Hetken polttavasta tuskallisuudesta huolimatta markiisi ja markiisitar
eivät saattaneet pidättää sydäntänsä suloisesti sykähtämästä, kun he
saattoivat vihdoinkin toivoa, että se salaperäisyys oli haihtuva,
joka oli niin monta pitkää kuukautta surettanut heidän elämäänsä.
Vaikk'eivät ymmärtäneetkään sitä salaista yhteyttä, mikä näytti
olevan olemassa tämän iltaisten tapausten ja Sibyllan häiriytyneitten
ajatusten välillä, niin he tunsivat sen kuitenkin liiaksikin
voidaksensa epäilläkään hänen lupauksensa varmuudesta ja totuudesta.
He tyytyivät siis siihen, että tuottivat vaunuista lisää saaleja ja
turkkia, ja lapsi sai, kuten oli pyytänytkin, jäädä loppuun saakka.
Hän nojautui erästä sataman patsasta vastaan, ja hänen väsyneet
silmänsä tähystelivät yhä sitä paksua sumua, joka lujan esiripun
tavoin ulottui taivaasta merelle saakka. Hänen ympärillänsä oleva
joukko, joka enimmäkseen oli vaiti, vaihtoi silloin tällöin keskenänsä
pelon ja aran toivon sanoja. Jokaista meren kuohahdusta kuunneltiin
tarkasti ja selitettiin suurella levottomuudella. Tuon tuostakin
luuli joku kuulleensa kaukaisia ihmis-ääniä, apu-, hätä-, ja kukaties
jäähyväis-huutojakin. Muutamat ihmiset, jotka olivat menneet korkealle
meren rannalle, palasivat ja sanoivat että meren aaltoileminen loi
jonkinlaista valoa kareille, vaan ett'eivät he meren valkoisella
pinnalla nähneet jälkeäkään veneestä eivätkä haaksirikkoon joutuneesta
laivasta.
Tätä tällaista tuskaa oli jo kestänyt puolitoista tuntia, ja ihmiset
sanoivat että puoli siitä ajasta olisi riittänyt haaksirikon paikalle
käymiseen, kun eräs jokapäiväinen tapaus hiukan lievensi yleistä
jännitystä: oli näet eräs läsnäolevista alkanut riidellä vaimonsa
kanssa. Kun he hetkisen olivat ensin hiljaa väitelleet, he viimein
alkoivat kovalla äänellä torua. Mies oli ensimmäisinä tarjoutunut
seuraamaan toveriansa vanhaa kalastajaa veneesen. Mutta sill'aikaa kun
hän riiteli vaimonsa itsepintaisuutta vastaan, vene oli jättänyt hänet.
Hän oli ihan lohduttamaton ja, kummallista kyllä, samassa määrässä
kuin toivo onnettoman veneen palaamisesta väheni, samassa määrässä
hänen huolensa lisääntyi. Mietittyänsä pitkän aikaa asiata, hän ei
voinut pidättää itseänsä. Hänen vaimonsa oli syynä hänen jäämiseensä;
ilman hänettä hän olisi tuolla merellä toisten kanssa. Hänen tähtensä
oli häntä loppuna ikänänsä pidettävä tyhjäntoimittajana, akkana,
englantilais-raukkana! Näitä syytöksiä ladellessansa mies yht'äkkiä
vaikeni, astui askeleen eteenpäin, näytti kuuntelevan tavattoman
tarkkaavaisena: kuoleman hiljaisuus vallitsi heti väkijoukossa.
-- Minä olen tahallanikin englantilais-raukka, hän sanoi, joll'en kuule
airon loisketta... Mutta se ei voi olla meidän veneemme, sillä en kuule
kuin yhden airon.
Hän kuunteli uudestaan ja kaikki muut hänen kanssansa.
-- Niin on, hän huusi iloisesti; kuulen ainoastaan yhden airon, koska
he eivät souda tasaisesti... Se on kirkkoherra!
Suloinen, vaikka vielä epävarma ilon väristys kävi joukon lävitse.
Sitten kuului rannalta huuto, yksi ainoa, mutta se lähti samalla kertaa
kaikkien suusta: nähtiin, miten vene, josta saattoi eroittaa epävarmoja
haamuja, vähitellen kiisi usvasta esiin ja läheni hämärän peittämänä,
kuten vanhan mytologiian mainitsema haamujen vene.
Sill'aikaa kun vene saapui rantaan, katselijat ihastuksesta melkein
juopuivat. Useat itkivät ääneensä, toiset hyppelivät hillittöminä,
toiset taas syleilivät toisiansa hartaasti. Rannalle koottiin kiireesti
risuläjä ja se sytytettiin. Ensimmäinen joka hyppäsi veneestä maalle,
sai töin tuskin vältetyksi tämän riehuvan väkijoukon aaltoja, ja palasi
heti takaisin ojentaaksensa kättänsä seuraavalle: se oli kirkkoherra.
Tämä kunnon mies, jonka ilosta tuli kyynelet silmiin, hoiperteli
uupuneena ja vilusta väristen. Väki tunki hänen ympärillensä, häntä
tuettiin, häntä kannettiin; hänet vietiin istumaan eräälle kumoon
käännetylle veneelle juuri sytytetyn tulen ääreen. Ohimennessänsä
jokainen pyrki häntä koskettamaan, suutelemaan hänen käsiänsä, hänen
vaatteitansa, hänen vanhaa rikkinäistä viittaansa. Hän saattoi vaan
heikolla äänellä lausua:
-- Ystäväni! Hyvät ystäväni!
Ja hän meni tainnoksiin.
Kun hän muutaman minuutin kuluttua jälleen toipui, niin hänen ensi
silmäyksensä kohtasi Sibyllan kauniit kasvot, joille tuli loi
kirkasta valoa. Lapsi katseli häntä kostein, ilosta säteilevin
silmin. Sittenkuin hän huomasi, että kirkkoherra oli hänet tuntenut,
hän heittäytyi hänen kaulaansa ja sanoi likistäen häntä innokkaasti
rintaansa vasten:
-- Oi kuinka rakastan teitä, hyvä kirkkoherra. Vanhan papin herääminen
olisi tuskin voinut olla suloisempi, jos enkeli taivaasta olisi tullut
hänelle sanomaan:.
-- Jumala on sinuun tyytyväinen:
Sittenkuin hra ja rouva de Férias olivat saaneet varman tiedon siitä,
että haaksirikkoon joutuneet merimiehet, jotka olivat onnellisesti
tulleet pelastetuiksi, saivat kylässä tarpeellista hoitoa, ottivat
he kirkkoherran vaunuihinsa ja veivät hänet pappilaan. He olivat jo
tiellä linnaan. Sibylla ei koko matkalla herjennyt puristamasta ja
suutelemasta heidän kättään, vaan hän ei puhunut mitään.
-- Lapseni, markiisi sanoi astuessaan alas vaunusta, sinä olet
väsyksissä. Jos tahdot, niin me odotamme huomiseen, mitä sinulla on
meille sanottavaa.
-- Oi ei! hän vastasi vilkkaasti, te olette jo liiaksikin odottaneet;
minä kerron heti.
Markiisittaren siniseen kamariin tehtiin heti iloinen tuli, ja
Sibylla, joka oli istuutunut matolle vanhusten jalkojen juureen, avasi
heille sydämensä. Hänen kertomuksensa oli pitkä. Sen saattaa supistaa
muutamaan sanaan. Lukija muuten on asian oikean laidan jo arvannutkin.
Sibyllan uskonnollista intoa oli haavoittanut ja hämmästyttänyt
tuon ahdasmielisen hartauden poikamaisuus, ja muutamat sopimattomat
tapaukset olivat loukanneet hänen ajatustensa puhtautta. Häntä oli
häirinnyt hänen vakuutuksessansa törkeä tapa ja sopimattomat sanat,
ja hän oli sen tähden ruvennut epäilemään, oliko hänen vanhempiensa
uskonto, -- sillä olihan niitä kaksi, -- oikea uskonto ja tokko rouva
de Beaumesnil'in hyvä Jumala oli parempi kuin mies O'Neil'inkaan
Jumala. Kun tällainen ajatus kerran oli herännyt niin vilkkaassa ja
niin hennossa sielussa, niin se oli julmasti sitä kalvanut.
Kun Sibylla kerran oli alkanut epäillä luonnollisia oppaitaan, niin
hän, kuten hän itse sanoi, tunsi olevansa niin surullinen ja niin
hyljätty, kuin jos hän olisi ollut meren pohjassa. Hän oli toivottanut
itsellensä kuolemaa. Hän tunnusti että hän, hakiessaan epäilyksellensä
kumoavaa syytä, oli suuresti pettynyt kirkkoherran hyväntahtoisuuden ja
hiukan omituisten tapojen suhteen, koska hänen jokapäiväiset piirteensä
niin suuresti poikkesivat siitä ideaalisesta kuvasta, joka hänellä oli
papista ja apostolista: mutta tänä iltana abotti Renaud oli yht'äkkiä
kokonaan muuttunut hänen silmissänsä. Silloin kun hän hengenvaarassa
oleville merimiehille oli rukoillut Jumalan armoa, kun hän yksinään oli
luvannut lähteä onnettomien avuksi, hän oli ymmärtänyt, että ainoastaan
oikea Jumala ja oikea usko voi herättää niin yleviä sanoja ja niin
ylevää alttiiksiantamista. Tästä hetkestä saakka Sibylla tunsi jälleen
luottavansa isäinsä uskontoon, jos kohta olikin vielä seikkoja, jotka
häiritsivät hänen ajatuksiansa.
Markiisi ja markiisitar olivat kuunnelleet Sibyllan tunnustusta
sydämensä sanomattomaksi lohdutukseksi.
-- Lemmikkini, sanoi hra de Férias, kun hän oli lopettanut puheensa,
-- sillä siihen saakka hän ei ollut häntä keskeyttänyt muulla kuin
hyväilemisellänsä ja hymyilyllänsä, -- sinä tahdot aina vaan nousta
joutsenen selkään; sinä tahdot mahdotonta. Minä pelkään, että se on
oleva sinun elämäsi loukkauskivenä. Sinussa on syntynyt tänään totuutta
etsiessäsi, ja sinussa on syntyvä vast'edeskin onnea etsiessäsi,
tuollainen täydellisyyden unelma, joka kyllä on jalo, mutta joka tuo
mukanansa paljon erehdyksiä ja pettymystä. Puhuakseni ainoastaan
siitä, mikä nyt on meitä huolettanut, lapseni, sellainen uskonto,
jonka mukaan Jumalaa palvellaan niin jumalallisesti kuin enkelit,
sellainen uskonto on olemassa vaan taivaassa. Mutta me elämme maan
päällä, ja täydellisinkin uskonto saattaa täällä saada vaan vailinaisen
muodon, sillä ihmiset antavat sen sille. Ajattele tätä Sibylla,
äläkä milloinkaan syytä Jumalaa heikkoudesta tai tietämättömyydestä
palvelijainsa suhteen. Tällä en, tyttäreni tahdo sanoa, että hyväksyn
kaikki muodot, missä hurskaus tässä maailmassa esiintyy. Niiden
joukossa on paljon surettavia, jopa turmiollisiakin. Minä olen
niitä, jotka tahtovat vapauttaa uskonnon ulkonaisista menoista,
liiallisista tempuista, ja sopimattomasta ulkokultaisuudesta, jotka
minun mielestäni, niinkuin sinunkin, saastuttavat sen pyhiä alttareja.
Mutta minun ijälläni ollaan kärsiväisempiä kuin sinun. Vast'edes olet
kohtuullisempi, kun olet myöntyväisempi. Sinä olet antava anteeksi
monelle vakavalle sydämelle, jopa taikauskoisellekin, sillä sekin
tarkoittaa Jumalan kunnioittamista. Mene nyt, tyttäreni, levolle; mene
nauttimaan sitä rauhaa, minkä olet meille antanut.
Sibylla ei kuitenkaan lähtenyt valkoiselle vuoteellensa, ennenkuin hän
oli syleillyt miss O'Neil'ia ja parilla sanalla ilmoittanut hänelle
äskeisiä tapauksia. Miss O'Neil otti heti harppunsa, joka oli ollut
surullisesti hyljättynä useampia kuukausia, ja kun sen suloiset
säveleet yhtyivät yön tuulen hiljaiseen huminaan, niin linnan asukasten
sydämissä heräsi suloisia ajatuksia taivaallisesta onnesta, järvistä ja
kuutamoista.