Voitettu.
Merkuriusyhtiön apulaisjohtaja oli Lowellin huolestunein mies
kilpailupäivän aamuna. Kello neljännestä yli 10, viisitoista minuuttia
ennen ensimäisen vaunun lähtöä, oli Merkuriusvaunu valmiina ja sen
huolellisesti puettu koneenkäyttäjä, jonka mahdollinen karkaaminen
oli tuottanut mr Greenille niin paljon päänvaivaa, paikallansa. Mutta
ohjaaja, tuo moitteeton Stanton, oli poissa. Merkuriusasema oli
suunniltaan levottomuudesta.
— Oletteko soittanut hänen hotelliinsa, kysyi Floyd mr Greeniltä, tämän
saapuessa otsaansa kuivaten paikalle.
— Soittanut? Olen soittanut joka ainoaan kaupungin hotelliin,
poliisille, juuri joka ainoaan paikkaan. Hän meni hotelliinsa ja
pukeutui lähdettyänsä täältä eilen illalla, ja sitte hän ajoi pois
Atalanta-vaunussa jonkun hemmetin naisen kanssa; siinä on kaikki mitä
tiedän. Hän ei siitä myöden ole palannut hotelliin.
Floydin kapeat, ruskeat kädet pusertuivat nyrkkiin ja hänen suunsa
vetäytyi halveksuvaan hymyyn.
— Nainenko? toisti hän.
— Niin kerrotaan — ja minä kun olisin yhtä hyvin luullut Ralph
Stantonin ruvenneen juomaan.
— Ompa paras, että te soitatte hullujenhuoneeseen, neuvoi
koneenkäyttäjä, kääntäen selkänsä kaikelle ja tarkastellen edessään
olevaa loistavaa näkyä pilkallisesti.
Viisi, kymmenen minuuttia kului. Ensimäinen vaunu kutsuttiin esille.
Merkuriusvaunulle oli langennut numero 5. Ummelleen neljä minuuttia
ennen lähtöä, ajoivat vaunut mieletöntä vauhtia läpi ihmisjoukon
pysähtyen radan reunalle.
— Stanton! huudahti johtaja harmissaan ja helpotuksesta. Stanton,
Jumalan tähden, missä... mitä...
— Sairas, paiskasi ohjaaja hänelle, juostessaan automobiilille, mistä
Floyd tuli alas, päästääkseen Stantonin paikalleen.
— Naamari, käsineet, te toiset!
— Sairasko? toisti heikkouskoinen mr Green. Te, te _sairas_?
Stanton käänsi kalman kalpeat kasvonsa häneen päin ennenkuin veti
naamarin päähänsä.
— Sairas, vastasi hän uudelleen. Oletteko valmis, Floyd?
Merkuriusvaunu otti määrättyyn aikaan paikkansa rivissä. Odotellessa
sai Floyd tilaisuuden tehdä hänelle kysymyksen.
— Oletteko ollut sairas? kysyi hän kylmästi.
— Satunnainen ruuansulatushäiriö; olen ollut lääkärin luona eilen
illasta kello yhdeksästä saakka, tiuskasi Stanton. Luulitteko minun
valehdelleen teille?
— En. Pystyttekö ajamaan?
— Jos pelkäätte, voittehan astua pois.
Lähtömerkki annettiin. Merkuriusvaunun kiitäessä lähtöpaikalta, oli
Floyd melkein yhtä kalpea kiukusta kuin Stanton pahoinvoinnista.
Kilpailtiin 300 penikulman matkalla, 20 kierrosta kymmenpenikulmaisella
radalla, jossa oli pahoja mutkia ja jyrkkiä mäkiä. Matka arveltiin
vievän 6 tuntia, kun ajettiin keskeyttämättä.
Ensimäisen tunnin kuluessa ei sattunut mitään tavatonta. Floyd
antautui kokonaan omiin toimiinsa ja Stanton ajoi varovaisemmin kuin
tavallisesti. Mutta heti toisen tunnin alussa tuli Atalanta-vaunu
näkyviin tomupilvestä. Atalanta, joka oli lähtenyt liikkeelle 4
minuuttia heitä ennen. Stanton veti henkeään julmasta tyytyväisyydestä
ja lisäsi vauhtia.
— Käänne edessä, varotti Floyd hänen korvaansa.
Siinä olikin käänne ja varsin harmillinen laadultaan. Katse vaunun
edessä laski Stanton käänteeseen vauhdilla, joka pani kirkuvat
katselijat juoksemaan sivulle ja pölytti tomua ylös pilviin asti.
Merkuriusvaunun päästessä suoralle tielle ja juuri kuin Floydin piti
kääntyä katsomaan takapyöriä, kuului tuima pamaus ja vaunu heilahti,
sillä yksi renkaista oli haljennut ja irtautunut pyörästä pyörien nyt
kuin tynnyrin vanne mäkeä alas 100 yardin päähän.
Vaunu horjahti tien syrjään, minne vankat jarrut sen pysäyttivät. Floyd
hyppäsi alas ja irrotti yhden vararenkaista silläaikaa kun Stanton otti
esille kalulaatikon. Heidän ei tarvinnut eikä heillä ollut aikaakaan
juttelemiseen tehdessään työtä, ihmisten virratessa joka taholta
uteliaina paikalle.
He työskentelivät hyvin yhdessä, sillä Floydin kätevää nopeutta
täydensi Stantonin voimat. Kun rengas oli paikallaan, otti ohjaaja
ensinnä paikkansa.
— Nouskaa paikallenne, käski hän kärttyisellä äänellä. Aijotteko te
viipyä tässä koko päivän vai eikö ole tarkotus, että minä saavutan
Atalanta-vaunun?
Floyd totteli ensin ja vastasi sitte, mikä on verraton tapa.
— Jos teillä on tarkotuksena saavuttaa muutakin kuin kuperkeikka,
tahtoisin neuvoa teitä hiljentämään vauhtia mutkassa, vastasi hän
hiukan pitkäveteisellä äänellään. Ei ainoakaan rengas pysy päällä
moisessa kulussa.
Stanton katsahti häneen syrjäkarin sinisenmustilla silmillään. Hän oli
kiukkuinen menetetystä ajasta ja pahoinvointisempi kuin hän itse tahtoi
myöntää. Sitäpaitsi vaikuttivat vastaväitteet häneen aina niinkuin
kannukseniskut.
— Minäpä annan teille opetusta ajamisessa, sanoi hän nojautuen
ohjausrattaan yli.
Nyt oli ohjaajana Stanton, joka teki parastaan ja pahintaan kahden
kierroksen ajan. Toiset ohjaajat, joita heidän koneenkäyttäjänsä
varottivat, vetäytyivät varovaisesti syrjään ja katsoivat parhaakseen
vasta myöhemmin koettaa saada menetettyä aikaa takaisin. Katselijat
pakenivat joka kierroksen luota, kun näkyviin tuli harmaa vaunu,
pölypilvi kintereillä ja suuri viiden numero kuvussaan.
Kahdesti kiiti Merkuriusvaunu ohi katsomoiden melskeisten
hurraahuutojen kaikuessa, joiden yli kaikui vaunun oma puhkuminen.
Toisen kerran näkivät nuo kaksi miestä vilauksen virkailijasta, joka
nousi seisaalleen merkkilippu kädessä, ja arvasivat vallan oikein, että
he olivat saavuttaneet päivän nopeimman kiertoennätyksen.
Ja Floyd oli saanut luvattua ohjausopetusta, sillä Stanton oli laskenut
uudelleen yhtä hurjaa kyytiä käänteessä, joka vast’ikään oli maksanut
heille pyörän renkaan.
Seuraavalla kerralla saavuttaessa samalle käänteelle laski Stanton yhtä
hurjaa vauhtia. Kaikki näytti käyvän onnellisesti, vaunu kallistui
sivupyörilleen jyrkässä mutkassa, kun yht'äkkiä tapahtui, mitä Floyd
oli ennustanut. Keskellä mutkaa pamahti rengas rikki, vaunu kierähti
samalla vastakkaiselle puolelleen suistuen radalta alas ja lensi
pellolle, missä se kynti syviä vakoja pehmeään maahan, suistuen lopuksi
nurin.
Stanton, joka sai pysytelleeksi ohjauspyörän varassa, lensi paikaltaan
vasta, kun vaunu kaatui, mutta se vauhti oli silloin jo niin pieni,
että hän jäi melkein vahingoittumattomana. Floyd, jolla ei ollut mitään
tukea, lensi vaunusta heti ja jäi pyörtyneenä makaamaan melkein radan
reunalle.
Läheltä ja kaukaa kuului kauhun ja avun huutoja. Mutta ennenkuin kukaan
ehti perille oli Stanton jo jaloillaan ja Floydin vieressä.
— Floyd! huudahti hän. Floyd! Floyd kohosi polvilleen; hän tapaili
henkeä ollen yltä päältä tomussa ja hänen vasemmasta käsivarrestaan
vuoti verta, mutta hänen silmänsä etsivät vain Stantonia.
— Te olette — vahingoittumaton? sai hän sanotuksi.
— Minäkö? Olen. Hullu säästyy aina. Te... Mutta hän huomasi, ettei
hänen koneenkäyttäjäänsä ollut vaarallisesti sattunut.
— Kutsukaa minua miksi tahdotte, sanoi Stanton yhteenpurtujen
hampaitten välistä, ottaessaan nenäliinansa sitoakseen hentosen
käsivarren.
Kauhistunut joukko ympäröi heitä. Kammottavalla jymyllä laski
Duplexvaunu käänteen kiitäen edelleen pitkin suoraa taivalta, sen
koneenkäyttäjän katsellessa taaksensa. Mutta Floyd pyyhkäsi kiharat
otsaltaan nousi vaivaloisesi ja hytisi naurusta.
— Nimitellä teitä? Minusta teillä on paras luonne, mutta pahimmat
oikut, mitä koskaan olen tavannut. Sitokaas tämä, niin käännämme
vaunun. Me saamme nyt toimia rivakasti.
Hyväntahtoisia auttajia oli kyllälti. Niin uskomattomalta kuin
se katselijoista tuntuikin, oli Merkuriusvaunu, kuten Floyd oli
ennustanut, selviytynyt melkein vammoitta. Suuri vaunu kohosi pystyyn
60 käden nostamana; Stanton ja Floyd rengastivat sen yksinään, kuten
säännöt määräsivät ja nousivat paikoilleen onnentoivotushuutojen
kaikuessa.
Kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen, kun Merkuriusvaunu oli jättänyt
radan, kiiti se jälleen sitä pitkin. Kun tuomarikunta sai tietää, että
"Stantonille jälleen oli käynyt pahoin" ja sairasvaunu oli matkalla
onnettomuuspaikalle, kiitikin Merkuriusvaunu jo kuin pyrstötähti ohi
tuomarien lavan.
Mutta Stanton laski käänteet varovaisesti, s.o. ollakseen hän.
Kilpailu oli menetetty. Ei edes Stanton kyennyt saamaan takaisin puolta
tuntista, jonka kilpailijat olivat saaneet eduksensa. Neljännen tunnin
lopussa, hän antoi Floydille merkin kumartua lähemmäksi.
— Missä on Duplexvaunu? kysyi hän innokkaasti.
— Ollut jo tunnin korjauspajassaan, kuului Floydin toiveikas vastaus.
Ainoastaan Atalanta-vaunu on meistä edellä.
Stanton puisti päätään, mutta ei sittekään lisännyt vauhtia.
Merkurius tuli perille ummelleen 5 minuuttia myöhempään
kuin Atalanta-vaunu ja sitä tervehdittiin yhtä kovaäänisillä
kunnianosoituksilla kuin voittajaakin. Sen merkillinen ajo, rekordi
yhdellä kierroksella, muuten nopein saavutus, mitä milloinkaan oli
tällä radalla ajettu ja toiseksi perillä, onnettomuudesta huolimatta,
kaikki tuo melkein saattoi varjoon Atalanta-vaunun voiton.
Suosionosoitusten kaikuessa astui Floyd alas vaunusta, jäsenet jäykkänä
ja peräti väsyneenä 5 tuntia 58 minuuttia kestäneestä ajosta. Mutta
Stanton pysyi paikallaan ohjauskehrään nojaten ja ollen kaikkien
huomion esineenä. Vasta kun yksi palkintotuomareista tuli puristamaan
hänen kättänsä, kävi syy selväksi.
— Jos tulen alas, täytyy jonkun auttaa minua, ilmoitti Stanton
rauhallisesti, päästäessään irti naamarin ja paljastaen väsymyksestä
harmaat kasvonsa.
Kaikkien niiden suureksi ihmeeksi, jotka tunsivat hänen tavallisen
kestävyytensä, kävi todella välttämättömäksi auttaa lopen rasittunut
ohjaaja vaunuistaan alas.
Vähän myöhemmin, kun Floyd oli vapautunut pahimmasta tomusta ja hiukan
levähtänyt sairasvaunussa, missä hänen kätensä oli kunnollisesti
sidottu, tunsi hän käden laskeutuvan olkapäälleen.
— Aijon lähteä täältä, ilmoitti Stanton lyhyesti. Lähtekää mukaan,
lähettäkää hakemaan tavaroitamme ja tulkaa minun luokseni yöksi.
Floyd näytti omituisen epäilevältä.
— Minusta tuntuu pahalta — alotti hän.
Stantonin otsa vetäytyi syviin ryppyihin.
— Te arvelette, että teillä ei ole mitään tekemistä sellaisen
ohjaaja-pedon kanssa kuin minä olen? Sanokaa vain.
— Ei, ei. Minä...
Vain kerran katsahti Stantonin terävät silmät toverinsa huolestuneisiin
silmiin.
— Hyvästi, sanoi hän lyhyesti ja kääntyi ympäri.
— Stanton! huudahti Floyd epätoivoisesti.
Toinen ei ollut mitään kuulevinaan ja jatkoi matkaansa,
— Stanton! rukoili Floyd ja juoksi hänen jälessään. Olkaa kiltti — minä
annan sanani, etten tarkoittanut sitä. Minun täytyy olla hotellissani
tänä iltana, siinä kaikki. Minä tahdon tehdä kaikki, mitä suinkin
tahdotte.
Stanton pysähtyi.
— Tuletteko syömään kanssani päivällistä?
— Tulen, kuului nöyrä vastaus. Naisten tavoin antoi hän peräksi
vahvemmalle tahdolle, mutta miestä oli Floydin menettelyssä se, että
hän alistui ilman pikkumaisia ehtoja.
Lähellä oli ajuri; Stanton meni edellä sen luokse.
Heidän matkansa päämäärä oli muuan kaupungin suurempia hotellia.
Koska kumpikaan ei ollut puettu, pysähtyi Stanton halliin kokonaan
välinpitämättömänä herättämästään huomiosta ja käski kattamaan
päivällisen hänen huoneeseensa.
— Te ette voi oikein hyvin, sir? uskalsi kirjuri lausua.
— Kyllä, aivan hyvin.
Mutta hän näytti joka tapauksessa paljoa väsyneemmältä kuin hänen
suhteellisesti heikko koneenkäyttäjänsä, väsyneeltä ja sairaalta.
— Ettehän te vain loukannut itseänne, kun ajoimme nurin, kysyi
Floyd levottomasti, heidän ollessaan yksinään jäykässä ja synkässä
hotellihuoneessa.
— En. Mutta minulla oli vaikea yö, selitti Stanton. Hän istuutui
nojatuoliin ja nojasi päätään täytettyä selustaa vastaan. Ottakaa
niin mukava paikka itsellenne, Floyd kun täältä löydätte. Minua ei
vaivaa mikään; sikäli kun muistan, en ole ollut milloinkaan sairaana.
Arvatenkin tarvitsen vain vähän ruokaa, en ole maistanut palaakaan
noiden kirottujen päivällisten jälkeen eilen illalla ja kello on nyt
kuusi.
Mutta kun päivällinen oli katettu, ei Stanton voinut syödä mitään,
vaikka hän oli sitä tekevinään.
— Voitteko eilen pahoin? kysyi Floyd, kun ruuat oli korjattu pois ja he
olivat jääneet kahden. Hänen esiintymisensä oli vähemmän huoleton kuin
tavallisesti, hänen iloisuutensa oli vaimentunut, melkeimpä muuttunut
peloksi.
— En ennenkuin illalla, päivällisten jälkeen.
Koneenkäyttäjä katsoi häneen, ollen kahden vaiheilla puhuako vai
vaieta, mutta kysyi lopuksi aivan suoraan:
— Onko teillä mitään vastaan kertoa minulle, missä te söitte eilen
päivällistä.
— Ei tietenkään, vastasi Stanton ilman epäilystä. Yhdessä mr Carlislen
Rengasyhtiöstä ja hänen tyttärensä kanssa. He ovat täällä kilpailujen
ajan. Hän halusi puhua kanssani renkaista, Jumala tietää miksi. Me emme
päässeet varsin pitkälle, sillä melkein heti, kun miss Carlisle oli
jättänyt meidät, aloin minä voida pahoin, niin että pyysin anteeksi ja
lähdin lähimmälle lääkärille.
Floyd kääntyi toisaalle vetäen kiihkeästi henkeänsä. Kääntyessään
jälleen isäntänsä puoleen, olivat hänen rehelliset silmänsä kirkkaammat
ja lempeämmät kuin ne olivat olleet aina siitä asti, kun apulaisjohtaja
oli tehnyt selkoa Stantonin hämmästyttävästä katoamisesta.
— Satunnainen ruansulatushäiriö, niinhän lääkärinne sitä nimitti?
— Jotenkin sinne päin.
— Miss Carlislella ei tunnu olevan onnea mukanaan, huomautti Floyd
kuivasti. Hän myöhästytti teidät junasta, saattoi kätenne nyrjähtämään
vaunussaan ja hänen päivällisensä näyttää myrkyttäneen teidät. Mitä hän
antoi teille? Hummeria ja jäätelöäkö?
— Ei — tuskin sitä tiedänkään. Minä en pane koskaan mieleeni, mitä
syön. Hän vei kätensä kärsimättömästi otsalleen, sillä äkkiä häntä
rupesi huimasemaan.
Floyd kumartui lähemmäksi.
— Stanton, miltä teistä tuntui? Mitä? Puhukaa siitä minulle; en kysele
sitä pelkästä uteliaisuudesta.
— Minua ylenannatti niin voimakkaasti, että kävin siihen määrin
heikoksi, etten pysynyt pystyssä. Minun on pääni vieläkin kipeä.
Hän puhui melkein kuiskaamalla. Hän vain heikosti aavisti, että Floyd
nousi ylös ja tuli hänen luokseen.
— Minulla ei ollut valitsemisen varaa, täytyi nauttia lääkärin rohtoja,
voidakseni ottaa osaa kilpailuun, jatkoi hän hetken perästä. Olen
kylliksi heikko muutenkin ja lisäksi nuo lääkkeet, Floyd.
— Hs! Koettakaa nukkua, kuului koneenkäyttäjän totinen, nuorekas ääni
sumun läpi.
— Minä olen väsynyt, huokasi hän.
Hänestä tuntui niinkuin olisi kulunut pitkä aika. Floyd seisoi
kumartuneena hänen ylitsensä ja hautoi hänen otsaansa. Stanton
purskahti katkeraan nauruun.
Missä tilassa olemmekaan. Mitä ajattelette tehdä minulle? Tuntuu
niinkuin kone olisi heltiämässä vaunusta. Noutakaa työkapineenne.
— Koettakaa pysytellä hiljaa. Olen lähettänyt hakemaan lääkäriä. Kas
tässä, käsi asettui hänen päänsä taakse ja lasillinen vettä pantiin
hänen huulilleen. Juokaa.
— Teistä olisi pitänyt tulla sairaanhoitajatar, sanoi Stanton
haaveksivalla äänellä. Siskonne ei olisi voinut tehdä sitä paremmin.
Ja te näytätte niin hullunkurisen somalta! Floyd, — — kuumehohteiset
silmät laajenivat, mikä on siskonne nimi?
— Jessica.
— Jesse — Jessica?
— Me olemme kaksoiset, kuten olen ennen kertonut teille. Saimme
nimemmekin toistemme mukaan.
Sairaan huomio kiintyi valkeaan siteeseen Floydin vasemmassa
käsivarressa.
— Teillä on ollut vaikea päivä; menkää kotianne lepäämään, huohotti
Stanton, ennen kuin menetti tajuntansa.