Sibylla poissa kirkon helmoista.
Mutta pian levisi ja tuli tietyksi ympäristössä herra de Férias'in
jalomielinen määräys rouva de Beaumesnil'in lipeän kielen kautta ja
herätti ylimalkaan huonoja ajatuksia vanhan markiisin päättämiskyvystä,
eikä tästä syytöksestä pelastunut kirkkoherrakaan, jota katsottiin
hänen rikosveljeksensä. Muuten onkin myönnettävä, ett'ei maailmaa,
joka ei tarkastele yksityisseikkoja ja jota tuomitsee asioita
kokonaisuudessaan, sopinut syyttää siitä, että se piti kummallisena
ja sopimattomana asiaa, joka nyt oli sen arvosteltavana. Hra de
Férias, kerran päästyänsä vapaaksi ensi innostuksestansa, ei hänkään
saattanut olla katselematta jonkinlaisella levottomuudella sitä
vastuunalaisuutta, johon hän oli joutunut antaissaan poikansatyttärelle
väärä-oppisen opettajattaren. Mitä kirkkoherraan tulee, niin hän
yleisen huhun ja omantunnon vaivojensa lisäksi vielä sai senkin
mielipahan, että hän tämän johdosta sai kiitoksia kantoonin
rauhantuomarilta, vapaa-uskoiselta vanhukselta, joka piti Voltaire'a
jumalana -- jonka profeetaksi hän näytti itseänsä luulevan.
Abotti Renaud lähti Férias'in linnaan kolmea päivää myöhemmin miss
O'Neil'in tuloa. Matkalla sai hän harmiksensa kuulla voltaire-mielisen
virkamiehen epäilyttävän kiitoksen. Alla päin hän jatkoi matkaansa ja
tavattuaan markiisin, joka oli aamu-kävelyllään kastanjakäytävällä, hän
uskoi hänelle vilpittömästi surunsa ja murheensa.
-- Arvokas ystäväni, hra de Férias hänelle vastasi, te saatatte
ymmärtää, ett'en itsekään lepää ruusuvuoteella; minä saan, niinkuin
tekin, kuulla ikäviä huhuja kansan mielipiteestä, ja minä luulen, että
rauhantuomarin suostumuksenosoitus tietää pahaa. Sillä ystäviemme
murheen jälkeen, jota meidän enimmän tulee pelätä, on meidän, sanoo
viisas, varominen vihollistemme riemua. Mutta yhtähyvin, rakas abotti,
aion pitää miss O'Neil'ia luonani, sillä pitkän elämäni kuluessa olen
tullut huomaamaan, että niitä tekoja, joihin sydän on yllyttänyt, ja
joita kuitenkin on paljon vaikeampi toimeenpanna kuin itsekkään ja
ankaran järjen punnitsemia päätöksiä, maailma aina moittii, mutta että
kaitselmus usein on niitä siunannut. Sentähden on meidän auttaminen
toisiamme, jotta Jumala meitä auttaisi, emmekä me, te ja minä, arvokas
ystäväni, saa mitään lyödä laimin päästäksemme sen tärkeän yrityksen
perille, johon olemme ryhtyneet, s.o. hankkiaksemme Sibyllalle sitä
hyvää ja monipuolista kasvatusta, jonka miss O'Neil näyttää voivan
hänelle antaa, ja samalla säilyttääksemme lasta isiemme puhtaassa
uskossa.
Vaikka Sibylla vasta kahden vuoden kuluttua oli pääsevä ensi kerran
ripille, niin päätettiin tämän kaksinaisen päämäärän saavuttamiseksi,
että abotti Renaud jo samana päivänä olisi alkava luentosarjan,
joiden tarkoituksena oli juurruttaa puhdas-oppisuus horjumattomalle
pohjalle neiti Sibyllan sydämeen. Samalla saattoi miss O'Neil ilman
vaaratta, niin toivottiin, edistää Sibylla-Annen opillista ja
siveellistä kasvatusta. Miss O'Neil oli mukaantuva, -- siitä ei hra de
Férias vähääkään epäillyt -- sen muodollisen määräyksen mukaan, joka
hänelle annettiin, ett'ei hän oppilainensa milloinkaan käsittelisi
uskonnollisia asioita, paitsi yleis-siveellisen katsantokannan mukaan.
Mutta jos miss O'Neil -- sillä kaikkea piti edeltäpäin otaksua -- olisi
pettänyt markiisin toiveet ja olisi, antautuen hänen sukupuolellensa
tavallisen ulkopyhyyden valtaan, vetänyt taskustansa Raamatun ja
ruvennut uskonkiistaan, niin olihan abotti Renaud saapuvilla,
valppaana ja huolellisena, joka oli valmis keksimään miss O'Neil'in
ensimmäisenkin yrityksen siihen suuntaan.
-- Totta tosiaan, markiisi sanoi, yhtä helposti voisi tapahtua, että
hieno kärppä likaisimman kotieläimemme tavoin rypöisi lokarapakossa,
kuin että Augusta-Mary edes ajattelisikaan ryhtyä laittomaan tekoon.
Se oli myöskin markiisittaren vakuutus, ja vieläpä kirkkoherrankin.
Nämä kolme kunnon ihmistä pääsivät täten kaikista omantunnon-vaivoista
ja saattoivat sydämellisesti iloita siitä suuresta määrästä, missä
Sibyllan erinomaiset luonnonlahjat edistyivät miss O'Neil'in
taikasauvan johdossa. Hänen harvinainen neronsa kohosikin sellaisella
nopeudella, joka olisi saattanut käydä vaaralliseksi, joll'ei
sitä olisi ollut hillitsemässä ja opastamassa ymmärtäväinen ja
ajattelevainen käsi; mutta miss O'Neil tiesi kyllä tehtävänsä.
-- Minä voisin, hiukan häntä vielä kiihoittamalla, saada ihmeitä
aikaan, hän sanoi hra de Férias'ille. Mutta on sentään parempi hillitä
häntä ja antaa hänestä tulla vaan kunnon naisen. Muuten ei minulla
siitä olisikaan suurta ansiota, sillä hänen pieni kultakutrinen päänsä
on kuin häkki, täynnä tyytymättömiä lintuja, joille tarvitsee vaan
antaa tilaisuus lentää tiehensä.
Hra ja rouva de Férias olivat yhtäpaljon iloissansa Sibyllan innosta
ja edistymisestä kuin myöskin siitä suloisesta muutoksesta, minkä
he olivat huomanneet hänen karakteerissansa aina siitä päivästä
saakka, kuin hän ryhtyi vakavasti ja säännöllisesti lukemaan. Vaikka
hän vieläkin oli pikku tytöksi erinomaisen totinen ja viisas, niin
hän oli kuitenkin heittänyt nuot hajamieliset unelmansa, joihin hän
sitä ennen oli niin halukkaasti antautunut ja jotka alinomaa olivat
verhonneet hänen nuorta otsaansa oudolla synkkeydellä. Hänen suloinen
lapsen-naurunsa, raikas kuin puron lirinä metsässä, kajahteli taas
tuon tuostakin vanhoissa korridoreissa. Näyttipä hän joskus perheen
keskuudessa taipumusta pilaankin, joka väliin saattoi muuttua vielä
ivaksikin. Tällainen hilpeys, joka väliin yht'äkkiä heräsi neiti
de Férias'issa, suli hänen kasvojensa tavallisen vakavuuden kanssa
miellyttäväksi suloksi. Joll'ei hänessä olisi ollut niinpaljon
luonnollista helläsydämisyyttä, niin tämä hänen karakteerinsa taipumus
olisi helposti saattanut muuttua pisteliääksi ivaksi; sillä Sibylla,
niinkuin sellainen pieni ilveilijä ainakin, osasi kaiken vakavuutensa
ja tyyneytensä ohessa ottaa huomioonsa kaiken sen hullunkurisuuden,
mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Hänen terävä silmänsä huomasi
heti sen, mikä oli naurettavaa, samoin kuin tarkka korva huomaa
soinnuttomuuden. Tuskin oli hän saanut lyijykynän käsiinsä, ennenkuin
tämä hänen neronsa lahja jo ilmaantui muodottomissa, mutta sangen
sattuvissa irvikuvissa. Täytyipä eräänä päivänä hra de Férias'in
oikein ankarastikin häntä varoittaa erään kuvan johdosta, mihin rouva
de Beaumesnil'in kainot viikset ja ritari Theodor'in roomalainen nenä
olivat tulleet jotensakin suurennettuun muotoon.
Vaikk'ei rouva de Beaumesnil tietänytkään tästä asiasta, niin hän ei,
kuten saattoi arvatakin, juuri ensinkään ottanut osaa siihen iloon,
mitä miss O'Neil'in edistystä tuottava opetus synnytti Férias'in
linnassa. Syynä hänen ilottomuuteensa ei ollut, jos hänen omiin
sanoihinsa on luottamista, se ett'eivät hänen ennustuksensa käyneet
toteen, sillä ainahan on ihmisiä, jotka ovat onnellisempia, kuin
ansaitsevatkaan. Muuten ei koskaan loppu saata olla hyvä, jos alku on
paha, ja eihän vielä ollut aika sanoa viimeistä sanaa.
-- Ja saattepa nähdä, kirkkoherra, jonakuna päivänä tapahtuu jotakin
erinomaista, en tiedä mitä; mutta jotakin tapahtuu, mikä on murtava
Férias'in ylpeyden, sillä vielä on oikeutta vaativa Jumala taivaassa,
ja häntä ei olisi jos tämä näin röyhkeä itsepäisyys ja sopimaton
hellyys jäisi kokonaan rankaisematta. Tällä en tahdo teitä moittia,
sillä minä tiedän, että teidän tarkoituksenne oli puhdas: te toivoitte
voivanne kääntää tämän onnettoman olennon; mutta, näin meidän kesken,
minä luulen, että toiveenne ovat jo aikoja sitten menneet menojansa...
vai? eikö se ole totta, hyvä kirkkoherra?
Kirkkoherra myönsi niin olevan. Ilkeytensä varmalla aistilla rouva
de Beaumesnil oli koskettanut juuri tätä kipeätä kohtaa mies-paran
sydämessä. Abotti Renaud'in olikin todella sangen haikealla mielellä
täytynyt jättää se loistava unelma, joka hetkeksi oli hänet vallannut,
ja jossa hän oli nähnyt kruunaavansa miss O'Neil'in kääntyneitten
verholla, mutta keskusteltuaan pari kolme kertaa Irlannittaren
kanssa hän jo oli tullut huomaamaan hänessä vallitsevan valistuksen
ja mielipiteiden lujuuden, joita vastaan hän oli päättänyt olla
taistelematta. Hra de Férias oli vielä vahvistanut häntä hänen
päätöksessänsä ja sanonut hänelle kohteliaasti, ett'ei ollut hyvä
arvelematta käydä asiaan käsiksi, vaan että oli antaminen asiain
kypsyä, ja että miss O'Neil ei ollut mikään tavallinen ihminen -- joka
ei juuri osoittanut sitä, että hra de Férias olisi pitänyt kirkkoherraa
erinomaisena älynä.
Kun tämä kunnon mies oli näin menettänyt kaikki hartaat toiveensa miss
O'Neil'in suhteen, niin hän ryhtyi sitä suuremmalla innolla siihen
osaan Sibyllan kasvatuksesta, joka oli hänen käsiinsä uskottu. Tältä
puolelta ainakin hän sai lohdutusta itsellensä. Ensi vuonna hän oli
luentojensa aineeksi valinnut pyh. biblian historian ja jättänyt
katkismuksen jumaluusopillisen opetuksen toiseksi vuodeksi. Raamatun
itämaalainen suuremmoisuus ja liikuttavat legendat kristinuskon
ensiajoilta, heidän marttyyrinsa ja pyhimyksensä kuvaantuivat elävästi
Sibyllan mielikuvitukseen ja herättivät hänessä uskonnollisen
innostuksen, joka vähitellen tuli hänen lapsuutensa haaveellisen
runollisuuden sijaan. Hänen ajatuksissansa ei enään liikkunut
kultavaatteisin puettuja haltioita, ei taikalinnoja eikä metsästeleviä
ruhtinaita, joita hän oli metsien yksinäisyydessä mietiskellyt,
vaan korkeita thebaiidia, kalpeita erakoita ja pyhiä paimenia, ja
ennen kaikkia tuo suuri ja mystillinen Jumala ja hänen voimansa ja
hyvyytensä, joka tuli näkyviin hänen ympärillänsä koko luonnossa,
oli se sitten kasvin itävänä voimana, myrskyjen pauhuna tahi tähtien
loisteena, hämmensi hänen ajatuksiansa ja hurmasi hänen sydäntänsä.
Sibyllan uskonnollinen innostus, vaikka se ylimalkaan olikin
kirkkoherralle ja markiisille tyytyväisyyden ja iloisen keskustelun
aiheena, tuotti heille kuitenkin jonkinlaista huolta sen kummallisen
luonteensa kautta, jota se joskus osoitti. Täytyipä häntä eräänä
päivänä ankarasti nuhdellakin, kun hän kävellessään hyvällä pakkasella
käytävällä oli katsonut jalomieliseksi antaa levättinsä eräälle
pienelle kerjäläistytölle ja senkautta saanut itsellensä pahan
nuhan. Toisen kerran taas hänet löydettiin rukoilemassa polvillaan
eräästä orjantappurapensaasta, missä hän tahtoi jäljitellä erämaitten
pyhimyksien ankaruutta. Mutta helposti saattoi johtaa taas oikealle
urallensa niin viisaan ja ajattelevaisen lapsen kuin Sibylla oli, ja
muutama sana riitti hillitsemään tätä liiallista kiihkoa. Useamman
kuin yhden kerran sai hra de Férias ihmetellä sitä mielen jaloutta ja
puhtautta, joka vallitsi hänen syntyvän hurskautensa innossa. -- Noin
vuotta jälkeen miss O'Neil'in tuloa linnaan, vanha markiisi, joka aina
nousi samalla kuin aurinkokin, hengitti ikkunansa ääressä helmikuun
aamuna raikasta ilmaa, kun hän huomasi Sibyllan yksinänsä kävelevän
puistoon päin.
-- Minnehän Sibylla näin varhain mennee? hän kysyi kääntyen
markiisittaren puoleen. En luullut hänen vielä edes nousseenkaan,
ja hän on jo tuolla ulkona. Luulisi melkein hänen koittavan salata
itseänsä. Mitä on hänellä tuossa vasussa?
-- En tiedä, ystäväni, mitä hänellä on mielessä, sanoi markiisitar,
mutta jo muutamana päivänä hänellä on ollut useampia neuvotteluja
Jacques Féray'n kanssa. Eilen hän sulkeutui huoneesensa kahdeksi
tunniksi ja tän' aamuna hän lainasi minulta pyhäsavu-astiani. Enempää
en tiedä.
Täytyy mennä hänen peräänsä.
Hra ja rouva de Férias saattoivat helposti nähdä huolekkaasti
siroitetussa hiekassa, joka peitti käytäviä linnan ympäristössä,
Sibyllan jäljet ja nämät veivät heidät vähän ajan päästä aukealle
paikalle, joka oli puiston korkeimmalla kohdalla. Tämä paikka oli
syystäkin kuuluisa koko seudussa. Ylt'ympäri sitä kasvoi suuria,
komeita puita, paitsi merelle päin, mistä näkyi rivi loivia
viheriäisiä kumpuja. Näitten kukkularyhmien välillä, jotka yhtyivät
toisiinsa alhaalla laaksossa, suuri syvänne jatkui aina merelle
saakka, muodostaen taivaan rannalle kolmikulmaisen au'enteen, jolle
meri heijasti milloin säteilevää taivaan sineä, milloin taas hopean
välkkyvää valoa. Keskellä avonaista paikkaa oli tavattoman suuri,
vuosisatoja vanha tammi. Se verhosi tuuheilla oksillansa yhtä niistä
harvinaisista muistomerkeistä, joita keltiläinen sivistys on jättänyt
Normandian rannikolle, erästä suurta hakkaamattomasta kivestä tehtyä
pöytää, jolla oli jotensakin kömpelö ulkomuoto ja joka näytti olevan
saman ikäinen kuin tammikin.
Kun markiisi ja markiisitar olivat tulleet lähelle tätä paikkaa,
pysähtyivät he äkkiä kuullessansa Sibyllan äänen muutaman askeleen
päästä. Lapsi puhui nuhtelevalla ja melkein uhkaavalla äänellä; sitten
hän lakkasi puhumasta, ja heti sen jälkeen levisi ilmaan suitsutuksen
hajua. Markiisi ja markiisitar, joitten uteliaisuus kohosi suuresti,
poikkesivat tieltä, vetäytyivät puitten suojaan ja lähestyivät
varovaisina vuoren huippua. He näkivät Sibyllan polvillansa tammen
juurella, kivipöydän edessä. Hänen silmänsä olivat luodut sinnepäin,
missä meri ja taivas yhtyivät toisiinsa, ja hänen puoleksi auki olevat
huulensa näyttivät rukoilevan. Tammen rungolle oli ripustettu suuria,
orvokeista punottuja kirjaimia, jotka tekivät sanan: -- JUMALA.
Kivipöydälle oli asetettu suitsutus-astia, ja siitä tuli pieniä
savupilviä, jotka tupruilivat hiljaksensa ylöspäin, kunnes sulivat
yhteen meren sinisen värin kanssa. Ja hämmästyttävintä kaikista tässä
näyssä oli se, että hullu Féray oli läsnä. Hän oli vähän matkan päässä
kyyristyneenä erästä puuta vasten ja katseli Sibyllaa samalla kertaa
sekä nöyrästi että arasti, kuin koira, jota on lyöty.
Tämän nähdessänsä alkoi markiisitar itkeä, laskeutui polvillensa
nurmikolle ja yhdisti hartaan rukouksensa siihen, joka kohosi lapsen
puhtaasta sydämestä taivasta kohti. Hra de Férias oli seisonut
ajattelevaisen, melkeenpä huolellisenkin näköisenä.
-- Mikä sinun on, ystäväni? markiisitar kysyi nousten ylös.
-- Ei mikään, hän sanoi; syleilkäämme häntä. Sibylla, kuullessansa
heidän lähestyvän, hypähti jaloillensa ja kävi punaiseksi kuin mansikka.
-- Lapseni, vanha markiisi sanoi likistäen häntä rintaansa vasten, tämä
on hyvä, mutta teidän alttarillanne ei ole ristiä; pitää samalla kertaa
muistaa Jumalan hyvyyttä kuin hänen kaikkivaltaansakin.
-- Se on totta, Sibylla sanoi, minä asetan tähän ristin.
-- Oletko yksin, lemmikkini, rouva de Férias kysyi, tehnyt nämät
kauniit kukkakirjaimet?
-- Olen, Sibylla vastasi, mutta Jacques on poiminut orvokit. Ja
voitteko uskoa, en ole saanut kertaakaan häntä rukoilemaan kanssani?
Hän on hirviö!
Sibylla lausui tämän syytöksen hyvin ankaran näköisenä, joka näytti
julmasti surettavan Jacques Féray'ta. Hän loi nurjat silmänsä maahan ja
jupisi pelokkaalla äänellä:
-- Ei ole hyvää Jumalaa!
-- Onnetoin! Sibylla huudahti ja työntäen häntä yhtäkkiä olkapäistä,
hän sai hänet menettämään tasapainonsa. Kun hän näki hänet pitkänään
erään puun juurella saamattoman ja pelokkaan näköisenä, niin hän
purskahti heleään nauruun, niin että metsä kaikui, ja sanoi kohottaen
olkapäitänsä:
-- Narri!
Jacques näytti ihastuneelta.
Päivä, jonka Sibylla oli alkanut tällä omituisella hartauden työllä,
oli sunnuntai, ja Férias'in linnalaiset lähtivät tapansa mukaan,
syötyänsä kiireisesti aamiaista, seurakunnan kirkkoon. He tulivat
perille vähää ennen messun alkua ja kirkon keskusta oli vielä tyhjä.
Ainoastaan kuorin olivat anastaneet Beaumesnil'in ja kirkkoherran
perheet. Rouva de Beaumesnil, joka näytti tavallista puuhaavammalta
ja toimekkaammalta, asetti viimeistä kertaa kättänsä erään pienen
pöydän koristukselle, joka oli pää-alttarin edessä, ja jolla oli pieni
vahakuva. Kuvan kasvot olivat maalatut, silmät kiilloitetut ja hiukset
kiharoitut ja se oli reunustettu paperikukilla ja samettikoristeilla.
Tämän kuvan ympärille, joka oli rouva de Beaumesnil'in hurskas ja
älykäs lahja, oli levitetty monenlaisia teräspiirroksia, joissa oli
kuvattuna pääasiallisesti kaikenkokoisia sydämiä, toiset, nuolen
lävistämiä, toiset palavia, toiset taas siivillä varustettuja.
Kirkkoherra, ritari Theodor ja neiti Constance katselivat tätä mieltä
ylentävää mestariteosta suurella ihastuksella, sill'aikaa kun hra de
Beaumesnil autuaallisesti naurahteli.
-- Mikä tämä on? Sibylla kysyi uteliaasti lähestyen kuvaa.
-- Lapseni, rouva de Beaumesnil sanoi, se on uusi hyvä Jumala, jonka
olen tuottanut Pariisista.
Kansa tulvasi sillä hetkellä keskelle lattiaa ja lopetti siten tämän
keskustelun. Sibylla meni istumaan perheensä penkkiin, mutta markiisi
huomasi ett'ei hän rukoillutkaan tavallisella hartaudellansa. Sibyllan
hajamielisyyteen ottivat osaa myöskin muut kirkossa olijat, jotka
koko kirkonmenon aikana eivät lakanneet uteliaasti katsomasta pientä
lisä-alttaria ja hymyillen kuiskailemasta toinen toisensa korvaan.
Kun messu oli päättynyt, niin uteliaisuus, jota niin kauvan oli
hillitty, puhkesi, ja kuori vallattiin väkirynnäköllä. Tällä tärkeällä
hetkellä onnistui ritari Theodor Desrozais'in, asettamalla väkevät
kätensä tulvan eteen ja suurella äänellänsä halliten melua, muodostaa
sekamelskasta sen verran järjestystä, että kaikki järjestänsä kulkivat
kuvan ohitse. Hän rupesi sitten uteliaan väkijoukon oppaaksi ja selitti
heille vahakuvan suloisuutta ja ansioita, vieläpä näytti hän, miten
kuvan kiiltosilmät sai liikkumaan erään nerokkaan vieterin avulla.
Vaikutukset, mitkä tämä näky teki läsnäolijoihin, olivat eri laatua:
toiset, kun tuskin olivat päässeet kirkon eteiseen, nauroivat täyttä
kurkkua rouva de Beaumesnil'in hyvää Jumalaa; muutamat vanhat akat
taas äkillisen pyhyyden valtaamina tätä kuvaa kohtaan, uhrasivat
sille vahakynttilöitä. Rouva de Férias liittyi rouva de Beaumesnil'in
hartaasta kehoituksesta näitten alhaisten proselyyttien joukkoon.
Kun Sibylla oli tullut takaisin linnaan, niin hän oli sangen surullinen
ja äänetön. Oliko häntä loukannut tämän tapauksen hävytön julkeus, joka
niin suuresti poikkesi siitä juhlallisesta ajatuksesta, jonka hän oli
saanut Jumalan olemisesta ja hänelle kelpaavasta palveluksesta? Oliko
se suora ja hiukan yksipuolinen ajatustapa, joka on lapselle omituinen,
saattanut hänelle tällä kertaa vielä vakavampia mietiskelyjä. Mitkä
tahansa lapsen ajatukset lienevätkin olleet, hän ei niitä muille
puhunut.
Sillä välin läheni lähenemistänsä aika, jolloin hänen piti päästä
ripille. Abotti Renaud kävi melkein joka päivä linnassa. Hän otti
osaa perheen päivälliseen puolipäivän aikaan ja antoi sitten vielä
Sibyllalle luennon katekismuksessa. Eräänä iltapäivänä hra de Fériés,
joka vähää ennen oli jättänyt tyttärentyttärensä kirkkoherran kanssa,
tapasi hänet kummaksensa puutarhassa.
-- Mitä teet täällä? hän kysyi; onko abotti jo lähtenyt?
-- Ei, Sibylla sanoi lyhyesti, hän makaa.
-- Mitä! markiisi huudahti, makaako hän usein tällä tavalla?
-- Sangen usein päivällisen jälkeen.
-- Sama se, hra de Férias sanoi ankarasti, sinun olisi, pitänyt
kärsivällisesti odottaa, siksi kun hän olisi herännyt. Minä en pidä
sinun käytöksestäsi enkä äänestäsi, joka ei ole ensinkään kunnioittava.
Hra de Férias'illa ei ollut ensikerran tilaisuutta huomata Sibyllan
menettelyssä ja puhetavassa kirkkoherraa kohtaan vivahdusta
jonkinlaiseen ynseyteen, melkeinpä halveksumiseen. Yhtäpaljon kuin
tästä kummallisesta enteestä, hän oli peloissansa myöskin siitä
alakuloisesta mielialasta, joka jo jonkun aikaa oli lapsessa hallinnut,
ja siitä halusta millä hän kaipasi yksinäisyyttä. Samalla huomasi hän
suureksi kummaksensa, että aivan vastaava muutos tapahtui myöskin
vähitellen abotti Renaud'in karakteerissa, jopa terveydessäkin, joka
ei enää ollut niin hyvä kuin ennen. Päivän tapaus lisäsi vaan näitten
huomioitten todennäköisyyttä. Kun luento oli päättynyt, kutsuivat
markiisi ja markiisitar kirkkoherraa luoksensa. Tämä kunnon mies tuli
läähättäen kolmen suuren, nelitaitteisen kirjan painon alla, joita hän
kantoi käsivarsillansa.
-- Noh! noh! mitä teillä on, abotti? hra de Férias kysyi.
-- Herra markiisi, nämät ovat Isät.
-- Vai ovat ne isät?
-- Ovat, tässä on muutamia osia Isistä, jotka pyydän saada lainaksi
teidän kirjastostanne ja jotka vien pappilaan.
-- No, luetteko Isät uudestaan, abotti?
-- Luen, herra markiisi, aion ne lukea ihan kokonaan, ja kadun ett'en
jo ennen ole sitä tehnyt. Muuten luen yötkin, jos tarvitsee.
Hra de Férias yskäsi.
-- Hm! Kas siinä on intoa, abotti, siinä on intoa!... No oletteko yhä
vielä tyytyväinen Sibyllaan, ystäväni?
Vieno puna levisi vanhan papin poskille.
-- Yhä vielä, herra markiisi; mutta tiedättehän että lapsella on neroa!
-- Tahdotteko sanoa, että hän käyttää neroansa väärin?
-- Jumalani! herra markiisi, jos ketään saattaa tästä syyttää, niin se
on minua. Ennenkuin lähdin kilpailemaan niin terävän älyn kanssa, minun
olisi pitänyt kiilloittaa uudestaan koko teologinen varastoni, joka
vuosien vieriessä on päässyt hiukan ruostumaan.
-- Mitä! väitteleekö lapsi kanssanne?
-- Totta puhuen, herra markiisi, häntä ei voi sanoa huolettomaksi siinä
suhteessa viime aikoina. Etenkin tänään hän on ottanut esiin todellakin
hämmästyttäviä kohtia.
-- No minkä johdosta sitten, hyvä abotti?
-- Kaiken johdosta, herra markiisi, ja etenkin uskon salaisuuksien
johdosta.
-- Uskon salaisuuksien johdosta? Mutta eihän se ole mahdollista,
abotti. Eiväthän ne ole sitä laatua, että ne saattaisivat hämmästyttää
lasten järkeä, sillä heistä on kaikki salaisuus. Hänellä täytyy olla
jokin muu tarkoitus tämän asian suhteen.
-- Herra markiisi, minun on väliin todella täytynyt sitä uskoa.
-- Selittäkää tarkoituksenne, arvokas ystäväni. Luuletteko miss
O'Neil'in ehkä vaikuttavan turmelevaisesti Sibyllan ajatuksiin?
Abotti Renaud levitti käsiänsä ja kohotti olkapäitänsä.
-- Voi, enhän tiedä mitä ajatella tästä, hän sanoi. Minun täytyy kyllä
tunnustaa, että miss O'Neil, kun hän on läsnä luennoissani, käyttäikse
aivan sopivaisesti. Mutta ihan päivän selkeää on, että päivä päivältä
menetän yhä enemmän lapsen luottamusta, jopa kunnioitustakin.
Näitten huolien valtaamana, jotka tällä hetkellä kalvoivat
vanhan markiisin sydäntä, ei mikään saattanut hänestä tuntua
vastenmielisemmältä kuin se, että rouva de Beaumesnil yht'äkkiä tuotiin
saliin. Rouva de Beaumesnil ei kuitenkaan tahtonut kuin vaan sangen
vähän iloita naapuriensa surusta ja ennustustensa toteenkäymisestä. Hän
tyytyi käyttäimään niinkuin asiasta tietämätöin viisas ihminen ainakin,
jolle vihdoinkin oikeuden hetki on lyönyt; sitten hän kysyi tyyneesti,
josko miss O'Neil vielä oli linnassa.
-- Totta kaiketi, rouva, markiisi sanoi. Onnettomuus ei meitä saa tehdä
kohtuuttomiksi. Miss O'Neil'iä saattaa vasta ainoastaan epäillä; mutta
minä myönnän, että näin tärkeästä asiasta on vitkastelematta otettava
selvä. Tulkaa, abotti!
Lähdettyänsä salista hra de Férias tapasi erään palvelijan, joka oli
jättänyt neiti Sibyllan ja miss O'Neil'in vanhan tammen luo. Markiisi
ja abotti lähtivät sinnepäin astumaan. Matkalla he sopivat keskenänsä,
ett'ei nyt ollut aika kuulustella turhia arveluita ja että ainoa
keino totuuden perille pääsemiseen oli salaa kuunnella miss O'Neil'in
ja hänen oppilaansa keskustelua. He lähestyivät siis varovaisesti
pensaston lävitse ja pääsivät huomatuiksi tulematta perille paikkaa
ympäröivien puitten ja pensaitten lehväin suojassa. Miss O'Neil,
joka istui vanhojen druiidien pöydällä, piti kädessänsä maanpalloa
ja selitti sen rakennusta Sibyllalle, joka oli polvillansa eräällä
tyynyllä hänen vieressänsä ja näytti tuon tuostakin kädellänsä eri
kohtia taivaalla, ikäänkuin hän olisi tahtonut todellisuuteen sovittaa
hänen teoreetillista opetustansa. Luento oli loppumaisillansa, sillä
Irlannitar pani pallon pois, ja mainittuansa muutamalla sanalla päivän
kauneutta hän repäisi vanhan tammen rungosta hiukan sammalta, minkä
hän antoi tarkkaavaiselle oppilaallensa. Miss O'Neil selitti Sibyllan
suureksi ihmeeksi näitten monilukuisten kasvien hienoa ja mutkikasta
rakennusta ja niitten pienimpiäkin osia. Sitten löysi hän näistä
samettihienoista kasvista koko joukon pieniä siivekkäitä hyönteisiä ja
mainitsi hänelle näitten mikroskoopilla katseltavain elukkain nimen
sekä selitti hänelle niitten erityisiä ominaisuuksia.
-- Ette usko, lapseni, miss O'Neil lisäsi, kuinka mielelläni
tutkistelen tätä alhaista ja halveksittua maailmaa, ja huomaan siinäkin
Luojan kaitsevan ja isällisen käden, niinkuin maailman uhkeammissakin
esineissä. Tämä lohduttaa sydäntäni. Sillä kun joskus alan epäillä,
ett'ei näin alhainen olento, kuin minä, ett'ei minun himmeä elämäni
ja heikko rukoukseni saata mitään vaatia suurelta Jumalalta, joka on
tuhansien tähtien hallitsija, niin katselen tällaista pientä sammalta,
mikä yhtä hyvin todistaa hänen kaitselemustansa kuin aurinkokin, ja
minä saan siitä vakuutusta.
-- Minäkin rakastan Jumalaa, sanoi Sibylla.
-- Ja Hän rakastaa teitä, lemmikkini.
-- Sitä en tiedä, sanoi lapsi.
Miss O'Neil katsoi häntä pitkään.
-- Teillä on jo muutaman ajan ollut surullisia ajatuksia, Sibylla.
-- Sangen surullisia, miss O'Neil.
Ja kaksi kyyneltä vieri tyttö-paran kalpeille poskille.
-- Ettekö voi niitä uskoa minulle, lapseni?
-- Te olette kieltäneet minua puhumasta teille uskonnosta, Sibylla
sanoi arasti.
-- Niin olenkin lapseni. Mutta kaikkien ajattelevaisten olentojen
täytyy yksimielisesti tunnustaa löytyvän suuria yhteisiä osoitteita
Jumalasta, joista minun täytyy lakkaamatta saada puhua opetuksessani,
sillä ne ovat niin kiinteässä yhteydessä opetukseni aineen kanssa.
Mutta jos antautuisin teidän kanssanne opin kysymyksiin, uskon
eri kohtien selittämiseen, niin silloin törkeästi rikkoisin ne
velvollisuudet, mitä kiitollisuus, arkatuntoisuus ja jo tavallinen
rehellisyyskin minulta vaativat teidän vanhempianne ja omaatuntoani
kohtaan. Sitä en milloinkaan tee. Älkäämme siis puhuko enään teidän
surustanne, koska ne kuuluvat uskontoon. Sallikaa minun vaan sanoa,
ett'en niitä saata käsittää. Minä pelkään todella, Sibylla, ett'ette
ajattele näitä asioita kyllin yksinkertaisella ja nöyrällä sydämellä.
Onhan niin helppoa ja luonnollista luottamuksella omistaa itsellensä
vanhempiensa uskonto, etenkin sellaisten vanhempien kuin teidän!
Sibylla antoi päänsä painua, eikä vastannut. Miss O'Neil nousi.
-- Tulkaa juoksemaan metsiin, hän sanoi. Ja hän lisäsi hymyillen.
-- Se sopii paremmin, kuin liiallinen ajatteleminen, teidän ijällenne.
Sibylla syleilli häntä, tarttui hänen käteensä, ja molemmat katosivat
metsään.
Molemmat näkymättömät kuuntelijat nousivat pensastosta.
-- Mitä luulette, abotti? hra de Férias sanoi kääntyen, jonkunlainen
voitollisuuden loiste kasvoilla, kumppaniinsa päin.
-- On selvää, hra markiisi, ett'ei vaara uhkaa meitä ensinkään tältä
puolen.
-- Vaan päinvastoin, abotti, te näette että miss O'Neil meitä pikemmin
auttaa. Mikä on viisaampaa, mikä on terveellisempää kuin hänen
opetuksensa? Eikö totta, että jos tämän tietuissani lähettäisin tämän
nuoren naisen pois, se olisi mitä suurin vääryys!
Epäilemättä, herra markiisi. Se on vain minun kelvottomuuteni, sen
kyllä nyt näen, joka meille tuottaa näitä vaikeuksia.
-- Ei, ystäväni, ei se se ole. Tämä on vaan tuollainen lapsellinen
oikku, joka kyllä menee ohi. Menkäämme takaisin naisten luo.
Rouva de Beaumesnil kuunteli alussa kummastellen mutta sitten hiukan
epäileväisesti hymyillen hra de Férias'in ja kirkkoherran vakuutusta
miss O'Neil'in syyttömyydestä -- Tämä kaikki oli epäilemättä sangen
kaunista; mutta olisihan miss O'Neil jollakin tavoin saattanut
huomata heidän läsnäolonsa ja tehdä sukkelata pilaa koko heidän
väijymisestänsä. Tämä kysymys tunkeutui rouva de Beaumesnil'in suureksi
mielipahaksi hänen sydämeensä, sillä hänen oi; sangen vaikeata syyttää
lähimmäistänsä, olipa hän sitten vaikka Turkkilainen; mutta kaikissa
tapauksissa Sibyllan vastahakoisuus kirkkoherran opetuksille oli
kummallinen seikka joka oli selville saatava. Se ei saattanut olla
lapsen omassa päässä syntynyt, vaan se oli alkunsa saanut, jonkun
vieraan vaikutuksesta. Ja kuka muu saattoi tämä vieras olla, joll'ei
juuri miss O'Neil?
Markiisia ja kirkkoherraa, joitten mielessä oli vielä selvänä
opettajattaren vakava ja totinen puhe, ei rouva de Beaumesnil'in
myrkylliset ongelmat paljon liikuttaneet. Mutta markiisittareen ne
paremmin vaikuttivat. Hänelle oli suureksi lohdutukseksi, kun hän
saattoi sydäntänsä ja omaatuntoansa kalvavain vaivojen syyksi panna
tunnetun ja varman asian, joka oli helppo poistaa. Mutta kun hän
tunsi puolisonsa järkähtämättömän oikeudentunnon ja lujuuden, niin
hän ei uskaltanut häneltä pyytää miss O'Neil'in pois lähettämistä.
Hän rukoili ainoastansa, että Sibyllan sallittaisiin viettää muutamia
viikkoja rouva de Beaumesnil'in luona, missä kirkkoherra saisi jatkaa
luennoitansa kaukana kaikesta sivultapäin tulevasta vaikutuksesta.
Hra de Férias suostui markiisittaren kyynelten tähden tähän
vaihdokseen, joka oli rouva de Beaumesnil'in vaikutuksen hedelmä.
Miss O'Neil'ille ja Sibyllalle sanottiin syynä tähän olevan muutaman
kuumetaudin-kohtauksen, joita oli huomattu palvelusväen lapsissa, ja
joiden muka pelättiin olevan tarttuvaa laatua. Kiireisesti pantiin
kokoon Sibyllan vaatteet, ja kahta tuntia myöhemmin vei riemuitseva
rouva Beaumesnil saaliinsa pois.
Muutamissa paikoin maaseuduilla pidetään suurena siunauksena
pienintäkin tapausta, mikä hetkeksi häiritsee siellä vallitsevaa
yksitoikkoista horrostilaa. Samallaista iloa herätti rouva de
Beaumesnil'inkin taitekaton alla Sibyllan tulo. Ääretön hilpeys
levisi heti niinkuin ilotuli koko taloon, aina kiinalaisesta salista,
missä noin viisikymmentä mandariinia ijät päivät hymyili hra de
Beaumesnil'ille, joka taas ijät päivät hymyili mandariineille,
kyökkiin saakka, minne neiti Constance riensi niin nopeasti, kuin
hänen lihavuutensa vaan suinkin salli. Mitä ritari Teodoriin tulee,
niin häneen tämä tärkeä tilaisuus vaikutti ensiksi sen, että hän,
neiti de Férias'in kunniaksi ja omaksi hauskuudeksensa, toi kellarista
kaksi pulloa vanhaa viiniä. Istuttiin sitten pöytään keskellä tätä
ihastusta, joka esiintyi ruokien hajun virkistämässä, sanarikkaassa
ja innokkaassa lörpöttelemisessä. Naapurit ja naapurittaret, heidän
tapansa, valtiolliset mielipiteensä, viimesunnuntaiset pukunsa;
kaikki tuli vuoronsa mukaan talon emännän tarkastelun alaiseksi, joka
yleensä toisia moitti, toisia taas ei hyväksynyt. -- Unhoittamatta
juhlan siveellistäkään tarkoitusta, rouva de Beaumesnil sekoitti
sinne tänne hyvänluontoiseen puheesensa opettavaisia kertomuksia,
joiden ohessa hän antoi silmänluontia Sibyllalle. Milloin jutteli hän
pienestä tytöstä, jota oli yöllä vedetty jaloista sentähden, että
hän oli huonosti rukoillut, milloin taas pienestä pojasta, joka oli
saanut selkäänsä näkymättömästä kädestä sentähden, että hän oli ollut
hajamielinen katekismusta lukiessansa. Nämät peloittavat legendat
näyttivät kuitenkin paljon enemmän liikuttavan hra de Beaumesnil'ia
kuin Sibyllaa. Olihan hänkin viime yönä nähnyt unen, joka kauheudessa
veti näille vertoja. Hän oli nähnyt unta, että hän oli lammas, ja että
hän määki surullisesti erään vuoren kukkulalla. Elävämmin kertomustaan
kuvataksensa katsoi hän soveliaaksi määkiä vieläkin näytteeksi vähän,
joka tuotti ensi kerran hymyn Sibyllan huulille tänä iltana. --
Jälkiruokaa syötäessä lauloi sitten ritari Teodor muutamia isiensä
hyräilyjä, mistä Sibylla käsitti vaan sen, että ritari halusi tanssia
sananjalkaisella nurmella paimenettarien kanssa, niinkuin hänelle
joskus iltamessun jälkeen todella onnistuikin. Sitten ritari, jonka
ilo oli ylimmillään, tarttui toisella kädellä Sibylla parkaan ja veti
toisella kädellänsä lihavaa Constancea, sekä alkoi sitten pyöritellä
heitä keskellä lattiaa, joka päättyi sillä että kasa lautasia putosi
pirstoiksi maahan ja että hänen hellä sisarensa viivyttelemättä
tiuskasi: "tyhmä eläin!"
Sibylla, josta tuntui kuin olisi hän haaksirikkoon joutunut ja tullut
ihmissyöjien joukkoon, tunsi vihdoinkin voivansa paremmin, kun hän
pääsi yksiksensä ystävänsä Klotildan pieneen huoneesen ja kätki itsensä
sinne valkoisten uutimien taakse. Hän painoi päätänsä pään-alusen
poimuihin, jott'ei neiti Constance, hänen naapurinsa, häntä kuulisi,
pureskeli erästä hiuskutriansa ja itki. Seuraavana päiväni abotti
Renaud tuli varhain kartanoon. Rouva de Beaumesnil oli hiukan levoton
siitä väsymyksestä, joka kuvaantui hänen kasvoillensa.
-- Ei se ole mitään, hän sanoi; se tulee siitä että olen lukenut
kappaleen yötä.
Aamiainen saattoi hänet jälleen entiselleen. Kun tämä kelpo mies
tunsi olevansa mitä parhaalla tuulella, niin hän vei oppilaansa
puutarhaan erääsen lehtimajaan ja, asettaen eräälle pienelle pöydälle
kahvikuppinsa, josta hän tavan takaa otti pienen kulauksen, hän
vastasi oikein voitokkaasti niihin tukaliin kysymyksiin, jotka Sibylla
oli hänelle edellisenä päivänä tehnyt. Rouva de Beaumesnil neuloi
muutaman askeleen päässä ja piti Sibyllaa tarkalla silmällä. Vasten
tavallisuutta päättyi luento kirkkoherran suureksi mielihyväksi lapsen
tekemättä pienintäkään vastaväitettä.
Kiitokseksi tästä oppivaisuudesta rouva de Beaumesnil muodosti heti
kiinalaiseen saliin pienen kappelin, jonka hän kaunisti näkinkengän
kuorilla ja pyhimysten kuvilla, ja jonne ritari, Sibyllan suureksi
hämmästykseksi, meni heti laulamaan iltamessua, ikäänkuin hän olisi
ollut kirkossa. Tämän opettavaisen toimituksen jälkeen seurasi pyhää
lukemista, jota vuorotellen toimittivat laulavalla äänellä rouva
de Beaumesnil ja neiti Constance, jotka lukuansa keskeyttivät tuon
tuostakin ankarasti toruen tavallisella äänellänsä kerjäläisiä, jotka
tulivat pihaan. He eivät muuten näyttäneet ensinkään ymmärtävän
kirjoja, mitä lukivat, ja saattoivatkin itseänsä puolustaa sillä, että
niitä oli vaikea ymmärtää. Nämät naiset eivät nimittäin huolineet etsiä
itsellensä valistusta ja lohdutusta niistä niin rikas-sisältöisistä
ja vaihtelevaisista teoksista, mitä nuot suuret ja pyhät miehet ovat
kirjoittaneet, jotka kaikkina aikoina ovat kunnioittaneet kirkkoa ja
ihmishenkeä puhumalla niille sopivaa totuuden kieltä. He tarvitsevat
parempaa: he tarvitsevat tuollaisia sisällöttömiä mystisyyden
tuotteita, joissa turhanhienon vertailemisen hengettömät kukat kokonaan
tukahuttavat kaiken siveellisen ja uskonnollisen totuuden. Tämän
mitättömän kirjallisuuden tyhjät ja koristelevat lauseparret saattoivat
suloisesti viihdyttää heidän henkistä laiskuuttansa, heidän sielunsa
velttoutta ja heidän omantuntonsa unta, vieläpä näyttivät niitä
siunaavankin. Kun Sibylla turhaan oli koittanut saada selvää tämän
korupuheen sisällyksestä, niin hän oli lopuksi nukkunut. Hän heräsi
kavahtaen ritarin mahtavaan ääneen, joka lauloi erästä virttä, ja jota
säesti rouva de Beaumesnil'in altto- ja neiti Constancen falsetti-ääni.
Sibylla yhtyi myöskin kehoituksesta tähän hengelliseen veisuun.
Hra ja rouva de Férias tulivat samana päivänä kartanoon päivälliselle.
Rouva de Beaumesnil kertoi heille Sibyllan nöyryydestä ja kokeen
täydellisestä menestymisestä sekä sai tästä heiltä sydämelliset
kiitokset. Päivällinen meni ilman mitään erinomaista tapausta.
Sibylla ainoastaan ihmetteli, ett'ei miss O'Neil ollut tullut häntä
katsomaan, mutta rouva de Férias selitti hänen täytyneen jäädä kotiin
pahoinvoinnin takia, jonka johdosta rouva de Beaumesnil katsoi
soveliaaksi ilmoittaa sen toiveen, ett'ei miss O'Neil vaan kuolisi,
sillä jos hän kuolisi, hän menisi suoraa päätä kadotukseen, mikä oli
kauheata ajatella. Tämän lauseen johdosta, johon muut sääliväisellä
muminalla yhtyivät, kävivät Sibyllan silmät suuriksi, sillä hänen oli
selvästi vaikeata kuvailla rouva de Beaumesnil'ia valittujen loiston
ympäröimänä, sen sijaan että miss O'Neil olisi uponnut helvetin
syvyyteen.
Kun Sibylla illalla meni levolle, löysi rouva de Beaumesnil häntä
syleillessänsä pienen hopeamedaljin, jonka lapsi oli saanut
isoäidiltään.
-- Mitä sinulla tuossa on, tyttöseni? Hän tarkasteli medaljia.
-- Ota pois tämä, hän sanoi. Minä annan sinulle paremman.
Hän avasi erään lippaan ja veti sieltä esiin rasian, joka oli täynnä
medaljia. Rouva de Beaumesnil'illa oli kaikenlaisia medaljia, hänellä
oli hyviä, hänellä oli parempia, hänellä oli verrattomia. Yhden näistä
jälkimmäisistä ripusti hän Sibyllan kaulaan ja selitti hänelle sen
erityisiä etuja.
-- Mutta minä tahtoisin säilyttää vanhan medaljini teidän ohella, sanoi
Sibylla.
-- Kyllä sen voit, lapseni, vaan älä ihmettele, jos sinun omasi
muutaman päivän päästä käy mustaksi kuin lyijy.
-- Minkätähden, rouva?
-- Se on ihme, joka usein tapahtuu, sanoi rouva de Beaumesnil, kun
medalji kadehtii sisartansa.
-- Mitä! sisartaan! Mitä sisartaan? huudahti lapsi hiukan peloissansa.
Eihän siinä ole muuta kuin pyhä neitsy, rouva!
Rouva de Beaumesnil mietti hetkisen.
-- Totta kyllä, sanoi hän hidastellen, epäilemättä... mutta se ei tee
mitään. Koita nyt vaan maata, neitiseni, äläkä juttele niitä näitä
kuten silmäpuoli harakka.
Totellen tätä uhkaavaa määräystä, Sibylla toivotti itsellensä kaikesta
sydämestään virkistävää unta; mutta hän koetti turhaan nukkua,
ennenkuin hän oli päässyt niistä sekavista ajatuksistansa, jotka
vaivasivat hänen aivojansa.
Päivät, jotka seurasivat tätä ensimmäistä koetuspäivää, olivat
samanlaiset, emmekä me puhu niistä mitään. Kolmen viikon kuluttua
rouva de Beaumesnil kehui Sibyllaa, joka oli hiljainen ja lempeä kuin
kyyhkyinen, ylpeydellä uudeksi ihmiseksi.
-- Nyt, hän sanoi, neiti de Férias on yhtähyvin kuin minä itsekin,
valmistettu uskonnon korkeita vaatimuksia varten.
Suuri oli siis rouvan hämmästys, kun Sibylla eräänä aamuna, tultuaan
lehtimajaan katekismusluentoon, selitti tyynesti, ett'ei hän niitä
enää tarvinnut, että ne olivat hyödyttömiä, koska hän oli päättänyt
olla sinä vuonna menemättä ensi kertaa ripille. Kuultuansa tämän
hämmästyttävän uutisen, rouva de Beaumesnil, joka oli yht'äkkiä käynyt
punaiseksi kuin pioni-kukka, vääntelihe ja kääntelihe istuimellansa
kuin Pythia kolmijalallaan, sill'aikaa kun marmorin vaaleus levisi
kirkkoherran kasvoille.
-- Ja miks'ei neitiseni mene ripille, jos suvaitsette kysyä? rouva de
Beaumesnil sanoi kähisevällä äänellä.
-- Minulla on ajatuksia, jotka eivät sitä salli.
-- Mitä ajatuksia?... Sano heti!
-- Minä en saata niitä sanoa.
-- Kas niin, neitiseni! Ah, tuota pikku ilkiötä! Voi kuinka
löylyttäisin sinut, kultaseni, jos olisin äitisi!
-- Onneksi, rouva, ette sitä ole! Sibylla sanoi. Rouva de Beaumesnil
nousi istuimeltaan, katseli häntä tuokion kiireestä kantapäähän ja, kun
ei voinut häntä tappaa, lähti tiehensä.
Puolta tuntia myöhemmin lähti abotti Renaud Férias'in linnaan, vieden
muassansa Sibyllan, joka ei luvannut hänelle selittää mitään. Hän
pistäytyi kamariinsa piiloon, siksi kun kirkkoherra-parka, pyyhkien
hikeä, joka virtasi hänen kasvoiltansa, ehti esittää asian salissa.
Hra ja rouva de Férias olivat hämmästyksestä jähmetä, kun he saivat
kuulla poikansa tyttären kummallisen päätöksen. Tämä isku sattui heidän
koko olemisensa hellimpään ja kipeimpään kohtaan. Heidän hellyytensä,
heidän omatuntonsa, heidän ylpeytensä, kaikki kärsi, kaikki vuosi
verta samalla kertaa. Miss O'Neil, joka oli läsnä, otti osaa heidän
suruunsa. Sibylla kutsuttiin sisään. Hän tuli heti. Hänen kalpeutensa
oli kauhistava. Kun hän lähestyi isoisäänsä syleilläksensä häntä, niin
vanhus pidätti häntä kädellänsä ja sanoi:
-- Tyttäreni, säästä hyväilyjäsi. Ne eivät ole paikallansa silloin,
kun murrat meidän sydämemme. Minä en tahdo syyttää sinun ajatuksiasi,
sillä niitä et voi hallita; mutta sinä voit ne uskoa muille, ja sinulle
ei saata missään tapauksessa antaa anteeksi, jos tahdot niitä meiltä
salata. Sinä pakotat minun sinulle sanomaan, että minulla on oikeus
sitä vaatia, ja minä vaadin sitä. Ymmärrätkö?
Sibylla oli tuijottanut häneen niin kauan kun hän puhui. Hän näytti
tahtovan vastata, hänen huulensa vavahtelivat, sitten ne yht'äkkiä
kävivät tummansinisiksi, ja lapsi vaipui lattialle. Hänet nostettiin
vuoteelle ja kuume valtasi hänet tämän pyörtymisen jälkeen. Kun hän
jälleen tuli entisellensä, hän näki markiisin ja markiisittaren
kumartuneena hänen ylitsensä hymyilevän hänelle.
-- Rakas tyttöseni, hänen iso-isänsä sanoi hänelle, rauhoitu. Minä tein
väärin kun olin ankara sinulle. Kun sinä suretat meitä, niin teet sen
varmaan vasten tahtoasi. Sinä teet sen totellaksesi jotakin kalvavaa
tuskaa, joka usein syntyy herkissä omissatunnoissa. Mutta tämä houre
katoopi itsestänsä, kun Jumala niin tahtoo. Kaikissa tapauksissa jätän
sinulle täyden vapauden uskontoa koskevissa kysymyksissä.
-- Te olette hyvä! sanoi Sibylla. Hän kietoi toisen kätensä vanhuksen
kaulan ympäri, laski valkoisen päänsä pään-alukselle ja nukkui
rauhallisesti.
Hra de Férias, jota tämän nuoren tytön perinpohjainen mielenliikutus
oli pelästyttänyt, päätti ei ainoastaan kunnioittaa hänen salaperäisiä
surujansa, vaan myöskin poistaa häneltä kokonaan tilaisuuden vaipua
tällaiseen mietiskelyyn, joka näytti olleen syynä näihin häiriöihin.
Tästä päivästä saakka jätettiin abotti Renaud'in luennot toistaiseksi,
miss O'Neil'ia pyydettiin keskusteluissansa välttämään kaikkea, mikä
saattoi antaa aihetta mihinkään vaaralliseen mielenkiihoitukseen.
Uskalsipa markiisi vielä, pelkäämättä yleistä murinaa, kirkkoherran
surullisuutta ja rouva de Beaumesnil'in kasvavaa kylmyyttä, erottaa
Sibyllan toistaiseksi kaikesta käytännöllisestäkin uskonnosta.
Seuraavana sunnuntaina kävi Férias'in kirkossa moitteen ja säälin
sekainen kuiske, kun markiisi ja markiisitar nähtiin surullisina
istuvan penkissänsä poikansa tyttären tyhjän tuolin vieressä.
Ottamatta lukuun rajoituksia, mitkä markiisin viisaus oli katsonut
tarpeellisiksi, asiat linnassa kulkivat entistä menoansa. Rauhallinen
päivä vieri toisensa perään. Hra ja rouva de Férias jatkoivat yhtä
totisina ja tyytyväisinä kuin ennenkin entisiä tapojansa. Sibylla ja
miss O'Neil jatkoivat luennoitansa ja kävelyjänsä yhtä säännöllisesti.
Kaikki näytti käyvän mitä parhaiten; ainoastaan vanhusten kasvot
näyttivät joka aamu enemmän muuttuneilta, ikäänkuin salassa itketyt
kyyneleet olisivat joka yö uurtaneet itsellensä yhä syvemmän
uran. Samalla leveni levenemistään sinervä kaari Sibyllan pitkien
silmäripseitten alapuolella, ja niinpian kun hän oli yksinänsä, hänen
päänsä vaipui kuten kuorman painosta. Mitä tulee miss O'Neil'iin, jonka
luiseva ruumiinrakennus muutenkin oli kulmikas, niin hänen poskipäänsä
kävivät yhä kummallisemman teräviksi.
-- Herra, hän sanoi eräänä päivänä abboti Renaud'ille, joka oli
pitkittänyt käyntejään linnassa oikean kristityn itsensäkieltämyksellä,
te näette, mitä tapahtuu: täällä on jokin turmiollinen arvoitus, jokin
sfinksi, joka nielee meidät kaikki. Nyt on enää vaan kysymyksenä, kuka
meistä ensimmäisenä sortuu, ja minä rukoilen Jumalaa, että se olisin
minä.