Väliaika.
Toisena päivänä New-Yorkiin tulostaan lähti Stanton vierailulle
Jessica Floydin luo. Tällä kertaa hän nousi portaita suuremmalla
itseluottamuksella.
Kuten viimeinkin avasi pieni mustaan silkkipukuun puettu
irlantilaismummo, hänelle oven. Taaskin oli Stanton hämmästyksestä
huudahtamaisillaan, kun hän näki tytön kääntävän Floydin rehelliset
kasvot itseensä ja näki hänen hymyilevän, Floydin harmailla silmillä.
Edellisestä kerrasta poikkeavaa oli, ettei Jessica noussut häntä
vastaanottamaan pianon äärestä vaan akkunan alla olevalta tuolilta.
— Jes on jälleen poissa, valitti hän, ojentaessaan Stantonille kätensä.
— Tulen hänen luvallaan teitä tervehtimään, vastasi Stanton.
‒ On liian aikaista tarjota teetä, sanoi tyttö puoliksi leikkiä
laskien, puoliksi ujostellen. Mutta jos tahtoisitte puhella _kanssani_
puolisen tuntia, tulee kello neljän yli ja minä voin osoittaa teille
vieraanvaraisuutta.
Mistä minä puhelisin kanssanne? ihmetteli Stanton. Luulen paremmin
kelpaavani kuuntelemaan.
— Oh, mistä tahansa. Olettakaa, että minä olen Jes; minä pidän samoista
asioista kuin hänkin, kilpailuista, tehtaista, automobiileistä.
Vaikka vuodenaika oli vielä lämmin, paloi valkea pikku takassa, jonka
ääressä he vastatusten istuivat. Stanton katseli aatoksiinsa vaipuneena
hymyilevää sinipukuista tyttöä.
Onko veljenne puhunut teille yhtiöstä, jonka me olemme ensi talveksi
suunnitelleet, miss Floyd?
Tyttö nyökkäsi.
— Se tuottaa minulle vilpitöntä iloa.
— Mainitsiko hän teille, että minulla oli aikomus tulla teitä
tervehtimään, luvan saatuani?
— Tiesikö hän siitä? kysyi hän vastaan.
Floyd oli siis pitänyt hänen salaisuutensa, vaikka hän ei ollut sitä
erikoisesti pyytänyt. Lämmin ja varsin lempeä ilme kirkasti Stantonin
tummia kasvoja.
— Kyllä, hän tiesi sen. Minä toivon, että olisin tavannut veljenne
monta vuotta sitte; ehkä minä silloin olisin vähemmän kova ihminen,
sopivampi hänen ja teidän seuraanne.
— Tekö kova!
— Eikö hän ole kertonut teille, että olen sellainen?
Innoissaan kumartui tyttö eteenpäin ja katsoi pelkäämättä suoraan hänen
silmiinsä.
— Ei milloinkaan. Älkää luulko, että hän sellaista ajattelee. Kova
sana... mitä se merkitsee? Ensimäinen ystävällisyys pyyhkii sen pois;
minkä arvoinen on sellainen ystävä, joka ei niin paljoa ymmärrä.
Stantonin pää painui alas, katseen tuijottaessa tuleen.
— Minä olen kokenut vähän ystävällisyyttä. Syntyessäni kuoli, äitini.
Kun olin kolmentoista vuotias, meni isäni uusiin naimisiin. Äitipuoleni
oli hyvä nainen, jota rakastin yhtä paljon kuin isääni. Mutta kun he
olivat toista vuotta olleet naimisissa, pillastuivat hevoset, — he
ajelivat usein, — ja vaunut suistuivat muutamalta penkereeltä alas. He
kuolivat kumpikin parin minuutin väliajalla sairashuoneeseen vietäessä.
Sanoinko minä, että isäni oli rikas? Se hän oli. Hän oli vuotta
aikaisemmin testamentannut kaiken omaisuutensa vaimollensa, sillä
hän tiesi varmaan, että hän olisi vuorostaan antanut kaikki minulle.
Äitipuoleni oli isääni paljoa nuorempi ja todenmukaisesti olisi elänyt
häntä kauvemmin sekä oli täysin luotettava. Mutta äitipuoleni ei taas
ollut tehnyt testamenttiaan, ehkä hän oli lykännyt sen tekemisen
tuonnemmaksi tai unohtanut, arvelen. Kun isäni kuoli 5 minuuttia
ennen äitipuoltani, siirtyi koko omaisuus tälle; kun hän kuoli ilman
testamenttia, meni kaikki lain mukaan äitipuolen sukulaisille. Minut
jätettiin osatta ja oikeudetta.
— Mutta omaisuushan kuului teille, oikeuden mukaan?
Äitipuolenne sukulaiset eivät tietenkään ottaneet sitä vastaan?
— He ottivat joka pennin, miss Floyd. Ja 15 vuoden vanhana minut
lähetettiin maailmalle orpona ja osatonna. He eivät minusta
välittäneet, olinhan muka kylliksi vanha hankkimaan itse elatukseni.
Eräs heistä tarjoutui hankkimaan minulle konttooripojan paikan.
— Oh! Te...
— Minä... elin, vastasi hän katkerasti. En pyytänyt heiltä mitään.
Arvoesineet, jotka kuuluivat minulle, möin ensi hätään; sitte tartuin
työhön. Isäni oli toivonut, että minusta tulisi koneinsinööri, ja minä
päätin toteuttaa hänen aikomuksensa. Minulla oli rautainen terveys,
kuusi vuotta työskentelin 20-tuntia vuorokaudessa, kunnes olin
suorittanut korkeakoulun tutkinnon. Noina kuutena vuotena en ollut
milloinkaan väsynyt, mutta usein nälkäinen. Ainoana lohdutuksenani
oli kävellä joka ilta kadulla, missä vanha kotini oli, ja katsella
sitä. Näin ihmisten, jotka olivat minulta kaiken riistäneet,
kulkevan kylläisinä ja hyvin puettuina, näin heidän vaunujensa ja
palvelijoittensa menevän ja tulevan. Minä katselin ja katselin ja tulin
siihen lopputulokseen, että tässä elämässä oli vain yhtä, jolla oli
arvoa.
Tyttö vavahti, kun hän katsahti Stantonin lujapiirteisiin kasvoihin,
joiden ilmeestä kuvastui säälimätöntä voimaa.
— Te aijoitte rangaista heitä? sanoi hän.
— Kostaako? En, se ei olisi maksanut vaivaa. En tahdo kieltää, että
poikana sitäkin haudoin mielessäni; mieheksi tultuani olin kylliksi
käytännöllinen haaskatakseni aikaani mokomaan. Päämääräni oli raha.
Taitavana automobiilin ohjaajana huomasin nopeammin voivani ansaita
itselleni omaisuuden, jolla pääsisin alkuun. Jos menetin henkeni, hyvä
niinkin; sekin olisi köyhyyttä parempi. Kuusi vuotta olin köyhä, ikääni
en sitä tahdo olla.
— Ette, te ette tule olemaankaan, vakuutti tyttö matalalla ja
liikutetulla äänellä. Te olette syntynyt taivuttamaan kohtalon
onneksenne, hyvällä taikka pahalla.
— Kohtalo taivutti minut, johdattaessaan veljenne polulleni, oikasi
hän. Minulla ei ole ollut ennen milloinkaan ystävää, en ole sellaisesta
välittänyt... Hän puisti kärsimättömästi päätänsä. Miksi ikävystytän
teitä tällä vanhalla tarinalla? Antakaa anteeksi; aijoin vain sanoa,
että se ehkä jonkun verran tekee tuiman luonteen ymmärrettäväksi. Kello
on yli neljä ja minulle on luvattu teetä.
— Jessica nousi ylös, mennäkseen pienen teepöydän luo, mutta pysähtyi
hetkiseksi.
— Jes kertoi minulle kerran, että hän oli ollut siksi nenäkäs
sanoakseen, että hänen ohjaajallaan oli paras luonne ja pahin sisu,
mitä hän milloinkaan oli tavannut. Luulen, että jos hän nyt olisi
täällä, pyytäisi hän anteeksi viimeistä osaa.
‒ Ehkä hän peruuttaa vielä ensi osankin, varotti Stanton kevyesti,
vaikka liikutettuna.
Kun tyttö pyysi häntä tulemaan ottamaan kuppinsa, katsahti Stanton
ensin ruskeaan juomaan ja sitte iloisella hämmästyksellä emäntäänsä.
Niin, nauroi tyttö punastuen.
Kolme palasta sokeria kuppiin. Jes jutteli minulle, että aina kun hän
oli teidän kanssanne ulkona, joitte te paksua ja makeata suklaata. Minä
luulin, että vain tytöt pitävät makeasta.
— Ja annatteko te kaikille ihmisille sitä, mistä he pitävät? kysyi
Stanton huvitettuna ja omituisen tyytyväisenä.
— Minä tahtoisin antaa, vastasi tyttö.
— Siinä tapauksessa minä tahtoisin mielelläni, että te tulisitte
illalla teatteriin.
— Kuten tahdotte, vastasi hän silmät maahan luotuina.
Ensi askel oli otettu. He kohtasivat usein toisensa kahtena seuraavana
viikkona. Kahdesti tuli Stanton Merkuriusyhtiön automobiilillä ja
vei hänet herttaiselle iltapäiväajelulle. Useina sateisina päivinä
tarjosi tyttö hänelle makeata suklaata. He istuivat vastatusten takan
ääressä, ja tytön kasvoilla, joko hän kuunteli taikka puhui, leikki
päivänpaisteinen hymyily, samanlainen kuin Floydinkin. Pian oppi
Stanton tuntemaan hänen seurassaan samaa toverillisuutta ja varmuutta
tulla oikein ymmärretyksi kuin hänen veljensäkin kanssa. Mutta
milloinkaan hän ei tulistunut Jessicalle.
Koko tänä aikana hän ei tavannut Floydia. Jes oli työssä Merkuriuksen
tehtaassa Hudsonlaaksossa, kolmenkymmenen penikulman päässä
New-Yorkista, sanoi Jessica, minkä Stanton muuten itsekin oli
saanut tietää koneenkäyttäjältään. Hänestä tuntui kumminkin varsin
merkilliseltä, ettei Floyd ottanut itselleen kertaakaan lomaa ja tullut
tapaamaan sisartaan.
Vähitellen lähestyi Pokaalikilpailujen aika.
Illalla ennen lähtöään Long Islandiin radalle, meni Stanton tapaamaan
Jessicaa.
— Olisi tietysti mahdollista päästä välilläkin käymään New-Yorkissa,
sanoi hän tytölle. Mutta minä tulen jäämään sinne siksi, kunnes
kilpailut päättyvät. Kun Floyd ja minä jälleen olemme palanneet, saan
kait nähdä teitä? Tai ehkä te ette välitä minusta silloin, kun hänkin
on kotona.
— Tyttö hätkähti ja käännähti nopeasti pianoon päin. Jes ja minä emme
väsy ystäviimme, sanoi hän moittivalla äänellä. Mutta sitäpaitsi, eihän
tiedä, mitä tapahtuu? Me voimme nauttia vain siitä päivästä, jota
elämme, vastaisuutta voimme vain aavistaa. Joskus asiat sotkeutuvat.
— Miten on laitanne. Kuka sotkisi asianne? miss Floyd.
Hän puisti päätänsä hymyillen olkansa yli. Ei kukaan, ei kukaan muu
kuin minä itse. Tunnen itseni niin selittämättömän masentuneeksi tänä
iltana; on kuin Jes ja minä olisimme ijäksi toisistamme erotetut.
Mutta nyt toivon teille kaikkea mahdollista onnea ja voittoa
kilpailussa.
— Mikä oli se laulu, jota lauloitte ensi kertaa tänne tullessani? kysyi
Stanton.
Tyttö oli kahden vaiheilla, mutta meni pianon luo ja näppäili siitä
muutamia sointuja... Tämäkö?
— Niin. Tahdotteko laulaa sen minulle.
Herttaiseen tapaansa heti totella, istuutui tyttö samalla pianon ääreen.
— Kappale ei ollut klassillinen eikä rakkauslaulukaan, jonka pehmyt
ääni Stantonille soitti.
"Usein hiljaisessa yössä
mä uinailuihin haivun,
on aivot valppahasti työssä
ja muistelmihin vaivun."
Tälläisen omituisen, jäykän ja vanhanaikaisen laulun lauloi Jessica
Floyd Stantonille, ennenkuin he erosivat.
Kun Stanton tuntia myöhemmin palasi kotiansa, oli siellä kirje
apulaisjohtaja Greeniltä. Se oli lähetetty Long Islandista ja siinä
huomautettiin hänelle, että rata oli vapaana harjotuksia varten
viimeistä kertaa seuraavana päivänä aikaisesta aamusta alkaen.
— Vaunu on viimeinkin kunnossa, ja sanokaa Jes Floydille, jos te
tapaatte hänet, ettemme tule toimeen kauvempaa ilman häntä. Näin kuului
viimeinen lause.
Stanton laski otsa rypyssä kirjeen kädestään. Eikö Floyd ollut lähtenyt
Greenin käskystä yhdessä hänen kanssaan suorittamaan kilpailujen
valmistuksia. Miten voi Stanton siinä tapauksessa tietää mitään
koneenkäyttäjästään, ja miksi Green ei tuntenut asian laitaa? Floyd
oli mahdollisesti viipynyt tehtaassa, mutta silloinhan olisi Green
varmaankin lähettänyt sanan hänelle sinne eikä luottanut siihen,
että Stanton hänet sattumalta tapaisi. Floydin täytyi tietenkin
välttämättömästi olla mukana viimeiseen tinkaan lykkäytyneissä
harjoituksissa... Stanton nousi kärsimättömästi ylös; tämä kaikki oli
ylen ihmeellistä.
Kun Stanton oli puolitiessä huonettaan ulosmenossa, iski hurja
ajatus hänen päähänsä. Voisiko olla mahdollista, että Valerie
Carlisle ajatteli estää Merkuriusvaunua kilpailusta, ja että
hän, epäonnistuessaan ohjaajan suhteen, koetti raivata tieltä
koneenkäyttäjää, jonka arvon hän hyvin tunsi. Hän muisteli omaa
merkillistä pahoinvointiaan illalla ennen Massachusettin kilpailuja.
Päähänpistoaan noudattaen meni hän puhelimeen; tehtaassa olisi
varmaankin joku, joka voisi hänelle antaa tietoja Floydista, sillä
siellähän työskenneltiin vuorokausi läpeensä.
— Kyllä, 327, Frenchwood, vastasi heikko ääni. Merkurius, niin. Mr
Stantonko? Odottakaa!
Telefoonissa kuului huumaava jyske; hän tiesi että se lähti tehtaan
valtaisista koneista, 30 penikulman päässä hänestä.
— Halloo! kuului toinen ääni melusta. Onko siellä Stanton? Täällä
on Bailey. Mitä? Floyd on matkustanut tänä iltana Long Islandiin.
Hän on paikallaan, kun tarvitsette häntä. Stanton, älkää uuvuttako
poikaraukkaa.
Hän ei ole mikään kone.
Stanton vastasi jotakin rumaa ja paiskasi puhelimen kiinni niin että
paukahti. Bailey oli hullu, arveli hän, kuten Greenikin ja hän itse
kolmantena. Mitä miss Carlisleen tuli, niin hän ei ollut nähnyt eikä
kuullut tästä mitään, siitä saakka, kun palasi Indianasta. Kämmekkäitä
ja laakeriseppeleitä ei ollut enää lähetetty. Hän hymyili mennessään
avaamaan akkunaa. Ulkona puhalsi pureva lokakuun tuuli. Huomenna hän
tapaisi Floydin radalla ja jälleen alkaisi työ, joka hurmasi häntä,
kuten jokaista, joka on oppinut hallitsemaan vaunua hurjimmassakin
vauhdissa ja kokenut automobiilikilpailujen synnyttämää kiihkoa.
Sitä ajatellessaan veti hän syvään henkeänsä; siellä hän ja Floyd
parhaiten ymmärsivät toisiansa, ja sinne ei Jessica milloinkaan voinut
tulla.
Hän toivoi, ettei tyttö olisi näyttänyt niin peräti totiselta ja
murheelliselta illalla. Se saattoi hänet levottomaksi.