Valmistuksia.
Kun Stanton tuli radalle seuraavana aamuna, istui Floyd aidalla
korjauspajan edustalla ja jutteli iloisesti parin hyväntahtoisen
kilpailevan ohjaajan kanssa. Hän nauroi, samaten hänen toverinsa.
Puettuna moitteettomaan kilpailupukuun, pää taaksepäin heitettynä
ja harmaat silmät ilosta loistaen, muistutti Floyd pojaksi puettua
suloista, näyttelijätärtä.
Stanton pysähtyi varjoon joukkoa katselemaan. Vai niin, Floyd tunsi
toiset miehet ja he pitivät hänestä. Siitä hän ei ollut tietänyt, hän
oli luullut, että hänen koneenkäyttäjänsä olisi ollut yhtä yksinäinen
kuin hän itsekin. Melussa, joka lähti korjattavista ja radalla
ajeltavista vaunuista kuuli hän vain huonosti puheen, mutta naurukuurot
kuuluivat sitä selvemmin, ja lopuksi hän näki Duplexvaunun Yrjön
ystävällisesti taputtavan Floydia olalle.
— Minä tulen hautajaisiisi, kuului suuren, hyväntahtoisen ohjaajan
hyvästijättö. Sinä olet liian hyvä tähän maailmaan.
Floydin vastausta ei kuullut, mutta kun hän heitti veitikkamaisesti
hymyillen lentosuukon puhujalle, kajahti remuava nauru. Ensi kertaa
eläissään tunsi Stanton kateutta. Hän ei kadehtinut loistavaa miss
Valerie Carlislea eikä ainoankaan kilpailijansa mainetta, vaan omaa
hentosta koneenkäyttäjäänsä.
Joukko, joka jo teki lähtöä, hajaantui Stantonin saapuessa. Vain
nyökäten heidän tervehdyksiinsä ei hän muuten ollut huomaavinaan muita
kuin Floydin, jonka eteen hän seisahtui.
— Teillä ei näytä olevan mitään tehtävää. Onko kone kunnossa? ärähti
hän pilkallisimmalla äänellään.
Floyd kiipesi alas aidalta varsin hämmästyneenä.
— Kaikki on kunnossa, vastasi hän ansaitsemattomaan nuhteeseen.
— Ottakaa se sitte ulos.
Ympärillä olevat miehet katselivat toisiaan merkitsevin katsein.
— Onneksi olkoon, Floyd, toivotti muuan solakka italialainen, joka
maineeltaan oli Stantonin vertainen ohjaajana, ja lähti pois.
Merkuriusvaunu oli jo ulkona. Kun Stanton oli asettunut paikalleen,
alkoi eräs tehtaan miehistä pyörittää sitä käyntiin. Floyd oli
niinikään asettumassa paikalleen, kun hänen katseensa osui ohjaajan
sidottuun ranteeseen.
— Mitä nyt? kysäsi Stanton toisen huudahtaessa.
— Te olette satuttanut kätenne?
— Pikku juttu. Kiersin eilen käyntiin Atlanta kuutosta kipinälaitteen
ollessa auki.
Koneenkäyttäjä pysähtyi toinen jalka vaunua vastassa ja katsahti häneen.
— Panin kipinälaitteen toimimaan ja menin sitte kiertämään ja
nyrjähytin ranteeni, toisti Stanton laajemmin.
Floyd tarkasteli häntä ensiksi käsittämättä, mutta sitte
hän hymyili veitikan loistaessa silmäkulmasta ja astui vaunuun.
— Minullahan ei ollut mitään oikeutta kysyä, sanoi hän. Pyydän
anteeksi. Uteliaat ihmiset saavat tyytyä siihen, että heistä tehdään
pilaa.
Floyd luuli, että hänen kysymyksensä oli torjuttu ilmeisellä valheella,
niinkuin joskus tehdään liiaksi kyseleville lapsille, niin mahdottomana
hän piti sellaista huolimattomuutta. Ja Stanton antoikin hänen jäädä
siihen luuloon.
Tosiasiaksi se kumminkin jäi.
Tuo pieni välikohtaus oli kumminkin puhdistanut ilman ja palauttanut
hyvän keskinäisen ymmärryksen. He ajoivat radalle, päivän työ alkoi.
Stanton sai olla ensikerran mukana moottorinsa virittämisessä, kuten
Floyd sitä kutsui.
— Oletteko päässyt korkeimpaan vauhtiin? luikkasi koneenkäyttäjä,
ensimmäistä suoraa sivua ajettaessa.
Stanton, joka oli täydessä puuhassa ainoastaan nyökkäsi; nopeusmittari
osoitti 84 penikulmaa tunnissa.
— Seisattakaa, sitä täytyy korjata.
Floyd oli nyt käskijänä. Stanton pysähdytti vaunun sopivalle paikalle,
ja koneenkäyttäjä hyppäsi alas, nosti päällyksen paikaltaan ja
käsitteli moottoria.
— Nyt koetetaan uudelleen. Nyt se kulkee 90 penikulmaa tunnissa,
huohotti Floyd noustessaan paikalleen.
Stanton pani koneen taasen käyntiin.
Sillä tavalla he viettivät aamun; ajoivat huokeata vauhtia,
pysähtyivät, jotta Floyd sai korjata milloin mitäkin ja tarkkasivat
nopeusmittaria. Floyd kuunteli konetta niinkuin ihmisääntä, ymmärsi
erehtymättömästi sen valituksen ja riensi auttamaan vikaa. Hän oli
kuten apulaisjohtaja oli sanonut gasoliini-ihmelapsi, oikea velho.
Kello 12 palasi Merkuriusvaunu asemalleen.
— Millainen se on? kysäsi mr Green. Voin sanoa teille, että viimeinen
kierros löi kaikki saavutukset.
— 92 penikulmaa tunnissa, ilmoitti Stanton lyhyesti.
Se ei ole milloinkaan ollut niin hyvässä kunnossa. Astukaa alas Floyd.
Floyd hyppäsi vaunusta kuumana ja väsyneenä ja hiukset ohimoille
liimaantuneena, mutta säteilevän tyytyväisenä. Mr Green tarkasteli
häntä levottomasti; hän oli saanut kuulla millä tavalla Stanton oli
suorittanut aamutervehdyksensä koneenkäyttäjälleen, ja hänestä ei
tuntunut lainkaan hauskalta se mahdollisuus, että olisi pakotettu
hankkimaan uuden miehen Floydin sijalle.
— Miltä, hän epäili, pahinta peläten, miltä, — hm — teistä tuntuu,
Floyd?
— Nälkäiseltä, vastasi Floyd ykskantaan ja odottamatta.
Poikamainen ja suora vastaus saattoi kaikki lähellä olevat hymyilemään.
Apulaisjohtaja oikein nauraa hohotti helpotuksesta.
— Tuolla, muutamassa kauppakojussa on jonkun verran syötävää, ilmoitti
hymyilevä bostonilainen sanomalehtireportteri. Kuulkaapas, Floyd, jos
teillä olisi sisko, niin olisi hän varmaankin aika soma tyttö.
— Minulla onkin, kuului totinen vastaus.
— Onko? Uskaltaisiko kysyä, minkä näköinen hän on?
— Ihan minun näköiseni, me olemme kaksoiset, vastasi hän hajamielisesti
katse Merkuriusvaunussa.
Hänen kuvauksensa sopi niin huonosti yhteen hänen oman ulkomuotonsa
kanssa, seistessään siinä vaatteet rypyssä ja naama öljyn ja tomun
tuhrimana, että kaikki purskahtivat nauruun.
— Hyi hävetkää puhua pahaa naisesta, pilaili joku.
— Eikö hän pese milloinkaan kasvojaan, Floyd? veisteli toinen.
— Ettekö te pysty häntä elättämään, niin että hänen on pakko kärrätä
hiiliä henkensä pitimiksi, lasketteli kolmas.
Floyd naureskeli muitten mukana itseänsä tarkastellen.
— Ette ole nähneet minua milloinkaan puettuna operaa varten, heitti hän
takaisin tiehensä lähtien vettä hakemaan.
Stanton nousi automobiilista, paiskasi naamarin ja käsineet telttaan ja
seurasi koneenkäyttäjäänsä. Hetkisen perästä hän löysikin hänet märkänä
ja pirteänä pesun jälkeen.
— Lähdettekö syömään aamiaista kanssani? kysyi Stanton.
Floyd pysähtyi ja tarkasteli häntä totisella hämmästyksellä ja epäillen.
— Kiitos — alkoi hän.
Stanton liikahti kärsimättömästi, ja hänen silmänsä loistivat teräksen
sinisinä kulmakarvojen alta.
— Tahdotteko, että pyydän teiltä anteeksi aamuista äreyttäni? kysyi hän.
Floydin kasvoille levisi hänen luonteenomainen, päivänpaisteinen
ilmeensä.
— En, tahdoin vaan tietää varmasti, että halusitte minut mukaanne.
Kiitos, tulen mielelläni.
Hän pukeutui pitkään moottoritakkiinsa ja seurasi Stantonia tavalla,
joka selvästi osoitti, että mennyt oli unhoitettu. Eivät mitkään
suhteet olisi tehneet sellaista vaikutusta syylliseen, eivätkä mitkään
loukkaantuneet ilmeet olisi saattaneet Stantonia siinä määrässä
vastaisuudessa pitämään kieltänsä kurissa.
Ravintola, jonne Stanton vei vieraansa, ei ollut satunnaisesti
kilpailuja varten järjestetty, vaan se oli läheisyydessä oleva
hiljainen, vilpoinen hotelli. Tehtyään tilauksen, katseli hän pöydän
yli seuralaistaan omituisella tyytyväisyyden ja riemun tunteella,
joka oli ehkä sukua sille ylpeydelle, jolla nuorukainen vie sydämensä
valitun ensi kerran ulos päivällisille.
— Minä myöhästyin eilen junasta, alotti hän. Toivon ettei vaunun tänne
saattaminen tuottanut teille vaikeuksia.
— Ei lainkaan, vakuutti Floyd. Minä luulin, että suostuitte miss
Carlislen pyyntöön.
— Suostuin siihen jälkeenpäin. Se oli hänen vaununsa, jota kiersin
käyntiin kipinälaitteen ollessa auki.
Floyd vilkasi ylös heikkouskoisesti hymyillen, mutta vaijeten.
— Tosin minä luulin sulkeneeni sen, selvensi Stanton, tarkaten
sanojensa vaikutusta, mutta kiertäessäni, iski moottori ympäri.
Henkilö, joka istui vieressäni, sanoi etten ollut sulkenut sitä.
Floyd ei näyttänyt enää heikkouskoiselta, vaan elävältä kysymysmerkiltä.
— Luultavampaa on, että se aukeni ehkä erehdyksestä vasta senjälkeen
kun olitte astunut alas, arveli hän.
Salaman-nopeasti välähti Stantonin mieleen, että hän oli nähnyt Valerie
Carlislen pienen käden luistavan ohjauspyörää kohti, juuri ennenkun
hän alkoi pyörittää kampia. Olisikohan hän liikuttanut sektoria ja
korjannut erehdyksessä sekunttia liian myöhään? Hän jäi äänettömäksi,
eikä Floydkaan jatkanut keskustelua.
Ensimäistä ruokalajia tarjottaessa havahtui Stanton aatoksistansa.
Piittaamatta vahtimestarin paheksuvasta katseesta täytti hän kummankin
lasit jäävedellä.
— Juotteko te vettä? kysyi hän työntäen lasin Floydin eteen.
— Juon, kiitos, sanoi Floyd hymyillen tarttuen lasiin. Koska kumpikin
olivat moottorimiehiä, eivät väkijuomat tulleet kysymykseen.
Stanton kääntyi vahtimestarin puoleen.
— Te voitte mennä; kun tarvitsen jotakin, niin soitan. Oletteko
milloinkaan ajanut Atalanta kuutta, Floyd?
— En, mutta olen kyllä käsitellyt numero neljää. Omasta puolestani
pidän enempi kuusisilinterisistä koneista.
Siitä hetkestä liikkui keskustelu yksinomaan automobiileissä;
tunteellinen sivutapaus jäi syrjään.
Edestakaisin liikkuvat vieraat tuijottivat heihin uteliaina.
Stantonin tummat kasvot olivat tutut ja vaikeat unohtaa ja tuo toinen
näytti puvustaan päättäen myöskin ottavan osaa kilpailuihin, jotka
kiinnittivät koko kaupungin huomion puoleensa.
Jälkiruokaa syötäessä antoi Stanton keskustelulle henkilökohtaisen
käänteen.
— Miten teistä 21 vuotiaana on tullut niin täydellinen automobiilien
erikoistuntija? kysyi hän vallan suoraan.
— Te olette, kuten luulen, ainoastaan viisi tai kuusi vuotta vanhempi.
Mutta — minä kasvoin automobiilitehtaassa. Minulla ei ollut äitiä
eikä keitään naissukulaisia, ja isäni oli alituiseen kanssani. Hän
opetti minulle kaiken, minkä tiesi, ja hän — no niin, hän oli Edgar T.
Floyd, joka johti Cometin automobiilitehdasta ja joka itse piirusti,
valmistutti ja ohjasi kilpailuissa omia vaunujaan.
Stanton veti syvään henkeään. Missä hänen ajatuksensa olivat olleet,
kun hän ei ennen ollut muistanut Floyd nimeä? Hänen aivoissaan selvisi
joukko hajanaisia muistoja tuosta kuuluisasta tehtailijasta, joka
pelkästä urheiluinnosta otti osaa kilpailuihin, hänen valmistamistaan
mainioista vaunuista, ja hänen kuolemastaan edellisenä vuonna eräässä
rautatienonnettomuudessa.
— _Hän_ sitoi minut vaunuun kiinni, jatkoi Floyd surullisesti
hymyillen, kun olin liian pieni pidelläkseni itseäni kiinni. "Jos sinä
aijot ottaa koneenkäyttäjäni paikan, täytyy sinun kyetä toimittamaan
hänen tehtävänsä". Ja viidentoistavuotiaana minä siihen pystyinkin.
Meillä oli tapana kokeilla ensimäisillä koneilla penikulmanmittaisella
radalla tehtaan ympäri. Minä ohjasin itse konetta 75 penikulman
vauhdissa ennenkuin olin täyttänyt 17 vuotta. Ja minä pääsin hänen
mukaansa jokaiseen suurempaan kilpailuun täällä kotona ja moniin
ulkomaillekin. Hänen tarkotuksensa oli tietenkin kehittää minut tehtaan
johtajaksi eikä ohjaajaksi. Mutta miten lie käynyt, tehdas alkoi mennä
alaspäin. Kun hän 18 kuukautta sitte kuoli, luhistui kaikki läjään,
minulle ei jäänyt mitään. Tehdaskin on sidottu oikeusjuttuun; saan sen
ehkä takaisin; rakennukset täynnä mykkiä koneita, joita minulla ei ole
varaa panna käyntiin eikä sydäntä myydä.
Syntyi hetkisen hiljaisuus.
— Minua ihmetyttää, tuumi Stanton kovaa, miksi te tuona iltana
ilmoittauduitte koneenkäyttäjäkseni.
Floydin harmaat silmät sädehtivät.
— Siksi, että minä rakastan kilpailuja, minä rakastan niitä, vastasi
hän kiihkeästi. Minulla, minulla on isäni verta suonissani ja tytön
heikko ruumis, ettekö te näe miten ne taistelevat keskenänsä. Jo
gasoliinin hajukin saa sydämeni sykkimään ja vereni virtaamaan
kiihkeämmin. Muuten minä olin useasti pitänyt teitä silmällä, ja minä
en voinut nähdä teidän jäävän pois kilpailuista. Ja minä olin niin
väsynyt... hän pysähtyi keskelle lausetta.
Emmekö palaa radalle?
Stanton nousi ylös ja viittasi vahtimestarille.
— Te päästitte minut sillä kertaa pälkähästä, tunnusti hän. Mutta te
sanoitte aamusella, että teillä on sisko; minua ihmetyttää, että te
olette tehnyt sopimuksen kanssani koko kilpa-ajokaudeksi.
— Siskoni ymmärtää minua, selitti Floyd. Hän oli myöskin noussut
ja seisoi hetkisen tuijottaen permantoon. Hän tietää, ettei minua
kasvatettu elämään tyttöjen tapaan. Minä toivon, jos te joskus saatte
kuulla minusta jotakin, josta ette pidä, jotakin, joka saattaa teidät
ajattelemaan minusta toisin kuin nyt, että te muistaisitte, että mies
on minut kasvattanut elämään miesten joukossa ja että se, mitä naiset
tavallisesti oppivat, on jäänyt minulle kokonaan vieraaksi.
Stanton katseli häntä ivan ja ylenkatseen sekaisella hämmästyksellä.
— Tuskin oli luultavaa, että saan kuulla teistä sellaista, joka minua
loukkaa, ilmoitti hän kuivasti. Pidättekö te minua hemmoteltuna
tyttönä, Floyd?
— Ette te sellaiselta näytä, kuului nopsa vastaus, rehellisten
harmaitten silmien surullisen ilmeen vaihtuessa nauruun.
He palasivat radalle.
Seuraavat kaksi tuntia he viettivät laskettelemalla kymmenpenikulmaisen
radan kerran toisensa jälkeen 10 minuutissa; Stantonin mielestä varsin
kohtuullinen harjotusnopeus. Viimeisellä kierroksella hän ja Floyd
joutuivat jostakin kinaan ja saapuivat korjauspajalle väitellen niin
kiihkeästi, että se herätti kaikkien läsnäolevien huomion. — Jos minä
en ymmärrä, milloin moottori tarvitsee kuoleman uhalla lisää kaasua,
niin minä en ymmärrä yhtään mitään, kuului Floydin viimeiset sanat, kun
hän hyppäsi alas paikaltaan.
— Se käy nyt paremmin kuin koskaan ennen, ja te olette niin hyvä ja
jätätte sen rauhaan, komensi Stanton hänen jälkeensä.
Ympärillä olevat hymyilivät toisilleen.
— Kuuleppas, Floyd, tuo teidän koneenne on oikea peto, ylisteli peräti
huvitettu Yrjö, kun nuori koneenkäyttäjä meni hänen ohitsensa.
— Se on varma, se, kuului iloinen myöntäminen.
— Aivan niin, mutta se ei sentään vedä vertoja sille pedolle, joka
teillä on ohjaajana.
Floyd pysähtyi ja katsahti taakseen.
— Antakaa ohjaajani olla rauhassa; neuvoi hän. Stanton ja minä
ymmärrämme täydellisesti toisiamme.
— Siinä tapauksessa on parasta, että heitätte kilpailun, ennenkuin
kokonaan turmellutte, härnäsi toinen, joka kääntyessään joutui
silmätysten Stantonin kanssa.
Sanaa ei sanottu, Stanton meni menoaan, ikäänkuin ei olisi kuullut
mitään. Mutta itsekseen hän teki sen havainnon, että toveruuden korkein
huippu on osata väitellä katkeroittumatta.
Portilla seisoi nahkankarvainen automobiili.
— Mr Stanton, kuului hiljainen tasainen ääni vaunusta, Valerie Carlisle
nojautui ulos ojentaen kättään.
Hän loisti terveyttä ja kauneutta, eikä edes Stanton voinut olla häntä
ihailematta.
— Minä olen odottanut täällä kokonaisen tunnin, ilmoitti hän. Olen
peräti lohduton, että vaununi vahingoitti teitä. Peläten, että
nyrjähtynyt kätenne aiheuttaisi teille huomenna jotakin onnettomuutta,
riensin kuulemaan, miten sen laita nyt on. Kipeä käsi voisi tuottaa
teille kuoleman, vai miten?
— Voisi, jos se sitä olisi, myönsi hän. Mutta nyrjähtyminen ei vaivaa
minua. Minä olisin ansainnut paljon ankaramman rangaistuksen moisella
huolimattomuudellani.
Hän ei vähintäkään väistänyt Stantonin terävää katsetta, mutta ei
onnistunut sidekään saamaan tätä vakuutetuksi syyttömyydestään.
— Se oli ilmeinen onnettomuus, valitti hän. Te unohditte itsenne
hetkiseksi, arvelen. Mutta totta puhuen, toivoin, että te huomenna
ohjaisitte Duplexia tai Atalantaa. Minä en pidä Merkuriusvaunuista,
niitä kohtaa niin usein onnettomuus.
— Ne voittavat nopeudessa kaikki muut, vastasi Stanton, joka vasten
tahtoaan tunsi itsensä liikutetuksi tytön levottomuudesta. Minun
täytyy sitäpaitsi tunnustaa, etteivät ne pitkään aikaan ole olleet
syynä onnettomuuksiin, minun on ollut oma syyni, milloin sellaisia on
tapahtunut.
— Jos te ette voisi ottaa osaa kilpailuun, kellä olisi silloin
suurimmat voiton mahdollisuudet, mr Stanton?
— Te näytte pitävän selvänä, että minä voitan — on paljon mahdollista,
että minä en sitä tee. Mutta jos Merkuriusvaunu ei ole mukana, on
Duplexilla tai Atalantalla näin pitkällä maantiematkalla parhaat
edellytykset. Aidatulla radalla minä asettaisin italialaisen vaunun
etusijaan.
Tyttö kuunteli häntä tarkkaavasti.
— Minä olen amatöri, hymyili hän; en ymmärrä teitä edes puoliksi.
Minulla on kutsu teille isältä. Hän haluaisi kysyä neuvoanne
kummirenkaista, joita käytätte seuraavissa kilpailuissa, ja hän toivoo,
että söisitte luonamme päivällistä.
Stanton hämmästyi peräti, mutta kieltäytyi kumminkin heti.
— Olkaa hyvä ja pyytäkää puolestani anteeksi mr Carlislelta; minun
täytyy ryhtyä erilaisiin valmistuksiin huomista varten. Sitäpaitsi se
on Merkuriusyhtiön eikä minun asiani päättää renkaista.
— No, sen asian me voimme ratkaista matkalla; minä voin teidät saattaa
ainakin hotelliinne.
— Miss Carlisle, tulen suoraan radalta, enkä ole puettu.
— Se asia on minun päätettävissäni, huomautti tyttö. Olkaa niin kiltti
ja suostukaa edes yhteen toivomukseeni.
Stanton oli pakotettu astumaan automobiiliin.
Miss Carlisle hengitti nopeammin ja katseli toveriaan sellaisella
omituisella voiton riemulla, että tämä oli kokonaan hämmästyä. Oven hän
sulki itse ja väänsi lukkoon yhä katsellen Stantonia.
— Minä olin vakuutettu, että tulisitte mukaan, mumisi hän, ja nyt te
syötte päivällistä meillä.