Viimeinen kilpailu.
— Floyd, onko teillä lainata tulensammuttajaa?
— Luulisinpä, kuului iloinen ääni harmaasta aamuhämärästä.
— Päästäkääpäs siitä tuohon viereiseen pajaan; Jack viheltää taasen.
Pörrönen pää ilmestyi kolmannen korjauspajan ovelle.
— Antakaa Floydin olla rauhassa; hän kuuntelee mieluummin minun
vihellystäni kuin sinun lörpöttelyäsi, murisi rauhanhäiritsijä.
Muuten hänhän on työssä. Onko totta, Floyd, että te saatte kuluneen
ajurinmoottorin käymään yhtähyvin kuin ulkolaisen koneen? Joku sitä
sanoi.
— Tottahan nyt, Jack, mutta minulla ei ole nyt aikaa korjata teidän
konettanne, kuului vastaus. Tulkaa pyörittämään konettani käyntiin,
tahtoisin kuunnella, miten se luistaa.
Yksi nauravista koneenkäyttäjistä juoksi avuksi, mutta pysähtyi, kun
katsomoiden varjosta näkyi kookas olento.
— Minä pyöritän, virkkoi Stanton.
Floyd suoristihe kumarasta asennostaan moottorinsa yltä, jonka päällys
oli nostettu pois.
Stanton! tervehti hän iloisesti ja veti kumihansikkaan kädestään
antaakseen kättä. Floyd oli tyttömäisen arka käsistään ja suojeli niitä
aina työssä, jos se vain suinkin kävi laatuun.
— Tulen suoraan junalta, ilmoitti Stanton. Haluatteko ottaa vaunun alas?
— Heti, kun te olette valmis.
— Olen valmis nyt. Menkää ottamaan päällenne jotakin lämmintä, ilma käy
viileäksi ennen auringon nousua.
Kohtaaminen ei ollut tunteellinen, mutta kumpikin oli tyytyväinen.
Stanton iloitsi ja tunsi helpotusta nähdessään jälleen
koneenkäyttäjänsä. Nyt hän ihmeekseen vasta huomasi, miten levottomaksi
eilisen illan tapaus oli hänet saattanut.
— Saatte luvan olla ihmisillinen renkaita kohtaan, varotti Floyd.
Meillä on nämä vain varalla. Ne, jotka ovat lähetetyt kilpailuja
varten, eivät ole vielä saapuneet.
— Miksi eivät?
— Jumala sen tietää. Mr Green on soittanut rengasyhtiölle. Luulen, että
ne saapuvat tänne tänäpänä tai viimeistään huomen aamuna.
— Toivon sitä. Onko selvä?
— On. Täällä kerrotaan, että juttu teitä vastaan ajostanne Pelhamin
puistossa oli eilen esillä.
— Niin oli.
Floyd pysähtyi puolitiehen vaunun noustessa.
— Ette puhunut siitä mitään Jessicalle, moitti hän.
— Mistä sen tiedätte? kysyi Stanton hämmästyneenä.
— Tapasin hänet eilen illalla tänne tullessani. Mitä saitte?
‒ Sakkoja mahdollisimman paljon... minkä Merkuriusyhtiö maksoi... ja
varotuksen, etten vasta niin tekisi.
Luulin etteivät poliisijutut huvittaisi miss Floydia. Nouskaa ylös.
Aamutyö oli alkanut.
Pokaalikilpailu oli aina maantiekilpailu ja monin paikoin kulki rata
pitkin häthätää kuntoon saatettuja teitä. Siellä ja täällä oli vielä
miehiä luomassa valleja käänteisiin ja tasottamassa tietä. Toisella
kierroksella ajoi Merkuriusvaunu terävälle kivelle ja menetti yhden
renkaansa. Stanton pysähtyi tienviereen, ja Floyd juoksi takaisin ja
heitti kiven pois.
— Yrjö ja Palmer ovat myöskin ajamassa, huomautti hän takaisin
palatessaan. Heillekin olisi voinut sattua pahasti. Muuten me olisimme
itsekin voineet ajaa sille uudelleen. Minä pidän eniten radalla ajosta.
Niin minäkin. Montako rengasta on jälellä.
— Kolme.
Vanhasta tottumuksesta he työskentelivät ripeästi ja harjaantuneesti.
Duplexvaunu mennä tohisti ohi, ja sen kuljettaja viittasi osanottavasti
tervehdyksensä. Floyd heilautti kättänsä vastaukseksi ja pian kiiti
Merkuriusvaunu kilpailijansa jälkeen.
Ennenkuin kello oli kymmenen olivat he kadottaneet vielä toisenkin
renkaan.
— Eivätkö renkaat ole vieläkään saapuneet? kysyi Stanton,
pysäyttäessään korjauspajan eteen.
Harmissaan oleva johtaja puisti päätänsä, näyttäessään kädessään olevaa
sähkösanomanippua.
— Ei vieläkään. Rubz-yhtiö sähköttää lähettäneensä ne viime viikolla
pikatavarana; välitysliike sähköttää, että he lähettivät vaununlastin
kaksi päivää sitte Chicagosta ja että sen täytyy olla täällä.
— Vaunu on niin ollen jätetty New-Yorkiin sensijaan, että se olisi
lähetetty tänne, arveli Stanton.
New-York sanoo, että se ei ole siellä.
Ehkä he ovat erehdyksestä lähettäneet vaunun Merkuriusyhtiölle, puuttui
puheeseen Floyd.
Mr Green katsahti häneen halveksuvasti.
— Sinne tietenkin soitin ensimäiseksi. Päällikkö vastasi, etteivät
ne ole siellä ja käski minun sähköttämään kautta koko rautatielinjan
siksi, kunnes saamme vaunusta selon.
— Oletteko tehnyt niin? kysyi Stanton.
Olen parhaillani toimessa. Olen tullut lännessä aina Uticaan saakka, ja
joka ainoa asema ilmoittaa, ettei vaunua ole siellä.
— Me menemme nyt murkinoimaan, Floyd. Vastaukset saapuvat aikanaan.
Vallan vieressä oli hotelli, minne mr Green oli ottanut päämajan
ja missä myöskin Stanton ja Floyd asuivat. Suurin osa kilpailujen
virkailijoista ja toisista ohjaajista oli siellä myöskin asuntoa.
— Minä viilettäisin pikku New-Yorkiin asti, sanoi Atalanta-vaunun
ohjaaja Stantonille, jos en pelkäisi, että Brooklynin läpi ajaminen
liian usein olisi epäterveellistä.
Vastauksien tuloa jatkui hotellissa koko aamupäivän, kunnes mr
Green itse ja toimisto olivat piirten paarten täynnä keltaisia
paperisiekaleita. Mitä suurempi kaupunki oli ja mitä vilkasliikkeisempi
sen tavara-asema, sitä kauvemman aikaa vei kadonneen vaunun etsiminen
ja tiedonantaminen sieltä Long Islandiin.
Kello neljältä avattiin tiet jälleen harjotuksia varten. Merkuriusvaunu
teki kierroksen ja menetti jälleen renkaan liidetessään muutamassa
mutkassa. Sen jälkeen jäi vaunu asemalleen... Ei uskalleta kuluttaa
viimeistä rengasparia, selitti Floyd utelijoille.
Ettekö voi ostaa niitä mistään? kysyi Stanton huolissaan.
Apulaisjohtaja oli vallan pyörällä päästään. Stantoniin tuijottaen
huusi hän harmissaan.
Ostaako niitä? Ostaa riittävästi renkaita, jotka sopivat
Merkuriusvaunuun ja jotka kestäisivät koko 300 penikulman maantiematkan
ja saada ne tänne huomen aamuksi?
Miten saatatte kysellä sellaista, Stanton?
— No hyvä, koska meillä ei ole muutakaan tehtävää, niin tulkaa pois
päivälliselle, Floyd, sanoi toinen.
— Ei päivälliselle, vaan illalliselle, oikasi hänen koneenkäyttäjänsä.
Nyt me olemme maalla, ja te saitte päivällistä kello 12. Mutta mukaan
minä lähden joka tapauksessa.
Aterian lopussa tuotiin pieni teekannu Stantonin eteen.
Suklaata, sir, ilmoitti tarjoilijatar.
— Mutta teillähän ei ollut sitä aamiaispöydässä.
Tarjoilijatar, jonka tukka oli kammattu à la Pompadour, naureskeli.
— Ei, sir. Mutta tuo herra lähetti pojan sitä ostamaan ja meni alas
puhuttelemaan keittäjätärtä, ja keittäjätär oli ihastunut seikkailuun,
vaikka tuleekin joulukuussa neljänkymmenen viiden vanhaksi.
Stanton katsahti Floydin ilosta loistaviin harmaisiin silmiin.
— Minulla ei ollut muuta parempaakaan tehtävää, tuli vallaton selitys.
Ja minä pelkäsin hermojenne joutuvan epäkuntoon, jos ette saisi
tavallista juomaanne, niin että ehkä ajaisitte nurin meidät molemmat.
— Hän saattaisi houkutella linnut luoksenne, hihitti tarjoilijatar
poistuessaan.
— Ojentakaapas minulle kuppinne, komensi Stanton.
— Aijotteko heittää sen päälleni, kuten veden, kun ensi kertaa ajoimme
yhdessä? hämmästeli Floyd ojentaessaan kuppinsa.
Stanton kohotti hiukan päätänsä, ja katseessa, jonka hän suuntasi
Floydiin, loisti vallan epäinhimillinen tuli. Kun mies olisi katsonut
naista niin, olisi se ollut selvä rakkaudentunnustus, mutta miehen
miehelle antamana se oli selittämätön. Floydkin kalpeni siitä.
— Te voitte heittää sen minun päälleni, niin olemme selvät, oli
kaikki, mitä Stanton sanoi kumartuessaan ottamaan sokeria entinen
välinpitämätön ilme kasvoillaan.
— Kiitos; se on kiehuvan kuumaa, niin että jätän sen ehkä tekemättä,
vastasi Floyd. Mutta hän ei katsonut toveriinsa ja hänen kasvonsa
olivat huolestuneet.
Oli jo ilta, kun New-Yorkista saapui sähkösanoma — vaunu merkillä Ruby
Co. ja osotettu Merkurius Co:lle. Coney Islandiin lähti täältä eilen
illalla.
Mr Green parkasi raivosta ja tarttui puhelimeen.
— He ovat lähettäneet vaunun Long Islandin sijasta Coney Islandiin,
jyrisi hän. Renkaat ovat jossakin Beach-radalla taikka sen
läheisyydessä.
— Älkää soittako, lähettäkää joku hakemaan niitä, oli Stantonin
käytännöllinen neuvo.
— Minun täytyy jäädä tänne, enkä tähän aikaan saa ketään New-Yorkista.
— No, siinä tapauksessa matkustan minä. Coney Island on haettava päästä
päähän ja renkaat tuotava tänne heti, kun ne ovat löytyneet.
— Tekö? Tekö? matkustaisitte ja väsyttäisitte itsenne juuri ennen
rasittavia kilpailuja? Ei! Olkaa hyvä ja menkää maata, Stanton. Lähetän
jonkun toisen.
Stanton ei lähtenyt nukkumaan vaan lyömään biljardia kolmen ohjaaja
toverinsa kanssa. Hän oli vähemmän pelottava ja paljon suopeampi sekä
puheessaan että käytöksessään kuin ennen. Floyd oli opettanut hänet
seurustelemaan ihmisten kanssa. Ennen pelin loppua oli neljä ohjaajaa
sangen hyvät toverukset keskenänsä ja toivottivat toisillensa hyvää
yötä, isännän suureksi harmiksi, apollinarispullon ääressä.
Kymmenen ajoissa vilkasi Stanton huoneeseen, missä Green istui
sähkösanomakoneen ja puhelimen välissä.
— Missä Floyd on? ihmetteli hän.
‒ Halloo — halloo, ei, älkää sulkeko. Mitä? Floydko? Hän on matkustanut
Coney Islandiin. Halloo, niin... väärä numero.
— Coney Islandiinko? Tekö hänet lähetitte?
— Hän tarjoutui lähtemään, ilmoitti mr Green. Olkaa kiltti ja menkää
nukkumaan. Floyd tietää, mitä hän tekee, luulen ma, ja hän on nyt
levännyt kaksi viikkoa.
— Mitä tarkotatte? Hänhän on ollut tehtaassa työssä tai ainakin teidän
kanssanne aina Indianasta tulostamme saakka.
Apulaisjohtaja kääntyi tuolillaan ympäri.
— Hänellä oli kahden viikon loma, toisti hän kiukkuisesti. Hän
sanoi minulle, aikovansa matkustaa jonnekin aivan yksin lepäämään
kunnollisesti. Te ette tarvinne tietoa kaikesta, Stanton? Minä luulen,
että hänen tarvitsee levätä kaiken sen jälkeen, mitä te teitte hänelle
lännessä, sillä hän pyysi, etten kertoisi siitä teille. Halloo ‒ 454 ‒
Stanton seisoi hetkisen sanaa sanomatta, käännähti sitte ympäri ja
meni ulos. Hän oli niin hämmästynyt ja kiukuissaan että punaisia
pilkkuja pyöri hänen silmissään. Floyd oli valehdellut hänelle,
järjestelmällisesti häntä pettänyt; epäilemättä vain välttääkseen hänen
rasittavaa seuraansa. Hänen mieleensä johtui, että koneenkäyttäjä
oli aina väistänyt häntä ja vain pakosta taipunut. Nyt hän ymmärsi
kirjeenkin, jonka hän edellisenä iltana oli saanut Greeniltä, ja mr
Baileyn hämmentyneen vastauksen kysymykseen, missä Floyd oli. Hän oli
saanut vain huvitella Jessican seurassa siihen asti, kunnes Floyd oli
valmis hyötymään hänen kustannuksellaan Kometitehtaan suunnitteluissa.
Jessica! Stanton pysähtyi kuin naulaan pimeässä käytävässä. Näyttelikö
hänkin jotakin osaa pitääkseen häntä hyvällä tuulella? Hän iski
nyrkkinsä seinään.
Mitä siellä? huusi säikähtynyt Green sisältä. Kuka...
Minä menin seinää päin täällä pimeässä, vastasi Stanton, koettaen
hallita ääntänsä. Hyvää yötä.
— Hyvää yötä. Saamme kyllä kaikki järjestykseen, Stanton. Nukkukaa
rauhassa.
— Sen teen, kuului vastaus.
Sitä hän ei kumminkaan tehnyt.
Kello seitsemän seuraavana aamuna syöksyi Green ruokasaliin, missä
Stanton oli parasta kättä syömässä.
— Hän on saanut ne käsiinsä, ne ovat matkalla tänne, riemuitsi hän
kuin mieletön. Vaunu ei ollut Brightonissa, mutta hän löysi sen
kymmenen penikulman päästä eräältä sivuraiteelta. Ja hän pani herrat
siellä niin koville, että renkaat purettiin viipymättä ja lähetettiin
kahdella kuorma-automobiilillä tänne. Ne ovat täällä kello kahdeksan ja
kilpailu alkaa yhdeksältä. Olen ollut ylhäällä koko yön — vielä tunti
sitte näytti siltä, kuin teidän olisi ollut jäätävä pois kilpailusta
muutamien kumirengaspahasten takia. Mokoma hullu rengasyhtiö! Hän
kuivasi otsaansa. Ettekö lähde radalle syötyänne? Floydin pitäisi
tänne tulla junalla 15 minuutin päästä, jollei hän ole tukehtunut
ihmistungokseen. En ole milloinkaan nähnyt niin hirveästi väkeä; niitä
on virrannut tänne aamunkoitosta asti, oikeammin koko yön ja yhä vain
tulee lisää.
— Niin, myönsi Stanton välinpitämättömästi. Hänen tummat kasvonsa
olivat kuin pronssiinvaletut ja hänen sinisenmustat silmänsä loistivat
teräkseltä.
— No, alkoi apulaisjohtaja jälleen, mutta vaikeni uudelleen.
Tarjoilijatar Pompadouritukkineen kumartui heidän välistään ja asetti
teekannun pöydälle.
— Suklaata, sir, visersi hän.
Stanton työnsi tuolinsa taaksepäin, mutta hillitsi itsensä.
— Ei, sanoi hän ja siirsi teekannun sivulle.
Teko ei ollut kovakourainen, mutta niin paljo siinä oli huonosti
hillittyä kiukkua, että kannu lensi pirstaksi pöytää vasten ja tuoksuva
ruskea juoma valui liinaselle. Tyttö huudahti pelosta, mr Green
tuijotti; Stanton heitti dollarin setelin pöydälle ja nousi ylös.
— Olen valmis, virkkoi hän. Kun Floyd 20 minuuttia senjälkeen raivasi
tiensä läpi ihmistungoksen, vallitsi Merkuriuksen leirissä vilkas
touhu. Apulaisjohtaja melkein syleili häntä, toisten kokoontuessa hänen
ympärilleen. Iloisena ja riemuiten vastaanotti Floyd onnittelut.
— Kyllä minä sain ne käsiini, vastasi hän nauraen kerran toisensa
jälkeen. En, en ole väsyksissä, nukuin junassa sekä meno- että
tulomatkalla. Kiitos, söin suurusta Jamaicassa. Olen puettu kilpailuja
varten, mr Green; pukeuduin hotellissa ennenkuin tulin tänne. Missä on
Stanton? Ah — nähdessään hänet seisovan Merkuriusvaunun vieressä.
Miehet vetäytyivät hymyillen syrjään, nuoren miehen mennessä ohjaajan
luo.
— Stanton... alkoi hän luottavaan tapaansa.
Stanton katsoi Floydia suoraan silmiin kääntäen hänelle sitte selkänsä.
Äkillinen hiljaisuus, joka laskeutui läsnäolevien yli, puhui enempi
kuin mitkään sanat. Floydin ojennettu käsi painui alas, ja hän kalpeni
vähitellen, hymyilyn kuollessa hänen kasvoiltaan.
— Olen työhön valmis, ilmoitti hän totisesti äänettömyyden jälkeen.
Olkaa hyvä ja lähettäkää minulle sana, kun tarvitsette.
— Hyvä, kuului kylmä vastaus.
Oli vielä tunti lähtöön. Kaikilla oli työtä yltäkyllin valmistuksissa
etenkin sen jälkeen, kun lastiautomobiilit saapuivat renkaineen
leiriin. Mr Greenin, joka yhä oli tulipunainen kiukusta, onnistui pitää
Floydin luonaan ja erillään Stantonista.
Kilpailusta ei olisi tullut yhtikään mitään ilman heitä, selitti hän
kerran.
— Aivan niin, minä olen hirveän kunnollinen, säesti Floyd kumminkaan
hymyilemättä.
Koneet olivat valmiina ajamaan lähtöpaluulle, ja Stanton istui
paikallaan ohjausrattaan ääressä. Kun Floyd saapui, kumartui hän vaunua
kohti ja katsoi ylös ohjaajaan.
— Mitä olen tehnyt? kysyi hän.
Kumpikin oli naamaritta ja he voivat puhua huumaavassa melussa
tulematta häirityiksi. Stanton katsahti häneen tuimasti.
— Te olette valehdellut minulle. Te ette ollut poissa New-Yorkista,
kahta viime viikkoa siksi, että työnne olisi pidättänyt teitä mr
Greenin luona.
Floyd kävi purppuran punaiseksi ja painoi silmänsä alas.
— Kyllä, minä valehtelin teille, myönsi hän.
Stantonin hansikoittu käsi pusersi lujasti ratasta.
‒ Se oli tarpeetonta. Aikannehan oli omanne, Floyd; minä en ole
vaatinut minkäänlaista toimienne urkkimista. En ymmärrä, miksi
teitte niin; arvatenkin päästäksenne minusta joksikin aikaa, syyhän
on samantekevä. Eilen illalla ajattelin paljon pahaa teistä ja
sisarestanne, mutta nyt aamulla olen jälleen oma itseni. Te saitte
epäilemättä seurastani enemmän kuin sieditte, minähän en ole juuri
rakastettava, ja minä olisin sen ymmärtänyt, jos te olisitte sen
sanonut minulle. Mutta minä en tahdo pitää ystävää, johon en voi
täydellisesti luottaa. Nouskaa paikallenne... lopettakaamme tämä
kilpailu ja sitte erotkaamme.
Floyd katseli rehellisillä harmailla silmillään toista silmiin.
— Stanton, luottakaa minuun nyt kokonaan, rukoili hän. Ettekö voi sitä
tehdä? Ettekö voi uskoa sanaani, että ystävyytenne on ainoa, jota tässä
maailmassa toivon. Jos en puhunut totta, niin johtui se siitä, että
voisin olla kanssanne tämänpäiväisissä kilpailuissa. Minä kerron kaikki
myöhemmin, nyt en sitä voi.
— Te tarkotatte.
Floyd ojensi kätensä.
— Olen sotkenut kaikki, mutta tämä on tahraton, niin että voin sen
tarjota teille, Stanton.
Yhtä nopeasti ja kiihkeästi kuin Stanton vasta oli langettanut
tuomionsa, kumartui hän nyt alas ja pusersi Floydin kättä.
— Hyvä, sanoi Stanton lyhyesti. Nouskaa ylös. Ja kun toinen
oli totellut häntä, jatkoi hän: En ollut aikonut kohdata teitä
mitenkään sillä tavalla kuin tunti sitte tein; se tuli minulta aivan
tahtomattani. — Annetaan merkki, varotti mr Green, joka saapui paikalle
kiirehtien. Oletteko molemmat selvillä?
Paikaltaan Stantonin vieressä käänsi Floyd päivänpaisteiset kasvonsa
apulaisjohtajaan, kasvonsa, jotka olivat muuttuneet niin, että kaikki
pelkästä ihmetyksestä henkäsivät syvään.
— Me olemme selvillä, vakuutti hän. _Älkää olko levoton_.
Stanton nauroi hänen mukanaan, sitoi naamarin päähänsä ja pani
Merkuriusvaunun käyntiin. Maailma oli jälleen elämisen arvoinen.
Aamu oli ihana, tyyni ja viileähkö, syvänsinisellä taivaalla ajelehti
lumivalkoisia pilviä. Kilpailijoilla ei ollut aikaa kiinnittää
siihen huomiotaan, mutta sen vaikutus oli huomattava. Vauhti heti
ensimmäisellä kierroksella voitti entiset rekordit.
Koko ensimmäisenä tuntina ei Stanton voinut kääntää huomiotaan edessään
luikertelevasta harmaasta tiestä, hengen vaarallisine mutkineen,
petollisine tasaisine loivineen, joissa oli niin helppo nostaa vauhti
korkeimmilleen, mutta myöskin syöksyä surman suuhun. Sitäpaitsi oli
monin paikoin tielle kerääntynyt ihmisjoukkoja, jotka tekivät tietä
vain sen verran, että vaunu pääsi läpi. Pieninkin varomattomuus
ohjaajan puolelta, olisi voinut viedä hengen joltakulta.
— Vaunu takana, varotteli Floyd aika-ajoin selvällä äänellä. Se koettaa
saavuttaa meidät ennen matkaa. Atalanta-vaunu on tomupilvessä edessämme.
He ajoivat niin nopeaa vauhtia kuin Merkuriusvaunu saattoi kulkea
maantiellä. Stanton otti tavallisesti, jos suinkin mahdollista, johdon
heti ja säilytti sen sitte koko ajan huolimatta kilpailijoittensa
spurteista. Tietenkin tämä kävi päinsä vain silloin, kun matka ei ollut
liian lyhyt eikä kamppailu ylen ankara. Toisen tunnin loppupuolella
teki Floyd kaivatun ilmoituksen, heidän ajaessaan tuomarilavan ja
ilmoitustaulujen ohi.
— Me johdamme. Renkaat ovat kestäneet hyvin — varokaa niitä tällä
kierroksella.
Stanton nyökkäsi, kohottamatta katsettaan tiestä. Neuvoa noudattaen
ajoi hän käänteet varovaisemmin.
Varotus oli ollut paikallaan. Vaikeimmassa käänteessä kuului tuttu
pamahdus, jota seurasi heti toinen vastakkaisesta pyörästä, ja
Merkuriusvaunu oli syöksyä nurin.
Floyd oli jo kumartunut taaksepäin ja alkanut päästellä vararengasta
irti ennenkuin Stanton oli saanut vaunun pysähdytetyksi. Kumpikin oli
melkein samaan aikaan maassa ja ottivat työkalut esille. Tunkeilevien
ja suuriäänisten katselijoitten ympäröimänä he työskentelivät nopeasti
ja varmasti haaskaamatta aikaa puhumiseen. Kaksi suurta tomuista
vaunua kiiti heidän ohitsensa, punainen pysyen itsepäisesti valkoisen
kintereillä.
— Yrjö luulee voittavansa, sammalsi Floyd pilkallisesti. Mutta sitä hän
ei tee, sen teemme me.
Stanton nousi seisaalleen ensimäiseksi.
— Työkapineet vaunuun, käski hän lyhyesti.
Mutta sinisenmustat ja harmaat silmät vaihtoivat hymyilyn, ennenkuin
Merkuriusvaunu kiiti eteenpäin.
Kolmannen tunnin alussa oli Stanton jo voittamassa takaisin
menettämänsä ajan. Oli keskipäivä, aurinko paistoi, eikä
tuulenhenkäyskään värähtänyt. Ohi eloisan ja liikehtivän katsomon
kiitivät he jälleen; suosionosoitukset kaikuivat, ja varmaa vauhtia
lensi Merkuriusvaunu ihmismuurien lomitse rauhallisempaa tieosaa kohti,
kilpailijat jälessään.
Kätkössä pienen metsikön takana kulki silta matalan puron yli.
Vaunu edessä! kirkasi Floyd äkkiä, vaunun kääntyessä mutkassa ja
ajaessa suoraan sillalle, katsokaa — Stanton —.
Keskellä siltaa koetti horjuva vaunu tasapainoaan säilyttäen pysähtyä.
Kettinki oli irrottunut, selitti vaunun ohjaaja myöhemmin, ja särki
vaunun alla olevat koneosat. Stanton, joka näki vaunun liian myöhäseen
voidakseen omaansa enää pysähyttää, koetti ajaa kapealla sillalla ohi;
ainoa keino, jolla voi ehkä pelastaa neljä ihmishenkeä. Ainoastaan
mestariajaja uskalsi moiseen uhkatekoon; Stanton oli melkein onnistua.
Vaunut olivat vierekkäin, kun sillan reuna petti liika kuormatuksen
alla. Kuului lankkujen ryskinää ja pauketta, sillan lankkujen
katketessa, Merkuriusvaunun ulommaisen pyörän alla murtui kansi ja
vaunu alkoi kallistua.
— Hypätkää pois, huusi Stanton yhä uudelleen Floydille, kun vaunu
kaatui.
Kylmä vesi nuoleskeli hänen sormiaan, juoksi virvottavana yli
sietämättömästi särkevän käsivarren ja solisi iloisesti ohi
virratessaan. Vitkaan, ankarasti ponnistaen kohosi Stanton oikean,
vahingoittumattoman kätensä varaan. Hänen täytyi nähdä, aivot ja sydän
käskivät. Hänestä tuntui niinkuin olisi kulunut monta vuotta siitä,
kun Merkuriusvaunu oli syöksynyt sillalta alas, vaikka hän samalla,
ymmärsi, että siitä oli vain muutama sekuntti, koska sairasvaunut eivät
olleet vielä saapuneet, ja hän oli yhä täällä.
Hänen näkönsä alkoi selvitä. Kas, tuolla, puolittain purossa,
puolittain vihreällä rannalla oli kasa murtuneita metallikappaleita. Se
oli muinoinen Merkuriusyhtiön kilpa- ajovaunu. Ja sen vieressä...
Puolipäiväauringon kirkas paiste raukesi, mutta Stanton karkotti
väsymyksen ja alkoi ryömiä kohti sitä, joka liikkumatta makasi
Merkuriusvaunun vieressä. Liikkuminen tuotti sietämättömiä tuskia,
mutta aavistus kidutti vieläkin enemmän. Sillä hän tiesi, tiesi
liiankin hyvin, kuinka harvoin koneenkäyttäjät säästyivät.
Floyd makasi lähellä konetta, näköjään vahingoittumattomana, lukuun
ottamatta haavaa ohimossa ja verta huulilla. Hänen naamarinsa ja
lakkinsa olivat poissa, toinen käsi oli valahtanut sivulle, kämmen
ulospäin. Repeytynyt hiha jätti paljaaksi hentosen käsivarren, jolla
näkyi ristiin rastiin kulkevia, Lowellissa saatujen haavojen arpia.
Hän näytti sangen nuorelta ja omituisen totiselta, auringonpaisteen
ja puitten varjojen väikkyessä hänen värittömillä kasvoillaan ja
kiharaisella pronssinloistavalla tukallaan.
— Floyd! huusi Stanton kiihkeästi. Floyd!
Puro lorisi iloisesti, myöhästynyt taivaanvuohi lensi ohi. Stantonin
pää painui alas koneenkäyttäjänsä elotonta kättä vastaan, maailma
sammui hänen silmissään.