Jessican onni.
Kun Merkuriusyhtiön apulaisjohtaja seuraavana aamuna kulki junan läpi
ja näki noiden kahden syövän yhdessä aamiaista ravintolavaunussa,
pysähtyi hän keskelle käytävää pahantuulinen ilme kasvoillaan.
Näkemänsä oli todellakin tavatonta.
— Ei, mutta! pääsi häneltä. Ei, mutta!
Stanton katseli häntä pilkallisesti.
— Jos te joudutte riitaan Floydin kanssa, niin mistä minä täällä hankin
teille toisen koneenkäyttäjän, lausui Green jyrkästi.
— All right, kuului vastaus.
Floyd istui kartan yli kumartuneena katsahtamatta ylös; hän näytti
nuoremmalta ja iloisemmalta kuin tavallisesti, ja jokin tuon kiharaisen
pään asennossa vahvisti, että todellakin oli all right. Mr Green kulki
edelleen, jättäen heidät loppumatkaksi rauhaan.
Automobiilikilpailujen oli määrä kestää kolme päivää. Rata oli hyvässä
kunnossa ja kaksi penikulmaa pitkä. Kilpailtiin useammissa luokissa ja
monilla matkoilla, Merkuriusvaunu oli ilmoittautunut ainakin yhteen
kilpailuun joka päivä, toisina päivinä useampiinkin.
— Eikö ainoakaan Atalanta-vaunu ota osaa kilpailuihin? ihmetteli Floyd
ensimäisenä aamuna radalla.
— Ei, vakuutti Stanton.
— Silloin ei minun tarvitse polttaa josstikkuja [hyvältä tuoksuvia
tikkuja, joita kiinalaiset polttavat jumalankuviensa edessä
temppeleissään].
— Mitä varten?
— Suojaksemme, vastasi Floyd ryhtymättä tarkemmin selittämään, mitä
tarkoitti.
Onni oli heidän matkassaan. Tällä kertaa eivät sairaus eikä tapaturmat
vieneet heiltä voittoja. Stanton ajoi mainiosti ja sai useita
palkintoja.
— Nyt te olette osannut oikeaan, Stanton, tunnusti muuan kuuluisa
kilpailija, toivottaessaan onnea, jouduttuaan häviölle 5 penikulman
matkalla. Hän ei pitänyt muista, mutta Stantonia hän ei saattanut olla
ihailematta.
— Miten niin? kysyi Stanton... Te olette samalla uhkarohkea, mutta
myöskin harkitun varovainen.
Niin oli todellakin asian laita. Stantonin ajo Floydin istuessa hänen
vieressään oli yhtä hurjaa ja suurenmoista kuin ennenkin, mutta samalla
tämä oli kaikkien mahdollisuuksien ja tapahtumien varteenottamista ja
välttämistä. Miksi? Kellään ei ollut aikaa sitä arvailla.
Stanton itse alkoi käydä levottomaksi yhä kasvavasta kiintymisestään
koneenkäyttäjäänsä. Hän ei ollut milloinkaan kaivannut ketään,
hänelle oli ollut aina oma itsensä tarpeeksi, ja nyt hänen oli
mahdoton olla ilman Floydin seuraa. Se tuntui hänestä joskus melkein
orjuuttavalta; ja milloin sen kahleet liiaksi rasittivat, käyttäytyi
hän vihamielisesti Floydia kohtaan.
Floyd nauroi, ja hänen naurunsa olisi riisunut kasakan aseistaan.
Milloin hän ei nauranut, suuttui hän, ja he riitelivätkin keskimäärin
neljästi päivässä. Joka ainoan vapaan hetken kumppanukset viettivät
yhdessä, niin että heidän ystävyytensä lopuksi kävi ilmeiseksi jopa
epäuskoiselle mr Greenillekin.
— Me voimme neuvotella junassa kotimatkalla tehdasliikkeestämme,
lausu Stanton erotessaan koneenkäyttäjästään viimeisenä päivänä
Merkurius-asemalla.
Minä luulen, että Kometiyhtiön kilpa-ajovaunuun asetetaan varalaidat
kummallekin puolelle, niin että te voitte, jos päähänne taas pälkähtää
ajaa nurin aitoja, kuten tänäpänä iltapäivällä, hämmästeli Floyd.
— Aitoja tai ei, niin voitimme joka tapauksessa, vastasi Stanton.
— Tietysti! Te jatkoitte ajoa vaunun etupuolella, niin että takaosan
täytyi kiivetä takaisin maantielle ja seurata mukana. Minä sitä
odotinkin; teillä oli liiaksi kiire, välittääksenne sellaisesta
pikkuasiasta kuin aidasta.
— Te siltä näytittekin kuin olisitte sitä odottanut. Jos minulla
tuollaisissa tapauksissa on liian kiire ollakseni levoton, Floyd,
niin on teillä sen sijaan aikaa siihenkin. Ajatteletteko milloinkaan,
kun me olemme ajamaisillamme nurin, mitä siitä todenmukaisesti olisi
seurauksena?
Floyd pysähtyi ja katsoi kysyjään kirkkailla silmillänsä.
— Yhtä asiaa minä pyydän, vastasi hän totisesti. Kun ajamme nurin,
ajakaamme sitte kunnollisesti. Kuolemista vastaan ei minulla ole mitään
erikoista... se minun kumminkin täytyy tehdä ennemmin tai myöhemmin —
mutta murskaantua ja tulla sitte parsituksi kokoon, ei kiitoksia! Siksi
juuri, jälleen pilkisti hänen vastustamaton hymyilynsä esille, minä
tunnen itseni niin varmaksi teidän kanssanne; teidän ajotapanne tekee
kuoleman ehdottomaksi.
Se riittää, vastasi Stanton, me näemme siis jälleen toisemme.
He tapasivat toisensa junassa ja viettivät pitkät tunnit matkalla
työskennellen ja jutellen. Toisten matkustajien huomio kiintyi noihin
kahteen, jotka istuivat vastatusten syventyneenä milloin keskusteluun
milloin väittelyyn. He täyttivät piirustuksilla ja numeroilla tyhjät
kirjekotelot, juna-aikataulut vieläpä ruokalistatkin ravintolavaunussa.
Kumpikin osottautui olevansa perillä kaikissa automobiiliteollisuutta
koskevissa asioissa ja Stanton eritoten suurempia teknillisiä tietoja
vaativissa kysymyksissä.
— En tietänyt... ihmetteli Floyd lopuksi.
Stanton ehätti kysyjän, selittäen vähän pitämättömällä äänellä:
— Olen koneinsinööri; suoritin tutkinnon korkeakoulussa ollessani
21-vuotias; siitä on nyt 5 vuotta. Te pudotitte lyijykynänne. Mitä
arvelette, jos pysähtyisimme päiväksi Buffaloon tehdastanne katsomaan.
— Oivallista, virkkoi Floyd jonkun verran vitkastellen. Puoleksi
päiväksi, ei kauemmaksi. Meidän täytyy valmistautua tuohon
pokaalikilpailuun.
— Sehän on vasta kolmen viikon kuluttua. Te alatte käytä yhtä
varovaiseksi kun Greenikin.
— Miten surullista. Kumminkin minun täytyy olla tehtaassa, vaikka ei
teidän. Puoli päivää saa riittää.
Stanton tarkasteli häntä ärtyneesti. Aina välillä luuli hän
huomaavansa, että Floyd vältti liian läheistä seurustelua hänen
kanssaan ja koitti pitää häntä vissin välimatkan päässä itsestänsä.
He jäivät puoleksi päiväksi Buffaloon ja ajoivat suurelle, äänettömälle
rakennusryhmälle, joka ennen oli ollut Kometin tehdas.
Stantonissa heräsi omituisia tunteita, huomatessaan miten hyvin Floyd
tunsi paikan; tämä veti taskustaan avainkimpun ja kykeni heti löytämään
oikean avaimen jokaiseen veräjään ja oveen. Niin, tänne hän kuului...
tänne, missä tämän kuoleman hiljaisuuden sijaan oli ollut vilkasta
elämää ja liikettä. Heidän äänensä kaikuivat autiossa tehtaassa, ja
tornin korkuisina kohosivat liikkumattomat koneet heidän ylitsensä,
viilan lastujen peittämän korkean tehtaan permannon kumahdellessa
heidän jalkainsa alla.
Kun he kulkivat huoneesta huoneeseen, rakennuksesta toiseen, kävi Floyd
vähä vähältä yhä kalpeammaksi ja hänen selityksensä niukemmiksi. Kun he
viimein ehtivät lasiovelle, jolle oli kirjoitettu "konttoori", pysähtyi
Floyd äkkiä ja nojasi kättään seinää vastaan ikäänkuin tukea etsien.
— Poistukaa vähäksi aikaa, pyysi hän murtuneella äänellä. Minä tulen
jälestä. En ole ollut täällä senjälkeen kuin isäni...
Stanton lähti katsomaan penikulman mittaista nyt ruohottunutta
rataa, missä Edgar Floyd oli harjotellut kilpailuja varten pikku Jes
viereensä sidottuna, ja missä vähän vanhempi Jes oli toiminut isänsä
koneenkäyttäjänä. Seistessään siinä synkkänä lokakuun päivänä, aprikoi
Stanton monia asioita ja tapahtumia.
Kun Floyd puoli tuntia myöhemmin tuli ulos, seisoi Stanton yhä
paikallaan nojaten rataa ympäröivää aitaa vastaan.
— Floyd, mitä olette ajatellut sisarenne vastaisuudesta? kysyi hän
ilman muuta.
Floyd pysähtyi ja tuijotti häneen pelästynyt ilme harmaissa silmissään.
— Sisareniko? toisti hän. Miksi sitä kysytte?
— Hän on täysikasvuinen nainen, hänen täytyy elää omaa elämäänsä. Te
ette voi pitää häntä sisään teljettynä niinkuin nunnaa, kunnes hän
huomaa tulleensa niin vanhaksi, että todellisen elämän mahdollisuudet
ovat häneltä menneet.
Floyd tuijotti yhä häneen sanaakaan sanomatta; konttoorissa vietetty
puolituntinen oli kalventanut hänen poskensa.
— Te, jos kukaan, tunnette minut, Jes Floyd. Te tunnette ilkeän sisuni,
terävän kieleni, ja tiedätte, että minä, paraimmillanikin ollessani,
olen äkäinen peto. Mutta minä luulen, että minussa on siksi paljon
synnynnäistä gentlemannia, että osaan olla siivo naista kohtaan. Jos
tuonnempana saisin tilaisuuden pyytää sisarenne kättä, antaisitteko te
suostumuksenne? Vastatkaa minulle rehellisesti, jos ette pidä minua
sellaisena, että voitte uskoa hänet minulle — se ei tule vaikuttamaan
meidän ystävyyteemme.
— Te olette tavannut hänet yhden ainoan kerran, muistutti Floyd häntä.
Hän sammalsi, se oli varmin merkki siitä, että hän oli kiihottunut.
Stanton ei ollut kuullut hänen tekevän sitä muualla kuin kilparadalla;
kun hän kuuli sen nyt täällä maaseudulla, aikaansai se hänessä
samanlaisen mielenliikutuksen.
— Tiedän, tiedän, vastasi hän. Mutta minä tapaan hänet ehkä useammin,
ja kun hän ei näe muita miehiä, niin rupeaa hän ehkä pitämään minusta.
Ei siksi, että minussa olisi paljoa, joka tekisi minut sen arvoiseksi
— ehkei hän edes tahdo nähdä minua. Minä tahtoisin vain tietää, saanko
minä käydä hänen luonaan... Jos sanotte ei, niin lyömme kättä ja
jätämme asian ainaiseksi.
Floyd ojensi viivytellen kapean kätensä.
— Jessica on oikeutettu onneensa, myönsi hän. Minä en aijo puuttua
asioihin, jotka käyvät ymmärrykseni yli. Ja minä tahdon nähdä hänet
mieluummin teidän vaimonanne kuin kenenkään muun tässä maailmassa. Se
oli vain sitä, että te olette nähnyt hänet ainoastaan yhden kerran...
tehän ette voi vielä tietää, tahdotteko hänet.
Stanton katsahti häneen merkitsevästi.
— Hän on teidän kaltaisenne, pääsi häneltä tahdottomasti. Harmissaan
siitä, että oli näin paljastanut tunteensa, päästi hän Floydin käden.
On paras, että lähdemme tiehemme, muuten myöhästymme junasta, lopetti
hän kärttyisästi.
He menivät käyden ja sanaa vaihtamatta lähemmälle raitiotievaunun
pysähdyspaikalle.
Aineeseen ei koskettu ennenkuin seuraavana aamuna, kun he nousivat
junasta New-Yorkissa.
— Milloin tavataan? kysyi Stanton hyvästi jättäessään meluisalla
asemalla. Huomennako?
— Olen poissa kaupungista kaksi viikkoa, siten on mr Green sanonut,
vastasi Floyd. He tarvitsevat minua Merkuriustehtaassa, ja senjälkeen
tulee varmaankin muita matkoja. Jessica jää kovin yksikseen, hän
varmaankin olisi iloinen, jos käväsisitte meillä, että hän saisi puhua
muidenkin kuin vanhan palvelijattaremme kanssa.
— Kiitos, vastasi Stanton yhtä tyynesti. Olkaa varovainen matkalla.
— Stanton ei ollut vielä päässyt ulos, kun Floyd hänet tavotti.
— Täällä on uutisia pokaalikilpailuista, huohotti hän, pistäessään
sanomalehden Stantonin käteen. Kaksi Atalanta-vaunua kilpailee
kanssamme. Teidän asianne on nyt olla varovainen.
— Floyd, odottakaa! Mitä tarkotitte. Luuletteko todellakin...
Mutta hänen koneenkäyttäjänsä väisti kysymyksen.
— Löytyy kelvottomia ihmisiä, nauroi hän. Pysykää poissa sellaisten
tieltä. Hyvästi.
Hän ei ollut maininnut Valerie Carlislen nimeä, mutta Stanton ymmärsi
hyvin, ketä hän oli tarkottanut.
Tuollaisen ajatuksen mahdottomuus ja luonnottomuus ei estänyt, että
Stantonista olo tuntui pahalta ja epävarmalta, ja että hän tapansa
mukaan peittääkseen tunteitaan kävi jyrkeäksi.
— Minulla ei ole tapana pelätä ihmisiä, olkoot sitte roistoja tai ei.
Hyvästi.
— Kuten suvaitsette, vastasi Floyd omituisella äänellä. Mutta jos te
_itse_ ette tahdo pitää varaanne... Noo, mitä?
— Oh, se on saman tekevä.