Kirje olisi voinut olla tytön kirjoittama, siksi varova ja persoonaton
se oli, mutta Stanton oli tyytyväinen. Kirje kuullosti vilpittömältä.
Hän oli jälleen täynnä elämänhalua ja peräti nälkäinen.
Aamiaista syödessään ja käydessään läpi saapuneen postin — alkaen
Merkuriusyhtiön onnentoivotussähkösanomasta hamaan anomukseen saakka
saada käyttää hänen valokuvaansa nopeusmittarien reklaamina — päätti
Stanton, mitä hän tekisi. Hän hankkii Floydin osoitteen mr Greeniltä
ja käy kiittämässä kelpo sairaanhoitajaansa, kun saapuu New-Yorkiin.
Niinhän paljon vaati toki tavallinen kohteliaisuus.
— Onko teillä vihollisia? kysäsi tohtori poislähtiessään.
— Haluatteko luetteloa tuttavistani? kysyi Stanton ivallisesti.
— Minulla ei ole juuri halua esiintyä salapoliisina, mutta
ruuansulatushäiriönne oli omituista laatua, sikäli kun Floyd sitä
selitti. Jotkut kilpailijoista tahtoivat ehkä saada teidät pois
tieltänsä.
— Ei. Luuletteko te puhuvanne hevoshuijareista? Kerta kaikkiaan,
sellainen ei tule kysymykseen.
Tämä olikin totta. Mutta kun nolattu lääkäri oli lähtenyt, sattui
maljakko keltaisine ruusuineen Stantonin silmiin. Kukkien lomasta pisti
esiin lippu, tällä kertaa nimetön, jolle lyijykynällä oli kirjoitettu
muutama rivi:
"Oli hauskaa että voitte ottaa osaa kilpailuun, mutta ikävää, kun
Atalanta-vaunu voitti teidät."
Allekirjoitus oli tarpeeton. Stanton repi lipun pieniin palasiin, otti
kukat maljasta ja paiskasi ne uuniin, minkä jälkeen hän soitti.
— Tuokaa minulle raitista vettä, sanoi hän saapuneelle pojalle, sekä
juna-aikataulu New-Yorkiin.
Hän ei kumminkaan päässyt Lowellista sinä päivänä, sillä mr Green
pidätti häntä monilla liikeasioilla. Vasta pari päivää myöhemmin
saattoi hän ruveta New-Yorkissa etsimään Floydia, jonka osoitteen hän
oli saanut kiristettyä vastahakoiselta apulaisjohtajalta.
— Floyd pyysi, ettei minun pitänyt antaa osoitetta ihmisille, oli mr
Green inttänyt.
‒ Kielsikö hän sitä antamasta minulle?
— Ei, mutta...
— No hyvä; antakaa se sitte.
— Ettekö näe häntä tarpeeksi kilpailuissa, Stanton? Minä olen varma,
että hän on paras mies, mitä meillä koskaan on ollut, sanoi vihastunut
johtaja.
Stantonin mieleen tuli tämä keskustelu, kun hän kiipesi ylös portaita
hiljaisessa talossa, minne hän oli osoitettu. Lopultakin oli niin, että
Floyd olisi itsekin voinut jättää osoitteensa, jos hän olisi tahtonut
sen ilmoittaa. Hän ei ehkä tahtonut tavata ohjaajaansa muualla kuin
kilpailuissa. Pelko, ettei olisi tervetullut, vaivasi Stantonia, mutta
hän jatkoi kumminkin matkaansa.
Saavuttuaan neljänteen kerrokseen, kuuli hän jonkun laulavan
täyteläisellä, varmalla alttoäänellä. Ovi avautui, ja pieni
irlantilainen eukko, puettuna mustaan silkkihameeseen, kurkisti ulos.
— Asuuko mr Floyd täällä? kysyi hän. Nimeni on Stanton.
Vanha palvelijatar astui hymyillen taaksepäin ja työnsi oviverhot
syrjään. Stanton näki Jessica Floydin nousevan pianon äärestä ja
astuvan askeleen häntä kohti.
Hän oli siinä määrin Floydin näköinen, että Stantonilta oli päästä
ihmetyksen huudahdus, mutta samalla tyttö oli niin naisellinen.
Hän näytti veljeään pitemmältä ja solakammalta ruumiinmukaisessa
vaaleansinisessä puvussaan, mutta Floydin hopeanharmaat silmät
välkkyivät pitkien silmäripsien takaa, Floydin pronssikiharat
kiertyivät palmikoiden alta hänen ohimoilleen ja hänen hymyilyssään
kuvastihe päivänpaiste kuten veljelläänkin.
— Olen pahoillani, kun Jes ei ole kotona, sanoi hän, ojentaessaan
kätensä Stantonille. Olen Jessica Floyd, hänen sisarensa, mr Stanton.
Tyttö pelkäsi häntä. Tämä liiankin selvä tosiasia vaikutti syvästi
Stantoniin, tuntiessaan hänen kätensä vapisevan omassaan. Vai niin,
sellaisen maineen hän oli hankkinut itselleen.
— Minun ei ehkä olisi pitänyt tulla, pyyteli hän anteeksi varsin
nöyrästi. Minä — Floyd ei ole antanut minulle vähintäkään oikeutta
siihen. Mutta hän oli sangen hyvä minulle maatessani sairaana
Lowellissa, ja minä tahdoin kiittää häntä.
Nyt katsahti tyttö häntä silmiin, ja jälleen hän oli huudahtaa
ihmetyksestä kohdatessaan Floydin vakaan, kiinteän katseen.
— Miksi ette olisi tullut? Jessillä ei ole niin montaa ystävää,
etteivät he kaikki olisi tervetulleet hänen kotiinsa. Olisipa hän vain
tietänyt teidän tulevan, niin olisi hän varmaankin kotona.
Hän istuutui tuolille ja pyysi Stantonia tekemään samoin, ottaen sitte
käsityönsä esille.
— Hänet kutsuttiin maaseudulle, lisäsi hän, turhaan odotettuaan
vaiteliaan vieraansa puhuvan. Hän on pahoillaan kun ei saanut tavata
teitä. Hän kuuli mr Greeniltä teidän toipuneen kokonaan sen jälkeen,
kun hän oli jättänyt teidät.
— Entäs hän? Minä satutin hänen kätensä.
— Tyttö katsahti ylös hämmästyneenä.
— Satutitteko te hänen kätensä?
— Minä ohjasin vaunua, vastasi Stanton.
Nyt tyttö nauroi, ihastuttavien kuoppasten ilmestyessä hänen poskiinsa.
Stanton ei ollut milloinkaan huomannut sellaisia koneenkäyttäjänsä
poskissa.
— Olen varma, ettei Jes ole koskaan katsellut asiaa siltä kannalta. Hän
sanoi, että onnettomuuteen oli syynä käänne ja kumirengas. Muuten hänen
kätensä on melkein ihan terve.
Hän puhui niin kevyesti ja Floydin tapaisella huolettomuudella, että
Stanton hämmästyksekseen erehtyi varomattomuuteen.
— Ettekö te ole levoton hänestä? kysyi hän, kun hän ottaa osaa
kilpailuihin ja lisäksi minun kanssani?
Hän kävi totiseksi.
— Jos jotain Jesille sattuisi, kuolisin minäkin, vastasi hän verkkaan.
Me olemme — kaksoiset. Muuten olen minä koko lapsuuteni aikana tottunut
näkemään veljeni vaarassa. Hän on kai kertonut teille elämästään isämme
kanssa?
— On.
— No niin, hänellä ei ollut koskaan aikaa pelkoon enempi kuin
minullakaan levottomuuteen hänen puolestaan. Sellaisia asioita ja
esineitä ei peljätä, joihin on totuttu lapsesta asti. Kuten muita
pikkulapsia kuljetetaan vaunuissa, kuljetettiin häntä nopeissa
automobiileissä. Minun isäni ei voinut olla erillään hänestä; kun Jes
vielä kulki koltussa vietiin hänet joka päivä tehtaaseen, missä hän sai
leikkiä keskellä työmiehiä ja koneita.
Stanton kuunteli suurella mielenkiinnolla.
— Ja te, miss Floyd, mitä te teitte?
— Minäkö? Kun olin seitsentoistavuotias, sanoin eräänä aamuna isälleni:
"Isä, mitä Jessicasta tulee? Jes saa oppia kaiken, mitä hän tarvitsee,
tullakseen mieheksi; miten Jesin sisar oppii naiseksi?" Ja hän vastasi
minulle varsin vilpittömästi: "Jessica, sitä en tiedä. Sinulla ei ole
ainoatakaan naissukulaista, ja minä en voi kärsiä ketään vierasta
naista äitisi kodissa. Sinä saat sallia Jesin kehittyä teidän kummankin
puolesta, paitsi sitä, mitä opit vanhalta hoitajattareltasi." Siksi
minä teinkin niin. Jes on sekä Jes että Jessica. Te olette ensimäinen,
joka häntä etsii kotoaan, ja ensimäinen, minkä minä milloinkaan
New-Yorkissa olen vastaanottanut.
— Ettekö milloinkaan kaipaa seuraa? ihmetteli hän.
Stanton ei koskaan unhottanut hänen vastaustansa; monta kertaa
jälkeenpäin muisteli hän sitä.
— Useasti, virkkoi hän tarttuen työhönsä.
Stanton ei ollut aina lempeä, mutta hän osasi olla hienotunteinen,
milloin hän sitä tahtoi. Vallan luonnollisella äänellä hän siirtyi pois
persoonallisesta aineesta ja alkoi puhua kilpailusta.
— Onko veljenne kotona illalla? kysyi Stanton puoli tuntia myöhemmin,
noustessaan lähteäkseen.
— Ei, valitti hän hiukkasen kiirehtien.
— Minäkin olen aivan yksin, jatkoi Stanton. Jospa tietäisin, ettei
Floydilla olisi mitään sitä vastaan taikka, ettei hän katsoisi minun
käyttäneen hyväkseen hänen poissaoloansa, kysyisin, tahtoisitteko te
tehdä minulle sen kunnian, että tulisitte illalla teatteriin.
Tytön harmaat silmät laajenivat, hänen poskilleen nousi heikko puna.
Stantonin mieleen tuli elävästi Floydin kasvot ensi iltana, jolloin
hän oli ehdottanut koneenkäyttäjälleen, että tämä seuraisi häntä
kilpakauden kaikissa kilpailuissa.
— Kysyttekö te _minulta_? epäili hän.
— Minä tahtoisin sen tehdä. Mutta en, jos luulette, että Floyd olisi
toista mieltä, jos hän olisi täällä. Hänen ajatuksensa minusta ei
näette varmaankaan ole imarteleva.
— Minä toivon, että voisin kertoa, mitä Jes teistä ajattelee, vastasi
hän totisesti. Olen vallan vakuutettu, että hän sallisi minun tulla
teidän kanssanne; te olette sangen ystävällinen, sydämellinen kiitos.
Pieni irlantilainen eukko mustassa silkkihameessaan avasi oven hänelle.
Ihmeissään poistui Stanton. Hänestä tuntui niinkuin hän olisi nähnyt
Floydin eikä kumminkaan ollut häntä nähnyt.
Stanton kulutti kaksi tuntia valitessaan moitteetonta kappaletta
ja teatteria, mikä ei ollut helpointa hänen syntymäkaupungissaan.
Senjälkeen hän söi päivällistä ja meni kotiaan pukeutumaan. Stanton,
jonka ylimielinen itsepäisyys ei säästänyt ketään ja jonka hillitön
kieli haavoitti Floydia milloin he tapasivatkaan, ei olisi mitenkään
ottanut Floydin siskoa ilman hänen lupaansa ravintolaan.
Ilosta loistavana tapasi Stanton Jessican odottamassa määrättynä
aikana. Yhtäkaikki tämä oli puettu yksinkertaiseen harmaaseen pukuun,
jonka pitsikaulus ulottui hänen pyöreään leukaansa asti. Eloisat ja
ilmeikkäät kasvot ja pronssin väriset, leveän hatun alta näkyvät
kiharat saattoivat ihmiset yhä uudelleen häntä katsomaan. Stanton
piti hänen puvustaan, hänellä oli varma miehen mielipide siitä, miten
naisten tuli olla puettuna julkisissa paikoissa.
Vasemmassa ranteessaan läpinäkyvän pitsihihan päällä oli hänellä ainakin
neljä tuumaa leveä antikinen hopearannerengas; omituinen loistottomilla
turkoseilla kirjattu koru. Kun Stanton teatterissa auttoi hänen
päältään viittaa, pääsi Jessicalta äkkiä tuskanhuuto.
— Rannerengas — se tarttui kiinni käteeni, selitti hän ennenkuin toinen
ehti kysyä. Se on aivan liian raskas käytettäväksi.
Mutta hän ei kumminkaan ottanut sitä pois, ja monta kertaa illan
kuluessa hän kosketti sitä hansikoidulla kädellään ikäänkuin
koittaen, oliko se paikallaan. Joku muisto ehkä, tuumi Stanton
välinpitämättömästi. Hän oli liiaksi huvitettu omistajattaresta,
kiinnittääkseen huomiota hänen rannerenkaaseensa. Lukuunottamatta
niitä hetkiä, jotka hän oli viettänyt Floydin seurassa, ei hän ollut
milloinkaan tuntenut samanlaista viihdyttävää toveruustunnetta kuin nyt.
Näytös oli päättynyt, ja Stanton ohjasi parhaillaan suojattiaan läpi
verkkaan virtaavan ihmisjoukon, kun hän kuuli nimeään huudettavan. Hän
katsahti taaksensa ja huomasi Valerie Carlislen tulevan aitiostaan
suuret silmänsä häneen suunnattuina. Valikoidussa vaaleanvihreässä
puvussaan, paljaat olkapäät välkkyen niinkuin valkea silkki ja
jalokivillä koristettu seppele vaaleilla hiuksillaan veti hän kaikkien
läsnäolevien huomion puoleensa. Stanton kumarsi, aikoen jatkaa
matkaansa, mutta tyttö huusi häntä uudelleen ja viittasi samalla häntä
tulemaan luoksensa.
— Mr Stanton!
Hän nähtävästi odotti, että Stanton olisi hetkeksi jättänyt seuransa,
sillä hän itse eteni pari askelta isästään ja eräästä nuoremmasta
herrasta, jotka olivat hänen seurassaan. Mutta Stanton pidätti Jessican
käden käsivarrellaan.
— Te huusitte minua, miss Carlisle? kysyi hän. Miss Floyd, sallikaa
minun esitellä miss Carlisle.
Kumpikin nainen nyökkäsi erikoisetta ihastuksetta, ja Valerie Carlisle
tarkasteli Jessicaa kiireestä kantapäähän.
— Miss Floyd, emmekö ole tavanneet ennen? kysyi hän hämmästyneenä.
Antakaa anteeksi, mutta minusta tuntuu siltä.
— Te olette arvatenkin tavannut minun kaksoisveljeni. Hän on usein mr
Stantonin seurassa.
Heidän katseissaan oli jotain vihamielisyyttä, niinkuin oli ollut
Floydin ja hänen välillään rautatieasemalla Lowelliin lähdettäessä.
Miss Carlisle kääntyi Stantonin puoleen.
— Oh, teidän koneenkäyttäjänne muistuu mieleeni.
— Ystäväni ja koneenkäyttäjäni, oikasi Stanton.
— Vai niin! Mutta minä pidätän teitä... tahdoin ainoastaan kuulla,
oletteko jo varsin toipunut pahoinvoinnistanne. Kun te silloin illalla
lähditte meiltä, en olisi mitenkään uskonut, että te seuraavana aamuna
olisitte ottanut osaa kilpailuihin. Eikä teidän olisi pitänyt tehdäkään
niin; sehän aiheutti onnettomuuden.
Hän avasi suunsa kieltääkseen, ettei syynä onnettomuuteen ollut
pahoinvointi, mutta hän hillitsi itsensä. Jos hän ei olisi ollut
ärtyinen, kuten on tavallisesti laita vahvojen miehien, jotka ovat
sairaat, olisikohan hän silloin riidellyt Floydin kanssa ja antanut
vaununsa mennä käänteessä moista turmiollista vauhtia? Sitä hän ei
tietänyt.
— Kiitos, olen vallan terve, vastasi hän sen sijaan.
— Se tuottaa minulle todellista iloa. Ettekö tahdo tulla pian meitä
tervehtimään... te olette velkaa vieraissakäynnin, noiden päivällisten
jälkeen, tiedättehän.
Stanton ei vastannut tytön hymyilyyn.
— Teidän täytyy uskoa, että olen kiitollinen noista päivällisistä,
ilman muodollisuuksiakin, miss Carlisle. Matkustan Indianaan muutaman
päivän perästä, torjui hän.
Tytönkin ilme koveni äkkiä ja merkillisesti, hän otti askeleen
taaksepäin nostaen pitkää laahustintaan.
— Kuten tahdotte. Oh! Me saimme tietää, mikä vaunu voittaa, kun teidän
täytyy olla poissa kilpailusta, mr Stanton, kuten Lowellissakin. Ja te
olitte väärässä... se ei ollut Duplex vaan Atalanta vaunu. Hyvää yötä!
Stanton katsahti varsin hämmästyneenä hänen jälkeensä, käännähti sitte
ympäri ja kohtasi Jessican vilpittömät silmät.
— Tulkaa ulos raittiiseen ilmaan, pyysi hän. Hänen hajuvetensä
tukehduttaa.
— Sandelipuun tuoksua, vastasi Jessica ympärikääntyessään; hänellä oli
veljensä tapa heti totella kehotusta. Kun he olivat matkalla ulos,
kysyi tyttö: saanko sanoa jotain tungettelevaa?
— Mikä oikeus on minulla suuttua siitä, jota minulle sanotaan. Minä
itsekään en pidä tapanani häikäillä.
— Silloin minä pyydän, ettette lähesty miss Carlislea vähää ennen
kilpailua.
Hän pysähtyi paikalleen jalkakäytävällä.
— Te tiedätte... te tunnette...
— Tiedän vain sen, minkä Jesskin tietää, selitti hän. Mutta minä luulen,
ettei miss Carlisle ole suosiollinen kilpailullenne. Toisilla ihmisillä
on ehkä synnynnäinen, onnettomuutta tuottava vaikutus.
Stanton, joka ei antanut pilan johtaa itseään harhaan, puisti päätään.
— Minä ymmärrän, mitä Floyd luulee, mutta se on mahdotonta,
käsittämätöntä. Muuten olisi se hänelle eduksi, että minä voitan;
Merkuriusyhtiö käyttää hänen isänsä renkaita.
— Niin, säesti Jessica vastaan väittämättä.
Kun Stanton jätti hänet hämärästi valaistussa eteisessä, veti tyttö
nopeasti hansikkaan kädestään.
— Isäni tapana oli sanoa, että hansikoittu käsi ojennetaan vain
vihamiehelle, sanoi tyttö puoliksi piloillaan puoliksi tosissaan. Hyvää
yötä!
Kuului nopsahdus ja helinää, ennenkuin Stanton ehti vastata. Stanton
kumartui alas ja nosti hänen leveän rannerenkaansa ylös, joka oli
irtautunut tytön nopeasta liikkeestä.
— Saanko panna sen paikalleen? kysyi hän.
Mutta tyttö ojensi kätensä ottaakseen koristuksen; heikossa
valaistuksessa oli Stanton huomaavinaan, että hän äkkiä kävi
levottomaksi.
— Ei, se on liian raskas, kielsi hän. Hyvää yötä, minulla on ollut
erittäin hupainen ilta.
Kun Stanton hotellissaan riisui hansikkaitaan, huomasi hän
hämmästyksekseen veripilkkuja oikean käden sormissa. Vähitellen hänen
muistiinsa palautui, että Jessican rannerengas oli tuntunut lämpimälle
ja kostealle, kun hän nosti sen maasta. Se oli siis riipaissut hänen
käteensä irtaantuessaan, päätteli hän itsekseen. Eikä hän ollut puhunut
mitään. Stanton naurahti hyväksyvästi ja ihaillen, tytöllä oli veljensä
itsensähillitsemiskykyä ja rohkeutta. Stanton halveksi valittavia
ihmisiä.
Hän vain toivoi, ettei Jessican silmät olleet niin peräti samanlaiset
kuin Floydinkin, se saattoi hänet hämilleen.