Floydin näköinen tyttö.
Kun Stanton heräsi, tunsi hän itsensä harvinaisen pirteäksi ja
väsymyksensä kokonaan kadonneeksi. Kaihtimet hänen huoneessaan olivat
alas lasketut, mutta häikäisevä päivänpaiste virtasi niiden reunoista
ja rakosista sisälle valaisten akkunan alla olevaa pöytää. Se oli
täpösen täynnä sähkösanomia, sanomalehtiä, telefoonitiedonantoja —
kaikkia kilpailun jälkeisen aamun tuttuja merkkejä. Ja kaiken tuon
keskellä oli maljakko vaalean keltaisia ruusuja. Stanton rypisti
otsaansa etsien silmillään soittokelloa.
Joku nousi seisaalleen nurkassa ja tuli hänen luoksensa.
— Oletteko parempi, sir? kysyi virallinen ääni; nuori mies, oikea
lääkärityyppi kumartui hänen ylitseen.
— Olen, vakuutti Stanton. Paljonko kello on?
Nuori mies katsahti kelloonsa.
— 38 minuuttia yli kaksitoista. Te olette laskujeni mukaan nukkunut 18
tuntia. Minä sanoin mr Floydille, että juuri sitä te kaipasitte; teidän
pahoinvointinne ja eilinen päiväajonne, joka olisi voinut väsyttää
hevosenkin, tekivät teistä lopun. Näin teidän ajavan kilpailussa.
— Missä on Floyd?
— Hän viipyi täällä puoliyöhön asti, te olitte silloin nukkunut viisi
tuntia kuin kiltti lapsi. Hänellä oli itsellä vaikea pysyä hereillä,
mutta hän ei tahtonut lähteä täältä ennen kuin oli varma, ettette
ollut sairastunut vaarallisesti. Hän on kunnollisimpia miehiä, mitä
milloinkaan olen tavannut. Minun piti luvata, että jään luoksenne.
Minulla, hän hymyili leveästi, minulla on paljon enemmän aikaa kuin
potilaita. Tuo kaikki pöydällä on saapunut teille. Olen vastannut
seitsemääntoista telefoonipuheluun ja marssittanut matkaansa tusinan
verran vieraita, ja minä olen kukkanne pannut veteen.
— Olen hyvin kiitollinen, vastasi Stanton hymyillen, katsahtaessaan
pöydälle. Kellään ei olisi pitänyt olla minulle mitään erikoista asiaa.
Luulen muuten, että nousen ylös, nythän on aamiaisaika.
— Niinpä luulen. Mutta koska aterianne on ensimäinen puoleentoista
vuorokauteen, tilaan minä sen teille. Tosin te näytätte sellaiselta,
joka pystyy sulattamaan vaikka kumirenkaita. Ai niin, olinpa unhoittaa,
mr Floyd jätti kirjelipun.
Stanton kohottautui käsivarsiensa nojaan.
— Missä se on? kysyi hän.
Hotellin paperille kirjoitettu kirje oli lyhyt, käsiala selvä, joka toi
mieleen kirjoittajansa rehelliset harmaat silmät.
'Rakas Stanton!
Lääkäri sanoo teidän olevan vain väsynyt; ja minun pitää olla
New-Yorkissa aikaseen huomenaamuna. En jättäisi teitä, jos voisin
toimia oman tahtoni mukaisesti. Toivon, että uskotte sen...