Matka Massachusettiin.
Stanton ja Floyd eivät tavanneet toisiaan kahteen viikkoon. Heidän
elämän polkunsa kulkivat yhdensuuntaisesti vain silloin, kun oli
kilpailu kyseessä. Merkuriusvaunu oli palautettu tehtaaseen perin
pohjin korjattavaksi 24-tunnin kilpailun aikaansaamista vammoista,
ja Stantonille oli yhtä vähän pälkähtänyt päähän käydä katsomassa
konetta kuin sen käyttäjääkään. Muutamat ohjaajat kiintyvät hyvästi
vaunuihinsa, vaalivat niitä rakkaudella ja mustasukkaisesti; hän ei
sitä tehnyt, sillä sellaiseksi hän oli liiaksi käytännöllinen luonne.
Vasta aamulla asemalla, kun oltiin matkalla Massachusettiin, tapasi
Stanton koneenkäyttäjänsä ensi kerran Beach radan voiton jälkeen. Floyd
istui odotussalissa lukien jotain aikakauskirjaa; harmaassa puvussaan
ja pitkässä päällystakissaan, kiharainen pää kallistuneena lehden yli,
näytti hän ujolta ja kauniilta kahdeksantoista vuotiaalta pojalta, ehkä
vielä vähän tyttömäiseltäkin. Stantonin mieleen juolahti vaarallinen
taistelu Duplexvaunun kanssa ja huuto: "Tungetkaa hänet _lähemmäksi_!
Hän alkaa jäädä! Tungetkaa hänet lähemmäksi". Huulet hymyn väreessä hän
meni lukijan luokse.
— Hyvää huomenta, tervehti hän. Floyd katsahti ylös, nousi seisaalleen
huudahtaen ja ojensi kätensä, punastuen samalla niinkuin tyttö.
— Hyvää huomenta; en huomannut teidän tulevan, vastasi hän.
— Ette, tehän luitte. Te olette lähdössä...
— Lowelliin. Vaunu on junassa, kuten tiedätte.
— Sitä en tiennyt, oikasi Stanton välinpitämättömästi. Hän tarkasteli
toveriaan omituisella mielenkiinnolla, koetti etsiä syytä hänen
harvinaiseen vetovoimaansa ja siihen, että hän, Stanton, iloitsi
tavatessaan hänet; hän, joka poiketen useimmista miehistä, ei ollut
milloinkaan solminnut ystävyyttä kenenkään kanssa.
Floyd nauroi iloisesti.
— Mutta minäpäs sen tiedän. Meillä on ollut koko viikko työtä koneesta,
ja nyt se käy niinkuin kello. Te ette moista huolehdi — eikä teidän
tarvitsekaan, luulen ma; se kuuluu meidän tehtäviimme. Mutta jos otatte
sen huomenna radalle, niin saatte nähdä.
Yht'äkkiä Stanton keksi, miksi Floyd erosi kaikista muista
koneenkäyttäjistä niin suuresti, ja asiaa lähemmin punnitsematta,
lausui hän ajatuksensa julki.
— Te kuulutte toiseen luokkaan, Floyd, sanoi hän. Te ette ole työmies
ettekä työmiehen jälkeläinen.
Floyd hätkähti, mutta hymyili avoimesti kohdatessaan Stantonin tutkivan
katseen.
— Ette tekään, vastasi hän. Ei siksi, että se merkitsisi vähintäkään,
mutta me emme ole sellaisia. Minä en kysy teiltä, miksi te teette työtä
käsillänne ettekä päällänne ja minä toivon, ettette tekään sitä minulta
kysy. Kenen mieltä se kiinnittäisi?
— Ei kenenkään, myönsi Stanton kuivasti. Mutta minä voin sanoa teille,
että minä teen tätä ansaitakseni rahoja ja ansaitakseni niitä hyvin
pian ja että minä mieluummin taitan niskani kuin elän köyhyydessä.
Junamme lähtee; tulkaa mukaan.
— Minun toivotaan matkustavan mr Greenin seurassa, huomautti Floyd,
sulkiessaan kirjansa. Hän on näet levoton ja pelkää rohkeuteni katoavan
ja että livistän tieheni.
Mutta se ei ollut juuri tuo seikka, joka saattoi Merkuriusyhtiön
apulaisjohtajan levottomaksi, ja tuliluontoinen Stanton ehkä sen
huomasikin, sillä hän sanoi:
— Olen varma, ettei rohkeutenne petä, kun ei sitä tekisi vain teidän
kärsivällisyytenne.
— Kärsivällisyyttä sanotaan naiselliseksi avuksi, vastasi Floyd, ja
minä koetan totutella sellaiseen.
Stanton naurahti.
— Siinä tapauksessa minä en anna teille paljoakaan menestymisen
toiveita. Jos minä kerran tapaan sellaisen naisen, joka tahtoo ajaa
kanssani teidän laillanne, niin minä — — — menen naimisiin hänen
kanssaan.
— Oh ettepä, sitä ette tee, vastasi toinen etsien taskuistaan
kinnastaan. Te menette naimisiin jonkun hienoston naisen kanssa, joka
pyörtyy, kun te nostatte vauhdin yli 8 penikulmaa tunnissa. Ja sitte te
lakkaatte kilpailemasta ja Merkuriusyhtiö menettää teidät, ja kaikki
kilpailevat yhtiöt riemuitsevat.
— Siitä oli pitkä aika, kun joku oli tahtonut laskea leikkiä hänen
kanssansa, hammastelua lukuun ottamatta, niin että hän pelkästä
ihmetyksestä kävi sanattomaksi. Mutta sitä seurasi toveruuden lämmin
tunne. Oli aivan kun hän olisi asunut yksinäisessä, hiljaisessa
huoneessa ja joku olisi ihan odottamatta avannut oven ja astunut
sisään. —
— Minulla on kiire, sai hän ainoastaan sanotuksi, mutta äänessä ei
ollut vähintäkään moitetta.
He menivät odotussalin kautta asemasillalle ja olivat jo aivan junan
luona, kun Floyd pysähtyi.
— Joku huutaa teitä, sanoi hän. Stanton katsoi taakseen ja näki siellä
hengästyneen, mustiin puetun nuoren naisen.
— Emäntäni pyytää teitä odottamaan, sir, selitti hän.
— Emäntänne?
Hän astui syrjään ja Stanton näki pitkän vaaleatukkaisen tytön
vaaleanruskeassa automobiilipuvussa, iloisesti hymyillen tulevan heidän
luoksensa.
— Miss Carlisle, sir, lausui palvelustyttö.
— Teidän ei tarvitse poistua, sanoi Stanton, nähdessään, että Floyd
aikoi jatkaa matkaansa.
Floyd jäi sanaa sanomatta paikalleen. Palvelustyttö vetäytyi
kunnioittaen muutaman askeleen taaksepäin, emäntänsä saapuessa.
— Onpa somaa nähdä gasoliinimies tällaisella paikalla, tervehti
Valerie Carlisle arvokkaalla, rauhallisella äänellään. Mikä teidät on
pakottanut turvautumaan niin proosalliseen kulkuvälineeseen kuin junaan?
— Olen menossa Massachusettiin, vastasi Stanton yhtä rauhallisesti.
Nainen käyttäytyi niinkuin olisi tavannut vanhan tutun, ja ojensi
tyynesti nahkahansikkaisen kätensä. Ei kukaan olisi osannut arvata,
että heidän tuttavuutensa oli niin perin mitätön.
— Massachusettiinko? Mutta sinne mekin aijomme! Tai ainakin me olimme
suunnitelleet ajaa automobiilillamme maatilallemme, kun ohjaajamme
sairastui ankarasti parikymmentä minuuttia sitte. Nyt on meidänkin
matkustettava junalla, luulen... hän pysähtyi keskellä lausetta
katsahtaen Floydiin kysyvästi.
— Miss Carlisle, mr Floyd, jonka näitte vieressäni monen tunnin ajan
Beachin kilpailuissa, esitteli Stanton.
Hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä, olisi melkein luullut, että se
tapahtui helpotuksesta.
— Koneenkäyttäjännekö? Onko se mahdollista. Aijotteko tekin Lowelliin,
mr Floyd?
— Aijon, koska työni minua siellä odottaa, vastasi Floyd lyhyesti
ja hymyilemättä. Oli selvää, että hän ja miss Carlisle tunsivat
vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan heti ensi näkemästä.
Nainen kääntyi hänestä välinpitämättömästi.
— Mr Stanton, aijon tehdä teille itsekkään pyynnön. Tilamme sijaitsee
noin 75 penikulmaa New-Yorkin ulkopuolella; ettekö tahtoisi koitella
meidän uutta automobiiliamme ja suoda minulle sitä kunniaa, että saisin
teidät ohjaajakseni sinne? Te voisitte jatkaa matkaa Lowelliin meidän
kanssamme huomenaamulla aikaseen, taikka, jos pitäisitte parempana,
jatkaa matkaanne junalla tänäpänä Iltapäivällä.
Stanton katseli häntä hämmästyneenä. Vielä kerran hän kysyi itseltään,
mitä hän mahtoi toivoa häneltä.
— Kiitän, mutta minä olen ryhtynyt jo toimenpiteisiin matkustaakseni
tällä junalla, kielsi hän.
— Eikö niitä käy peruuttaminen?
— Ei, miss Carlisle.
Nainen kumarsi. Hän oli melkein kauniimpi kuin silloin yöllä, kun
Stanton oli nähnyt hänet vain vilahdukselta. Hänen piirteensä olivat
puhtaat ja ylhäiset, niiden ainoa vika oli kylmyys.
— Minä en tietenkään voi olla tungetteleva, vastasi hän hetkisen
kuluttua. Mutta seuratkaa minua odotussaliin, minulla on teille
puhuttavaa.
— Junani, alkoi Stanton.
— On myöskin minun junani, koska ette tahdo ohjata automobiiliani.
Meillä on hyvää aikaa, kysyin äsken junailijalta.
Floyd kumarsi ja astui junaan, jättäen toiset.
— Olisin kysellyt teiltä kilpailuista, sanoi miss Carlisle, kun he
olivat asemasillan toisessa päässä.
Lause jäi kesken. Kuului käsky, koneen puhkuminen sekaantui
jännittyneitten vaununkytkinten kolinaan ja Lowellin pikajuna ajoi
asemalta. Stanton käännähti ympäri huudahtaen; koettaa ehtiä junaan
olisi ollut hyödytöntä.
— Mikä kova onni! mumisi miss Carlisle, työntäessään sivuun harsonsa.
Miten julman tuhmaa junailijan puolelta!
Stanton kääntyi otsa rypyssä pois vyöryvästä junasta huolestuneeseen
tyttöön. Hetkisen oli hän vakuutettu, että tyttö oli sen tehnyt
tahallaan edeltäpäin laaditun suunnitelman mukaan. Mutta ajatellen
hänen kasvatustaan, hänen isänsä korkeata yhteiskunnallista asemaa,
muutti hän mielensä.
Koska minä olen syypää teidän ja itsenikin junasta jäämiseen, voin
vain uudistaa ehdotukseni, lausui hän, kun Stanton yhä vaikeni. Miksi
ette tekisi isälleni ja minulle seuraa automobiilissamme? Sehän on
vain kolmen neljän tunnin matka, ja tehän olisitte silloin paljon
lähempänä Lowellia. On ikävää, kun ohjaajamme sairastui, ja minun pitää
pyytää teitä ajamaan. Tietysti, jos te pelkäätte väsyttävänne itseänne
huomisiin kilpailuihin...
Stanton aikoi sanoa jotakin, mutta nykäytti vain olkapäätään. Asioitten
näin ollessa, miksipä ei?
— Kiitos, myöntyi hän. Enpä luule, että 75 penikulman ajo tekee minulle
haittaa.
— Te lähdette mukaan? Hänen silmänsä loistivat. Ottakaamme selko
isästäni ja automobiilista. Se on kumminkin vaunu, joka on arvoisenne —
Merkuriusvaunua parempi, luulen.
— Ulkomaalainenko?
— Ei, Atalanta 6. Martha, etsi isä asemalta ja pyydä häntä tulemaan
automobiilille.
He menivät muuatta sivukäytävää pitkin meluisalle ja päivänpaisteiselle
New-Yorkin kadulle.
— Eikö se ole hyvin konstrueerattu? kysyi hän. Se on mainio
kilpa-ajoradalle — senhän näette. Eikö se ole kaunis?
Hän puhui innokkaasti, eloisammin kuin mitä häneltä olisi osannut
odottaa. Stanton katseli välinpitämättömästi tuota suurta nahanväristä
automobiiliä, joka oli jalkakäytävän vieressä.
— Se on kelpo vaunu, myönsi hän; itsekseen hän piti sitä sekä liian
korkeana että painavana.
— Vaan sitä? Sanotteko te ainoastaan "kelpo vaunu"? Mutta odottakaahan,
te ette ole vielä ajanut sillä. Kun isä saapuu, lähdemme matkaan.
Mr Carlisle saapui. Hän oli laiha, hermostunut herrasmies, lasisilmät
roomalaisella nenällään, jolta ne yhtämittaa tahtoivat valua alas.
Hän ja Stanton olivat tavanneet toisensa kerran Merkuriusyhtiön
konttoorissa, missä toinen oli päättänyt kummirenkaitten hankinnan,
toinen tehnyt sopimuksen seuraavaksi ajokaudeksi. He tunsivat toisensa
jälleen, kun miss Carlisle lyhyesti selitti, mitä oli tapahtunut.
— Erittäin merkillinen sattuma, huomautti hänen isänsä. Teitte
todellakin ystävällisesti mr Stanton. Rautatieläiset ovat
huolimattomia. Valerie...
Noudattamatta isänsä viittausta astua automobiiliin, lausui miss
Carlisle:
— Minä ajan mr Stantonin vieressä. Tahtoisin kerran nähdä oikein
läheltä, miten taituri ohjaa.
— Niinkö? tuumi Stanton; äkkiä heräsi hänessä taasen vakaumus, että
nainen oli menetellyt harkinnan mukaan. Tahtoiko hän saada kilpa-ajajan
ohjaajakseen? Oivallista! Hän hypähti paikalleen.
Siihen asti, kun he pääsivät kaupungin ulkopuolelle, ajoi hän asetusten
mukaisella vauhdilla. Mutta tullin ulkopuolelle päästäissä, pysähytti
hän koneen, otti päällystakin taskusta lasisilmät ja antoi hattunsa mr
Carlislen huostaan.
— On ikävää, ettei minulla ollut aikaa muuttaa päälleni moottoripukua,
sanoi hän vähän liiankin ystävällisellä äänellä. Mutta saamme tulla
toimeen näinkin.
Seuraavat 10 penikulmaa pakeni 10 minuutissa, Sillä tie oli tasainen.
Senjälkeen nopeus jonkun verran huonompien teitten ja kylien takia
väheni. Se oli huikeata menoa, automobiili halkaisi ilmaa niinkuin
lintu, ilmavirta kohisi ympärillä pyörremyrskynä ja sähkötorvi ulvoi
lakkaamatta.
Valerie Carlisle kärsi todellisia tuskia, istuessaan paikallaan
kalpeana, ja silmät melkein aina suljettuina. Mutta hän, joka oli
tottunut aina saamaan kaikki mieltänsä myöden, ei tehnyt pienintäkään
vastaväitettä, vaikka häneltä pari kertaa pääsi heikko huudahdus, kun
vaara näytti olevan vallan ilmeinen. Stanton huomasi sen, Ja teki
arveluitaan sen johdosta, ohjatessaan vaunua.
— Eikö tämä ole vaarallista? sai mr Carlisle lausutuksi.
— Ei, jos ei mikään paikka petä, huusi Stanton, laskiessaan
vastaantulevan heinäkuorman ohi.
He tulivat perille kahdessa tunnissa 10 minuutissa. Kun he olivat
päässeet kylään ja vauhti väheni 15 penikulmaan tunnissa, veti mr
Carlisle henkeään ja korjasi lasisilmänsä paikalleen. Hänen tyttärensä
päästi irti penkin reunasta, korjasi vapisevin käsin hattuaan ja
harsoaan ja pyyhki nenäliinalla kuivia huuliansa.
— Mitä pidätte vaunusta? kysyi hän.
Stanton katsahti häneen melkein säälien.
— Jos vastaan suoraan, niin ei se ole yhtä kevyesti ohjattava kuin
Merkuriusvaunu, sanoi Stanton. Se on hiukan raskas ja jäykkä. Mutta
hieno kone se on, ja ettehän kait aijo ottaa osaa sillä kilpailuihin.
— En, minä en tietenkään ole ajatellut kilpailuihin osanottoa sillä,
myönsi hän hitaasti kääntäen kasvonsa pois hänestä.
Stanton, joka, lukuunottamatta keltaisia tomujuovia hiuksissa, oli
yhtä hieno kuin lähdettäessä New-Yorkin asemalta, kumartui taaksepäin
ottaakseen hattunsa ja kyselläkseen tietä. Kun hän jälleen rupesi
molemmin käsin ja eteenpäin kääntyneenä ohjaamaan vaunua, oli miss
Carlisle jo päässyt kokonaan ennalleen.
— Apropos, kilpailut, enhän ole kiittänyt teitä tuosta illasta, lausui
hän niin matalalla äänellä, etteivät takanaistujat sitä kuulleet. En
ole milloinkaan kokenut mitään sellaista kuin silloin, kun näin teidät
radalla, — pelkään, että te saatoitte minut rikkomaan hyviä tapoja
vastaan. Ja tieto, että minullakin oli osani teidän hämmästyttävään
urotekoonne...
Stanton päästi ilmoille huonon tuulensa.
Sitä edesvastuuta teidän ei olisi tarvinnut tuntea. Minun urotekoni
niinkuin te suvaitsette sitä nimittää, riippui yksinomaan minusta. Minä
ajan vain omia tarkotusperiäni silmällä pitäen.
Tyttö ymmärsi Stantonin heti.
— Te tarkotatte, ettette ryhtynyt kilpasille Duplexvaunun kanssa
näyttääksenne minulle kuulua ajotaitoanne.
Stanton pysähdytti automobiilin, päästäkseen raitiovaunun ohi.
— Minulla oli koneenkäyttäjäni vieressäni, ja Duplexvaunussakin oli
kaksi miestä, kuului hänen tyly vastauksensa. Minulla ei ole tapana
huvitella ihmishengillä.
Vastaus oli vallan Stantonin tapainen. Ennen vastaustaan, kumartui miss
Carlisle nostamaan tomutakkiaan, joka oli valunut alas. Yht'äkkiä hän
päästi huudahduksen moottorin samalla pysähtyessä.
— Voi, miten harmillista! Takki tarttui sulkijaan ja pani sen toimimaan.
— Se ei tee mitään, vakuutti Stanton kumartuessaan irrottamaan takkia,
jonka jälkeen hän hyppäsi alas kiertämään konetta jälleen käyntiin.
Sen saman hän oli tehnyt Floydille pariviikkoa sitte vaikka vaunu
silloin pysähdytettiin tarkotuksella. Tuon tapauksen muistoihin
vaipuneena ja kokonaan unohtaen nykyisyyden hän kumartui alas
tarttuakseen kiinni kampiin. Alkaessaan juuri pyörittää sitä, huomasi
hän Valerie Carlislen nojautuvan ohjauskehrää vasten.
— Odottakaa! huudahti tyttö sekunttia liian myöhäseen.
Terävä paukahdus kuului moottorista, ja kampi ryöstäytyi rajusti
Stantonin kädestä. Nopeasti kiskasemalla kätensä pois, pelasti hän
ranteensa murtumasta. Mutta iskua hän ei voinut kokonaan välttää,
silmänräpäyksessä kävi käsi tunnottomaksi ja retkahti alas pitkin hänen
sivuaan.
— Te jätitte kipinälaitteen auki, huudahti miss Carlisle kalpeana
ja kauhuissaan. Minä koetin sulkea sen, mutta te olitte ehtinyt jo
veivaamaan. Vahingoittuiko kätenne?
Mr Carlisle oli kohonnut ylös, ihmiset pysähtyivät jalkakäytävällä,
mutta Stanton seisoi yhä vain paikallaan tuijottaen tyttöön. Hän,
automobiilin erikoistuntija ja kilpa-ajaja, oli avannut kipinälaitteen
ja mennyt sitte pyörittämään moottoria käyntiin! Hänen järkensä nousi
kapinaan. Mutta miten sen toisinkaan selitti?
— Vahingoittuiko kätenne? Miten saatoinkaan olla niin tyhmä, etten
hoitanut viittaani ja pysähytin moottorin?
Stanton tointui nopeasti.
— Ei, ei, se ei ole yhtään mitään, miss Carlisle.
Minua ei sattunut, vakuutti hän.
Mutta siitä huolimatta hän pani koneen käyntiin vasemmalla kädellään,
tytön katsellessa häntä puoleksi suljetuin silmin.
Ei ollut enää pitkältä Carlislen maatilalle. Stanton torjui kaikki
pyynnöt jäädä sinne vieläpä poiketa sisällekin, sillä hän oli päättänyt
lujasti jatkaa matkaansa Lowelliin ensimmäisellä junalla.
Mekin olemme siellä huomenna, ilmoitti miss Carlisle hänelle hyvästiä
jättäessään. Minun mieleni on niin paha, ettette voi käyttää
käsivarttanne.
— Ymmärrättehän, että käytän sitä ohjaamiseen Ja vauhdin muuttamiseen,
vastasi Stanton hänelle.
— Aivan niin, mutta ette kaiketi voi ottaa huomenna osaa kilpailuihin,
kun kätenne ei ole terve.
Sekö asia häntä huolestutti? Pelko, ettei Stanton olisi mukana ja että
häneltä menisi hukkaan jännitys nähdä tämä kuoleman partaalla? Tytön
kauneus pimeni hänen silmissään niinkuin sammunut liekki.
— Minä otan osaa kilpailuihin, virkkoi hän lyhyesti.
Omituisin tuntein kulki hän pitkin kylän katua; äkkiä hänelle tuli
kiihkeä halu tavata Floyd. Hän oli väsynyt, väsynyt ihan inhoon saakka
sellaisiin naisiin, joiden edustajana oli Valerie Carlisle. Hän olisi
tahtonut etsiä koneenkäyttäjänsä ja kuulla hänen miehekkääseen,
avonaiseen tapaansa puhuvan tervettä järkeä.
Mutta hän ei tehnyt tietysti mitään sellaista. Kun hän saapui
Lowelliin, meni hän suoraan lääkärille parannuttamaan nyrjähtynyttä
rannettaan.