Férias'in perhe.
Kaunis elokuun päivä oli loppumaisillaan. Iloisesti helisevä ääni
kajahteli molemmista kelloista Férias'in pienessä, jäykkätekoisessa
kirkossa, joka kaunisti erästä meren rannikon ympäröimää jyrkkää mäkeä
Normandian niemimaan itäpuolella. Pyhävaatteisin puettu väkijoukko
oli äsken lähtenyt kirkosta ja hyöri kirkkopihassa; se alkoi
tyytyväisesti hymistä nähdessään erään komeasti puetun normandialaisen
imettäjän, joka juuri astui kirkon ovesta, kiikutellen leveitten
hatunreunojensa varjoamaa, kalliisen kastepukuun vaatetettua lasta.
Väkijoukko teki hyväntahtoisesti tilaa tälle arvokkaalle henkilölle,
joka kumminkin väliin hyväntahtoisesti keskeytti juhlakulkunsa ja
ihastuneitten talonpoikais-eukkojen mieliksi kohotti lapsen huntua.
Imettäjän jäljessä kulki kaksi mustaan livreaan puettua palvelijaa,
kantaen raskaita rahakukkaroita, jotka kokonaan vetivät puoleensa
vähemmän tuntehikkaan yleisön huomion. Yht'äkkiä tuli kirkkoherra
vielä messupaitaan puettuna kirkosta ja lausui toimekkaan näköisenä
muutamia sanoja palvelijoille, jotka, väkijoukko kantapäillä,
kiiruhtivat pois. Hetkisen kuluttua kirkkoherra, voimakas ja jo iäkäs
mies, jonka kasvoissa ilmaantui rehellinen hyväntahtoisuus, oli
yksinään pienessä kirkkotarhassa, ja kaukaa kuului aaltojen epäselvään
kohinaan sekaantuneita lasten huutoja, kun he nurmikon toisella puolen
kiistelivät tällaisissa tiloissa tavallisista rahalahjoituksista.
Samaan aikaan lakkasi juhlallinen kellojen soitto, ja kirkon
yksinkertainen rakennustapa sai jälleen yksinäisyydessään sen jylhän ja
surumielisen luonteen, jonka valtameri tuntuu antavan kaikelle, mikä
sitä vaan lähestyy. Niiden suurien metsien taakse, jotka maan puolelta
rajoittivat taivaan rantaa, ja jotka rannan suuntaan, niin pitkälle
kuin silmä kantaa, kaarteilevat kukkulain mukaan, laski aurinko
kaikessa komeudessaan, lävistäen tuhansilla kultanuolillaan tiheitä
lehvistöjä; sen vinot säteet loivat vielä valoansa rannan ylängöille
ja kimaltelivat kirkon ikkunoissa, mutta ne eivät enää tunkeutuneet
merelle saakka, jonka sininen selkä äkkiä tummeni.
Tällä hetkellä avautui kirkon ovi; muudan vanha herra ja vanha
nainen astuivat hitaasti pitkin portaita alas; he olivat molemmat
pitkä- ja solakkavartaloisia ja heidän kasvonsa ilmaisivat suloista
arvokkaisuutta; he lähestyivät kahta valkeata marmoripatsasta,
jotka olivat pystytetyt kahdelle vierekkäin olevalle haudalle, ja
laskeutuivat polvilleen niitten eteen. Kirkkoherra laskeutui polvilleen
muutaman askeleen päähän heidän taaksensa.
Tuokion kuluttua nousi vanha herra ylös ja kosketti vanhan naisen
olkapäätä, joka rukoili kasvot käsiin kätkettyinä.
-- Lähtekäämme, Louise! -- hän sanoi lempeästi. Tämä nousi heti
ylös ja hymyili kyynelsilmin miehelle, joka veti hänet luoksensa ja
painoi vapisevat huulensa hänen valkoiselle ja puhtaalle otsallensa.
Kirkkoherra lähestyi.
-- Herra markiisi, -- hän sanoi melkein arasti, -- Herra antoi ja Herra
otti, kiitetty olkoon Hänen nimensä, eikö niin?
Vanhus huokasi, loi silmäyksen merelle päin, sitten taivaasen, paljasti
päänsä ja sanoi:
-- Niin, kirkkoherra, kiitetty olkoon Hänen nimensä! Sitten hän,
taluttaen vanhaa naista käsivarresta, lähti hänen kanssansa
kirkkotarhasta.
Puolta tuntia myöhemmin, kun jo oli täysi yö, vieri yhdet vaunut
jyrinättä pitkin erästä varjokasta, kosteata tietä vieden Férias'in
linnaan kaikki, jotka enää olivat elossa tästä ikivanhasta suvusta, ne
molemmat vanhukset, jotka olemme nähneet polvillansa haudoilla, ja sen
sinisilmäisen orvon, joka äsken kasteessa oli saanut nuo tässä suvussa
ikivanhat nimet: Sibylla Anna.
Noin vuosi sitten olivat markiisi ja markiisitar de Férias lyhyessä
ajassa kadottaneet miniänsä, Julie de Vergnes'in, joka oli ollut hyvä
kuin enkeli ja elänyt heidän keskessään ainoastaan niinkauvan, että
hän sillä saavutti esirukouksia ja surkuttelua, sekä muutamain päiväin
perästä ainoan poikansa, kreivi Kristian de Férias'in, vakavan ja
helläsydämisen nuoren miehen, joka sortui suruun. Ei ole harvinaista
näinä kivulloisen tunteellisuuden ja heikon uskon aikoina, että
sellaiset tapaukset saattavat epätoivoon ne, joita ne kohtaavat.
Markiisi ja markiisitar de Férias olivat voittaneet tämän siveellisen
heikkouden: heidän sydämensä olivat tosin luonnostaan hellätunteisia,
jopa heikkouteenkin saakka, ja he tunsivat katkeran surunsa koko sen
sanomattomassa laajuudessa; mutta heitä elähytti usko, keskinäinen
rakkaus, jonka aika oli tehnyt vaan puhtaammaksi, ja lopuksi tieto
siitä velvollisuudesta, mikä heillä oli täytettävänä tätä haudasta
noussutta kehtoa kohtaan.