Jess.
Kaksi viikkoa kului, ennenkuin Stanton jälleen tajussaan avasi
silmänsä. Se tapahtui sairashuoneessa. Sairaanhoitajatar oli hänen
vieressään ja sängyn jalkopäässä seisoi herra, joka näytti lääkäriltä.
— Parempiko, mr Stanton? kysyi jälkimmäinen.
— Floyd, kuiskasi Stanton vaikeasti. Missä on Jes Floyd?
Lääkäri tarkasteli häntä omituisesti hymyillen ja näytti olevan kahden
vaiheilla. Mutta hoitajatar kumartui hänen puoleensa osaaottavasti.
— Hän voi hyvin, sangen hyvin, vakuutti hän nopeasti. Jes Floyd on
mennyt kotiansa. Koettakaa nukkua, koettakaa olla ajattelematta
yhtikään mitään.
Hän oli tietänyt totuuden, ennenkuin oli kysynytkään.
Stanton käänsi tyynesti kasvonsa seinään päin ja pyörtyi, niin heikko
hän oli.
Seuraavalla kerralla ollessaan tajussaan, teki hän toisen kysymyksen.
— Miss Floyd? Elääkö hän?
— Kyllä, vakuutti hoitajatar sydämellisesti. Elää toki. Jälleen kääntyi
Stanton seinään päin. Jessica ei ollut siis kuollut yhdessä veljensä
kanssa kuten hän oli ennustanut; veriside ei ollut niin voimakas. Hän
oli yksinään pikku asunnossaan.
Myöhempään yöllä saattoi hänen hellittämätön, hiljainen tuijotuksensa
hoitajattaren hänen vuoteensa luo.
— Mikä teitä vaivaa. Onko teillä tuskia?
— Pyytäkää häntä herkeemään laulamasta, pyysi hän. Se ei ollut minun
vikani. Pyytäkää häntä.
— Ei kukaan laula, mr Stanton, ei kukaan. Juokaa tämä.
Eikö kukaan? Eikö tuolla ulkona pimeässä?
— Ei.
Hän kääntyi pois, maaten äänetönnä, vastaan väittämättä. Siitä saakka
hän ei enää kadottanut muistoaan; ei unissaankaan, sillä hän uneksi.
Päivät ja yöt, tunnit pääksytysten kaikui Jessican yksitoikkoinen laulu
hänen sairaissa aivoissaan.
"Usein hiljaisessa yössä —". Mutta hänen yönsä eivät olleet hiljaiset,
sillä heti, kun hän sulki silmänsä, kuuli hän jonkun nyyhkyttelevän,
kuuli Jessica Floydin itkevän veljeänsä.
Mutta vähitellen häipyivät viimeisetkin houreet. Hänen voimakas
ruumiinrakenteensa auttoi tervehtymistä. Katkennut sääri kasvoi
ehjäksi, muutkin vammat paranivat.
Hän ei maininnut Floydin nimeä kertaakaan. Eivät muutkaan sitä
lausuneet hänen kuultensa. Merkuriusyhtiön johtaja tuli New-Yorkista
häntä tervehtimään ja lausumaan sydämellisen osanottonsa. Yrjö,
joka Duplexvaunullaan joutui voittajaksi, kun Merkuriusvaunu oli
tuhoutunut, tuli monasti koettaen rohkaista kilpailijaansa; samaten
kävi Stantonin luona sillalla olleen vaunun ohjaaja, joka hengestään
sai kiittää hänen kylmäverisyyttään ja taitavuuttaan. Mr Green valitti
suuriäänisesti suruansa. Mutta ei kenkään viitannut vähintäkään Jess
Floydiin. Jokaisessa oli huomattavissa omituinen ja huolekas varuillaan
olo puhumasta siitä, mitä heillä oli ajatuksissaan. Stanton näki
täydellisesti heidän läpitsensä sisäänvajonneilla, sinisenmustilla
silmillään, vaikka hän ei kysynyt mitään.
Kului kaksi kuukautta, ennenkuin hän voi jättää sairashuoneen. Talvi
oli tullut kylmänä ja synkkänä. Hänen lähtöpäivänään viipyi lääkäri
jättääkseen hyvästi potilaalleen.
— Minä en ole tahtonut saattaa teitä levottomaksi, mr Stanton, sanoi
hän totisesti. En millään ehdolla. Mutta siitä syystä, että ensimmäinen
kysymyksenne koski Jes Floydia, luulen, että tunnette jonkinlaista
edesvastuuta hänen tähtensä. Uskallanko kysyä, minne lähdette täältä?
Stanton vavahti nimeä mainittaessa, mutta kohtasi levollisesti toisen
tutkivan katseen.
— Miss Floydin luokse, vastasi hän.
Lääkäri ojensi hänelle kätensä.
— Hyvä! Olin varma siitä. Potilas paljastaa lääkärille luonteensa.
Onneksi olkoon — kaikin päin.
Kuinka hän tunsi turvattoman Jessica Floydin? Stanton pohti kysymystä,
laskeutuessaan vaunuihinsa. Tai oikeammin, mistä hän tiesi Stantonin
edesvastuuntunteesta tyttöä kohtaan. Ehkä hän oli houreissaan ilmaissut
ystävyyssuhteensa Floydin kanssa.
Rautatie-asemalla tuli pitkä nuori mies hänen luokseen.
Nimeni on Richards, sanoi hän ujosti. Te olette vielä sangen heikko, mr
Stanton; iloitsisin jos voisin olla jollakin tavoin avuksenne matkalla
kaupunkiin.
Stanton tarkasteli miestä, tuntematta häntä.
— Ettekö muista minua? lausui nuori mies jälleen. Oletteko vallan
unohtanut vastaleivotun reportterin, joka seurasi teitä, kun teidät
pidätettiin liian nopeasta ajosta muutamana iltapäivänä Pelhamin
puistossa? Te sallitte toverinne kertoa minulle koko jutun.
Stanton ojensi kätensä. — Aivan oikein. Mitä hyötyä teillä siitä oli?
— Se auttoi minua kelpo tavalla eteenpäin, niin etten sitä milloinkaan
unohda. Minä selostin Pokaalikilpailut niin hellävaroen miss Floydiin
nähden kuin taisin, asian tullessa ilmi. Se ei voinut olla kokonaan
huomiota herättämättä.
— Kiitoksia paljon, lausui Stanton lyhyesti. Te ette voi olla mitenkään
avukseni.
Juna seisoi jo laiturin edessä, mutta reportteri seurasi häntä yhä.
— Te... otatteko te miss Floydin, mr Stanton?
Se ei olisi enempää kuin kohtuus.
Ohjaaja kääntyi ympäri, käsi vaunun kaiteessa ja tarkasteli puhujaa
hämmästyneenä ja harmissaan. Vaikkei hän tietänyt miksi, vastasi hän
kumminkin jääkylmästi.
— Otan, sir.
Reportteri loisti ihastuksesta.
— Tiesin sen, huusi hän läpi lähtevän junan synnyttämän tohinan.
Arvasin, että kaikki muuttuisi hyväksi jälleen.
Synkkä, harmaa taivas kaareutui yli siellä täällä lumen kattaman maan.
Stanton katseli leuka kättä vastaan akkunasta, katseli mitään näkemättä
aivan kuin Floyd sinä iltana, kun he matkustivat Indianapolikseen.
Syyskuun auringonpaiste, lokakuun purppura ja kulta, kaikki oli poissa.
Heikko hajuvedentuoksu tunki hänen luokseen, hän kuuli silkin kahinaa,
jonkun asettuessa häntä vastapäätä. Stanton nosti silmänsä ja huomasi
edessään Valerie Carlislen. Tämän ihania vaaleita kasvoja ympäröi
tummat turkikset ja sametti ja hänen ambranväriset silmänsä katselivat
Stantonia leveäreunaisen sulkaniekkahatun pimennosta.
— Siinä, että olen täällä, ei ole mitään merkillistä, mr Stanton,
lausui nainen kylmällä, välinpitämättömällä äänellään. Minä soitin
näette sairashuoneeseen ja kuulin, koska te pääsette sieltä; sovitin
sitte vain matkani samaan junaan. Huomenna matkustan Eurooppaan
jäädäkseni sinne pidemmäksi aikaa, mutta minun oli sitä ennen puhuttava
kanssanne. Miten olettekaan ollut sairas.
— Te olette liian ystävällinen, vastasi Stanton, johon tarttui entinen
vastenmielisyytensä naista kohtaan. Kuten näette, ei minulla ollut
onnea kokonaan tuhota itseäni.
— Siltä tuntuu joskus, myönsi hän kädellään puuhkaansa silittäen.
Minä olen viime aikoina omalta osaltani toivonut kaiken loppuvan. Te
ette varmaankaan tietänyt, että olin kihloissa Archer Rossin kanssa
Atalantayhtiöstä.
Stanton suoristihe. Kaikki Floydin epäluulot tuota tyttöä kohtaan
heräsivät hänessä.
— Niin, vahvisti hän Stantonin katseessa ilmenevän epäluulon.
Ajatuksenne puhuvat totta. Minä koetin saada teitä Merkuriusyhtiöltä
Atalantayhtiön ohjaajaksi. Atalantayhtiön tarvitsi välttämättä saada
hyvä kilpailuennätys. Mutta minä epäonnistuin. Te olitte varmaankin
varmempi itsestänne.
Se oli siis tätä, mitä tyttö oli tahtonut häneltä. Tämä oli ollut hänen
armollisen ihailunsa ja merkillisien esityksiensä takana.
— Ja kun minä en suostunut ajamaan yhtiöllenne,
tahdoitte te estää minua ohjaamasta Merkuriusvaunua?
ihmetteli hän vieläkin epäillen.
Tyttö katsoi häneen ja taasen poispäin.
— Minä luulen, että te tuskin uskoisitte minua, mr
Stanton, jos nyt sen kieltäisin. Minä olen käyttäytynyt
sangen kömpelösti; hienon maailman nainen sopeutuu
huonosti melodraamaan. Teitä on uskomattoman vaikea
houkutella.
Tytön itsensä hillitsemiskyky oli ihmeellinen. Koko
juttu tuntui Stantonista melkein kuumehoureelta.
— Tässä tarkotuksessako te jo puhuttelitte minua
24-tunnin kilpailussa? kysyi hän. Toivoitteko te voivanne
houkutella minut mielettömällä ajolla tuhoamaan vaununi,
jotta Atalanta-vaunun voiton mahdollisuudet olisivat käyneet
suuremmiksi?
— En, vakuutti hän. Sitä minä en milloinkaan ajatellut, miten saatatte
sellaista luultakaan? Se oli ainoastaan hetkellinen päähänpisto;
tahdoin nähdä teittekö sen, mitä pyysin. Monta miestä on noudattanut
ensimäistä viittaustani.
— Aijotteko kertoa, että myrkytitte minut Lowellissa jo ennen
maantiekilpailua.
— Myrkytin teidät? Se on ankarampi nimitys tapahtumalle, minkä minä
sille milloinkaan olen antanut. Minä kaadoin kahviinne sitä, mitä
olin saanut tarkotusta varten Archer Rossilta. Hän sanoi, ettei se
vahingoittaisi teitä, estäisi vain kilpailusta seuraavana aamuna; hän
oli lyönyt suuria vetoja vaunustaan. Mutta te kilpailitte kumminkin,
niin kipeä kuin olittekin. En osannut lainkaan arvata, että sittekin
uskaltaisitte, sen tieten olisin jättänyt tekoni tekemättä. Totta
puhuen, pelkäsin kovasti, nähdessäni teidät radalla; ja kuullessani
teitä kohdanneesta onnettomuudesta tuntui siltä, kuin olisin tehnyt
murhan.
Stanton katseli häntä, hänen loistavaa kauneuttaan ja häikäilemätöntä
ilmettään, hänen omat kasvonsa olivat kylmät ja tunteettomat. Mennyt
ei merkinnyt mitään, kaikki oli samantekevää. Mutta tytön näennäisen
rauhallisuuden alla aavisti Stanton tunteitten kuohuvan. Hänen sanansa
eivät nyt enempi kuin ennenkään ilmaisseet sitä, mitä hänen sielussaan
liikkui.
— Minä saanen ehkä luulla, ettette olisi peräti pahastunut, vaikka
olisinkin katkaissut käteni pyörittäessäni vaunuanne käyntiin silloin,
kun olimme matkalla New-Yorkista? huomautti Stanton.
Tyttö punastui ensi kerran, ja hänen silmänsä salamoivat.
— Te suututitte minut, vastasi hän. Te sanoitte minulle tylysti,
ettette ajanut Beachradalla minua miellyttääksenne ettekä liioin tulisi
sitä tekemään. Ei ainoakaan mies ole minua milloinkaan kohdellut siten.
Silmänräpäyksen vihasin teitä, tahdoin vahingoittaa teitä. Panin
kipinälaitteen käyntiin konetta pyörittäessänne. Heti kaduin sitä.
Heidän välillään vallitsi hetkisen hiljaisuus. Juna pysähtyi asemalle,
ihmisiä tuli ja meni. Kun juna oli jälleen liikkeellä, kysyi Stanton.
— Miksi kerrotte kaikesta tästä minulle? Minua ei yleensä pidetä varsin
hyväluontoisena ja anteeksiantavana. Ettekö pelkää epäkohteliasta
ojennusta?
— En, hänen huulillaan liikkui heikko hymyily joka ei ollut iloinen.
Mutta te olette liiaksi miehekäs hankkiaksenne kostoa naiselle. Minä en
paljon pelkää, vaikka olenkin pakotettu luottamaan ylenkatseeseenne.
Joku, joka oli tarkkanäköisempi taikka vähemmän välinpitämätön
kuin Merkuriusvaunun ohjaaja, laski ansan syntiselle. Teidän —
koneenkäyttäjänne antoi erään yksityissalapoliisin seurata ja vartioida
minua koko Pokaalikilpailujen ajan; pelosta, luulen, että teidät
estettäisiin ajamasta. Te hämmästytte?
Stanton näki sähkön valaiseman, ihmisjoukkojen täyttämän rautatieaseman
Indianapoliksesta palatessa ja Floydin vilkkaan, levottoman katseen
häneen kääntyneenä. Kirkas, nuori ääni lausui: "Jos te ette itse pidä
huolta itsestänne, Stanton —."
— Se oli tarpeetonta, mr Stanton. Minulla ei ollut pienintäkään
aikomusta vahingoittaa teitä. Mutta teko oli tehty. Mies, joka toimi
salapoliisina, ei ollut rehellinen; hän meni valtuuksiansa kauvemmaksi
ja rupesi tekemään tutkimuksia omaan laskuunsa. Kun minä kerron tätä
teille nyt, niin tapahtuu se siksi, että te kumminkin pian olisitte
saanut kuulla asiasta häneltä ja että teidän on pakotettava hänet
vaikenemaan. Hän on tarjonnut minulle vaitioloaan rahaa vastaan, mutta
minä en aijo antautua kiristämiseen, joka kerran alettuaan jatkuisi
alati. Pidän parempana vedota ritarillisuuteenne.
Pakotan hänet vaitioloon, lupasi Stanton kylmästi.
— Te olette sangen hyvä. Katkerinta nöyryytyksessäni on tietää
se, ettette voi halveksumistanne osoittaa selvemmin muulla kuin
ylenkatseella. Hän oli kahden vaiheilla. On vielä yksi asia; tahtoisin
tietää, vaikuttiko viimeiseen onnettomuudentapaukseen millään tavoin
se, että renkaat saapuivat liian myöhään?
— Olitteko te senkin järjestänyt?
— Olin. Minä annoin lähetykseen väärän osoitteen, ennenkuin lähdin
isäni tehtaalta Chicagossa. Tiesin, ettei vaununne voisi ottaa osaa
kilpailuun ilman renkaita.
Stanton kääntyi akkunaan päin. Tuo nainen oli siis syypää siihenkin,
että hän oli ollut epäystävällinen Floydille. Sillä jos tämä ei
olisi ollut matkalla Coney Islandissa, ei olisi syntynyt mitään
väärinymmärrystä heidän välillään. Äkkiä hän tunsi sellaista inhoa ja
vastenmielisyyttä miss Carlislea kohtaan, että hänen oli vaikea vastata
rauhallisesti.
— Myöhästyneet kumirenkaat eivät vaikuttaneet onnettomuudentapaukseen,
virkkoi hän selvästi. Jos te olette nyt sanonut sanottavanne, miss
Carlisle, siirryn minä toiseen vaunuun.
— Se olen minä, joka poistun. Minua ilahuttaa, että onnettomuutenne ja
muuttumisenne eivät ole minun syyni. Herättänee mielenkiintoanne kun
kuulette, että Archer Roos purki kihlauksemme viime viikolla ja että
hän menee naimisiin erään balettitytön kanssa.
Stanton katsahti häneen.
— Niin, jatkoi hän. Draamallinen rangaistus, vai miten? Sen voitte
kertoa miss Floydille, olettehan tietenkin menossa hänen luokseen?
— Miss Carlisle!
Tyttö nousi ylös, hänen suunsa ympärillä oli ryppyjä ja ilmeensä kova.
Hänkin oli kärsinyt ja kärsi yhä.
— Viekää onnitteluni hänelle, mr Stanton. Hän on ainakin tuntenut
miehen, vaikka se on tullutkin hänelle kalliiksi.
Niin, Floyd oli ollut tosiaan mies. Kipeästi koski hänen
kadottamisensa, mutta onnellinen oli sittenkin se, joka oli kerran
hänet tuntenut. Stanton ei edes aavistanut, että Valerie Carlisle oli
tarkottanut häntä itseään.
Kun Stanton saapui New-Yorkiin alkoi päivä jo kallistua iltaan. Kadut
vilisivät iloisia, lumisia ihmisiä. Nyt vasta hän tuli ajatelleeksi,
että oli jouluaatto. Joulu! Pyhä! Vaistomaisesti haluten paeta kaikkea
tätä, huusi hän automobiilia. Virkapukuinen mies tuli hänen luokseen
pyytäen apua köyhille. Stanton ojensi hänelle setelin.
— Sir, huudahti mies juosten hänen jälessään. Nimenne? Miten antelias. —
— Floyd, vastasi Stanton nousten vaunuun.
Ohjaajalle hän antoi tuon hiljaisen talon osoitteen keskikaupungilla.
Silkkiin puettu, pieni irlantilaiseukko avasi oven. Hän näytti
vanhentuneelta. Stantonin nähdessään tervehti hän hymyillen ja vei
hänet sisälle.
Tyttö, joka oli niin Floydin näköinen seisoi valaistussa huoneessa.
Kun Stanton pysähtyi ovelle, vetäytyi hän toiselle puolelle huonetta
akkunan alle, ja jäi sinne seisomaan sormillaan hypistellen uutimia,
silmät suurina ja kuumehohteisina. Niin tuijottivat he toisiinsa
hiljaisuuden vallitessa.
— Te ette siedä minua? katkaisi Stanton hiljaisuuden. Minulla ei ole
mitään oikeutta moittia teitä siitä. Jumala tietää, että ymmärrän
syynne. Kumminkin voisi Floyd sanoa teille, ettei se ollut minun syyni.
Minä en tuhonnut hänen elämäänsä hurjuudellani.
Tyttö tuijotti häneen yhäti, mutta Stantonista tuntui, niinkuin
tajunta, joka hänet hetkeksi olisi jättänyt olisi jälleen palannut, ja
että hän nyt tarkasteli ohjaajaa toisin silmin.
— Minä olen ollut myöskin kuolemaisillani, puhui Stanton jälleen. En
ole nähnyt sanomalehtiä enkä tiedä, mitä teille on kerrottu. Mutta
onnettomuudentapaus oli selvä tapaturma; jos Floyd olisi täällä,
vahvistaisi hän sanani. Muulloin minä kyllä uskalsin hänen henkensä
yhdessä omani kanssa uhkapeliin, mutta ei tällä kertaa.
Tytön ilmeekkäät kasvot olivat muuttuneet, hänkin löysi sanat.
— Minä en ole aikonut syyttää teitä, vastasi hän väräjävällä äänellä.
En milloinkaan. Te ajoitte varmasti ja hyvin. Näytätte sairaalta. —
Stanton lähestyi häntä.
— Olen ollut sairaana, voimani tuskin riittävät muuhun kuin
tarkotukseeni. Jessica, minä tulin pyytämään kättäsi, johon Floyd
kerran antoi myöntymyksensä. Sinulla ei ole ketään omaista jäljellä, ei
minullakaan. Tahdotko ruveta vaimokseni?
Hänen sormensa tarttuivat lujemmin uutimeen, valtimon sykähdykset
näkyivät selvästi hänen pyöreällä, nuorella kaulallaan, kun hän heitti
päänsä taaksepäin Floydin poikamaiseen tapaan.
— Rakastatteko minua? kysyi hän totiset silmänsä luotuina Stantonin
silmiin.
— Luulin, että tiesit sen. Rakastan.
Hän puisti päätänsä surullisesti hymyillen.
— Minuako, Ralph Stanton, vai Jes Floydin kaksoissisarta?
Kysymys tunki syvään. Stantonin tuskaisessa, epätoivoisessa
huudahduksessa ilmeni totuus.
— En tiedä! Jessica, Jessica, minä en tiedä! Minä tahdon kummankin.
Minä rakastan sinua, sinut tahdon puolisokseni, yksinään veljesi kanssa
olisin sinua kaivannut. Jos aloin pitää sinusta siksi, että sinä olet
hänen kaltaisensa, jos nyt nään hänet sinussa, mitä se merkitsee? Sanon
sinulle, että tahdon sinut, mutta häntä kaipaan minä koko elämäni ajan.
Minä tahdon hänet takaisin, joka ajoi vierelläni, hänet, joka oli
kanssani sekä myötä- että vastoinkäymisissä, hänet, joka tunsi minut ja
jonka minä tunsin — tahdon takaisin toverini, Jes Floydin.
Tämä tuskan purkaus puhdisti ilman ja työnsi sivuun kaikki pikkumaiset
arvelut. Tyttö, joka oli kalmankalpea, mutta lujana vastasi hänen
katseeseensa, ojensihe täyteen pituuteensa, vieden kätensä päätään
kohti.
Pitsihihat valahtivat alas ja Stanton näki ristiin rastiin kulkevat
arvet hänen vasemmassa kädessään. Kuin silkkiset nauhat kiersi hän
päänsä ympäriltä ohuet palmikot, heitti ne maahan ja päästi valloilleen
pojan lyhyet pronssikiharat.
Mikään erehdys ei enää ollut mahdollinen. Stanton ei tietänyt
puhuvansa, mutta hänen huutonsa kuului kadulle saakka.
— Floyd! Floyd!
— Minä olen Floyd.
— Sinä.
— Minä olen Jessica.
Huone meni ympäri hänen silmissään, sumu pimensi hänen näkönsä. Ja sitä
mukaa kuin Stanton kadotti tajuntansa, sitä mukaa kasvoi tytön rohkeus
auttaakseen häntä.
Se tulee tuntumaan teistä kovalta, säälitteli hän totisella äänellä.
Minä olen tuottanut teille tuskia, kun luulin vain piinaavani itseäni.
Olen epätoivoinen.
Sammallus, tuo lempeä äänensävy, joka yhtyi niin monien vaarojen ja
uhkarohkeiden tekojen muistoihin, kaikui kuuroille korville.
— Jumalani! huokasi Stanton vaipuen kasvot käsien peittämänä tuolille.
— Teidän täytyy se kuulla Stanton: on olemassa vain minä. Mutta se
onkin ainoa, missä olen teitä pettänyt. Kaikki, mitä elämästäni olen
teille kertonut on totta lukuunottamatta Jessiä. Minun isäni tahtoi
pojan, ja hän kasvatti minut siksi. Aluksi, kun olin pieni, kutsui
hän minua leikiltään Jessiksi, kun olin puettuna pojaksi. Mutta kun
huomasimme, että kaikki naapurit, kaikki tehtaalaiset, yleensä kaikki
lukuunottamatta hoitajatartani luulivat, että Jes ja Jessica olivat
kaksoiset, annoimme heidän olla siinä luulossa. Se kävi helpommaksi
hänelle niin kasvattaa minut yhtiötoverikseen. Sillä hän sanoi, että
minä sovin siksi. Päivisin Jes lueskeli, ajoi kilpaa ja teki työtä
yhdessä hänen kanssaan, iltasin esiintyi Jessica. Me asuimme yksinämme
suuressa rakennuksessa, se kävi siten päinsä niin helposti. Tapani oli
tummentaa hiukan ihoani, siinä kaikki. Te ette kuuntele, te tarvitsette
aikaa ajatellaksenne.
Stanton ei liikahtanut eikä vastustanut tyttöä. Hän tarvitsi aikaa
toipuaksensa, aikaa käsittääksensä kaikkea tätä.
— Kun isäni kuoli, jatkoi hän jälleen, ja kun huomasin, etten
minä kuollutkaan, kävi minulle selväksi, että Jes kyllä voisi
elättää itsensä, kun sensijaan minä tulisin kuolemaan nälkään. Se
oli nähtävästi veressä, luulen, että rakastin tätä työtä; sanoin
teille kerran, että pelkkä gasoliinin haju sai minut suunniltaan
kilpailukuumeesta. Jokainen automobiilikilpailija tuntee samaa, kuten
tiedätte. Niin sain paikan Merkuriusyhtiössä, ja sillä tavalla tapasin
teidät.
Stanton keskeytti hänet jyrkästi melkeinpä ankarasti, kuten hänen oli
ollut tapana tehdä Floydille.
— Miksi tuota kaikkea kerrot? Sinä olet sinä nyt. Sinä olet kaksi
kuukautta antanut minun luulla itseäsi kuolleeksi, antanut minun olla
helvetissä.
— En, en! kielsi hän. Minä en luullut, että piditte minua kuolleena;
olin vakuutettu, että tunsitte minut — Jessican.
— Miten olisin voinut sen tehdä? Sinä et milloinkaan lähentynyt minua.
Se Floyd, jonka minä tunsin, olisi tullut. Yksinäisten päivien ja
öitten synnyttämä katkeruus salpasi hänen suunsa.
— En voinut tulla, vastasi tyttö murtuneella äänellä. Te saatatte minut
vaikeaan asemaan. Kun minut pyörtyneenä vietiin sairashuoneeseen,
huomattiin, etten ollutkaan Jes. Minusta juoruttiin, sanomalehdet
kertoivat juttuja Stantonin koneenkäyttäjästä — sanottiin, sanottiin,
että tiesitte, kun matkustimme Indianaan, että olin nainen —.
Stanton hypähti ylös. Nyt hän viimeinkin käsitti kaiken; ymmärsi
lääkärin, hoitajattaren ja ohjaaja-toveriensa häveliään vaikenemisen ja
miss Carlislen. Ymmärsi samalla, että joku toinenkin oli kärsinyt yhtä
katkerasti kuin hän itsekin. Miehen voimakas suojelemisen halu sulatti
Jesin ja Jessican yhdeksi.
— He saavat puhua kanssani, vakuutti hän tuimasti. Minä en ole enää
suljettu sairashuoneeseen. Miksi et lähettänyt heitä minun luokseni?
Tiesithän, että tulisin tykösi. —
Hän pysähtyi keskelle lausetta kohdatessaan tytön katseen, Floydin
rehellisen ja luottavan katseen, vaikka tytön punehtiva häpeä paloi
hänen poskillaan.
— Kyllä, tiesin sen, te olette sellainen. Mutta mistä tiesin, että te
halusitte mielellänne tulla? Miten voin sen nytkään tietää? Te olisitte
joka tapauksessa tehnyt parhaanne minulle. Muistan, että tahdoitte
erottaa Floydin yhden valheen takia, ja minä olen pettänyt teitä monet
viikot.
Stanton astui askeleen häntä kohti; tunne, joka syttyi hänessä Indianan
matkalla, ja joka oli sammunut kaksi kuukautta sitte, leimahti
uudelleen.
— Ja sinä? kysyi hän. Minä olin kova Floydia kohtaan. Ehkä hän sai
minusta niin paljon, ettet sinä halua enempää?
Tyttö henkäsi syvään hänen kysyessään, posket lensivät hehkuvan
punaisiksi ja hän virkkoi suuttuneena.
— Te pilkkaatte minua, Ralph Stanton! Ja sitä minä en siedä. Olen
sanonut teille liiankin usein, että välitän teistä, luottaen
ettette milloinkaan saisi kaikkea tietää. Minun olisi pitänyt pysyä
poissa luotanne, mutta sitä en voinut. Minä en aikonut antaa teidän
koskaan tietää, että olin toinen kun Jes Floyd, tahdoin ruveta
yhtiötoveriksenne ja koneenkäyttäjäksenne koko elinajakseni. Minua
inhotti olla tyttö. Mutta te tulitte tänne ja tapasitte Jessican, kun
en teitä odottanut. Kun te Kometitehtaalla kysyitte minulta, saisitteko
mennä siskoni kanssa naimisiin, olitte te surmata minut. Sillä silloin
halusin olla tyttö, teidän tyttönne. Niin, minä sanon teille, etten
tahdo mennä kanssanne naimisiin, minä en tahdo. Minä annoin Jessicalle
tilaisuuden, ja te ette häntä rakastanut, te rakastitte Jessiä. Minä
en tulisi nyt onnelliseksi kummallakaan tavalla. Minä olen väsynyt
toivomiseen, että Merkuriusvaunu olisi suistunut päälleni — on paras,
että lähdette. En ajattele enää milloinkaan nähdä teitä.
— Sinä tulet minut näkemään, oikasi Stanton hitaasti ja varmasti, tulet
näkemään aina. Sinä joudut naimisiin kanssani tänäpäivänä.
Tyttö nosti kasvonsa häntä kohti, Stantonin seistessä kumartuneena
hänen ylitsensä, ja tämä huomasi, miten tyttö, jonka rohkeus oli hänen
omansa vertainen, vapisi.
— Älä pakota minua, jos et _todellakin_ tahdo minua, kuiskasi Jessica.
Nyt me pelaamme rehellisesti.
Stantonin vastaus oli äänetön, ilme hänen silmissään oli samanlainen,
jolla hän kerran oli katsellut Floydia suklaata juotaessa. Nyt tuli
lisäksi se, että hän sulki hentosen olennon syliinsä.
— Jess, Jess, — toverini, rakkaani!
Hetken perästä teki tyttö viimeisen koetuksen. Oletko ihan varma, Ralph?
— Hss!
— Sinä olet menettänyt koneenkäyttäjäsi.
— En kilpaile enää, me lähdemme Buffaloon ja panemme jälleen käyntiin
Kometin tehtaan.
— Olen tuntenut sinut joka ainoa hetki; sinä et tuntenut lainkaan Jessiä
etkä Jessicaa.
Ensi kertaa siitä lähtien, kun Merkuriusvaunu muutti renkaita
Pokaalikilpailussa, katsoivat Stantonin sinisenmustat silmät hymyillen
harmaisiin.
— Ehkä niin, mutta minä tunnen Jess Stantonin.
Ota hattusi ja viittasi ja lähde mukaani kirjoittamaan välikirjan alle;
me kilpailemme tästä lähtien pitkän kilparatamme yhdessä, oma tyttöni.