IV.

Sibyllan Mielipuoli.

Kesällä, kun aamurusko luo säteilevää valoansa kirkkaan taivaan

sinilaelle, tuntuu siltä kuin se raittius ja viileys, joka vallitsee

aamusilla, kestäisi ikuisesti. Mutta äkkiä nousee tuulen puuska, kukat

horjuvat ja puitten latvat taipuvat; vaaleita hattaroita risteilee

toiselta puolen taivaan kantta toiselle, kuten purjeita, jotka

näkymättömät kädet äkkiä ovat levittäneet. Ihmiset käyvät rauhattomiksi

ja sanovat toisillensa, että päivän kuluessa vielä saattaa nousta

myrsky.

Ei mikään muu kuin tämä vanha kuvaus saata niin sopivasti ilmaista sitä

uutta vaihosta, joka tapahtui Sibyllan lapsuudessa sen viisi tai kuusi

vuotta kestäneen täydellisen tyyneyden jälkeen, jota olemme kokeneet

kuvailla. Hänen luonteensa muuttui äkkiä vaihtelevaksi. Hänellä oli

hillittömän ilon hetkiä; mutta useimmiten joku salainen murhe näytti

kalvavan hänen nuorta sydäntänsä, ja hänen vaaleatukkainen päänsä

notkistui kuin tähkäpää. Tällaisina hetkinä jokin epämääräinen runous

lauloi laulujansa hänen korvaansa, ja outo halu pakoitti häntä etsimään

yksinäisyyttä. Hän vei imettäjänsä mukanaan metsään, joka oli Férias'in

puiston takana, ja palasi vasta illalla linnaan.

-- Mitä toimittaa hän kaiket päivät metsässä? Mitä huvia hänellä on

siellä? hra de Férias vihdoin kysyi imettätäjältä, käyden rauhattomaksi

hänen kummallisten kävelyjensä tähden.

-- Hra markiisi, imettäjä vastasi, me kävelemme alussa rauhallisesti

hyvän aikaa ja pikku neiti on viisas kuin enkeli. Mutta jos hän

vaan saa nähdä hiukankin siintävää merta puitten välistä, niin hän

hurjistuu, taputtaa käsiään ja alkaa huutaa: "Imettäjä, meri, meri!" ja

sitten hän ottaa minua kädestä ja pakoittaa minua juoksemaan kanssansa

siksi kunnes lankean, ja hän huutaa yhä vielä: "Meri, meri!" ja nauraa

täyttä kurkkua. Sitten minä istuudun jonkun puun juurelle ja ryhdyn

työhöni; nuori neiti istuutuu useimmiten viereeni; mitättöminkin seikka

häntä huvittaa: puun lehvä, herra markiisi, pieni kukkanen, ruohon

korsi, mitä hän tuntikausia sangen totisena silmäilee. Toisinaan taas

hän juoksee tiehensä johonkin pensastoon, kätkeytyy ruohoon ja nukkuu

kuin peltokana vakoon. Minä sanoin, että hän nukkuu, hra markiisi,

mutta minä en sitä tiedä, sillä tänään, kuin kohotin hänen hattuaan,

minkä hän oli vetänyt silmillensä, hän itki. Hän kukaties uneksi.

Tämä viimemainittu seikka pelästytti markiisin rauhallista mieltä.

Sibylla luisuttiin saapuville.

-- Miksi olet itkenyt tänään metsässä, lemmikkini? hän kysyi. Onko

sinulla huolia? Oletko onneton?

-- Oi en! sanoi lapsi innokkaasti heittäytyen iso-isänsä kaulaan.

-- Miksi olet sitten itkenyt?

-- En tiedä... En minkään tähden.

Täytyi tyytyä tähän vastaukseen.

Férias'in metsissä oli eräs paikka, jota Sibylla erittäin ennen muita

rakasti. Se oli eräs pieni etäinen laakso, jossa virtaili pieni puro

melkein rantojensa vihreiden puitten peittämänä. Puron alkulähteillä

oli maata syvältä kaivettu läpi metsän. Muudan kallio kohosi tästä

syvänteestä ja siitä uhkusi pieni, kirkas vesisuoni, joka virtasi

erääsen vanhanaikaiseen, muurattuun altaaseen, mistä sitten liikavesi

juoksi laaksoon. Tälle itkevälle kalliolle, jota verhosi paksu varjo

ja jota köynnöskasvit, kostea sammal ja kiiltävät lehdet peittivät,

antoi ympärillä vallitseva yksinäisyys vakavan ja miellyttävän muodon,

joka varmaankin oli antanut aihetta siihen legendaan, mistä enää

oli vaan kallion nimi jäljellä: sitä kutsuttiin Haltiankallioksi.

Tämä nimi, joka muistutti Sibyllalle kaikkia hänen lapsuutensa

kertomuksia, vaikutti epäilemättä paljon siihen, että siitä tuli hänen

lempipaikkansa. Hän viipyi siellä ihmeellisen kärsivällisenä ja katseli

uteliain silmin tuota kummallista, puoleksi kammottavaa, puoleksi

ihastuttavaa kalliota. Hän halusi joutua johonkin seikkailuun. Hänelle

niitä tapahtui kaksikin.

Eräänä kesä-iltana hän oli tullut katsomaan Haltian-kalliota,

sill'aikaa kun hänen imettäjänsä tapansa mukaan teki työtä erään puun

juurella ylempänä metsässä. Sibylla halusi olla yksinään kallionsa

luona. Neiti de Férias oli tähän aikaan noin seitsemän tai kahdeksan

vuotias tyttö, joka siihen ikään oli jotensakin iso ja jolla oli muhkea

ryhti ja kaunis käynti. Hänen runsaat hiuksensa olivat kootut verkkoon,

jonka paino näytti vetävän hänen päätänsä taaksepäin, joka asema antoi

sillen ylhäisen sulouden. Hänellä oli tavallisesti sileälierinen hattu,

ja sen ympäri oli kiedottu musta töyhtö, joka keveästi riippui hänen

otsallaan, ja loi hänen luonnoltaan syvämielisille silmillensä melkein

kesyttömän varjon. Mutta väliin pisti hänen päähänsä kietoa hiuksiinsa

liekoja, lehviä ja kukkia, jotka muodostivat sellaisen paksun

seppeleen, jotka verhoavat taru-aikojen nuorten, huilua soittavien

paimenten otsaa.

Hän oli taas tänä iltana tehnyt samalla lailla ja koristellut päänsä

kuin metsän sinipiika, käyttäen peilinänsä pienen lähteen kuvastavaa

pintaa. -- Hänellä oli kädessä sauva, jonka hän oli kuorinut sileäksi

ja seisoen hajamielisin katsein lähteen rannalla, hän tuontuostakin

kohotti käsivarsiaan ja teki valkoisella sauvallansa salaperäisiä

merkkiä ilmaan, ikäänkuin hän olisi ollut joku sadun kertoma haltia,

johon hän itse oli ihastunut. Yht'äkkiä hyppäsi eräs mies kepeästi

penkereelle, joka ympäröitsi lähdettä, aivan hänen eteensä. Sibylla

vetäytyi taaksepäin ja oli juuri huutamaisillansa; sitten pysyi hän

liikahtamatta nojaten kättänsä sauvaan ja tuijottaen pelottomassa

asennossa tuntemattomaan. Mutta vieraassa, joka oli korkeintaan parin

kymmenen vuotias, matkapukuun puettu mies, ei todella ollut mitään

pelättävää. Hän oli pitkä ja sorja mies, jolla vielä oli jäljellä

nuorukaisen suloutta ja jonka avoimista silmistä loisti lempeä katse.

Lapsen odottamaton näkeminen, hänen kauneutensa, hänen kummallinen

seppeleensä ja hänen urhekas ryhtinsä saattoivat ensin tämän nuoren

miehen äänettömään hämmästykseen. Hän jupisi vihdoin itseksensä

muutamia sanoja ja sanoi sitten ääneen:

-- Suokaa anteeksi, neitini... Olen kai tullut teidän alueellenne?

-- Olette, vastasi Sibylla.

-- Antakaa anteeksi ajattelemattomuuteni. Minä lähden heti tieheni.

Minä lähdin oikeastaan, hän lisäsi, näyttäen erästä albumia,

piirustelemaan näihin metsiin, jotka luulin olevan avoinna yleisölle.

Sibylla ei vastannut mitään, vaan astui pari askelta ikäänkuin hän

olisi aikonut lähteä.

-- Se on vahinko, vieras jatkoi iloisesti. Tätä kaunista seutua! Saanko

luvan kysyä sen niemeä?

-- Haltiankallio.

-- Vai niin, ja te olette haltia? nuori mies sanoi, jota lapsen

totisuus huvitti.

Sibyllan huulilla liikkui ylpeä myhäily.

-- Niin, sanoi hän.

-- Oi sallitteko minun piirtää teidän kuvanne?

-- En.

-- Saanko edes kysyä teidän nimeänne?

-- Sibylla.

-- Hyvästi sitten, neiti Sibylla... Sallitteko minun syleillä teitä,

suloinen lapsi?

-- En.

-- Saanko suudella kättänne?

-- Sibylla ojensi kätensä niin armollisesti kuin ruhtinatar. Vieras

hymyili ja suuteli sitä totisena.

-- Minä kiitän teitä, neiti. Nyt lähden tieheni ja minä vakuutan

teille, ett'en milloinkaan unohda kalliota enkä sen haltiaa.

Säilyttäkää tekin pieni muisto minusta kauniissa päässänne.

Säilytättekö?

-- En tiedä teidän nimeänne.

-- Nimeni on Raoul. Muistatteko sitä?

-- Aina, vastasi lapsi.

Raoul katseli häntä hiukan hämmästyneenä, itsekään tietämättä miksi, ja

hymyili hölmistyneenä, sitten hän tervehti häntä kohteliaasti ja katosi

metsään.

Muutamaa päivää myöhemmin piti rouva de Férias tarkkaavaista poikansa

tytärtä polvillaan ja alkoi näillä sanoilla kertoa erästä itämaalaista

satua, joita hän oli mainio sepittelemään:

-- Oli kerran kuninkaan poika, joka metsästi Ganges virran rannoilla.

Hän oli kaunis kuin päivä, hyvin kasvatettu, valistunut ja sievä. Hänen

nimensä oli...

Sill'aikaa kun markiisitar haki nimeä kuninkaan pojalle, Sibylla sen

äkkiä hänelle sanoi:

-- Raoul.

-- Miksi juuri Raoul? kysyi rouva de Férias, hiukan hämmästyneenä.

Vieno puna levisi lapsen poskille. Jokin tunne, jota hänen oli

mahdoton selittää, oli häntä tähän saakka pidättänyt kertomasta tuota

viatonta kohtaustaan vieraan kanssa. Mutta hän ilmoitti sen nyt

viivyttelemättä isoäidillensä, ja lisäsi vilpittömästi, että koska tämä

Raoul oli hänestä näyttänyt kauniilta kuin päivä, hyvin kasvatetulta,

valistuneelta ja sievältä, niin hänen nimensä oli luonnollisesti

juohtunut hänen mieleensä ristittäissä sitä kuninkaan poikaa, jolla

oli aivan säntilleen samat ominaisuudet. Rouva de Férias nauroi

kertomusta enemmän kun se olisi ansainnutkaan; seuraavana päivänä lähti

hän salaa kävelemään linnan ympäristöön ja sai silloin tietää, että

prinssi Raoul, jota hänelle kuvailtiin iloiseksi nuoreksi mieheksi,

joka oli elänyt ylhäisessä maailmassa, oli lähtenyt samana päivänä

illalla, jona Sibylla oli hänet nähnyt. Sibylla sai sentähden vapaasti

pitkittää rakkaita kävelyjään, ja joutui jonkun ajan kuluttua toiseen

seikkailuun, joka vaatii edeltäkäsin selitykseksensä muutaman sanan.

Puro, joka virtasi Haltia-kallion ontelosta ja juoksi metsän lävitse,

laski mereen kahden ranskalaisen penikulman päässä siitä. Mutta

matkalla siihen liittyi pari kolme lisäjokea ja loppu juoksullansa

se muodosti melkoisen putouksen, joka muutamaa vuotta ennenkuin

tämä kertomus alkaa, oli saanut kunnian pyörittää myllyä, joka oli

rakennettu metsän syrjään. Myllärin nimi oli Jacques Féray. Hän oli

ennen reippaasti palvellut meriväessä, ja oli kotiin palattuansa

löytänyt uskollisen morsiamen, jolle hän uskollisuutensa osoitteeksi

antoi merimies-korvarenkaansa ja josta pian tuli valkoinen ja hyvin

voipa myllärin-emäntä. Tämä avioliitto oli onnellinen. Jacques

Féray oli hyvä, hauska poika. Hänellä oli kaunis ääni, jota hän oli

harjoittanut valvoessansa öillä laivan kannella, ja jota hän ei

lakannut käyttämästä pienen tyttärensä kehdon ääressä, jonka hänen

vaimonsa hänelle lahjoitti. Myllyn edustalla oli neliskulmainen

puutarha, missä oli kaksi viikunapuuta ja kolme mehiläispesää. Tämä

nuori myllärin-emäntä, tämä jauhoinen ja laulava mylläri ja tuo pieni

tanssiva lapsi, kaikki tämä muodosti kesä-auringon valossa suloisen

kuvan katselijan silmälle. Viiden tai kuuden vuoden kuluttua rouva

Féray tuli taas siunatuksi, ja Jacques Féray, jonka se todella tulikin

tietää, vannoi leikillisesti, että tällä kertaa oli tuleva poika. Sillä

välin kohtasi Férias'in aluetta eräänä syys-yönä onneton vesitulva.

Tämä vedenpaisumus kesti koko seuraavan päivän, ja seuraavana yönä

tuo rauhallinen puro, joka oli muuttunut pauhaavaksi virraksi, paisui

yli ääriensä, tulvasi kentille ja kaatoi myllyn. Jacques Féray

pelastui töin tuskin vaimoineen ja lapsineen, mutta tämä tempaus teki

hänestä hävinneen miehen, sillä hän oli menettänyt, paitsi kaatuneita

huoneitaan sekä turmeltunutta kalustoansa, vielä melkoisen varaston

jyviä ja jauhoja. Vaimo, heikko kun oli, kuoli kolmen päivän perästä,

ja pikku tytär, jonka jalat olivat olleet koko yön vedessä, seurasi

äitiänsä Férias'in kalmistoon. -- Päivää jälkeen lapsen hautajaisten

lähti armelias pastori isää lohduttamaan. Hän löysi mies paran

virumasta vatsallansa särkyneen vesirattaan päällä, keltaisessa

liejussa, joka peitti hänen pientä puutarhaansa, hänet, joka muinoin

oli niin iloinen.

-- Ylös, Jacques! kirkkoherra huusi häntä pudistellen. Jacques ei

liikahtanut paikalta.

-- Nouse toki, minä pyydän sinua, jatkoi kirkkoherra. Jacques kohotti

päätänsä:

-- Menkää tiehenne, hän sanoi. Hyvää Jumalaa ei ole!

Kun kirkkoherra ei häneltä saanut muuta vastausta, hän lähti pahoilla

mielin pois. Seuraavana päivänä, kun hän jälleen tuli, oli mies vielä

samassa paikassa ja samassa asennossa ja vastasi kaikkiin hänen

lohdutuksiinsa ainoastaan:

-- Hyvää Jumalaa ei ole!

Ihmiset huomasivat pian, että mies paran järki oli suuresti

heikentynyt. Hän lähti myllynsä raunioilta ja asettui erääsen kurjaan

olkimajaan, joka oli laitettu autiolle meren rannikolle lampaitten

suojaksi kuumilla päivillä, sekä eli siellä kuin metsän-elävä. Väliin,

etenkin myrskyisinä päivinä, kuultiin hänen kirkuvan niin julmalla

äänellä, että kauhun väreitä alkoi kulkea ruumiin läpi. Hänellä oli

hulluutensa ensiaikoina kummallinen tapa. Useimpina aamuina perätysten

olivat Férias'in kirkon-ikkunat rikkilyötyinä ja keskelle kirkon

kivilattiaa oli heitetty pieniä kiviä. Kirkkoa alettiin vartioida ja

eräänä yönä saatiin Jacques Féray kiinni, kun hän juuri poikamaisella

ja raivokkaalla innolla nakkeli kiviä saman Jumalan huoneesen, joka oli

niin kovasti häntä rangaissut. Oltiin aikeessa panna hänet vankeuteen,

mutta hyvänluontoinen kirkkoherra sääli häntä eikä suostunut siihen.

Tämä olikin ainoa ilkityö, josta onnetonta voitiin syyttää. Vaikka

hän ulkonäöltään oli kammottava, niin ei hän kuitenkaan tehnyt

mitään pahaa. Usein näit hänen istuvan erään joen äyräällä, kasvot

käännettyinä erääsen tokeesen päin. Ihmiset olivat ajan pitkään

lakanneet säälimästä häntä kuten muitakin onnettomia, ja hän oli enää

vain kauhun ja naurun esineenä. Häntä kutsuttiin hullu-Féray'ksi,

ja samalla kun hänelle, osaksi pelosta, annettiin leipäpala talojen

ovella, lapset kiinnittivät ryysyjä hänen selkäänsä.

Eräänä päivänä oli Sibylla taas jättänyt imettäjänsä jonkun matkan

päähän ja mennyt lähteen rannalle, johon vesi valui Haltian-kalliosta.

Hän oli paljain päin ja tutkittuansa hetkisen kasveja, jotka

peittivät lähteen pohjaa, hän vaipui vähitellen rannan ruohostoon ja

kukkiin. Sellaisen kummallisen mielenliikutuksen valtaamana, jotka

häntä kohtasivat viime aikoina, hän alkoi itkeä ja katsella, kuinka

kyyneleensä toinen toisensa perästä putosivat läpikuultavan lähteen

lirisevään veteen. Hiljainen rahina herätti hänet äkkiä; hän näki

hullun Féray'n olevan kumartuneena vastaisen rannan ruohostossa.

Hänen laihat, kalpeat ja epätoivoiset kasvonsa, joita rikkinäinen

olkihatun risa peitti, pistäytyi esiin eräästä pensaasta; hän

tuijoitti Sibyllaan merkillisen tarkkaavaisena. Runsaita kyyneleitä

vieri hänen syvällepainuneista silmistänsä hänen harmaasen partaansa.

Nähdessään tällaisen hirviön, lapsi, vaikka muuten olikin uskalias,

tunsi väristyksen käyvän läpi suoniensa. Hän tahtoi huutaa, mutta

ei saanut ääntä. Hullu ymmärsi hänen kauhunsa ja sanoi matalalla ja

surkuttelevalla äänellä:

-- Älkää pelätkö, en minä tee teidän pahaa.

Hän nousi ylös, kun Sibyllakin hypähti seisoman, tietämättä itsekkään

miksi, lähestyi häntä ja katseli häntä tarkasti.

-- Lapsi raukka! hän jupisi, lapsi raukka!

Ja heittäytyen maahan hän nyyhkytti kasvot käsiin kätkettyinä.

Sibylla tunsi mies paran elämäkerran; hän aavisti, että jokin himmeä

saman-näköisyys muistutti hänen pikku tytärvainajatansa; sääli

voitti hetkiseksi kauhun hänen herkkätuntoisessa sydämessään; hän

laskeutui polvillensa ja laski lempeästi valkoisen kätösensä hullun

pörröiselle päälle. Sitten, ikäänkuin rohkeudestansa kauhistuneena, hän

lähti juoksemaan imettäjänsä luoksi, joka ei niin vähää pelästynyt,

nähdessään hetkistä myöhemmin Jacques Féray'n rientävän hänen

jäljestänsä. Hän seurasi heitä kuin koira aina linnaan saakka. Herra

ja rouva de Férias, Sibyllan kertomuksesta liikutettuina, menivät

onnettoman luoksi, joka oli jäänyt puiston ristikkoportin taakse,

lausuivat hänelle ystävällisiä sanoja ja täyttivät hänen laukkunsa

ruokatavaroilla. Tästä ajasta lähtien hänen hulluutensa sai tyynemmän

luonteen. Ei kulunut päivääkään, jona hän ei olisi tullut linnan

portille, minne Sibylla aina riensi, käsissä jotakin vietävää. Hän

tapasi hänet usein kävelyillänsä; hän oli huomannut, että Sibylla

rakasti metsäkukkia; hän tiesi mitä hän piti paraimpina ja sitoi

niistä sanomattoman suuria vihkoja ja vei ne sanaakaan sanomatta

lapsen jalkojen viereen. Tämä sanoi hänelle hymyillen: "Kiitoksia,

Jacques hyvä;" ja hullu vetäytyi tyytyväisenä pois. Markiisi ja

markiisitar kutsuivat häntä Sibyllan mielipuoleksi, ja palvelijat

neidin mielipuoleksi. Sibylla oli ihastunut ja hiukan ylpeä siitä

vallasta, missä hän piti miesparan alakuloista ja häiriytynyttä

mieltä. Mutta yhdessä kohden tämä valta oli heikko: vanhempiensa

kehoituksesta Sibylla koitti eräänä päivänä viedä Jacques'in messuun

Férias'in kirkkoon. Mutta kun oli tultu kirkkopihan portille, hän

irtautui väkisin Sibyllan käsistä, päästi julman huudahduksen ja läksi

juoksemaan pois pitkin kenttää.

Noin kahta kuukautta myöhemmin, kun hän ensikerran oli tavannut

hullun Féray'n, Sibyllalle tuli vieraaksi hänen ystävättärensä

Klotilda Desrozais, joka oli aikeissa mennä Pariisin luostariin siellä

täydentääksensä kasvatustansa tai pikemmin sitä siellä aloittaaksensa.

Neiti Klotilda oli silloin noin kahden- tai kolmentoista-vuotias;

hänellä oli pitkä, ihmeen kaunis vartalo, ihanat silmät, jotka

tavallisesti olivat puoliksi suljettuina, mutta jotka olivat lumoovat,

kun hän ne avasi, raskaat, kiiltävän mustat palmikot ja purppuraisten

huultensa välistä hohtavat hampaat, valkoiset kuin tuoreen pähkinän

sydän. Muuten hän oli vilkas ja suloinen sekä erittäin tuntehikas.

Mutta ei, totta puhuen, hyvin tiedetty, mitä aineksia löytyi tuon

rikaslahjaisen olennon hehkuvassa rinnassa, joka oli jätetty oman

onnensa nojaan kuin keskelle metsää ja joka Sibyllassa herätti

levottomuuden sekaista myötätuntoisuutta. Neiti Klotilda saattoi hänet

usein levottomaksi hillittömän luontonsa oikuilla, mutta jo seuraavassa

tuokiossa hän lepytti häntä vastustamattoman lempeytensä tulvalla.

Kyynelsilmin hän painoi häntä vasten rintaansa ja sanoi: "Minä rakastan

sinua, Sibylla kulta, aina sinua rakastan! Sinunkin täytyy luvata koko

ikäsi rakastaa minua. Lupaatko?" Sibylla lupasi arasti. "Katsoppas",

jatkoi Klotilda, "minä rakastan niitä, joita rakastan, niin suuresti

että tahtoisin heidät syödä." Ja todella purikin hän heitä joskus.

Neiti Desrozais oli siis tullut päiväksi Férias'iin. Sill'aikaa kun

Sibylla valmisteli virvoituksia ystävättärellensä, tämä huomasi

ikkunasta hullun Féray'n, joka virui siimeksisessä linnan pihassa.

Sanaakaan sanomatta Klotilda juoksi kyökkiin, pyysi sieltä itsellensä

nuoran pätkän, pujotteli siihen rautakapineita, vanhoja kannuksia

ja lasinpalasia, joita hän kokoili sieltä ja täältä, ja meni salaa

ripustamaan tätä kalukimppua nukkuvan mielipuolen vaatteisin.

Sittenkuin hän vielä oli pitänyt huolta siitä, että kaikki pihan

portit olivat kiinni, hän huusi suurta pörröistä koiraansa Max'ia,

joka oli hänen muassansa joka paikassa. Hän potkasi sitten hullua

jalallansa, joka kavahti ylös. "Ots' kiinni, Max", huusi hän "ots'

kiinni!" Jacques pelkäsi suuresti koiria, jotka ylimalkaan eivät

olleet hänelle ystävällisiä. Kun hän näki koiran syöksevän päällensä,

hän läksi hurjistuneena juoksemaan. Helisevä taakka, joka riippui

hänen kaulastansa, tuli liikkeesen ja lisäsi vaan hänen kauhuansa.

Hän juoksi, koira kantapäillä, pelästyneenä huohottaen ja läähättäen

portilta portille, kauniin Klotildan suureksi iloksi. Sillä välin oli

Sibylla, melua kummastellen, juossut ikkunan luo. Niinpian kuin hän

näki miten asian laita oli, hän juoksi pihalle ja saapui mielipuolen

luo juuri samalla hetkellä, kun koira tarttui hänen jalkojensa ympäri

kiedottuihin riepuihin. Lapsi ponnisti kaikki voimansa työntääksensä

holhottinsa kimpusta koiraa, joka äkkiä käänsi vihansa Sibyllaan ja

puri häntä käteen niin että siitä alkoi vuotaa verta. Palvelijat

joutuivat avuksi, karkoittivat koiran ja kantoivat pyörtyneen Sibyllan

pois. Nähdessään kujeensa lopullisen seurauksen, Klotilda vuodatti

oikein kyyneltulvia. Mutta kun hänen rakas tätinsä tuntia myöhemmin

tuli hakemaan häntä pois, ja kun hän näki Jacques Féray'n, joka oli

heittäytynyt maantielle makaamaan, nousevan ylös ja näyttävän hänelle

nyrkkiänsä, helistellen sitä rautasälykimppua, jonka tyttö oli sitonut

hänen vaatteisinsa, niin hän ei voinut pidättää itseänsä nauramasta

houkkion äänetöntä uhkausta. Mutta sitä hän sai katua.

Sibylla makasi kuumetaudissa vuoteen omana kolme päivää. Jacques Féray

vietti nämä kolme päivää maaten kuten kuollut hänen huoneensa ikkunan

alla. Kun häntä oli turhaan yritetty saada pois tästä paikasta, niin

hänen annettiin, hra de Férias'in käskystä, siinä olla, ja kannettiin

hänelle sinne ruokaa. Hän ei lähtenyt sieltä edes yölläkään. Neljännen

päivän aamuna hän kuuli lausuttavan nimeänsä, ja hän käänsi äkkiä

päätänsä, nähden Sibyllan hänen ikkunassansa. Oli jotakin liikuttavaa

hänen hymyilemisessänsä, joka talvi-auringon säteen tavoin liikkui

hänen surullisilla kasvoillansa, jotka eivät milloinkaan nauraneet.