VIII.

Pappila.

Seuraavana päivänä auringon kirkkaat säteet kimaltelivat kosteissa

kangaskanervissa vuorilla. Hra ja rouva de Férias astuivat jo aamulla

vaunuihinsa ja lähtivät kylään katsomaan haaksirikkoon joutuneita

merimiehiä. Ohimennessä he jättivät Sibyllan erään pienen puutarhan

portille, joka mäen eteläiselle rinteelle, vähän matkan päähän

kirkosta, muodosti suloisen kosteikon. Porttia verhoavien köynnösten

läpi saattoi puutarhan perällä nähdä pienen rakennuksen, jonka

valkoisilla ikkunoilla kaunistettuja seiniä peittivät viiniköynnökset.

Sibylla soitti kelloa ja avaamaan tuli kirkkoherra. Hänellä oli

yllänsä hänen sunnuntaikauhtanansa, jonka liepeet olivat huolellisesti

ylennetyt. Hänellä oli kädessä jokin puutarhan työkaluista, joka putosi

hänen käsistänsä, kun hän tunsi Sibyllan.

-- Kuinka! mitä! hän sanoi änkyttäen, tekö se olette, neitiseni?

-- Niin, isäni, minä se olen, joka tulen katekismusluentoon.

Kirkkoherra katseli häntä pitkään, katseli taivasta ja sanoi pyyhkien

salaa kyynelen, joka vieri hänen poskellensa:

-- Onko se mahdollista! Tulkaa, rakas lapseni, minä olen valmis!

Sitten hän huusi näyttäen hämmästyneenä multaisia käsiänsä:

-- Marianne, Marianne! tuo pian vettä!

Pian sen jälkeen tuli huoneesta vanha, maalaispukuun puettu nainen ja

kantoi vesiastiaa.

-- Tässä on neiti de Férias, Marianne! sanoi kirkkoherra.

-- Niin, niin, neiti de Férias, totta tosiaan, minä tunnen hänen sangen

hyvin, sanoi vanha nainen, joka ei näyttänyt olevan juuri maailman

hyvänluontoisin ihminen.

Ja sill'aikaa kun kirkkoherra pesi kuumeentapaisella kiireellä

käsiänsä, jatkoi hän katkeran pilkallisella äänellä:

-- Eikö ole totta, että kirkkoherra on tänä aamuna oikein kauniin

näköinen... tehtyään sellaisia hulluuksia! On kuin olisi haudasta

noussut!

-- Mitä hulluja! kirkkoherra vastasi iloisesti; mistä sen näet,

Marianne? Päinvastoin olen tuore kuin ruusu.

-- Kaunis ruusu kyllä! Marianne sanoi ja vetäytyi mutisten huoneesen.

Abotti Renaud pudisti päätänsä nauraen ja pyysi Sibyllaa istumaan

viereensä eräälle puoli-ympyrän muotoiselle penkille, jota varjosivat

erään viikunapuun tuuheat lehdet. Hän pani heti Sibyllan käteen hänen

katekismuksensa, jonka hän oli tuonut mukanansa.

-- Mutta, lapseni, selittäkää minulle ensin, mikä ihme on saattanut

teidät meille.

-- Isäni, hän sanoi, te olette tehnyt sen ihmeen. Eilisestä saakka

pidän teitä pyhimyksenä.

-- Oi Jumala! vanhus sanoi punehtuen, minun pikku tyttäreni!

Sibylla kertoi hänelle sitten niistä vaikutuksista, mitä eilispäivä oli

häneen tehnyt, ja tämän kertomuksen aikana abotti Renaud tuon tuostakin

pyyhki silmiänsä nenäliinallansa.

-- Mutta mitkä syyt, hän kysyi, olivat vieroittaneet teidät oikeasta

uskosta?

Sibylla sanoi ne hänelle, mutta hän ei puhunut tätä osaa

tunnustuksestansa yhtä rohkeasti. Hän puhui ikäänkuin ohimennen niistä

menoista ja puheista, joiden suhteen hän oli pettynyt; hän mainitsi

Beaumesnil'ilaisia ja muutamia muita samallaisia ulkokullattuja, sitten

hän vaikeni ja loi silmänsä maahan.

-- Jatkakaa, tyttäreni, kirkkoherra sanoi lempeästi; minä näen kyllä,

että nyt on minun vuoroni saada selkääni... Minä pyydän, puhukaa.

Hän oli ottanut hatun päästänsä ja pannut sen viereensä penkille.

Muutamat auringon säteet, jotka tunkivat viikunapuun tuuhean latvan

läpi, loivat hänen valkoisille hiuksillensa ikäänkuin valoseppeleen;

hän katsahti tulisilla suurilla silmillänsä kirkkoherraa ja kertoi,

sulkien hymyilemiseensä kaiken sen hienouden, jota hänen lapselliselta

puheeltansa puuttui, hänelle ne puutteet, jotka olivat hänet tehneet

hänelle vieraaksi. Hänestä pappi oli pyhä, hiukan salaperäinen henkilö,

joka seisoi ihmisten ja Jumalan välillä olevan alttarin portailla; se

oli muista eroava mies, joka ei ollut heikkouksille altis, vaan joka

aina mietiskeli ylhäisiä asioita, puhui Jumalasta tai Jumalan kanssa

eikä tiennyt muusta mitään. Hän oli tahtonut, että papit vieläkin

näyttäysivät ainoastaan kirkossa pyhän savun keskellä, niinkuin

muinoiset leviitat, ja että he muun ajan viettäisivät vetäytyneinä

asuntonsa varjoon, niinkuin legendoissa mainitut anakoreetit, ja

liikkuisivat ainoastaan sairaitten ja köyhien luona. Hän ei saattanut

täydellisesti kunniottaa alttarin ääressä tai saarnastuolissa olevaa

pappia, jonka hän vähän ennen oli nähnyt vieressänsä syövän, juovan

kahvia, pelaavan biljardia ja whistiä ja lukevan sanomalehtiä. Pappi,

joka näin otti osaa jokapäiväisen elämän tapoihin, näytti hänestä

sangen vähän ansaitsevan sitä korkeata tarkoitusmäärää, jonka hän sille

tahtoi antaa: asiain näin ollen hän ei enää ollutkaan pappi, vaan

abotti, kirkkoherra, -- samoin kuin sanotaan opettaja tai notaari.

Hän oli sellainen miesparka, jonka saattoi panna pöydän päähän lasten

kanssa syömään. Siinä ei hänen mielestänsä ollut mitään nöyryyttä ja

nöyryyttämistä. Hän ilmaisi puheessansa vielä senkin ajatuksen, että ne

sopimattomuudet, joita hänen tutun-omainen seurustelemisensa rikkaitten

naapurien kanssa tuotti, seurasivat häntä kirkkoon, asti, missä hän

siten yhä oli niitten alammainen, joitten hengellinen yliherra hänen

oikeastaan olisi pitänyt olla. Hän ehkä silloin katsoi täytyvänsä

kiitollisuuden ja kohteliaisuuden tähden kärsiä sellaisia sanoja ja

sellaista menetystapaa, joita hänen vapaa omatuntonsa muuten olisi

vastustanut. -- Sanalla sanoen, nämät ja muutama: muutkin samallaiset

seikat, joita hän epäilemättä oli puheessansa viitannut, olivat

tuottaneet surua ja hämmennystä hänen sydämeensä; mutta eilinen ilta

oli avannut hänen silmänsä: hän pyysi anteeksi abotti Renaud'ilta, että

hän oli väärin häntä tuominnut. Mikään ei enää voinut järkyttää sitä

kunnioitusta, jota hän hänessä oli herättänyt; sillä mikään ei enää

voinut häntä hämmästyttää, hän saattoi muita hämmästyttää.

-- Ja sentähden, isäni, hän sanoi lopettaessansa puheensa, te kukatiesi

olette sangen iloinen tietäessänne, mitä on liikkunut minun päässäni ja

sydämessäni, jos kohta ne ovatkin vaan lapsen pää ja sydän.

Tämän puheen aikana, josta olemme maininneet pääkohdat, abotti

Renaud'in kasvot kävivät yhä totisemman ja levottomamman, melkeinpä

surullisen näköisiksi. Hänen henkinen olemisensa, jota pikemmin saattaa

soimata välinpitämättömyydestä kuin heikkoudesta, näytti astuvan hänen

silmissänsä sellaiseen valkeuteen, joka melkein häntä häikäsi. Hänen

perinpohjin rehellinen omatuntonsa oli lannistettu. Hän ei ensinkään

koettanut puolustaa niitä vääryyksiä, joista häntä syytettiin. Hän

pikemmin niitä lisäsi ja lavensi niiden seuraukset paljoa suuremmiksi,

kuin mitä Sibyllan yksityisseikat vaativat. Hän muisteli hätäisesti

koko papillista tointansa ja hänessä heräsi se tuskallinen kysymys,

eikö hänen kaitsettavansa lauman hengellinen laimeus ja uskottomuus,

joka ehkä hänen seurakunnassansa vallitsi, ollut luettava hänen oman

huolettomuutensa syyksi, joka oli väärin käyttänyt Jumalan sanan voimaa

ja vaikutusta. Ja vaikk'ei maailmassa olisi ollut muita kuin Sibylla,

niin ei hän sittenkään olisi voinut antaa itsellensä anteeksi sitä,

että hän oli ollut syynä tämän nuoren, mutta erinomaisen kalliin sielun

uskosta luopumiseen. Hän päätti korjata huolimattomuutensa, heittää

velttoutensa ja vahvistaa neroansa lukemisella ja mietiskelyllä,

puhdistaa elämäänsä itsensä kieltämyksellä, tehdä kaikki kohotaksensa

sille siveelliselle kannalle, jota tämä suloinen, melkein taivaallinen

ääni oli kuvaillut. Nämät ylevät ajatukset antoivat hänen piirteillensä

ja hänen äänellensä liikuttavan jalouden, kun hän tuokion ääneti

mietiskeltyään vastasi Sibyllalle:

-- Minä kiitän teitä, lapseni; minä en enää ole nuori, mutta ihminen

saattaa parantua joka iällä, ja minä tahdon sitä koettaa Jumalan avulla.

Nämät ylevät ajatukset papin elämästä ja toimesta, jotka Sibylla

oli niin naiivisti lausunut, eivät muuten olleet abotti Renaud'ille

uutta. Hänen ei tarvinnut muuta kuin muistella entistä elämätänsä

löytääksensä jaloja unelmia, joita hänen nuoruutensa opinhalun ensi

into oli luonut. Juuri samoin, juuri samoilla nöyrillä, mutta ylevillä

väreillä hän oli, köyhässä lukuhuoneessansa ja noviisi-kammioissa,

kuvaillut itsellensä elämänsä määrää, velvollisuuksiansa, ja

kutsumuksensa korkeata suloisuutta. Mutta kun hänen niitä piti panna

todellisuudessa toimeen ja kun hän oli tullut yhteiskunnallisen elämän

yhteyteen, niin hän oli luiskahtanut tuolle tavalliselle puolelle ja

oli vähitellen matkalla väsynyt. Ne kunnianhimoiset unelmat, joita

hänellä ennen oli ollut, raukesivat. Turhaan tarjottiin hänelle

tuottavampia kirkkoherranpaikkoja, kuin Férias; hän ei tahtonut

mitään, hän oli onnellinen. Hän ei halunnut vaivoja, ja hänellä oli

niitä sangen vähän pienessä seurakunnassa. Sitä paitse häntä siinä

rakastettiin. Vaikka hän oli vuokratalon poika, niin oli hän kuitenkin

seudun ylhäisimpien jokapäiväinen vieras ja pöytäkumppali, jollaisena

hän heille osoitti hiukan liiallista kunnioitusta, kuten ainakin

vasallin poika herrallensa. Sanalla sanoen, innokkaasta apulaispapista

oli tullut rehellinen, vaatimatoin, yksinkertainen ja hyvinvoipa

maalaiskirkkoherra: -- mutta kun jokin poikkeustapaus häiritsi hänen

sielunsa rauhaa, niin äkkiä syttyi hänessä evankelinen tuli; ja tämä

vanhus, vaikka olikin leväperäinen ja arka, oli aina valmis vaikka

mihin marttyyritekoon.

Juuri tällaiseen marttyyritekoon oli hän tälläkin hetkellä antautunut,

ja kuka tiesi kaikkein vaikeimpaan, kylmään ja vaivalloiseen

marttyyrityöhön, joka joka päivä, joka tunti uhriksensa vaati jonkin

suloisen tavan, jonkin juurtuneen mieliteon, jonkin rakkaan heikkouden.

Muuten oli hän jo kauvan sitten antautunutkin tälle kieltäymisen

uralle, valvoen joka yö useampia tuntia kohottaaksensa opetustansa

samalle asteelle, jolla Sibyllan henkinen tila oli; siitä hetkestä

saakka oli Sibylla ihmeeksensä huomannut, ett'ei hänen selityksissänsä

enää vallinnut sama veltto pakollisuus, joka ennen oli ollut niille

omituinen. Hänen puheessansa ilmaantui jo onnellisempia, sattuvampia ja

korkeampia ajatuksia.

Markiisin ja markiisittaren tulo keskeytti luennon. Sill'aikaa kun he

toivottivat kirkkoherralle sydämellisesti onnea, soitettiin kelloa

kovasti ja pitkin käytävää nähtiin tulevan ylpeä rouva de Beaumesnil

kantaen sylissänsä taidetekoisia, kirjavia kukkia. Kun hän oli saanut

riittävät tiedot abottin terveydestä ja kylliksensä ihmetellyt Sibyllan

parannusta, niin hän sanoi:

-- No parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Hän pyysi kirkon avainta. Kirkkoherra vaaleni ja silmäsi salaa Sibyllaa.

-- Kirkon avainta!... Mitä sillä, rouva?

-- No viedäkseni nämät kukkaset alttarin kukka-astioihin. Tiedättehän,

ett'ei kukaan osaa tehdä sitä niin hyvin kuin minä... Ja ettehän virka

mitään kukistanikaan? Niistä on minulla ollut paljon vaivaa, etenkin

tulppaaneista. Mutta kun tekee työtä hyvän Jumalan hyväksi, niin ei saa

pelätä vaivoja, eikö niin, kirkkoherra,?

-- Ei, rouvani, ja kukkanne ovat sangen kauniita; mutta jos sallitte,

niin asetan ne itse alttarille lukkarin avulla. Se näyttää minusta

sopivammalta.

Saatuansa tällaisen vastauksen rouva de Beaumesnil oli hetkisen kuin

kivettynyt, suu puoleksi avoinna ja silmät liikkumattomina. Häneltä

otettiin varsin yksinkertaisesti hänen oman huoneensa avaimet; sillä

kirkkoa hän todella oli pitänyt omana huoneenansa; hänet nähtiin siellä

melkein joka päivä istumassa tuolilla, jopa väliin alttarillakin

hääräämässä ja puuhaamassa, -- ja hän oli ihan varma siitä, että

nämät pikku askareet pyhittivät häntä siihen määrään, että sieltä

lähdettyänsä saattoi hyvällä omallatunnolla harjoittaa seitsemää

pääsyntiä. Sittenkuin hän taas voi puhua, hän sanoi:

-- Ohoo! Mitä tämä merkitsee, rakas kirkkoherra? Tahdotteko, ett'en

enää saa pitää huolta kirkkonne kaunistamisesta?

-- Kaikki, rouva, mitä tahdotte kirkolle antaa, otetaan

kiitollisuudella vastaan. Mutta jos suvaitsette tätä miettiä, niinkuin

minä olen tehnyt, niin heti huomaatte, siitä olen vakuutettu, että

jumalanpalveluksen arvo vähenee näitten omituisten tointen kautta.

Alttarin huolenpito on yksinomaisesti minun ja niiden asia, jotka minä

siihen, sakariston salaisuudessa, käskyilläni määrään. Antakaa kukkanne

minulle, ja minä uhraan ne Jumalalle teidän nimessänne.

Rouva de Beaumesnil musersi taidetekoiset kukkansa, jotka kahisten

menivät rikki, ja heitti kukkavihkonsa erääsen tynnyriin, jossa oli

likaista vettä ryytimaan kastelemista varten. Tämän räjähdyksen jälkeen

hän vaipui penkille, vuodatti kyyneleitä ja tuli jotensakin ikävän

heikkohermoisuuden kohtauksen alaiseksi.

Häntä lohdutettiin niin hyvin kuin voitiin. Hän näytti vähitellen

myöntävän kirkkoherran sanat oikeiksi ja kutsui häntä päälle päätteeksi

päivällisille. Mutta abotti kieltäytyi samoin kuin hän oli tehnyt

Férias'laistenkin kutsulle sanoen terveyttänsä syyksi.

Kun kirkkoherra sitten vieraittensa lähdettyä oli istuutunut pienen

pöytänsä ääreen, jolla höyrysi laiha kyyhkysen paisti, niin hänestä

tuntui -- olihan hän ihminen! -- kuin häneltä olisi samalla haavaa

puuttunut sydän ja ruokahalu.

-- Oletteko kipeä, kirkkoherra? vanha Marianne kysyi tylyyn tapaansa.

Teitä ei maita ruoka!

-- Olen hiukan uuvuksissa, Marianne, hiukan uuvuksissa.

-- Kahvi kyllä teidät virkistää, kas tässä! Hän viivytteli hetkisen;

sitten sanoi hän syvään huoaten:

-- Minä en juo kahvia, Marianne; minä en juo enää vast'edes kahvia.

-- Hyvä! Mikä oikku tuo taas on? Jos aiotte vasta vanhalla iällänne

muuttaa tapojanne, niin saatte nähdä, että menette hautaan ennen puolta

vuotta.

-- Vaikka menenkin hautaan, Marianne. Ja hän meni kirkkoon.

Seuraavina päivinä ja kuukausina abotti Renaud'in käytös vastasi

sekä sisällisesti että ulkonaisesti sitä lujuutta, mitä hän alussa

oli osottanut. Hän sulkeutui pappilaansa, missä hänen tiedettiin

mietiskellen viettävän yksinkertaista munkin elämää. Muutamien

mielipahaksi, mutta kaikkien suureksi valistukseksi hän rikkoi

kaikki ne siteet, jotka eivät suorastaan kuuluneet hänen papillisiin

velvollisuuksiinsa, ja kun hän ei enää näyttäytynyt muualla kuin

pyhien töittensä toimittamisessa, niin hänen läsnäolonsa alkoi

vähitellen herättää jonkinlaista juhlallisuutta ympärillänsä. Paitsi

yleistä kunnioitusta hän vielä voitti tällä tapojensa ankaruudella

kallisarvoisen riippumattomuuden; hän sai olla herra kirkossansa;

hän saattoi sieltä poistaa kaiken maallikkojen vaikutusvallan, joka,

muka hurskauden osoituksena, usein muuttui hävyttömäksi vääryydeksi;

hän hävitti sieltä kaiken sen väärinkäytöksen, joka oli sinne muka

hänen suostumuksellansa tuotu, ja jonka kautta jumalanpalveluksen

hartaus oli suuresti tullut häirityksi. -- Hänen hyvien parannuksiensa

joukosta, joita hän ei suinkaan vastuksitta ja taisteluitta saanut

aikaan, mainitsemme ainoastaan yhden, koska Sibylla sitä erityisesti

oli vaatinut. Ritari Theodor Desrozais suvaitsi, kuten on sanottu,

laulaa joka sunnuntai kuorissa. Tämä kunnioitus, jota hän Jumalalle

osoitti, synnytti kuitenkin seurakuntalaisissa suurta huvia, sillä

ritari, joka tunnettiin koko paikkakunnalla hyväksi huliviliksi, ei

saattanut tässäkään paikassa esiintyä herättämättä maallisia ajatuksia;

tätä oikeuttansa hän käytti itse alttarin juurellakin, eikä ollut

ensinkään harvinaista, että hän höysti tätä iloista rooliansa tehden

pyhiä menoja hupaisemmiksi, milloin sutkauttelemalla naurettavia sanoja

kuulijakunnallensa, milloin taas kummallisilla nenä-äänillään, joitten

hän luuli tekevän veisaamisen paljon ihanammaksi. Kirkkoherra oli

aina sydämensä pohjasta huokaillut näitten vallattomuuksien tähden.

Sibyllalle ne oli kovin vastenmielisiä. Kun ystävälliset varoitukset

eivät voineet hillitä ritarin sopimattomia kujeita, niin abotti Renaud

kielsi häntä kokonaan tulemasta kuoriin. Tämä kielto ja kukatiesi

muutkin papilliset, vaikka ystävällisemmin lausutut nuhteet, saattoivat

ritarin vimmaan. Seuraavana sunnuntaina hän ei tullut kirkkoon, vaan

oli ilmoittanut, että hän rauhantuomarilta oli lainannut Voltaire'n

teokset. Kuusi kuukautta tutki hän näitä filosoofillisia teoksia ja

ilmoitti kaikille, ett'eivät papit ole sitä, mitä yksinkertainen kansa

uskoo; sitten hänen intonsa kiihko päättyi kovaan luuvalokohtaukseen ja

hän lähetti Voltaire'n heti rauhantuomarille sekä kutsutti kirkkoherran

luoksensa, joka noudattikin hänen pyyntöänsä.

Ritarin sopimus pastorinsa kanssa oli luultavasti täydellinen, sillä

tuo vanha hupsu oli kuitenkin hyvänluontoinen ihminen. Mutta tämä

tapaus katkeruutti kovasti rouva de Beaumesnil'in mieltä ja saattoi

portaittensa yli paisumaan sen salavihan, joka hänessä oli kytenyt

abotti Renaud'ia vastaan aina siitä onnettomasta kukkavihko-tapauksesta

saakka. Ne parannukset, joita kirkkoherra toisen toisensa jälkeen pani

toimeen, olivat useissa kohdin tarkoittaneet juuri häntä, ja se ajatus,

että Sibylla oli jossakin määrin näitten uudistusten yllyttäjä, ei

suinkaan vähentänyt niiden tuottamaa harmia. Rouva de Beaumesnil oli

todella onneton: kun hänen suuri hurskautensa maine ja se ylivalta,

jonka hän oli saavuttanut kantoonissa uskonnollisten kysymysten

suhteen, perustui ainoastansa hänen ystävyyteensä kirkkoherran kanssa,

joka ei enää kännyt herraskartanossa, ja ulkokultaisuuteen, jota hän

ei enää voinut julkisesti osottaa, niin koko hänen ylpeytensä rakennus

kukistui. Hänellä täytyi, jos hän vast'edeskin tahtoi käydä hurskaasta

vaimosta, todella olla oikean kristityn avuja. Tämä oli kovaa. Mutta

hänen mieleensä juolahti ajatus, joka hänestä tuntui paremmalta. Eräänä

päivänä hän lähti ------:n kaupunkiin, sen hiippakunnan kaupunkiin,

mihin Férias'in seurakunta kuului. Huolimatta siitä salaisuudesta,

jolla hän varusteli tätä matkaa, tiedettiin kuitenkin, että hänen

tarkotuksensa oli anoa asianomaiselta oikeudelta, että eräs vanha

kappeli, joka kuului Beaumesnil'in alueesen, pantaisiin jälleen kuntoon

ja että sitä varten määrättäisiin erityinen kappalainen. Sillä tavoin

rouva de Beaumesnil olisi tullut saamaan oman kirkkonsa, oman pappinsa

ja oman Jumalansa, jolle hän olisi saanut tehdä, mitä hän tahtoi; tämä

olisi ollut mitä sopivinta saattaa ajatella. Mutta pahaksi onneksi

tämä hänen anomuksensa hylättiin, ja vaikk'ei hänen matkansa ollut

vallan turha, niinkuin pian saamme nähdä, niin toi hän sieltä kuitenkin

tullessansa uuden panoksen sappea ja kiukkua. Ne halvat intohimot,

jotka hänessä liikkuivat, voittivat puolellensa avuliaita apumiehiä,

niinkuin ne ainakin voittavat tässä kurjassa maailmassa, niinkauan kuin

täällä on jotakin ansiota alennettavana, jotakin kaunista häväistävänä,

jotakin oikeutta ristiinnaulittavana, ja tästä hetkestä pitäin oikea

kaikenlaisten parjausten, rettelöiden ja ilkeyksien järjestelmä

punottiin kirkkoherraa vastaan tuolla kirotulla taitavuudella, jossa

ulkokullatut ihmiset ovat niin mainioita.

Tämä mielipaha, jota nämät kyläfariseukset tuottivat hänelle hänen

liiallisen työnsä ja oikein jumalallisen kohtuullisuutensa lisäksi,

saattoi abotti Rénaud'in rohkeuden, jopa terveydenkin kovaan

koetukseen. Sibyllaa alkoi huolestuttaa, että kirkkoherra vähitellen

sai pyhimysten ruumiillisenkin ulkomuodon, joiden hengen-avut hän jo

oli itsellensä omistanut. Hän uskoi levottomuutensa isovanhemmillensa,

ja heidän neuvostansa hän keskusteli asiasta uskollisen Mariannen

kanssa. Vanha palvelijatar otti hänet jokseenkin keskinkertaisesti

vastaan, sillä se lapsen kummallinen vaikutus, joka oli kuihduttanut

hänen herraansa, ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

-- Niin kyllä! hän sanoi, on ihan selvää, että hän menehtyy ja että hän

astuu pitkin askelin paratiisin tietä, mies parka! Mutta kenen on vika,

neiti? Olen jo aikoja sitten sanonut, että te teette hänestä luurangon!

Vaikka alku olikin näin uhkaava, niin Marianne leppyi kuitenkin tälle

enkelimäiselle olennolle, ja näyttää siltä kuin he olisivat solmineet

keskenänsä liiton; sillä iltapuolella samana päivänä, kun kirkkoherra

oli kiireisesti syönyt erakonateriansa, hän hämmästyi suuresti

tuntiessansa yht'äkkiä pienessä salissansa jo kauvan unohduksiin

jääneen hyvän hajun. Heti senjälkeen asetti Marianne hänen eteensä

kahvikupin.

-- Mutta, Marianne kulta, hän sanoi, oletteko hullu? Tiedättehän,

ett'en kuuteen kuukauteen ole juonut kahvia!

-- Oh! vanha vaimo sanoi vääntäen suutansa hymyyn, jos tietäisitte,

kenen käsi on tämän valmistanut, niin kyllä minä vastaan, että joisitte!

-- Mitä sanotte? kenen käsi?... kirkkoherra kysyi ällistyneenä.

Salaisuus selvisi hänelle, kun hän näki Sibyllan hymyilevän ovelta.

Abotti Renaud huomasi, että Marianne'n taloudelliset toimet olivat

sangen kukoistavalla kannalla, sillä, ilman että kulungit laisinkaan

lisääntyivät, ateriansa kävivät päivä päivältä yhä virkistävimmiksi,

niin suurella taidolla hän niitä valmisti.

-- Näette nyt, hyvä Marianne, hän sanoi hänelle hyväntahtoisesi, ett'en

ollut väärässä joskus teitä moittiessani hiukan huolimattomaksi, ja kun

sanoin, että tarkkuus ja järjestys tekevät ihmeitä.

Marianne kohotti olkapäitänsä vastaamatta.

Sillä välin oli Sibyllan uskonnollinen kasvatus hiljalleen edistynyt

ja oli jo päättymäisillänsä. -- Kun abotti Renaud eräänä päivänä

meni linnaan antamaan neiti de Férias'lle, joka silloin oli

kahdentoista-vuotias, hänen viimeisiä luennoitansa, tapasi hän

kirjeenkantajan, joka antoi hänelle piispan sinetillä varustetun

kirjeen. Hän istuutui sitä lukemaan erään tien varrella olevan puun

juurelle. Hän oli tuskin silmäillyt sen lävitse, kun hän kävi kalpeaksi

kuin ruumis. Hän kumartui vaivoin erään lähteen ylitse, joka lirisi

maantien vieressä ojassa, ammensi siitä kädellänsä vettä ja joi

muutaman siemauksen sekä lähti horjuvin askelin astumaan eteenpäin.

Kun hän saapui linnaan, herra ja rouva de Férias kysyivät levottomina

syytää hänen kalpeuteensa; hän antoi heille huoaten kirjeen, jonka hän

äsken oli saanut. Siinä oli ankara, melkeinpä uhkaava varoitus: häntä

moitittiin hänen uudistus- ja mullistushalustansa, hänen väittelystänsä

kirkkoraadin kanssa, mutta ennen kaikkia hänen likeisestä

ystävyydestänsä protestanttiseen uskontoon kuuluvien henkilöitten

kanssa, jotka näyttivät häneen vaikuttavan sangen vahingollisesti

ja saattavan hänet oikean opin teiltä. Tämä viimeinen syytös, jota

näyttiin pitävän kaikkein pätevimpänä, perustui tosi-asiaan, vaikka

siitä olikin johdettu vääriä seurauksia: viimeisten kuukausien

ajalla oli todella kummankin puolisesta kunnioituksesta syntynyt

abotti Renaud'in ja miss O'Neil'in välille likeinen ystävyys. Miss

O'Neil, jota vanhuksen hyveet olivat liikuttaneet, osotti hänelle

myötätuntoisuuttansa ollen säännöllisemmin kuin ennen läsnä hänen

luennoissansa, jotka muuten nyt olivatkin opettavaisemmat kuin

ennen. Kirkkoherra joka oli kokonaan luopunut ajatuksestansa kääntää

Irlannitarta näytti olevan liikutettu tästä kunnioituksesta ja

myötätunteisuudesta sekä osasi pitää sitä arvossa. Sellainen oli heidän

keskinäinen välinsä, ja ainoastaan musta ilkeys saattoi siitä löytää

aihetta kielittelemiseen.

-- En tee tämän suhteen enempää enkä vähempää kuin ennenkään, abotti

Renaud sanoi surullisesti ottaen markiisin kädestä uhkaavan kirjeen,

sillä missä alammaisia ei ole, siellä kuninkaallakaan ei ole oikeuksia;

mutta minä pelkään, ett'en enää saa kauvan olla teidän parissanne.

Kaikki mitä minä pyydän, on se, että saan jättää Sibyllan Jumalan

haltuun; sitten Hän tehköön minulle, mitä hän tahtoo.

Hän löysi Sibyllan ja miss O'Neil'in kirjaston eteisessä huoneessa,

joka varta vasten oli määrätty lapsen lukuhuoneeksi. Kun hän jo oli

lopettanut opetuksensa jumaluusopillisen puolen, niin hän luuli vielä

tarvitsevansa luoda yleisen silmäyksen kirkon historiaan niinä parina

kolmena viikkona, jotka vielä olivat ennen Sibyllan ensimmäistä

ripillemenoa. Satunnaisesti tuli hän tänään puhumaan protestanttisuuden

luonteesta ja synnystä. Miss O'Neil tahtoi poistua.

-- Oi älkää! hän sanoi; miksi menette?

Irlannitar jäi, silmät luotuina ompelukseensa, paikallensa ja alkoi

tavallisella tarkkaavaisuudellansa kuunnella kirkkoherran luentoa.

Abotti mainitsi ensin lyhyesti kuudennentoista vuosisadan uskonnollisen

vallankumouksen historiallisia tapauksia; ruvettuansa sitten

arvostelemaan tätä suurta liikettä, hän lausui yksinkertaisella ja

ylevällä tavallansa seuraavasti:

-- Lyhyesti sanoen, tyttäreni, kukaan ei saata kieltää, että katoolinen

kirkko ja etenkin Rooman hovi tähän aikaan oli kaikenlaisten

väärinkäytösten ja surkuteltavan häpeän alaisena; mutta nämät viat

olivat ainoastaan ulkonaisia; kirkossa itsessänsä, sen järjestyksessä,

sen omissa voimissa, sen laeissa ja sen vapaudessa oli kaikki, mitä

tarvittiin sen parantamiseen: se on itse sen osoittanut. Yleisellä

mielipiteellä oli siis syytä vaatia parannuksia; mutta täytyikö

niitä etsiä temppelin raunioista. Tarvitsiko tuollaisten satunaisten

väärinkäytösten parantamiseksi hävittää vuosisatojen työ, niin monen

nerokkaan ja hurskaan miehen työ, tämän yhteisen uskon temppeli,

jonka suurenmoisuutta olen koettanut teille kuvailla? Tarvitsiko

murtaa tätä traditsioonin kahletta, joka polveusi kirkolliskokouksesta

kirkolliskokoukseen, pyhimyksestä pyhimykseen, apostolista apostoliin,

aina Kristuksesta itsestänsä saakka, vaan jota ei enää voida eheäksi

saada, ikipäiviksi murtaa se liikuttava ja ylevä yhdistys, joka kokosi

kaikki evankeliumin lapset saman alttarin, saman pöydän ääreen? --

Ei, sitä ei tarvinnut tehdä. Ylpeyden ja inhimillisten tunteitten

kärsimättömyys turmeli kaikki. Ihmisen pitää olla kärsivällinen,

ollessansa tekemisissä ijankaikkisuuden kanssa. -- On päiviä, jolloin

taivas on pilvessä, ja se on sittenkin taivas, ja luottamuksella

odottaa ihminen huomiseksi päiväpaistetta. Eikö sama luottamus ollut

luvallinen ja välttämätönkin himmentyneen kirkonkin suhteen, joka oli

puhdas pilviensäkin 1 verhossa. Ne, jotka sitä pimensivät, olivat

ihmisiä: he saattoivat parantua; kaikissa tapauksissa heidän ainakin

oli kuoleminen, Olisi pitänyt odottaa; sen sijaan, että revittiin

ja hävitettiin, olisi pitänyt rukoilla ja toivoa. Ja miks'ei olisi

saattanut toivoa. Olihan kirkko, tätäkin aikaa ennen elänyt pimeitä

päiviä; eikö se kuitenkin jälleen kirkkaana niistä selvinnyt? Eikö

Jumala enää eri aikoina saattaisi herättää pyhää ylimmäistä pappia,

pyhiä piispoja? Niin vähästä ihmisen sydän saattaa muuttua! Lapsen

henkäyskin siihen riittää... Minä tosin, tyttäreni, olen liian halpa

voidakseni olla näin ylevän asian vertauksena... Mutta kuitenkin,

minäkin olen ollut häväistykseksi kirkolle, minäkin olen ollut

teille, ja kukaties muillekin, mielihäiriön, epäilyksen ja Jumalasta

vieraantumisen syynä! Mutta teidän heikko äänenne on minua varoittanut

ja minä olen koettanut olla vähemmin huono... Minä olen rukoillut, olen

valvonut, olen kärsinyt, ja minun uskoni on käynyt toteen: Jumala on

ottanut teidät lapseksensa, ja vaikka hän koettelee minua, niin hän

antaa minulle kuitenkin anteeksi!

Kun vanhus oli lopettanut nämät sanat, hänen äänensä vapisi: hän nousi,

ikäänkuin ei hän olisi enää voinut hillitä liikutustansa, ja meni

läheiseen huoneesen.

Linnan kirjasto, minne abotti Renaud oli paennut, oli avara sali,

jolle esiinpistävät niskahirret, harvinaiset huonekalut, aina kattoon

saakka ylettyvät kaapit ja ajan tummentaman tammen yksitoikkoinen väri

antoivat luostarimaisen näön. Hän käveli siellä jonkun aikaa pitkin

askelin ja painoi tuon tuostakin kättänsä otsaansa vasten; sitten

heittäytyi hän erään suuren pöydän ääreen, joka oli keskellä salia

ja vaipui ajatuksiinsa, joitten surullisuutta hänen kasvonpiirteensä

ilmaisivat.

Hänen vastapäätänsä oleva ovi avautui yht'äkkiä; hän nousi ylös ja

näki herra ja rouva de Férias'in tulevan huoneesen Sibyllan seurassa,

joka piti miss O'Neil'ia kädestä. Niin satuperäinen ihastuksen näkö

kuvastihe kaikkein heidän kasvoillansa, että kirkkoherra, joka ei

saattanut aavistaakaan itsellänsä olevan osaa tässä yhteisessä ilossa,

tunsi sydämensä hyppivän rinnassaan.

Markiisi ja markiisitar siirtyivät vähän syrjälle ja antoivat

Sibyllalle merkin astua esiin. Sibylla lähestyi kirkkoherraa pitäen

miss O'Neil'ia yhä kädestä.

-- Isä, hän sanoi, miss O'Neil tahtoo tulla katoolilaiseksi ja tulee

minun kanssani ensi kerran herranehtoolliselle.

Abotti Renaud ojensi äkkiä molemmat kätensä sanomattoman kummastuksen

valtaamana: hänen laihat ja kalpeat poskensa punastuivat, ja hänen

kysyvät silmänsä katselivat järjestänsä kaikkia läsnä-olevia ja

pysähtyivät miss O'Neil'iin.

-- Se on totta, herra kirkkoherra, tämä sanoi.

Tuo vanha mies etsi sanoja puhuaksensa, vaan ei niitä löytänyt; hänen

silmiinsä tuli vesi; hän osoitti kädellänsä, ett'ei hän osannut puhua;

hän lankesi polvillensa lattialle nojaten harmaata päätänsä edessään

olevaa pöytää vastaan ja alkoi niin kovaa nyyhkyttää, että kuului,

miten hän löi otsaansa pöytään.

Muutaman päivän perästä se uutinen levisi ympäristöön, että ------:n

piispa oli saapunut Férias'in linnaan: tämä korkea hengellinen

herra oli todella myöntynyt markiisin pyyntöön; hän oli katsonut

kohtuulliseksi antaa abotti Renaud'ille loistavan kiitoksen, ja hän

tahtoi itse vannottaa miss O'Neil'in. Irlannittaren uskonnollinen

kasvatus katsottiin muuten niin täydelliseksi, että voitiin kokonaan

jättää tällaisissa tapauksissa tavallinen noviisina oleminen.

Nämät tapaukset olivat olleet, niinkuin arvattava olikin, oikeita

ukon-iskuja rouva de Beaumesnil'ille ja hänen hengenheimolaisillensa.

Sinä päivänä, jona hän sai tiedon piispan tulosta Férias'iin, hän teki

päätöksensä ja heittäytyi kyynelsilmin abotti Renaud'in jalkoihin, joka

hyvyydessänsä häntä syleili. Sen jälkeen hän meni herra de Férias'in

syleiltäväksi, jota hän oli lakannut tervehtimästä, ja sitten syleili

hän Sibyllaa ja miss O'Neil'ia, huutaen kyyneleissänsä, "että hänellä

oli vähän äkkipikainen luonto, mutta kultainen sydän, jonka kyllä aina

saattoi huomata!"

Ensimmäisenä päivänä toukokuuta Sibylla ja miss O'Neil pääsivät ensi

kerran ripille. Kevät oli sinä vuonna leuto ja kaunis. Tämän suuren

päivän edellisenä yönä satakieli, joka tavallisesti asuskeli Férias'in

metsissä, innokkaammin lauleli kummallisia liverryksiään; hän koki

kilpailla erinomaisen surumielisten harpun sävelten kanssa, jotka

kuuluivat eräästä linnan puoliavonaisesta ikkunasta.

Jacques Féray oli seuraavana päivänä kirkkotarhassa, silloin kun

Sibylla kulki sen lävitse kokonaan valkoisissa vaatteissa kuten äsken

puhjennut lumpeen kukka. Sibylla hymyili hänelle ohimennessänsä, ja

ensi kerran viiteentoista vuoteen nähtiin Jacques Féray'n silloin

astuvan kirkon kynnyksen yli. Hän jäi oven luo ja seurasi juhlamenoja

suurella tarkkaavaisuudella ja lopuksi -- ajatellessansa varmaankin

hämärästi pientä tytär vainajatansa, joka oli taivaassa enkelien

joukossa -- hän itki.