Beaumesnil'in perhe.
Se onnettomuus, joka oli kohdannut markiisi ja markiisitar de
Férias'ia, oli antanut heidän naapurillensa rouva de Beaumesnil'ille
sopivan tilaisuuden harjoittaa taipumustansa, minkä hän mielellään
väitti itsellänsä olevan, muita lohduttamaan. Tunnettu on kertomus
entisestä haavalääkäristä, joka, saadaksensa työtä, silpoi
ohimeneviä kellarinsa luukusta. Löytyy naisia, paljonkin, jotka ovat
samanluontoisia. Rouva de Beaumesnil, oikein malliksi kelpaava näyte
tätä lajia, tunsi niin suuresti tarvitsevansa jaella sen rakkauden
aarteita, jonka luonto oli uskonut hänen huostaansa, että hänelle
tulee suoda anteeksi se halu, millä hän odotti lähimmäistensä
onnettomuuksia, jos kohta hän ei niitä suorastaan heille toivottanut.
Tällaiselle vireän ihmisrakkauden elähyttämälle henkilölle oli vaikea
lapsensynnytys ja kaksi neljäntoista päivän kuluessa tapahtunutta
kuoleman kohtausta, jotka kaikki olivat tapahtuneet saman ystävän katon
alla, ollut kolmenkertainen ja oikein nautintorikas juhlallisuus.
Senpä vuoksi nähtiinkin, heti ensimmäisen viestin saavuttua kreivinnan
tuskista, tämän älykkään muorin kiiruhtavan Férias'in linnaan, taskut
lääkkeitä täpösten täynnä. Hän oli nyt saanut oikein lempityötä
ja noina neljänätoista onnettomana päivänä ei hän hetkeksikään
lakannut neuvomasta, lohduttamasta, valittelemasta ja räpyttelemästä
niinkuin kalalokki myrskyssä, ja kaikesta tästä huolimatta ei
hänestä ollut laisinkaan hyötyä, vaan vieläpä vastustakin. Jyrkkänä
vastakohtana näille vieraan henkilön tunteellisuuden osoituksille
oli se levollisuus, millä nuo molemmat vanhukset kestivät kauheitten
koettelemuksiensa kuormaa, välttäen kaikkia surunsa osoituksia ja
kätkien kyyneleitänsä valistuneen sielun kainoudella. Tällainen käytös
oli käynyt kovin rouva de sydämelle. Muutamia päiviä myöhemmin, erään
sellaisen perinpohjaisen ja voimakkaan päivällisen lopulla, joita
ainoastaan maalla syödään, ilmoitti hän sitä vieraillensa sillä
koristelemattomalla tavalla, joka oli hänelle omituinen, ja jota me
pyydämme saada tässä käyttää.
-- Aivan varmaan, hän sanoi, noilla Férias'illa ei ole laisinkaan
sydäntä... Olen sitä ainakin luullut... nyt sen tiedän varmaan...
Pelkkää ylpeyttä, ei mitään muuta! Totta tosiaan, joll'en minä olisi
sinne mennyt, niin kaikki olisi käynyt hiukan kuivan puolisesti,
niinkuin sanotaan... No niin, jos olisin sen tehnyt niiden kiitoksien
tähden, jotka siitä sain, niin olisin yhtä hyvin voinut säästää
nenäliinojani ja silmäraukkojani;... mutta ihmisellä joko on tai ei
ole sydäntä... Ja mitä muuten teenkin, sen teen hyvälle Jumalalle,
joka näkee kaikki ja tutkii meidän sydämemme; eikö niin, kirkkoherra?
Mutta juokaahan toki, hyvä kirkkoherra... Kas niin, juokaa... pieni
lasi oivallista kotilikööriäni?... sitä ette saata kieltää... Totta
vieköön, nyt ei olla Férias'in linnassa, kelpo kirkkoherrani!... Meillä
ei ole sellaisia viinikellaria kuin heillä, mutta mitä tarjoomme,
sen tarjoomme hyvästä sydämestä... Se on aina jotakin. Kas niin,
vielä lasi! Mitä hulluja! Se on jo kaadettu, teidän täytyy se juoda!
Tarvitseehan teidän vahvistaa itseänne, kirkkoherra... Minä näin kyllä,
kuinka juhlamenot teitä rasittivat... Te itkitte alttarilla kuin
aamukaste... Niin -- kun on alttarista puhe -- teidän alttariliinanne
edistyy suurin askelin; se olisi jo valmiskin, joll'ei näitä
ikävyyksiä olisi tullut... Mutta, nähkääs, pitää koittaa rohkaista
mieltänsä... Elämä on vaan murheenlaakso, niinkuin tiedätte... Ja
miksipä näyttäisimme lohduttomammilta kuin nuo Férias'itkaan, jotka
todellakin minua kummastuttavat... Mutta ei se kuitenkaan tee mitään,
kaitselmus kyllä tietää, mitä se tekee... Julia paralla oli tosin monta
hyvää ominaisuutta, mutta hän oli pieni pariisilainen muotinukke, joka
kentiesi olisi kerran saattanut hyvät vanhempansa häviölle, etenkin kun
hänellä oli puolisona mies sellainen kuin Kristian, jossa, kaikesta
hänen arvokkaisuudestaan huolimatta, ei ollut vaimonsa ohjaajaa... En
millään muotoa tahdo väittää, ettei hän ollut hyvä nuorukainen, mutta
ylpeä kuin riikinkukko, puhdasta Férias'in verta kiireestä kantapäähän
saakka... ja tässäkin saattaa pyhän apostolin kanssa sanoa, herra
kirkkoherra, että se joka itsensä ylentää, se alennetaan!
Tämän sanottuansa rouva de Beaumesnil pyyhkieli melkein miesmäisen
viiksi-oraan varjoomia ohuita huuliaan, joihin oivallinen kotilikööri
oli jättänyt mehukkaita jälkiänsä.
Jos kohta onkin päivän selkeätä, että rouva de Beaumesnil oli hupsu,
niin ei hän kuitenkaan, kaikista niukkaa järkikultaa osoittavista
lörpötyksistään huolimatta, ollut tyhmä. Jonkinlaiseen kömpelöön
sukkeluuteen, joka, ihme kyllä, oivallisesti viihtyy ahtaissa
aivoissa ja on sangen hyvässä sovussa vähemmin jalon mielenlaadun
kanssa, yhdistyi hänessä vielä kestävä tahto, ja tästä juuri syntyi
se niin kutsuttu hyvä pää, joka pystyy kaikenlaisten tuumien toimeen
panemiseen. Kun hän oli vaan vähäpätöisen, suuren lapsijoukon
piirittämän maalais-herrasmiehen tytär, niin näytti siltä, kuin
hän tulisi viettämään ikuista impeyttä; mutta silloin eräs älykäs
ystävätär löysi saaliin hänen toivottomuudellensa. Tämä oli muudan
lähikanttoonista kotoisin oleva, sävyisä aatelismies, herra de
Beaumesnil, rikas ja vanhaa sukuperää, mutta niin yksinkertainen, että
hän milt'ei ollut houkkio. Hän päätti saada miehekseen tämän hölmön,
ja riemukseen hän hänet saikin. Hra de Beaumesnil'in, joka ei asiain
ymmärtämisessä vetänyt likimainkaan vertoja puolisolleen, ei ensinkään
tarvinnut katua antaneensa nimensä neiti Desrozais'ille; sillä hän
tarttui innokkaasti miehensä huonosti hoidetun talouden johtamiseen
ja saattoi sen hyvälle tolalle, jolla hän sen sitten pysyttikin.
Hra de Beaumesnil saattoi tästä lähin varsin vakavasti vaipua
suloiseen uneliaisuuteensa, joka useimmiten hänet valtasi aterioiden
väli-ajoilla; muina aikoina tämä salaperäinen olento näytti katselevan
elämää niinkuin hauskinta asiaa maailmassa, naurellen kaikkea eikä
mitään. Muuten hän oli mykkä kuin kala, paitse jos hän oli nähnyt
unta, sillä hänen mielityönsä oli kertoa uniaan. Väliin hän sattui
näkemään sellaista unta, että hän oli härkä; tämä uni ilahutti häntä
suuresti, ei tiedetä miksi, ja hän kestitsi mielellään vieraitansa sen
kertomisella.
Herra ja rouva de Beaumesnil'illa ei ollut ensinkään lapsia ja
tunnustaa täytyy, ett'ei ihmiskunnan tämän tähden erittäin tarvinnut
epätoivoissaan olla; mutta rouva de Beaumesnil'in sukulaisille tämä oli
sangen suloinen asia: yksi hänen veljistään, Teodor Desrozais, joka
antoi kutsua itseänsä ritariksi, saavuttaaksensa senkautta itselleen
aatelisuutta, ei hidastellut muuttamaan kotijumaliaan de Beaumesnil'in
taloon. Hän oli jo iäkäs mies, hänen nenänsä oli suuri ja silmänsä
pienet eikä häneltä milloinkaan puuttunut mukavasti höystettyjä
sanoja, jotka saattoivat naiset suloisesti punastumaan jälkiruokaa
syötäessä. Viikolla hän oli vuorotellen naapuriston piikojen kauhun
ja ihailun esineenä ja sunnuntaina hän lauloi lukkarin penkissä.
Sitten tuli muudan serkku, Constance Desrozais, lihava, hymyilevä
ja nöyrä vanhapiika, jota rouva de Beaumesnil käytti lakkaamatta
kotiaskareissaan, sitten vielä eräs veljentytär, Klotilda Desrozais,
jonka isä oli hiljakkoin kuollut Afrikassa, kaunis, mustanverinen,
tuittupäinen, oikukas ja hemmoittelulla kokonaan pilattu lapsi, joka
sangen pelottavalla tavalla saattoi itsensä huomatuksi.
-- Nähkääs, hyvä kirkkoherra, rouva de Beaumesnil sanoi väliin
sielunpaimenellensa, jolle hän tavallisesti uskoi ajatuksensa,
mutta joka useimmiten vain laimeasti ja väkinäisesti antoi niille
hyväksymisensä, ollaksemme rehelliset tätä kunnon miestä kohtaan;
nähkääs, ainoastaan hemmoitellut lapset valitsevat elämässään oikean
radan; minä olen tullut sen usein huomaamaan. Mitä se auttaa, että
vastustellaan noita rakkaita pikku olennolta? Heillä on kyllin vielä
aikaa saada vastuksia elämässään, lapsi raukat! Ja sitä paitse
osoittaisi se epäluottamusta hyvään Jumalaan, joka kyllä heitä
kaitsee... Minä tiedän kyllä, ett'ei se ole Férias'ilaisten ajatus,
eivätkä he katso sopimattomaksi koittaa sitä poistaa minultakin
Klotildan suhteen, niinkuin tuon lapsikullan muka tarvitsisi joskus
moittia meitä siitä, että olemme häntä hemmoitelleet, kun hän
päinvastoin niin suuresti rakastaa ja kunnioittaa hra de Beaumesnil'ia
ja minua, että sitä on vaikea itsellensä kuvaillakin... Eikö niin,
rakas Klotildani?
Neiti Klotilda, joka oli silloin noin seitsemän tai kahdeksan
vuotias ja joka, käsivarret rinnalla, kuunteli tätä puhetta, istuen
ja tasapainoaan pysytellen erään tuolin selkälaudalla, kuroitti
vastaukseksi punaista kieltänsä teräskovien hampaittensa välistä.
-- Suloinen veitikka! jatkoi rouva de Beaumesnil joutumatta ensinkään
hämillensä; sitä luonnollista suoruutta! Mitä Férias'ilaisiin
tulee, niin saadaan nähdä, mitä he saavat Sibyllastansa kaikilla
kasvatus-oikuillansa... Eikä hyvää tiedä se pakanallinen nimikään,
minkä he ovat hänelle antaneet! Siinä taaskin osoitus heidän
ylpeydestänsä... Huomatkaa, mitä sanon, kirkkoherra: he saavat hänestä
samanlaisen nirppanenän, kuin hänen äitinsäkin oli!
Näyttää ehkä kummalliselta, että rouva de Beaumesnil'in tapainen
nainen, jonka perhe oli samanlainen kuin hän itsekin, saattoi päästä
tuttavaksi sellaisessa talossa kuin Férias'ilaisten, missä vallitsi
luonnollinen hyvä aisti, peritty ylevyys ja hienot tavat, sanalla
sanoen todellinen sivistys; mutta yksi maa-elämän päähaittoja onkin
juuri se, että siellä ei ole varaa valita seuraa itsellensä. Muuten
rouva de Beaumesnil, joka piti äärettömänä etuna saada elää seudun
mahtavimpien ylimysten seurassa, jos kohta hän heitä halveksikin,
ymmärsi ohjata omaisiensa kieltä ja itsekin käyttää, Férias'ilaisten
läsnä ollessa, huolellisempaa puhuttelutapaa. Muuten hän heidän
seurassaan oikein tuhlasi nöyriä kohteliaisuuden osoituksia, jotka
kahleitten tavoin kiusasivat noita kelpo ihmisiä. Tuo valistuneille
sydämille omituinen kärsivällisyys, ja se kiusallinen välttämättömyys,
joka vaatii kumppania biljardissa ja neljättä miestä whist-pelissä,
jotka kumpikin suuresti huvittivat vanhaa markiisia ja joista ritari
Teodor voittajana riemuitsi, voivat selittää sitä kummallista yhteyttä,
joka vallitsi niin peräti erilaisten luonteitten välillä.