Markiisi de Férias'ista tällainen kirje, hänen silmissään niin
tärkeänä ja ratkaisevana hetkenä, osoitti tuskin anteeksi annettavaa
kevytmielisyyttä, ja vaikka hän oli tottunut siihen maailmalliseen
ja pintapuoliseen muodollisuuteen, joka hra de Vergnes'issa peitti
melkoisen määrän ajatuskykyä ja tunteellisuutta, niin hän lähti
itse, mielessä kuitenkin jonkinlainen pelontunne, ------ asemalle,
vastaan ottamaan opettajatarta, jota oli hänelle niin leikillisellä
tavalla kuvailtu. Miss O'Neil'in ensi katse, kun hän astui ulos
vaunuista, ei ensinkään poistanut markiisin huolia; hän tunsi hänet
helposti, vaikka olikin jotenkin hämärä. Miss O'Neil oli aivan sen
näköinen, kuin kirjeessä oli sanottu. Hän oli pitkä, laiha nainen,
joka astuskeli koneen tapaisella säännöllisyydellä ja jäykkyydellä.
Ihmiset väistivät ehdottomasti hänen käsivarsiansa, jotka näyttivät
aina melkein lävistävän hänen lihansa. Hänen kummastakin ulospitävästä
poskipäästään riippui kaksi tulipunaista parrantyppyä niinkuin kaksi
paju-oksaa. Ruskea olkihattu, joka vivahti ylös-alaisin käännettyyn
sallaatti-astiaan, oli niinkuin kirkontorni hänen sulottomassa
päässänsä. Hra de Férias'in sydän oli pakahtua.
-- Totta tosiaan, hän jupisi, de Vergnes on aivan mieletön!
Mutta kuitenkin, kun hän lähestyi miss O'Neil raukkaa, hän näki tämän
vaaleansinisistä silmistä loistavan niin kirkkaan valon, kuin taivaan
tähdistä, niin puhtaan, niin sievän, niin hellän, ja samalla niin
surullisen, että se häntä liikutti ja puoleksi hänet valtasi. Miss
O'Neil, jonka hänen ulkonaisen onnettomuutensa tieto teki araksi,
vastasi vanhan markiisin kohteliaasen tervehdykseen ujosti, mutta
hyvillä ja sopivilla sanoilla. Hänen äänellänsä oli kaunis sointu. Hra
de Férias alkoi luulla, niinkuin hra de Vergnes'ikin, että nainen oli
enkeli, vaikka hänen siipensä todella olivat sangen vähän näkyvissä.
Hän istui hänen viereensä vaunuihin, jotka lähtivät Férias'in linnaan,
eikä laiminlyönyt silmänräpäystäkään selittääksensä hänelle sen nuoren
oppilaan luonnetta, jonka opettaminen nyt jätettiin hänen toimeksensa.
Irlannitar kuunteli häntä tarkkaavaisesti, keskeyttämättä häntä, kunnes
hän lopetti puheensa lyhyellä loppulauseella, joka sisälsi hänen
mielipiteensä kasvatuskysymyksessä.
-- Herra, miss O'Neil silloin sanoi, minä näen millainen hän on. Mitä
teidän mielipiteisiinne tulee, niin minun mielipiteeni ovat ihan samat.
Lapsen luonnonlahjojen kehittäminen ja viljeleminen on velvollisuus
eikä siinä ole milloinkaan vaaraa, jos tätä tekee sillä kannalla, että
ajatus Jumalasta vallitsee ja pyhittää kaikki.
Markiisi veti tämän kuultuansa pitkän henkäyksen. Hän nyökäytti
tyytyväisen näköisenä useampia kertoja päätänsä, ja vaunuihin levisi
pilvi tuoksuavaa puuteria.
-- Rakas miss O'Neil, hän sanoi, minä rohkenen pyytää teitä kertomaan
minulle elämäkertaanne, josta serkkuni de Vergnes on minulle antanut
sangen vaillinaisia tietoja. Mutta älkää väärin käsittäkö syitä
minun kysymykseeni, sillä minä pyydän teiltä tätä suosion osoitusta
ainoastaan sentähden, että te minussa olette herättäneet suurta
mieltymystä.
On mahdotointa kertoa, kuinka oudolta ja suloiselta miss O'Neil'ista
tuntui tämä vanhan markiisin sydämellinen kohteliaisuus. Kun hän
oli köyhä ja naurettavan ruma, niin maailma ei ollut, niinkuin on
helppo ymmärtää, hemmoittelemalla häntä turmellut. Kun häntä oli aina
ympäröinyt jäinen kylmyys niitten puolelta, jotka olivat ottaneet
hänet palvelukseensa, ja kun hän oli aina jäykkä, umpimielinen ja
heikkohermoinen, niinkuin ainakin se, jonka täytyy olla pahanilkisten
ja pilkallisten katseitten alaisena, niin hän oli saanut paljon kärsiä
ylpeydessänsä, joka oli suuri ja oikeutettu. Ensi kerran elämässänsä
hän näki itseänsä pidettävän arvossa. Tämä kaunis vanhus puhui
hänelle sellaista puhetta, jota hän ei ollut toivonut saavansa kuulla
ennenkuin taivaassa valittujen huulilta, jotka hurmasivat ainoastaan
siveellisellä loistollansa ja kauneudellansa. Käyttäen hyväksensä
hämärää, hän antoi kaksi kyyneltä vieriä silmistänsä, jotka hän pyyhki
pois mustalla silkkihansikkaallansa; sitten hän kertoi lyhyesti
elämänsä, joka muuten oli sangen yksinkertainen. Ainoa kohta, missä hän
viipyi kauvemmin, oli hänen perheensä vanha sukuperä. Hän polveutui
Irlannin vanhoista kuninkaista, jotka todella, lisäsi hän, eivät olleet
muita kuin clan-päälliköitä. Yksi hänen esi-isistänsä, Fergus Punainen,
kuului toden näköisesti niitten irlantilaisten päälliköiden joukkoon,
joilta ruhtinas Juhana Plantagenet (jonka nimeä miss O'Neil mainitsi
katkeralla halveksumisella) oli julkisessa tilaisuudessa hävyttömästi
temmannut parran pois. Miss O'Neil'in isä oli hänelle jättänyt melkoisen
omaisuuden. Mutta hänellä oli kaksi veljeä, jotka omaisuutensa
hoitamisessa eivät olleet käyttäneet tarpeellista tarkkuutta. Hra
de Férias ymmärsi että miss O'Neil oli hyväntahtoisesti antanut
omaisuutensa mennä veljiensä häviön korjaamiseen. Muuten se toimi,
johon hänen oli täytynyt antautua, viehätti häntä erittäin ja tuotti
hänelle kaikkea mahdollista onnea aina siihen päivään asti, jona hänen
oli täytynyt jättää oppilaansa. Mutta tämä päivä oli runnellut hänen
sydämensä. Hän oli tarjoutunut jäämään nuoren neidin luoksi ehdoilla,
jotka olivat hänelle hiukan vastenmieliset, mutta joihin hän kuitenkin
piti mahdollisena suostua (luultavasti kamarineitsyenä, tyttö parka!).
Perhe ei siihen suostunut, koska se katsoi sitä sopimattomaksi, jonka
hän muuten itsekin myönsi.
-- Miss Augusta, markiisi sanoi, sallikaa minun vakuuttaa teille,
ett'ei teidän koskaan minun huoneessani tarvitse pelätä sellaista
onnettomuutta. Niin kauvan kuin minä elän, rakas miss O'Neil, elätte
tekin minun kattoni alla. Ja minä erehtyisin suuresti poikani tyttären
mielipiteitten suhteen, joll'ei hän kunnioittaisi, samoinkun minäkin,
sitä muodollista, neuvoa, jolla minä suljen hänet tässä tarkoituksessa
teidän suosioonne.
Miss Augusta saattoi vaan epäselvällä äänellä kiittää; mutta hän talui
taaskin mustan silkkihansikkaansa laihalle poskellensa.
Tällaisella ystävällisellä kannalla olivat asiat kun hra de, Férias
ja miss O'Neil astuivat vaunuista linnan pihalle. Muutamia hetkiä
myöhemmin markiisitar, jota hänen puolisonsa oli lyhyellä puheella
valmistanut voittamaan ensi silmäyksen herättämää tunnetta, lisäsi
Irlannittaren ihastusta kohtelunsa lempeällä hyväntahtoisuudella.
Oli myöhäinen ilta. Miss O'Neil vietiin hiljaa pieneen huoneesen,
missä Sibylla makasi valkeiden uutimien takana, toinen käsivarsi
pään yli asetettuna ja kätkettynä hänen hienoihin silkkikutriinsa,
kasvoilla sama sulo, jota niille hänen maatessansakin loi hänen lumoava
sielunsa. Imettäjä toi lampun ja miss O'Neil katseli kauvan, sanaakaan
hiiskumatta ja hengittämistäänkin pidättäen, lasta, sill'aikaa kun
markiisi ja markiisitar nojautuivat toisiansa vastaan hänen takanansa,
kasvoilla ihastuksen hymy. Sibylla teki äkillisen liikkeen ja miss
O'Neil asetti sormen huulillensa, astui muutaman askeleen taaksepäin
ja sanoi, kuiskaavalla äänellä, luoden kosteat ja säteilevät silmänsä
tärkkääväisiin vanhuksiin:
-- Hän on enkeli, minä jumaloin häntä! Saatettuna heti tämän jälkeen
läheiseen avaraan ja komeasti sisustettuun huoneesen, jollaisessa
hän ei ollut tottunut asumaan, tämä Fergus Punaisen jälkeläinen
valvoi vielä hyvän kappaleen yötä, vaikka olikin matkasta väsynyt,
ja silmäili ihastuneena tapetteihin kuvattuja henkilöitä: siinä oli
elyysiumin lehdoissa olevia paimenia ja paimettaria, joilla oli vasu
kädessä ja jotka näyttivät sangen onnellisilta, mutta jotka varmaan
olivat sitä vähemmän kuin miss O'Neil. On surettavaa ajatella, että
samalla hetkellä, kun tämä kunnon nainen pääsi tällaisen paratiisin
osallisuuteen, niin välkkyvä miekka jo häilyi hänen päänsä ylitse
valmiina häntä sieltä karkoittamaan.
Seuraavana aamuna rouva de Férias keskusteli miss O'Neil'in kanssa
ja tuli yhä lujempaan vakuutukseen siitä, mitä hänen puolisonsa
oli hänelle sanonut. Sitten esitteli hän opettajattaren hänen
oppilaallensa. Sibylla, jolla, hänen ikäänsä katsoen, oli harvinainen
kyky arvostella sopusointuisuutta ja kauneutta, katseli ensin
jonkinlaisella levottomuudella miss O'Neil'ia ja vastasi kylmästi hänen
ystävällisiin kysymyksiinsä, sillä hänen ulkonainen rumuutensa antoi
aihetta Sibyllalle luulla hänestä pahaa. Markiisitar jätti heidät
kahden kesken, jotta he likemmin tutustuisivat toistensa kanssa, ja
meni saliin. Täällä kertoili hra de Férias miss O'Neil'in ansioita
abotti Renaud'ille ja rouva de Beaumesnil'ille, joita tapauksen tärkeys
oli kutsunut aamun koittaissa tulemaan linnaan.
-- No, mitä kuuluu? markiisi kysyi.
-- Niin paljon kuin minä, ystäväni, saatan päättää, niin on hän sangen
valistunut ja helläsydäminen ihminen.
-- Te näette, markiisi jatkoi säteilevin silmin, kääntyen vieraittensa
puoleen, te näette siis, että hän on kalliskivi, ja hän on oleva, sen
olen jo hänelle luvannutkin, oikea perheen kalliskivi! Hän ei ole
kaunis, se on totta; mutta se onkin hyvä. Se on oleva vaan Sibyllalle
opetukseksi ja eläväksi esimerkiksi siitä, kuinka paljon vähemmän
arvoiset ulkonaiset edut ovat verrattuina siihen siveelliseen kiiltoon,
joka loistaa miss O'Neil'in käytöksestä kuin komeasta juvelilippaasta,
minä tarkoitan mielipiteitten jaloutta, sielun puhtautta, neron
suloutta...
-- Karakteerin suloisia hyveitä... hyvä markiisitar sanoi.
-- Ja lujia uskonnollisia perus-aatteita, kirkkoherra lisäsi.
Kesken tätä yhteistä ylistyspuhetta aukeni salin ovi jyristen ja
imettäjä, joka linnassa kutsuttiin rouva Rosaksi, astui yht'äkkiä
sisään kasvot niin kummallisesti vääntyneinä, että onnettomuuden
sanoman jo näki hänen silmistänsäkin.
-- Taivaan nimessä! imettäjä, mikä on? markiisi huudahti nousten ylös.
-- Hra markiisi, rouva Rosa sanoi, tuskin voiden hengittääkään, hän ei
ole kristitty!
-- Mitä? Kuka? Miss O'Neil'iko? Eikö kristitty?... Se on mahdotointa!
Te olette hullu, imettäjä!
-- Hän ei ole kristitty! rouva Rosa toisti kiivaasti; se on varma,
sillä hän kysyi äsken juuri Jean'ilta, oliko lähistössä protestanttista
pappia ja saattoiko hän helposti käydä joka sunnuntai kirkossa.
-- Protestantti! markiisi sanoi vaipuen voimatonna nojatuoliinsa.
Protestantti!... Sitten jatkoi hän hetken päästä: -- Rouva Rosa,
jättäkää meidät!
Tuokion aikaa kesti täydellistä äänettömyyttä. Markiisitar vaihtoi
surullisia silmäyksiä puolisonsa kanssa. Kirkkoherra ja rouva de
Beaumesnil olivat lyöneet kätensä yhteen ja nostivat niitä tuon
tuostakin kohden kattoa, hämmästyksen valtaamina, joka edellisessä oli
todellinen, mutta jota jälkimmäinen ainoastaan teeskenteli, sillä se
räjähdys, joka oli kohdannut hänen naapurejansa, oli hänen kateelliseen
sydämeensä vihmonut ainoastaan kukka- ja ruususadetta.
-- On totta, markiisi puhkesi vihdoin lausumaan, että de Vergnes on
auttamattomasti loukannut minua! Siinä saa nyt nähdä pariisilaista
välinpitämättömyyttä ja kevytmielisyyttä!... Hän ei hanki tällaisesta
tärkeästä asiasta itsellensä edes tietoakaan!... Yhtä hyvin hän
olisi voinut lähettää minulle juutalaisen tai muhamettilaisen,
Jumala nähköön, ihan yhtä hyvin! Sellainen hän on! Kuinka minä
olisin saattanut tätä ymmärtää? Kuinka olisin saattanut kuvaillakaan
tällaista huolimattomuutta? Kuinka olisi kertaakaan päähäni pälkähtänyt
näin mieletön, näin järjetön ajatus? Muuten hän on irlantilainen,
kuinka olisin voinut uskoa... tässä on täytynyt tapahtua erityinen
onnettomuus! Päälle päätteeksi en voi saada ketään uskomaan, että
imettäjä, yksinkertainen kun on, on tietämättömyydestä sanonut, ett'ei
hän edes ole kristitty. Miss O'Neil ei ole katoolilainen, ja siinä
kaikki, mutta tosiaan siinäkin on jo yllin kyllin. Mutta ottamatta
lukuun hänen surkuteltavaa harha-oppiansa, hän on sittenkin vaimo, joka
ansaitsee huomiota ja kunnioitusta... ja todella jouduin peloittavaan
pulaan tässä asiassa... Mitä on tehtävä?
-- Minusta näyttää vaaralliselta, hra markiisi, kirkkoherra rohkeni
arasti lausua, antaa neiti Sibyllalle protestanttia opettajattareksi,
etenkin kun hän juuri ensi kertaa valmistelee itseänsä ripille.
-- Jumala varjelkoon! rouva de Beaumesnil huudahti paheksuvalla
hämmästyksellä, joka pian muuttui salaiseksi iloksi.
-- Se ei ote mahdollista, markiisi sanoi, en ole hetkeäkään sitä
ajatellut, uskokaa se, rouva. Mutta minä tunnustan, että sydämeni on
kovassa tuskassa: paitsi sitä, että vaan haikealla mielin päästän
poikanityttären käyttämästä hyväksensä tämän naisen luonnonlahjoja,
ja, olkoon kuinka tahansa, hänen hyveitänsäkin, niin minua vielä
peloittaa se isku, joka minun täytyy antaa niin tuntehikkaalle ja
hellälle sydämelle, kuin miss O'Neil'illa näyttää olevan. Ja minä itse
olen ymmärtämättömyyteni kautta syynä siihen, että tämä isku tuntuu
hänelle vielä kipeämmältä, mutta minun sydämeni vietteli minut siihen.
Niin, minä antaisin vaikka heti paikalla toisen käteni, kun vaan voisin
säästää häneltä ja säästää itseltäni sen surun, jonka tämä ilmoitus ja
ero ovat tuottavat, mutta jotka kuitenkin näyttävät välttämättömältä.
-- Tämä on todella raskasta, ystäväni, markiisitar sanoi; mutta jos te
katsotte sen välttämättömäksi...
-- Pikemmin parhaaksi, rouva de Beaumesnil äkkiä keskeytti.
-- Suokaa anteeksi rouva, markiisi puuttui hiukan kiivaasti puheesen;
mutta ettehän toki vaadi, että hän ajetaan varkaan tavoin pois,
olkoonpa hän sitten vaikka kuinka monta kertaa protestantti!
Taaskin kesti tuokio äänettömyyttä, kunnes markiisitar lausui lempeästi:
-- Minä ai'oin sanoa, ystäväni, että minä, jos te sitä haluatte, otan
ilmoittaakseni asian miss O'Neil'ille.
-- Ei niin, rakkaani, Sinä tahdot aina ottaa vaivat omille niskoillesi.
Se ei ole oikein. Tiedätkö, onko miss O'Neil yksinänsä tätä nykyä?
-- Sibylla on hänen kanssansa.
-- Kutsukaa lapsi pois.
Miss O'Neil raukka oli sillä välin, kun hän oli ollut markiisittaren
lähdettyä yksinänsä Sibyllan kanssa, helposti huomannut oppilaansa
silmistä, ett'ei tämä häneen juuri ensinkään ollut mieltynyt. Hän oli
tosin koittanut voittaa tätä vastenmielisyyttä ystävällisyydellä ja
hyväilemisellä, mutta turhaan. Hän ei edes syleillyt Sibyllaa, vaikka
hän sitä suuresti halusikin. Hymyillen ainoastaan niin lempeästi, kuin
hän saattoi, hän vei hänet huoneesensa muka auttamaan häntä arkkujen
avaamisessa, joka lapsia aina suuresti miellyttää. Miss O'Neil alkoi
todella ottaa ulos halpoja kapineitaan ja asetella niitä sopivaan
järjestykseen. Tämän työn kestäessä, joka muuten ei kauan kestänytkään,
seisoi Sibylla, kädet selän takana ja otsa vedettynä huolekkaasen
kurttuun, keskellä lattiaa, ja katseli sanaakaan sanomatta, melkeinpä
halveksien, miss O'Neil'in puuhaa ja juoksua, joka hänestä näytti
niin pienen asian tähden olevan turhaa vaivaa. Mutta hänen kauniit
kasvonsa muuttuivat ja kirkastuivat äkkiä, kun hän näki miss O'Neil'in
vetävän erään arkun pohjalta kasvikokoelman ja sitten värilautasensa,
pensselinsä ja taulunkannattimet ja päälle päätteeksi puolen tusinaa
tauluja, miss O'Neil'in käsialaa. Lapsen kysymykset alkoivat oikein
tulvaamalla tulvata. Mutta ne pysähtyivät äkkiä, hänen nähdessänsä
vieläkin kummallisemman ja vieläkin salaperäisemmän esineen: se oli
harppu, jonka Irlannitar veti kotelosta, ja kun miss O'Neil asetti
soittokoneen kullatulle perustalle ja veti siitä muutamia surumielisiä
säveleitä, niin Sibyllan ihastus tämän merkillisen kapineen johdosta ei
enää tiennyt rajaakaan.
-- Opetatteko minulle kaikki, mitä itsekin taidatte, miss O'Neil?
-- Kaikki, lemmikkini, kaikki.
-- Opinko minäkin kaikkien kukkien nimet, niin kuin tekin?
-- Kaikkien kukkien, lapseni.
-- Saanko minäkin soittaa tätä kaunista soittokonetta, niinkuin enkelit?
-- Niinkuin enkelit.
-- Ja opinko maalaamaan sellaisia tauluja kuin teidänkin?
Luultavasti ja toivoakseni parempiakin.
-- En luule, että se on mahdollista, sillä ne ovat verrattomia.
Ja heti osoittaaksensa miss O'Neil'ille kunnioitustansa ja
ihastustansa, Sibylla kiiruhti tekemään hänelle kaikkia pieniä
palveluksia, mitä hän sattui tarvitsemaan. Hän auttoi häntä kapineiden
asettelemisessa ja järjestelemisessä, ja kun alettiin ripustaa tauluja,
niin Sibylla nousi tuolille ja tarjosi miss O'Neil'ille nauloja. Nämä
taulut, sivumennen, eivät olleet niin verrattomia, kuin ne Sibyllasta
näyttivät, mutta eivät myöskään olleet ilman ansiotta, etenkin mitä
tulee niiden henkeen ja väritykseen. Mutta niitä voisi moittia
liiallisesta yksitoikkoisuudesta. Melkein kaikki kuvasivat samaa asiaa,
pienellä eroituksella, niinkuin päällekirjoituksetkin osoittivat,
jotka olivat vallan turhat, mutta jotka miss O'Neil kuitenkin
vaatimattomuudessaan oli katsonut soveliaaksi piirtää niitten syrjään:
_Eräs järvi kuunvalossa_, (pinxit miss O'Neil.)
-- _Kuun nousu erään järven yli_. (pinxit miss O'Neil.)
-- _Järvi. Kuuvalokuvaus_. (pinxit miss O'Neil.)
Kun Irlannitar oli lopettanut työnsä toimeliaan ystävättärensä avulla,
hän otti arkun pohjalta vielä erään taulun, joka oli huolellisesti
kääritty vahakankaiseen tuppeen.
Tämä lapseni, miss O'Neil sanoi, ei olekaan minun tekemäni; se on
viimeinen muisto siltä nuorelta tytöltä, joka ennen teitä oli minun
ainoana oppilaanani. Hän on salaa maalannut tälle kankaalle, lapsi
raukka, kokonaisen kuukauden ennen lähtöäni ja on pyytänyt antaessaan
sen minulle, ett'en avaisi sitä ennenkuin olen saapunut määräpaikkaani.
Minä tunnustan, lapseni, että olen liikutettu avatessani tätä peitettä.
Hän veti vapisevin käsin peitteen syrjään. Taulu, jolle miss O'Neil loi
uteliaan silmäyksen, esitteli viherjäistä järveä, jota tummennettu kuu
luonnottomasti valaisi, ja keskellä järveä uiskenteli eräässä kehdossa,
kuin Moses, lapsi, jonka ivapiirustuksen tapaan kuvatut kasvojen
piirteet hirveästi muistuttivat miss O'Neil'ia. Reunuksessa oli: _Miss
O'Neil'in syntyminen eräällä järvellä. Kuuvalokuvaus_.
Miss O'Neil'in oppilas, nuori tyttö, jolla silminnähtävästi oli
taipumusta leikillisyyteen, oli luullut olevan sangen sopivaa, sangen
hauskaa ja sangen mieluista antaa opettajattarellensa jäähyväisiksi
tämä pistävä kyhäelmä, jossa tuli esiin hänen maalaustaiteelliset
harrastuksensa. Mutta miss O'Neil ei, pahaksi onneksi, katsonut asiaa
samalta kannalta kuin hänen oppilaansa, sillä hän heittäytyi haikeasti
itkien eräälle tuolille.
-- Oi tätä julmuutta! hän sanoi. Se on siis totta... minä olen turhaan
nähnyt vaivaa... Hänellä ei ole sydäntä! Ei! Voi, kuinka minulla
on tästä tuskaa! Te ette saata tätä ymmärtää, pienokaiseni, jatkoi
hän puristaen tuskissaan Sibyllan kättä, eikä tämä sitä todella
käsittänytkään, vaan katseli häntä sääliväisesti. Mutta minä tahdon
sen teille selittää; minä olen kasvattanut, hoitanut ja hyväillyt tätä
tyttöä kymmenen vuotta, niinkuin suloista kukkaa. Hän on yöt ja päivät
ollut minun rakkauteni ja ihastukseni esineenä. Minä olen tarjoutunut
hänen palvelijattareksensa ja hänen lastensa palvelijattareksi vaan
sentähden, ett'ei minun olisi tarvinnut häntä jättää. Ja kumminkin
hänen viimeinen ajatuksensa, hänen viimeinen sanansa on pilkkaa,
kylmyyttä ja häväistystä!... Te ette saata käsittää, kuinka paljon
minä kärsin, lapsi raukka, te ette sitä saata... Se on mahdotonta!
Ajatelkaa, että minä olen ihan yksin maailmassa, enemmän yksin
kuin kukaan muu, sentähden että olen ruma ja sulotoin, ja tämä
tuomitsee minut jäämään ijäkseni yksin, lemmettömäksi, miehettömäksi,
lapsettomaksi!... Ja minä olisin ollut niin hyvä äiti, kuulkaa Sibylla,
niin hellä äiti!... Hän sen kyllä tietää, hän onneton, jota olen
rakastanut enemmän, kuin hänen äitinsä milloinkaan on häntä rakastanut.
Ja nyt... nyt hän murtaa minun sydämeni! Tyttö parka kätki käsiinsä
kasvonsa.
-- Älkää itkekö, miss O'Neil, Sibylla sanoi, koettaen vetää hänen
käsiänsä; ette te enää ole oleva ihan yksin. Minun äitini on taivaassa,
olkaa te hänen sijassansa, tahdotteko?
-- Oi Jumala! rakas pienokaiseni! miss O'Neil nyyhkytti.
-- Me emme milloinkaan jätä toisiamme, miss O'Neil,
-- Emme, emme milloinkaan?
-- Mikä on nimenne, miss O'Neil?
-- Augusta-Mary, kuiskasi miss O'Neil, kyynelsilmin.
-- Hyvä, Augusta-Mary, me emme milloinkaan jätä toisiamme.
Miss O'Neil ei voinut kauemmin pidättää itseänsä; hän nosti lapsen
käsivarsillensa ja, puristaen häntä rintaansa vasten, upotti varsin
hänet kyyneleisin ja hyväilyihin.
Imettäjä tapasi heidät tässä asennossa.
-- Neitiä kutsutaan saliin, hän sanoi kuivasti.
Sibylla antoi vielä viimeisen suudelman ystävättärellensä, ja seurasi
imettäjää.
-- Teidän silmänne ovat punaiset, lemmikkini!... Mitä on tapahtunut?
markiisi kysyi nähdessänsä Sibyllan tulevan.
-- Minä olen itkenyt miss O'Neil'in kanssa. Hänen entinen oppilaansa on
tehnyt hänestä rumaa pilkkaa. Hänellä on siitä paljon surua; mutta minä
olen häntä lohduttanut ja luvannut olla hänen tyttärensä ja olla aina
hänen kanssansa.
-- Hyvä! markiisi sanoi, tätä vielä tarvittiin! Sinun täytyy hylätä
tämä ajatus, lemmikkini; arvaamaton asia pakoittaa meidät jättämään
miss O'Neil hyvästi.
-- Älkää sitä tehkö, minä rukoilen sitä, iso-isä. Hän kuolisi siitä.
Ajatelkaa, että hän on yksin maailmassa, että hän on ruma ja suloton.
Muuten minä rakastan häntä kaikesta sydämestäni, ja minä luulen, että
minäkin siitä kuolisin.
-- Oivallista! yhä parempaa ja parempaa! markiisi sanoi. Minä olen
tästä yhtä pahoillani kuin tekin, lemmikkini, jatkoi hän; mutta, paha
kyllä, me emme voi sitä auttaa. Olemme juuri saaneet kuulla, että
miss O'Neil kuuluu protestanttiseen uskontoon, joka on väärä ja huono
uskonto.
-- Minä en saata uskoa, iso-isä, että miss O'Neil'in uskonto on huono.
Olkaa varma siitä, se ei ole totta. Hänellä on siihen liian hyvä sydän,
ja muuten hän soittaa harppua kuin pyhä Cæcilia.
-- Nyt ei ole harpuista kysymys, hra de Férias sanoi hiukan
kärsimättömästi: minä sanon vielä kerran, ja teidän tulee se uskoa,
että miss O'Neil'illa kaikkein hyveittensä ohessa on se paha puoli,
että hän elää ulkopuolella meidän uskontoamme, joka on ainoa oikea ja
hyvä uskonto.
-- Hänelle pitää se siis opettaa. Minä olen vakuutettu, että hän on
oleva siitä sangen kiitollinen. Kirkkoherra on häntä opettava, eikö
niin, rakas kirkkoherra?
Kirkkoherra liikahti tuolillansa.
-- Voi jospa se olisi mahdollista! markiisitar sanoi puoliääneensä.
-- Muuten, Sibylla jatkoi, joka kietoi käsivartensa isoisänsä kaulan
ympäri, hän saa meidän kanssamme eläissänsä niin hyvin nähdä,
että meidän, uskontomme on paras, ja ett'ei parempaa voi löytyä
maailmassa... Hän saa sen nähdä, ja minä vakuutan, että hän sen
näkeekin!
-- Päästäkää, päästäkää toki minut, markiisi jupisi, raukka luoden aran
silmäyksen kirkkoherraan.
-- Jumala, kirkkoherra sanoi, huo'aten ja hymyillen, asettaa totuutensa
usein lasten suuhun, niinkuin tiedätte.
Markiisi ryhtyi harkitsemaan asian tätä puolta.
-- Älkää olko varomatoin, kirkkoherra, hän sanoi; te näette heikkouteni
tämän onnettoman suhteen: vielä sana siihen suuntaan, ja minä pidän
hänet luonani.
-- Ainakin voisi, kirkkoherra sanoi, koettaa jonkun aikaa.
-- Hän jääpi! Hän jääpi! Sibylla huusi. Kiitoksia kirkkoherra!
Kiitoksia, iso-isä!
Ja hän juoksi salista. Häntä kutsuttiin takaisin, mutta turhaan. Hän
oli jo miss O'Neil'in sylissä, joka siis samalla kertaa sai tietää sekä
vaaransa että pelastuksensa tämän enkelin suloisesta suusta, joka oli
levittänyt siipensä hänen suojaksensa.