Miss O'Neil.
Hra de Férias, jonka mielestä lasten siveellinen kasvatus pitää
aloitettaman jo kehdosta saakka, ei ensinkään kiirehtinyt pienen
poikansa tyttären kasvatuksen opinnollista puolta.
-- Sielu, sanoi hän, on kuin nuorten puiden ydin, joka vaatii tukemista
ja ohjaamista samassa määrässä kuin itse puut kasvavat. Mutta meidän
tulee, kuten luontokin tekee, odottaa siksi kunnes kasvattimme ovat
jossakin määrin voimistuneet ja kypsyneet, ennenkuin voimme niistä
hedelmiä saada. Mitä enemmän nämät pienet aivot, lisäsi hän, silitellen
Sibyllan vaaleita hiuksia, osoittavat onnellista ja suotuisaa
taipumusta, sitä enemmän ne kukalle puhjettuansa vaativat hempeyttä ja
huolenpitoa.
Kuitenkin se hetki, jona markiisi ja markiisitar vihdoin katsoivat
soveliaaksi antaa Sibyllan tehdä tuttavuutta salaperäisen aapiston
kanssa, oli heille epäilyksen ja katkeruuden hetki, mutta rouva
de Beaumesnil'issa se herätti ääretöntä riemua. Sibylla, joka oli
ollut aina niin halukas ja taipuvainen vaipumaan mielikuvituksiinsa,
osoitti olevansa surkuteltavassa määrässä kykenemätön oppimaan
lukemisen käytännöllistä taitoa. Ei hyvällä eikä pahalla voitu
poistaa hänen uneksivan järkensä kammoa säännölliseen vaivannäköön.
Markiisitar-parka, joka turhaan näki vaivaa ja jo melkein kadotti
taivaallisen kärsivällisyytensäkin, kutsui avuksensa Férias'in
kirkkoherran, joka ryhtyi työhönsä vakavalla innolla, mutta hänellä ei
ollut sen enempää menestystä.
-- Tämä huolestuttaa minun, hän sanoi.
Aikaa voittaen se hänelle teki paljon muutakin.
-- Pienokaisesta tulee taitamatoin, vastasi rouva de Beaumesnil. He
ovat tylstyttäneet hänen järkensä. Siitä olinkin varma... Jo viiden
vanhana osasi Klodilta lukea ja jutella satujakin!
-- Minun nähdäkseni ainoastaan ihme, kirkkoherra sanoi, saattaa
pelastaa meidät tästä pulasta.
Ihme tapahtuikin, ei tosin sellainen kuin kirkkoherra oli ajatellut,
vaan sellainen, jota on aina sallittu toivoa jumalalliselta
kaitselmukselta. Ihmeet tapahtuvat nimittäin sydämissä, siellä ne ovat
mahdollisia hyvinkin usein.
Sibylla tiesi varsin hyvin että hän oli orpo, ja hän käsitti sen sanan
surullisen merkityksen. Mutta hra ja rouva de Férias pelkäsivät antaa
liian päteviä syitä hänen herkälle tunteellisuudellensa, eivätkä
antaneet tämän asian johdosta selityksiä, joita hänen lapsellinen,
väliin raivoisakin uteliaisuutensa kaipasi. Hänen isänsä ja äitinsä
olivat taivaassa, siinä kaikki. Palvelusväki olivat saaneet ja
uskollisesti noudattaneetkin käskyä vastata samalla tavalla. Heitä
oli kielletty puhumasta ja antamasta pienintäkään vihjausta, joka
olisi saattanut kiinnittää Sibyllan huomiota pienessä kirkkotarhassa
olevaan kahteen hautakiveen. Mutta tästä varovaisuudesta huolimatta
oli Sibylla kuitenkin, joka kävi joka sunnuntai vanhain vanhempiensa
kanssa messussa, kummastukseksensa huomannut jotakin erityistä heidän
kasvoissansa, kun he menivät kivien ohitse, sillä eräänä päivänä
kirkosta tullessansa hän meni suoraa päätä patsaitten luo, joihin oli
hakattu kultaisia kirjaimia ja kysyi, kääntyen imettäjänsä puoleen,
joka pelästyneenä oli häntä seurannut:
-- Mitä on tähän kirjoitettuna?
-- Ei mitään, vastasi imettäjä.
-- Siinä on kirjaimia, sanoi Sibylla, rypistäen kulmakarvojaan. Lue
minulle, mitä siinä on.
-- Se on latinaa, neiti.
Sibylla kohotti olkapäitään ja lähti. Tästä lähtien ei Férias'in hyvä
kirkkoherra enää tuntenut oppilastansa. Hän hieroi käsiänsä, hän
riemuitsi:
-- Minä tiesin että kärsivällisyydellä olin tuleva perille.
Kuukautta myöhemmin antoi Sibylla viedä itsensä pappilaan saadaksensa
muka tietää, miten hänen opettajansa jaksoi, joka sairasti luuvaloa.
Hän poikkesi ohi mentäessä kalmistoon, pysähtyi patsaitten eteen, oli
tuokion aikaa äänettä katsellen kultakirjaimia, sitten hän laskeutui
polvillensa ja itki. Ihme oli tapahtunut, Sibylla osasi lukea.
Kun Sibylla kerran oli saanut omaksensa tämän inhimillisen
tietovaraston avaimen, niin hän, kuten usein käy hänentapaistensa
luonteitten, käytti sitä niin suurella kiihkolla, että sitä nyt
pikemmin sai hillitä ja pidättää, kuin kiihoittaa.
Tämä hillitön tiedonhalu, joka tahtoi ammentaa tietoja kaikilta
aloilta, toi muassansa pää-asiallisesti kaksi seurausta: ensiksi sen,
että Sibyllan vaatimatoin opettaja usein joutui suuresti hämillensä;
toiseksi sen, että hra de Férias otti omaan huostaansa kirjastonsa
avaimet. Mutta vanhalla markiisilla oli kuitenkin enemmän ymmärrystä,
kuin että hän olisi tyytynyt tähän varakeinoon. Hän ei muuten ollut
liiaksi levoton siitä kiihkosta, jossa näkyi sikin sokin liikkuvan
salaperäisiä unelmia ja luonnollista uteliaisuutta. Olla mitään
laiminlyömättä, mitään hillitsemättä, vaan irroittaen hänet niistä
sekanaisista aineksista, joita hänen nuorissa aivoissansa liikkui,
järjestää niiden halut, pitää harjoituksessa niiden voimia, sanalla
sanoen, saattaa tämä sekasotku hedelmiä tuottavaksi, siinä oli
hänen tehtävänsä, joka suorastaan seurasi hänen perusaatteistansa.
Mutta hra de Férias huomasi, ett'ei niin vireän neron ohjaamista
kauvemmaksi saattanut jättää abotti Renaud'in heikkojen käsien ja
kasvatus-opillisen kyvyn nojaan: hän päätti viivyttelemättä hankkia
opettajattaren, jonka hoidettavaksi hän jättäisi Sibyllan kasvatuksen
ajallisen puolen, sen sijaan että kasvatuksen hengellinen puoli
luonnollisesti jäisi papin huoleksi. Kirkkoherra tunnusti häveliäästi
kyllä tämän muutoksen hyödyn, jopa tarpeellisuudenkin.
-- Lapsi, hän sanoi yksinkertaisesti, osoittaa kummallisia
luonnonlahjoja, joiden vyyhteä en minä ole mies selvittämään. Kaikki,
hra markiisi, mitä voin tehdä, on oleva siinä, että opetan hänelle
hänen katkismuksensa ja senkin, lisäsi hän huoaten, Jumalan avulla.
Opettajattaren valitsemisen luuli hra de Férias voivansa jättää
serkkunsa kreivi de Vergnes'in huoleksi, joka oli äidin puolelta
Sibyllan iso-isä, ja jolle tämä tärkeä toimi oli helpompi, sekä
sentähden, että hän asui Pariisissa, että laveamman vaikutus-alansa
vuoksi. Hän kirjoitti kreiville vakavan ja liikuttavan kirjeen, jossa
hän laveasti kertoi Sibyllan luonteesta ja pyysi häntä tekemään
kaikkea sen hyväksi, että opettajatar olisi oppilaalle kelvollinen.
Kuukautta myöhemmin hra de Férias, jota kreivin vaiti-olo alkoi tehdä
levottomaksi, sai häneltä seuraavan vastauksen:
**
"Rakas serkkuni."
"Sukellettuani helmienpyytäjän tavoin Pariisin valtameressä,
luulen vihdoinkin löytäneeni etsittävän aarteen. Ihmisellä ei
ole juuri viehättävä ulkomuoto. Hänellä ei ole siipiä, mutta
hän on sittenkin enkeli, sanotaan. Minä kuvailin enkeliä toisen
näköisiksi, mutta vähät siitä; minä lähetän hänet samalla
kuin kirjeenikin. Lähettäkää vaununne ------ pysäyspaikalle,
iltajunalle. Hän on juuri päättänyt erittäin onnellisesti erään
oppilaan kasvatuksen, mutta on siitä saanut hyvin niukan palkan.
Palvelijanne tuntevat hänet seuraavista tunnusmerkeistä: Miss
O'Neil (Augusta Mary), kolmenkymmenenvuotias, vaaleanverinen,
irlantilainen, syntyisin vanhasta ylhäisestä perheestä, puhuu
kaikkia kuolleita ja eläviä kieliä, ompelee koru-ompeluksia,
maalaa, soittaa harppua ja ratsastaa. Paljolta j.n.e.