Sopimus.
Floyd vastasi Stantonin vierailuun muutamaa päivää myöhemmin omalla
tavallaan.
— Eräs herra tuolla haluaa puhua kanssanne, ilmoitti hotellin
juoksupoika muutamana iltapäivänä. Hän sanoi, ettei hän uskalla jättää
automobiiliaan, mutta että hän olisi iloinen, jos te tahtoisitte tulla
alas, sir.
Stanton katsahti saamaansa korttiin ja nousi innokkaasti ylös.
Hänen koneenkäyttäjänsä seisoi eteisessä katsellen suuren akkunan läpi
katukäytävän vieressä olevaa harmaan ruskeaa automobiilia, joka oli
yhtä paljas tarpeettomista varustuksista kuin ammattinyrkkeilijä, joka
on matkalla areenalle. Kuullessaan alastulevan hissin kolinan, kääntyi
hän ympäri ja tervehti ohjaajaa kasvot päivänpaisteisina.
— En uskaltanut päästää automobiilianne näkyvistäni, huudahti hän.
Se lähetetään Indianaan tänä iltana, mutta päällikkö tahtoi, että
te näkisitte sen sitä ennen. Ei ollut aikaa noutaa teitä tehtaaseen
sen jälkeen, kun ohjauslaite oli muutettu toivomuksenne mukaiseksi,
ja siksi he lähettivät sen tänne tarkastettavaksenne. Päällikkö
lähetti terveisiä ja pyysi sanomaan, että te koittelisitte sitä missä
tahdotte hän kyllä maksaa sakot, jos kävisi hullusti, mutta että
automobiili lähetettäisi länteen tänä iltana, jollei se ole korjauksen
tarpeessa. Puhutaan lakon mahdollisuuksista rautatiellä, ja siksi olisi
välttämätöntä saada se lähetettyä ajoissa.
Kuka sen ohjasi tänne? kysyi Stanton mustasukkaisesti silmäillen
akkunan läpi, vaikka muuten odottamattoman ystävällisesti
asianhaaroihin nähden.
— Päällikkö aina puistokadun kulmaan asti. Hän sanoi... no, sehän on
yhdentekevää.
— Ei, jatkakaa.
— Niin, hän sanoi itse olleensa kilpa-ajaja ja tietävänsä, miltä
teistä tuntuu, kun kuulette, että vaunuanne on joku toinen ohjannut 30
penikulmaa, ja, ja — että hän uskoi olevansa ainoa mies, joka tohti
teostansa teille kertoa.
— Minä noudan käsineeni ja naamarini, sanoi Stanton palaten hissille.
Kun hän jälleen yhtyi Floydiin suuren vaunun luona, pysähtyi hän
hetkiseksi kiinnittämään käsineitään ennenkuin pani koneen käyntiin.
— Puhuiko miss Floyd teille, että minä tässä eräänä päivänä olin
vierailulla teillä? kysyi hän.
— Puhui tietenkin. Olin niin pahoillani, kun en ollut kotona; en ollut
milloinkaan ajatellut, että tulisitte luokseni.
— Teillä ei kaiketi ollut mitään sitä vastaan, että vein hänet
teatteriin. Oli mahdotonta kysyä mielipidettänne.
Tämäkö oli itsekäs Stanton? Floydin silmissä kuvastui hyväksymistä,
jossa oli puoleksi leikkiä ja tunteellisuutta.
— Jotain sitä vastaan? Miksi olisi minulla sitä ollut? Kykenitte kait
häntä suojelemaan.
— Pankaa kipinälaitos toimimaan, pyysi Stanton, mennessään kiertämään
moottoria käyntiin.
— Me emme pääse puolenkaan korttelin mittaa, ennenkuin meillä on joka
ainoa poliisi 10 neliöpenikulman alueelta kintereillämme, huusi Floyd.
— Milloin se lähetetään junalle?
— Sen on oltava toimiston edustalla kello 6, jos ette vain lähetä sitä
takaisin tehtaaseen.
— Kello on nyt neljä. Meillä ei ole aikaa mennä Long Island-radalle,
ja Beach-radalla on parasta kättä moottoripyörä-kilpailut. Nouskaa
paikallenne! Me valitsemme Pelhamin puiston.
— Pelhamin puiston! Ei mutta...
— Onko teillä parempi ehdotus?
— Sehän on ensi kertaa, sanoi Floyd peräytyen. He eivät voi muuta kuin
sakottaa teitä.
Stanton kohotti olkapäitään ja vaunu lähti liikkeelle. Merkuriusvaunu
pyöri verkalleen ihmisten täyttämiä katuja pitkin. Ei ainoankaan
liikennepoliisin pieninkään merkinanto jäänyt huomaamatta,
nopeusmääräyksiä ei ainakaan suuremmassa määrässä rikottu; Stanton
ohjasi niinkuin lainkuuliainen chauffööri konsanaan etukaupungeista
aina puiston sisälle saakka.
— Älkää huoliko kuunnella ja katsella liian paljon, ja älkää puhuko
minulle, jos teette sitä, neuvoi Stanton nopeasti, kumartuen eteenpäin.
Merkuriusvaunu päästi pahan mylvinän, joka puhdisti Pelhamin puiston
neljännes penikulman matkalta, ja hypähti eteenpäin.
Floyd piti katseensa eteenpäin tähdättynä ja vältti huolellisesti
katsomasta automobiilin vanavedessä syntynyttä liikettä. Hän huomasi
hälväsemältä poliisikonstaapelin, jolla oli täysi työ säikähtyneen
hevosensa pitelemisestä, kun automobiili kiiti ohi, ja Floyd oli
varmasti vakuutettu, että heidän takanaan oli kokonainen joukkue.
— Ohjauslaite tuntuu jonkun verran jäykälle, huomautti Stanton,
puikahuttaessaan erään automobiilin ja kärryjen välistä. Mutta sen me
voimme korjata radalla.
Kaksi konstaapelia moottoripyörillä ovat kintereillämme, ilmoitti
Floyd, koettaen pidättää iloisuuttaan. Joko riittää?
— En ole nähnyt heitä vielä. Minä en tietenkään voi panna täyttä
vauhtia täällä, mutta. — Oliko se koira?
— Villakoira.
Mutta se tuntuu hyvältä.
Samassa ilmaantui sivutieltä moottoripyörällä ajava poliisikonstaapeli
käsi kohotettuna. Stanton pysähytti vaunun heti, ja Floyd kohotti
kätensä varottaakseen takaa-ajavia...
— Te olette pidätetty, kirkui kolme ääntä yhdestä suusta,
Merkuriusvaunun seistessä paikallaan.
— Onko niin? kysyi ohjaaja riisuessaan naamarinsa ja käsineensä.
Lisäksi tuli vielä pari poliisia moottoripyörillä Ja kolme ratsastaen.
Raivostunut kahdeksikko ja koko seudun väestö ympäröi automobiilin.
— Seuraatteko suosiolla vartiokonttooriin tai viemmekö me teidät
väkisin? Mikä on numeronne.
— Seuraan teitä minne ikinä tahdotte, lupasi Stanton. Näyttäkää tietä.
He lähtivät liikkeelle, poliisi sekä edessä että takana, missä myöskin
ajoi joku huonostipuettu polkupyöräilijä. He ajoivat vartiokonttooriin
kaikin.
Syytös oli kolminkertainen: nopeussääntöjä oli rikottu, oli ajettu
ainakin 50 penikulmaa tunnissa, pidättäessä oli tehty vastarintaa ja
loukattu paloasetuksia. Alettiin tavalliset kyselyt, joihin Stanton
vastasi täsmällisesti ja lyhyesti.
— Nimi ja ikä?
— Ralhp Stanton, 26 vuotta.
— Ammatti?
— Automobiilin ohjaaja.
— Automobiilin nimi?
— Merkurius.
— Omistaja?
— Merkurius yhtiö.
Ränstynyt nuorimies keskeytti kuulustelun tarttuen... Floydin
käsivarteen ja läkähtymäisillään änköttäen.
— Onko tuo Stanton? _Stanton_? Entäs te kuka te olette?
— Jes Floyd, hänen koneenkäyttäjänsä, kuului ihmettelevä vastaus.
Floyd vetäytyi vieraan kanssa huoneen toiseen päähän, Stantonin
jatkaessa vastauksiaan. Kun komento oli päästy loppuun, viittasi hän
Floydin luokseen.
— Tulkaa nyt. Täytyy mennä tuomarin luo antamaan takaus, kutsui hän
kärsimättömästi.
Floyd tuli hänen luokseen liikutettuna ja mieli kuohuksissa.
— Stanton, se on muuan sanomalehtireportteri; hän pyytää meitä
kertomaan hänelle kaikki tyyni. Hän tarvitsee hyvän pätkän, joka
auttaisi häntä lehdessään — emmekö voi sitä tehdä?
Stanton tarkasteli seuralaistaan otsa rypyssä. Miksi sen tekisimme.
Sanomalehdet saavat ottaa tietonsa mistä saavat, se ei meihin kuulu.
Lähdetään nyt.
— Mutta hän tarvitsee sitä, se voisi häntä auttaa, lausui Floyd. Hän,
hän on laiha ja onneton. Hän on nälissään.
Tahdotteko auttaa häntä? kysyi hämmästynyt ohjaaja. Onko teillä halua
auttaa miestä, jota ette tunne ja jota ette luultavasti milloinkaan
tule jälleen tapaamaan?
— Ettekö te haluaisi? kysyi Floyd teeskentelemättömästi.
— Minä en tule paratiisiin, vastasi Stanton kuivasti. Puhukaa hänelle
mitä tahdotte, mutta kiirehtikää.
Hän katsoi jälleen reportteriin, mutta nyt toisilla silmillä. Floyd oli
oikeassa; mies näytti kurjalta ja nälkiintyneeltä. Stantonia kadutti.
Hän oli voimakas, mutta armahtamaton ja onnessaan itsekäs.
— Te olette kasvattavaa seuraa, huomautti hän Floydille, kun he olivat
menossa konstaapelin seuraamana ulos.
— Miksi niin? kysyi Floyd ihmetellen.
Mutta Stantonilla ei ollut halua selittää.
Tuomarin kuulustelu ei vienyt pitkää aikaa. Stanton tuomittiin
jättämään 1000 dollarin takauksen. Viidentoista minuutin kuluttua hän
istui jo ohjausrattaan ääressä automobiilissään.
— Me ehdimme ajoissa toimistoon, virkkoi lainrikkoja.
— Tehän teette sitä, niinkuin olisitte siihen tottunut, veisteli Floyd
teeskennellen epäluuloa.
Toimistoon he jättivät automobiilin, mutta eivät eronneet toisistansa.
Stanton tunsi kaipaavansa yhä enemmän ja enemmän Jesse Floydin seuraa,
oli tapahtunut ratkaiseva käänne tässä yksinäisessä luonteessa.
— Jäättekö tänne? kysyi hän, kun asiat oli toimistossa saatu
järjestettyä.
— En, vastasi Floyd.
— Tulkaa sitte kanssani syömään päivällistä. Koneenkäyttäjä puisti
kiharaista päätään ja kieltäytyi sanoen.
— Siitä me olemme saaneet tarpeemme, mr Stanton, minä vien teidät nyt
mukaani.
— Kotiinneko? pääsi Stantonilta tahdottomasti. Hän jo kuvitteli
näkevänsä Jessin ja Jessican yhdessä saadakseen verrata heidän
uskomatonta yhdennäköisyyttään toisiinsa.
— Niin mielelläni, mutta kuten tiedätte, asumme me kaukana kaupungilla,
ja minun täytyy olla täällä tunnin perästä. Mr Green haluaa puhua
kanssani.
— Oh, missä tahdotte. Kuulkaapas, miksi ette voi odottaa ja matkustaa
minun kanssani Indianapolikseen? Se tekisi matkamme hupaisemmaksi.
Floyd ei osannut hämmästyksissään sanoa sanaakaan.
— Minä — te olette sangen ystävällinen ehdottaessanne sitä, — mutta mr
Green ei suostu siihen. Hän on järjestänyt matkani täksi illaksi.
— Miksei hän suostuisi siihen, te saapuisitte hyvissä ajoin perille.
Floyd katseli toveriaan veitikkamaisesti, mutta ei virkannut mitään.
Stanton pysähtyi keskelle jalkakäytävää ukkospilvi otsalla.
— Minä ymmärrän, mitä tarkotatte, Floyd... Vastatkaa minulle suoraan!
Ettekö usko voivanne kestää 24 tuntia minun seurassani jättämättä
yhtiötä.
— Uskon.
— Uskotteko?
— Uskon, olen vallan varma, että viihdyn seurassanne paljoa kauemmin
kuin minulla koskaan on tilaisuutta siihen, Ralph Stanton. Me olemme
tiellä tässä, vai miten?
Hän oli hetkisen näyttänyt aivan Jessicalta. Ja Stanton oli jälleen
näkevinään tytön surulliset kasvot, tämän kumartuessa käsityönsä yli
ja kuulevinansa hänen vastauksensa "usein", kun hän oli kysynyt, eikö
hänestä tuntunut yksinäiseltä. He eivät siis olleetkaan tarpeeksi
toisilleen, nämä kaksoiset? He sallisivat ehkä kolmannen liittyä
heihin? Stanton veti syvään henkeänsä; voimakas aavistus jostakin
selittämättömästä alkoi herätä hänessä, eikä se vaimentunut ennenkuin
sinä päivänä, jolloin koko hänen maailmansa luhistui.
He kulkivat edelleen kohti hiljaista ranskalaista ravintolaa,
jonka Floyd oli valinnut, ja kummankin onnistui matkalla siihen
määrin saavuttaa mielensä tasapaino, että he pian olivat kiihtyneet
keskusteluun kahden erilaisen nopeusmittarin ansioista, tätä
keskustelua kesti sitte koko päivällisen ajan. He istuivat kauan
yksinkertaisen aterian ääressä ja nauttivat suuresti toistensa
seurasta. Mutta lopuksi vaipui kumpikin syviin aatoksiin, jotka Stanton
vihdoin keskeytti.
— Näin, että miss Floyd oli satuttanut kätensä. Toivon että käsi on nyt
parempi.
Floyd katsahti ylös hätkähtäen niin kovasti, että kaatoi vieressään
olevan vesilasin.
— Mitä tarkotatte? lausui hän kiihkeästi. Mitä tarkotatte? kätensäkö?
Lasipalasten kilinä saattoi tarjoilijan kiirehtimään suin päin
huoneeseen.
Mutta Floyd ei lainannut katsettakaan aikaansaamalleen hävitykselle,
hän vain tuijotti Stantoniin, joka istui paikallaan kokonaan
hämmästyneenä.
— Mitäkö tarkotan? Minä sanon, että sisarenne rannerengas aukeni ja
riipasi häntä käsivarteen tuona teatterissa käynti-iltana, ja minä
kysyin teiltä, joko hänen kätensä on parantunut. Mikä teitä vaivaa?
Floyd työnsi tuolinsa taaksepäin, antaakseen tilaa permantoa
kuivaavalle tarjoilijalle.
— Te oikein säikytitte minut, huudahti hän helpotuksesta huokaisten.
Minä peljästyin, että Jessica oli loukannut itsensä eikä ollut siitä
kertonut minulle. Meillä on vain toisemme ja me olemme kaksoiset —
luulen, että me olemme naurettavan pelkoja toisistamme. Nyt muistankin,
että hänellä oli raamuke kädessään, mutta minä luulin, että kissa oli
sen raapaissut.
Floyd oli edelleen kalpea ja maksoi laskunsa seuralaiseensa katsomatta.
— Hermonne ovat epäkunnossa, huomautti Stanton uteliaasti häntä
tarkastellen. Luulin, että te olisitte ollut se, joka vast’ikään
pidätettiin. Teidän täytyy voimistua, jos otamme osaa useampiin
kilpailuihin.
— Älkää huolehtiko siitä asiasta, vastasi Floyd, joka oli jälleen
voittanut iloisuutensa ja saanut väriä kasvoilleen. Minä otan mukaani
vähän hajusuolaa siltä varalta, että rupean voimaan pahoin, kun te
alatte ottaa vauhtia.
He pysähtyivät ravintolan ulkopuolelle, Floyd katsahti kelloaan.
Minun täytyy palata toimistoon, sanoi hän. Saanko nähdä teitä vielä
ennen matkaani?
— Koska lähdette?
Kello 9 tänä iltana Grand Centralista. Me matkustamme aina paria päivää
teitä aikaisemmin, kuten tiedätte.
— Siinä tapauksessa on parasta, että paiskaamme nyt kättä, sanoi
Stanton.
He tekivät niin ja erosivat.
Viisi minuuttia yli 9 samana iltana lähti Chicagon juna New-Yorkista.
Kymmenen minuuttia myöhemmin laskeutui käsi Floydin olalle, tämän
katsellessa junan akkunasta laitakaupungin häipyviä valoja.
— Onko teillä halua haastella, tai menenkö takaisin paikalleni
seuraavaan vaunuun? kysyi Stanton.
Hänen koneenkäyttäjänsä käännähti hämmästyneenä akkunasta.
— Stanton? Sekö te todella olette?
— Koska teidän täytyi matkustaa tänä iltana, en huomannut mitään syytä,
miksi minäkään en olisi voinut lähteä. Minä inhoan junamatkaa; me
saamme sen kestää yhdessä. Te ette ole vielä vastannut kysymykseeni.
— En tietänyt, että minun tarvitsisi sitä tehdä, hymyili Floyd.
Ja tosiaankin oli mahdotonta erehtyä. Floydin iloisista, rehellisistä
kasvoista loisti selvästi tervetuloa. Stanton istuutui häntä
vastapäätä, veti taskustaan kokoon taitetun sanomalehden ja ojensi sen
hänelle.
— Oletteko nähnyt tätä? kysyi hän.
— Juorujako radalta, kysyi Floyd ottaessaan lehden.
— Oikeusuutisia, oikasi Stanton.
Hiljaisuus tuli pitkälliseksi. Kun Floyd oli lukenut lehden, kääntyi
hän akkunaan päin ja istui siten kauvan. Mutta vihdoin hän kääntyi
jälleen Stantoniin nyökäten hänelle.
— Niin, se merkitsee, että saan takaisin isäni tehtaan, vahvisti hän
rauhallisesti. Minä olen sangen iloinen, vaikkei minulla ole siitä
mitään hyötyä. Minulla ei ole pääomaa automobiilitehtaan käyttämiseen
enkä tahdo myödä sitä, ennenkuin olen siihen pakotettu.
— Panisitteko sen käyntiin jälleen?
Veri virtasi Floydin poskille, ja hän katsahti toveriinsa silmät
innostuksesta ja ilosta loistaen.
— Antaisin jälellä olevan elämäni, saadakseni käyttää tehdasta isäni
suunnitelman mukaan yhden vuoden... vaikkapa 6 kuukautta, osottaakseni,
että ne, jotka uskoivat ja luottivat isääni, eivät erehtyneet. Te ette
sitä ymmärrä, ette voi sitä ymmärtää.
— Enkö? vastasi Stanton. Floyd miksi luulette, että otan osaa
kilpailuihin, jos en voi ymmärtää, että vissiin päämäärään päästäkseen
täytyy uskaltaa. Sanoin teille kerran, etten tahdo elää ikääni
köyhänä... minä en ole siihen syntynyt. Jos voitan pari palkintoa vielä
tänä ajokautena, on minulla omaisuus, joka suunnilleen vastaa tehtaanne
arvoa. Me olemme kumpikin varsin selvillä automobiiliteollisuudesta;
olisiko teillä halua, jos kaikki käy hyvin, liittyä kumppanuuteen minun
kanssani, herättääksemme jälleen henkiin — kuulut Kometziautomobiilit?
Älkää vastatko nyt, vaan ajatelkaa asiaa.
— Stanton!
— Odottakaa! Meillä on hyvää aikaa. Me voimme helposti menettää kaikki,
tehtaan ja kaikki tyyni.
— Minä uskallan oman osani.
— Sen teen minäkin, säesti Stanton. Sillä aikaa on parasta,
että koittelette minua matkatoverina, ennenkuin otatte minut
kumppanuuteenne. Muistakaa, että me ajaisimme kaksisin sangen pitkän
matkan.
— Ei ole todenmukaista, että minä unohtaisin sen asian, vastasi Floyd.
Muistakaa sitä samaa minusta, Stanton.