Sibylla.
Kreivi ja kreivinna de Vergnes, jotka äidin puolelta olivat Sibyllan
iso-vanhemmat ja jotka asuivat omassa komeassa talossaan Pariisissa,
suostuivat esteitä tekemättä siihen sopimukseen, minkä Férias'ilaiset
heille esittivät sen tapauksen johdosta, joka tuotti näille kummallekin
perheelle niin katkeraa surua. Sibyllaa piti sen mukaan ensin
kasvatettaman maalla ja sitten hänen piti tulla asumaan de Vergnes'in
perheessä, kun hän oli tullut siihen ikään, että hänen tuli hankkia
itsellensä korkeampaa sivistystä ja päästä maailman tuttavuuteen, ja
että tuli pitää huolta hänen naittamisestaan. Kreivinna de Vergnes,
joka yksityisenä ihmisenä rakasti sangen suuresti maailmaa, oli vielä
nuori ja luuli itse olevansa vieläkin nuorempi; ilolla hän siis ottikin
vastaan sellaisen ehdotuksen, joka lykkäsi tuonnemmaksi hänen iso-äidin
toimensa ja sen näkyväisen osoitteen.
Meidän on tunnustaminen, ett'ei Anna Sibylla de Férias'in ensi vuodet
tarjoa mitään erityistä huomattavaa. Lapsi oli sangen soma: hänen
suuret siniset silmänsä olivat tavallisesti lempeät ja totiset, mutta
ne saivat tummemman kiillon, kun hän joutui niiden vallattomien ja
kummallisten vihanpuuskien valtaan, jotka aina tyyntyvät imettäjän
yksitoikkoisista kehtolauluista. Sibyllalla, totta puhuen, oli
yltäkyllin tällaisia mielenliikutuksia, jotka eivät suinkaan ole hänen
ikäistensä pääsulona. Eräänä kesä-iltana, kun hän juuri oli pantu
kehtoonsa, likelle erästä ikkunaa, joka tavattoman kuuman päivän tähden
oli jätetty auki, hän tuli niin rajulle ja pahalle tuulelle, että
markiisi ja markiisitar yht'aikaa riensivät huoneesen. Imettäjältä
oli loppunut kaikki viihdytyskeinot, eikä hän sanonut enää tietävänsä
mitään; markiisitar lauloi, markiisi torui, mutta lapsi huusi vaan
huutamistaan ja oli vähältä tukehtua.
-- Tätä on mahdoton kestää! markiisi sanoi. On varmaankin nuppineula
hänen vaatteissaan; katsokaa, imettäjä!
-- Ei, ystäväni, markiisitar sanoi, ei niissä mitään ole; hän tahtoo
jotakin.
-- No mitä hän sitten tahtoo? Koittakaa sitä keksiä, minä pyydän,
sillä, sen sanon vieläkin, tätä ei voi kestää.
-- Ystäväni, markiisitar vastasi, joka etevällä äidin älyllä oli
huomannut vimmastuneen lapsen katseiden ja käsivarsien suunnan, minä
tiedän, mitä hän tahtoo; hän tahtoo tähteä.
-- Totta tosiaan, sinä taidat olla oikeassa... Niin, se on selvä... hän
tahtoo tähteä!
-- Siinä tapauksessa, imettäjä sanoi, on parasta sytyttää paperi, hra
markiisi, ja antaa se hänen käteensä.
-- Ei, ei, markiisi sanoi, minä en siihen suostu. Muuten ei milloinkaan
saa pettää lapsia, enkä minä nytkään noudata hänen oikkuansa. Imettäjä,
lisäsi hän ankaralla äänellä, sulkekaa ikkuna.
Kun tämä mullistus oli tapahtunut ja ikkuna oli suljettu, niin Anna
Sibylla, hetkisen mietittyänsä, nukkui ja uneksi luultavasti pitävänsä
tähteä pienessä puristetussa nyrkissään.
Sittenkuin Sibylla jo saattoi sanoillakin selittää tarkoituksensa, ei
enää ollut epäilemistäkään, että tämä pikku olento oli joltakin pahalta
haltialta, jota ei ollut muistettu hyvittää lapsen syntymäpäivänä,
saanut lahjaksi sellaisen onnettoman ominaisuuden, että hänen
ajatuksissaan syntyi mitä hulluimpia mietteitä, joiden tyydyttämistä
hän vaati niin ankaralla kiivaudella, että se vastusten kohdatessa
saattoi syttyä raivoksikin. Tämä paha taipumus tuotti mitä suurinta
iloa rouva de Beaumesnil'ille, joka sen oli ilkeällä mielihyvällä
huomannut; markiisitar de Férias'in se taas saattoi epätoivoon.
-- Myönnätkö, ystäväni, hän sanoi huokaillen miehellensä, että daimoni
on ottanut asuntonsa tähän pikku enkeliin.
-- En, rakkaani, vanha markiisi vastasi, en myönnä. On totta, että
lapsi tahtoo intohimon kiivaudella sitä, mitä se tahtoo; mutta se
on sitä parempi, jos hän tahtoo hyvää. Usein olen huomannut sinun,
ystäväni, ihailevan tyttösen ruusunpunaisia, läpikuultavia kynsiä;
minä pyydän sinua kuitenkin ottamaan lukuun, että joll'et niistä pidä
huolta, ne pian saattavat muuttua hirveiksi petolinnun kynsiksi.
Samoin on myöskin niiden ominaisuuksien laita, mitkä luonto on
meille antanut: ne ovat kaksiteräisiä aseita, yhtä sopivia hyvään,
kuin pahaankin. Mitä vakavammat ja voimakkaammat nämät ominaisuudet
ovat, sitä suurempi on niitten tuottama rikkaus, pää-asia on niiden
ohjaaminen ja sopusoinnussa pitäminen; ja se on oleva se velvollisuus,
joka Sibyllan on täyttäminen itseänsä kohtaan, kun hän kerran itse on
päässyt siveellisen vapautensa herraksi. Siihen asti se on oleva meidän
velvollisuutemme. Minä olen aina katsonut vanhempia ja kaikkia, joitten
pyhänä tehtävänä on lasten kasvattaminen, puoleksi vastuunalaisiksi
niistä vaiheista, mitä he lapsille valmistavat. Minulla on se käsitys
Jumalan oikeuden tunnosta, että se käy meidän syntiemme alkulähteille
saakka, etsii niiden ensimmäisetkin siemen-aiheet ja eroittelee sitten
yksityisen elämästä sen, mihin muut ovat olleet syynä, jumalallisen
kohtuutensa tarkkuudella. Se tehtävä, johon me olemme sitoutuneet,
on epäilemättä raskas taakka; mutta toiselta puolen, rakkaani, on
suloista ajatella, että meidän vaikutuksemme lastemme tulevaisuuteen
ja onnellisuuteen ei rajoitu tähän elämään, vaan että se kestää
ijankaikkisesti. Mitä Sibyllaan tulee, niin minä olen käyttävä kaikkia
voimiani, taivuttaakseni ehjänä hänen tahtonsa kallista aarretta, joka
on paras hyvä ja verraton ase tässä elämän taistelussa, kaikkeen, mikä
on todellista, järjellistä ja mahdollista, vaikka olisinkin mielelläni
suonut tämän vaikean tehtävän olevan poissa vanhuuteni hartioilta;
sillä minä tunnustan olevani sangen heikko tämän lapsen suhteen, ja
minä joutuisin epätoivoon, jos hän pitäisi iso-isäänsä -- ainoata
isäänsä, mikä hänellä on -- kovana ja sydämettömänä miehenä. Jumala
kuitenkin tietää ett'en sellainen ole.
-- Jumala ja minä! markiisitar sanoi, luoden puolisoonsa kirkkaan
silmäyksen, josta säteili ääretön rakkaus.
Näiden kunnon vanhuksien keskustelun keskeytti äkkiarvaamatta
puutarhasta kuuluva kimeä huuto, joka kutsui suoraa päätä markiisia
panemaan tuumansa käytännössä toimeen. Hän lähti paikalla karvain
mielin täyttämään kovaa velvollisuuttansa ja huomasi poikansa tyttären
olevan käsin jaloin taistelussa imettäjäänsä vastaan, joka kaksi tai
kolme vuotta sitten oli koroitettu hänen koti-opettajattareksensa.
Tämä ikävä näky oli erään kalalammikon rannalla, missä kolme neljä
komeata joutsenta hiljalleen ja suloisena käveli. Nähdessään iso-isänsä
tulevan, Sibylla herkesi huutamasta, ja odotti häntä päättävässä
asennossa, säihkyvin silmin ja huulet kiinni puristuneina.
-- Mikä täällä on? hra de Férias kysyi.
-- Minä tahdon nousta joutsenen selkään, Sibylla vastasi lyhyesti.
-- Mitä, joutsenen selkään! markiisi jatkoi. Mitä se sellainen leikki
on?
Imettäjä selitti sitten kuinka neiti, ensin annettuaan sangen sievästi
leipää joutsenille, oli yht'äkkiä sanonut tahtovansa ratsastaa yhdellä
linnuista ja tällaisella kulkuneuvolla lähteä lammikon yli. -- Eikö ole
totta, hra markiisi, että hän uppoisi?
-- Sitä ei tarvitse epäillä, markiisi sanoi, ja hän ansaitsisi, että
hän saisi sitä koittaa.
-- Ei joutsen uppoa! Sibylla sanoi.
-- Jumala on antanut joutsenelle sukeltamis-taidon, mutta sinulle hän
ei ole sitä antanut.
-- Minä tahdon nousta joutsenen selkään! Sibylla sanoi vavisten.
-- Sinä menet kamariin, markiisi sanoi, kosk'et ymmärrä ihmisten
tapoja. Viekää hänet, imettäjä.
Kun Sibylla yhä vastusteli huutaen kahta kovemmin, hra de Férias otti
häntä kiinni vyötäisiltä, nosti hänet maasta ja astuen pitkin askelin
linnaa kohti, hän vei hänet erääsen matalaan huoneesen ja sulki
hänet sinne; sitten hän palasi markiisittaren luo ja sanoi vavisten
heittäytyen eräälle tuolille:
-- Minua lohduttaa kuitenkin se, että minä kärsin enemmän kuin hän.
On lukijoita, joilla ei ole lapsia, emmekä me saa sitä unhottaa.
Me emme siis tahdo seurata markiisi de Férias'ia askel askelelta
hänen kasvatus-systeeminsä vaivaloisissa ja ansiokkaissa toimissa.
On kylliksi sanoa, että monen samanlaisen tapauksen jäljestä, kuin
äsken puhuimme, Sibylla ihmeellisellä tavalla oppi ymmärtämään, että
asianhaarain luonto ja hänen iso-isänsä parempi ymmärrys saattoivat
ja että niiden täytyikin useimmiten sulkea hänen tahtonsa tulvavesi,
kunnes hän oppi tuntemaan ne siveelliset lait, joiden tuli hillitä
ja ohjata niiden kulkua ja taipumusta. Tuli päivä, jolloin hra de
Férias'in ei tarvinnut muuta kuin hymyillen sanoa: "Sibylla, sinä
tahdot nousta joutsenen selkään!" heti tukahuttaaksensa jonkun
järjettömän oikun. Sanalla sanoen, hän ei säilyttänyt itsevaltaisista
taipumuksistaan muuta kuin kestävän ja kiivaan lujuuden luvallisissa
pyrinnöissä.
Rouva de Beaumesnil, joka kadehtien katseli näitä onnellisia
seurauksia, muutti puhetapansa; sen sijaan että hän ensin surkutteli
Sibyllan vanhempia, alkoi hän nyt surkutella Sibyllaa.
-- Tuolla vanhalla Férias'illa, hän sanoi, ei todellakaan ole enemmän
sydäntä, kuin minun kengälläni, voidessaan lyödä tuota pientä,
äiditöntä lapsi-raukkaa! Sillä, vaikk'ei hän milloinkaan minun
läsnäollessani ole häntä lyönyt (hän ei sitä rohkenisi... hän tuntee
minun sydämeni... hän tietää että minä soimaisin häntä vasten silmiä,
jos kohta hän onkin Férias!), näkee kuitenkin lapsen käytöksestä, että
häntä on lyöty. Hän vapisee heidän edessänsä, hän heitä kammoksuu, ja
totta puhuen he eivät sitä vääryydellä ole saavuttaneet: tämä on oleva
heidän rangaistuksensa, kunnes tulee hyvän Jumalan vuoro.
Rouva de Beaumesnil erehtyi. Saman Jumalan hyvyydestä, jonka nimeä
hän niin usein mainitsi, kuten muutkin hänen kaltaisensa ulkokullatut
ihmiset, ja jonka hän niin huonosti tunsi, -- saman Jumalan hyvyydestä
saattaa äiti rangaista rikollista lastansa, joutumatta siihen hirveään
vaaraan, että hän sen kautta saavuttaa itsellensä tämän vihan. Pienen
lapsen sydämessä on sama syvään juurtunut oikeuden tunne, kuin suuren
kansakunnankin sydämessä. Lapset rakastavat vanhempiansa, niinkuin
kansat hallitsijoitaan, -- jos he niitä kunnioittavat. Kaukana
siitä, että Sibylla olisi kammoksunut herra ja rouva de Férias'ia,
jotka, ottamatta lukuun tarpeellisen arkuuden tuottamia poikkeuksia,
sydäntensä välillä muodostivat hänelle suloisimman olopaikan
maailmassa, hän tunsi heitä kohtaan todellista myötätuntoisuutta, mitä
ei tavata hänen ikäisillänsä. Hän heitä rakasti, hän heitä ihaili.
Hänen terävässä, vakavassa ja hiukan haaveellisessa hengessään näki
ihmeteltävässä määrässä jälkiä siitä samalla kertaa valistuneesta
ja avosydämisestä luonteesta, mikä hallitsi molempien vanhusten
perheellisissä suhteissa, heidän erinomaisesta ystävyydestään,
tyynestä arvokkaisuudestaan ja siitä hiukan patrialkallisesta kurista,
jotka kaunistivat hänen isänsä huonetta. Eikä muuten puuttunut
vastakohtiakaan kehittämään hänen arvostelemis-kykyänsä. Väliin näet
hän lähetettiin päiväksi rouva de Beaumesnil'in luo, joka sanoi
rakastavansa äidin tunteilla tätä lasta, ja joka niitä hänelle osoitti
syöttäin hänelle naurattavia kohteliaisuuksia ja vaikeasti sulavia
herkkuja. Tällaisissa tilaisuuksissa hänen emäntänsä jokapäiväiset
juorut, hra de Beaumesnil'in mauton iloisuus, ritarin juomalaulut,
neiti Constance'n jaarittelut palvelijain kanssa, ja neljää tai viittä
vuotta häntä vanhemman ruskea-ihoisen ja kauniin Klotildan mellastava
kiivaus saattoivat Sibyllan paheksumisen-sekaiseen ihmettelyyn, jota
hän naivisti ilmaisi, kun rouva de Férias häneltä kysyi:
-- Onko sinulle hankittu huvia, kultaseni?
-- On, iso-äitini, paljon huvia, mutta minun on ollut ikävä.
Juuri näitten naapurissa käyntien kautta Sibylla oppi tuntemaan sen
siveellisen ilman arvon, jota hän hengitti Férias'issa. Hänestä tuntui
siltä kuin nuot hyvät vanhukset saattaisivat läsnäolollansa ympärillä
vallitsevaan ilmaan ystävällisemmän hengen, joka tuntui etenkin
suloiselta hänen palatessaan kotiin rouva de Beaumesnil'in luota.
Markiisi de Férias oli jättänyt omaksi hoidettavakseen osan laajoista
tiluksistansa ja hän johti itse niitten viljelemistä. Hän maksoi
säännöllisesti joka lauvantai itse työväellensä heidän palkkansa ja
käytti tätä tilaisuutta oppiaksensa tuntemaan heidän kunkin tarpeitansa
ja osoittaaksensa heille hyväntahtoisuuttansa. Tällaiset maksupäivät
olivat oikeita juhlia Sibyllalle. Kesäiseen aikaan maksu suoritettiin
eräällä nurmikolla aivan puiston ja viljelysmaitten rajalla. Päivän
laskiessa markiisi ja markiisitar tulivat tänne istumaan eräälle
kuusien varjoomalle penkille. Sibylla istuutui sangen arvokkaan
näköisenä heidän välillensä. Ensin hän kuunteli etäältä kuuluvia
elonleikkaajien lauluja, ja sitten hän näki heidän tulevan pitkässä,
kirjavassa jonossa eräälle mäen-töyräälle, jolta saattoi nähdä yli
koko puiston. He lähestyivät yhä laulellen, sirppi kädessä tai harava
olalla, pitkin erästä kanervikossa käyvää polkua, ja vaikenivat vasta
kun olivat tulleet pensas-aidan portille, vastapäätä kuusikkoa.
He asettuivat sitten nurmikolle, ja kävivät vuorotellen ottamassa
palkkaansa ja usein vielä muutakin, mitä Sibylla majesteetillisena ja
ihastuneena heille antoi.
Hra de Férias oli perinyt isältänsä toisenkin perhetavan, jota hän
samalla uskollisuudella säilytti. Hän kutsui aina iltarukouksen
keskellä palvelijansa ja työmiehensä linnan saliin ja luki kovalla
äänellä iltarukouksen, liittäen messukirjan lauseihin aina sellaista,
mikä sopi kuuntelijoiden yksinkertaiselle mielelle ja hänen omiin
yksityis-oloihinsa. Se puoli hämärä, missä tämä kotihartaus
toimitettiin, se hiljainen kopina, joka ilmaisi uskollisten
palkollisten tuloa ja menoa, kyyneleet, jotka juoksivat rouva de
Férias'in vaaleille poskille, vanhan markiisin hiljaiset ja säyseät
neuvot, ne kaikki tekivät tästä jokapäiväisestä juhlallisuudesta
Sibyllalle oikean pyhän hetken, joka oli täynnä mieltä ylentävää ja
salaperäistä suloa.
Hänellä oli myös iloisempia huvituksia. Rouva de Férias rakasti
miehensä ja kasvattityttärensä jälkeen erittäin innokkaasti kahta
asiaa: kukkia ja harvinaisia kanoja. On tietämätöintä, oliko hänellä
todella luonnostaan nämä kaksi mielihalua, vai tekikö hän sen vain
valmistaaksensa markiisille sen sanomattoman huvin, että hän sai
niitä kastella ja ruokkia. Olkoonpa kuinka tahansa, niin ei kulunut
ainoatakaan viikkoa, jona ei markiisitar ylösnoustessaan olisi löytänyt
ikkunansa alta joko hanhea tai kukkavihkoa, mitkä yöllä olivat
pudonneet taivaasta. Hra de Férias oli tällöin salaa piiloutunut
tiheään lehvikköön ja Sibylla, joka oli kumartunut hänen jalkojensa
viereen, odotti tykkivin sydämmin sitä suloista hämmästystä, mikä oli
valtaava rouva de Férias'in. Tavallisesti kävi niin, ett'ei rouva
de Férias milloinkaan ollut nähnyt eikä edes toivonut saavansakaan
nähdä niin heleän värisiä kukkia ja niin ihmeen kauniita kanoja.
Tästä huolellisuudesta, jota oli noudatettu niin monena vuosikymmenenä,
olikin seurauksena, että Férias'in karjanhoito ja kukkatarhat
olivat niin kuuluisia, että matkustajatkin niihin kiinnittivät
huomionsa. Markiisitar vietti suuremman osan onnellista elämäänsä
näissä suloisissa paikoissa, missä hän siunasi taivasta, Jumalaa
ja puolisoansa, ja missä hän myöskin väliin itki. Mutta Sibyllalle
ei tässä paratiisissa jäänyt yhtään surun sijaa: nämä kukkamaat ja
lintuhäkit, joiden kuningatar hänen mielestänsä oli hänen iso-äitinsä,
viehättivät häntä. Hän luuli elävänsä siinä satumaailmassa, josta
hänelle oli kerrottu, kun häntä oli tuudittu nukkumaan. Isoisäänsä,
näitten suloisten ihmeitten luojaa, hän piti melkein jumalallisena
olentona. Eikä rouva de Férias'ikaan kunnioittanut puolisoansa
vähemmällä suosiolla. Kun Sibylla näki hänen eräänä päivänä ihailun
valtaamana katselevan kasvihuoneen ikkunasta, niin hänkin pisti päänsä
ikkunasta ja näki herra de Férias'in silmäilevän ilta-auringon valossa
erästä ruusunpensasta.
-- Oi, lemmikkini, markiisitar sanoi, katsoppas, kuinka kaunis
iso-isäsi on! Voi kuinka kaunis hän on!
Sibylla riensi kepein jaloin ulos ja lähestyen vanhaa markiisia,
ilmoitti hänelle tämän hellän sanoman hiukan ylpeältä vivahtavalla
äänellä:
-- Iso-isä, markiisitar de Férias lähettää minut ilmoittamaan teille,
että te hänen mielestänsä olette kaunis.
Markiisi hymyili.
-- Mitä hullutuksia! Mene hänelle sanomaan, että hän itse on
viehättävän kaunis.
Sitten hän lisäsi, kutsuen häntä takaisin: -- Vie hänelle tämä kukka.